Kategoria: kevät

Näin tomaatit karaistuvat (paitsi kolme ensimmäistä)

Siedätin tomaatteja kylmälle, nostin taimet ulos ja unohdin ne yöksi. Oli pakkasta ja kaikkien niiden lehdet lysähtivät. Ulommainen rivi menehtyi, mutta suurin osa tomaateista toipui. Näinhän se käy, karaistuminen.

Aavistelen että armottoman kylmä yö tulee olemaan hyväksi tomaateille. Voihan tällainen kärsiminen ja valikoiva kuolema herättää kasvit kukkimaan epätoivoisen innokkaasti.

Nämä ovat runkotomaatteja, isoa mustaa ja maatiaislajia. Satoa niistä on tullut kovin vähän, sen verran että mehukkaan mustan aromit ovat tuttuja. Jos kesästä tulisi lämmin… ja jospa tämä kylmälle karaiseminen edistäisi satoa.

On tietysti toiveajattelua, että viimeöiden rankka karaiseminen voisi aiheuttaa jossain geenimuutoksen, oikean mutaation. Kuitenkin sanotaan, että kylmyys on ollut yksi yleisimmistä mutaation aiheuttajista kasveissa. Näin niistä on tullut paremmin kylmää kestäviä. Mutta on tietysti vain kuvittelua, että juuri minun tomaateistani jossain sattuisi sellainen.

Kerrotaan, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa koko maataloustutkimuksen johtoon nousi tavallinen puutarhuri. Hän oli omaperäisillä kokeillaan osoittanut, että pystyy jalostamaan vehnästä kuivuutta kestäväksi lajikkeen parissa vuodessa. Tutkijat näkivät asian toisin, mutta Stalin uskoi.

Tämä, tavallinen maatalouskulun käynyt puutarhuri uskoi kasvien siedättämiseen. Hän väitti että on saanut kehitettyä ensimmäiset kuivuutta kestävät yksilöt keräämällä siementä kuivalta pellolta ja kylvämällä sitä kuivalle koealalle.

Nyt hän väitti, että kuivuuden kestävyys voidaan saada siirtymään suoraan seuraavan polven siemenviljaan. Tutkijoiden mukaan hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei suoraan, vaan se vaatii vuosikausien jalostustyön. Mutta Stalin tarvitsi ihmettä ja pikaista apua nälänhädän vaivaamaan nuoreen Neuvostoliittoon.

Stalin katsoi myös, että tällainen mies tulee nostaa esikuvaksi. Hänestä luotiin neromyytti: tarina koulujakäymättömästä mutta oivaltavasta toverista, joka päihitti geenitutkijat. Hän väitti aikansa parasta kasvigeenien tutkijaa, Vavilovia, huijareiksi. Niin tämä päätyi vankileirille. Puutarhurin omaa nimeä ei kannata mainita, sillä hän ei ole kunniaksi Ukrainalle, omalle maalleen.

***

Niinpä, siedättämällä hankitut ominaisuudet eivät tomaateissakaan periydy. Eivät ainakaan sukulinjan mukaan, tosin aina voi sattua mutaatio. Ja kylmän sanotaan olevan eräs yleisimmistä kasvimutaatioiden aiheuttajista. Voihan sellaisen tuloksena tomaatteihini päästä jokin kylmää kestävä geeni. Ja jos vaan muistan kerätä siemeniä näistä tomaateista, hyvä geeni voi siirtyä perintönä sukupolvelta toiselle.

En tiedä tarkkaan miten monena vuonna olen kerännyt siemenet näistä isoista mustista tomaateista. Se on maatiaislaji, ja kasvatan sitä erillään muista tomaateista, niin että pölytys ei sotke sen perimää.

Paitsi ensimmäisenä vuonna niin kävi, kun erehdyin jättämään sen muiden joukkoon. Maku heikkeni heti jonkin vieraan tekijän vaikutuksesta. Ehkä minun olisi pitänyt luopua siitä lajikkeesta, ja aloittaa alusta uuden ison mustan kanssa. Mutta voi olla, että tuo lajike on heikkosatoinen koska se kukkii vähän huonon hoitoni takia. Ehkä makukin olisi syvempi, jos se voisi kypsyä syksyllä pitempään.

Miksi laittaa omat virheet tomaattilajikeen viaksi ?

Peltojen eroosiota, maaperän menettämistä

Maaperän tutkija Russell Smith kertoo seisovansa Kiinan muurilla. Hän kiinnittää huomionsa lukuisiin maanvajoamiin, niitä on valtavasti ja ne ovat jopa 15 metriä syviä. Eletään 1920 -lukua ja kyntöviljelyn myötä eroosio on kalvanut mäkiset rinteet jättimäisille uurteille. Hedelmällinen maa valuu alas. Hän toistaa sanaa vajoama, vajoama, maanvajoama, koska se merkitsee maaperän katoamista.

Iltse loikoilen mättäällä metsän reunassa, ja ajattelen miten monella tapaa maaperän voi menettää. Se voi vajota, eroosio voi kuljettaa sen pois, se voi jäädä veden alle, se voi kuivaa niin että tuuli puhaltaa mullan pois. Siihen ei saa enää yhteyttä se ei enää vastaa istutuksiin tai kylvöihin.

Loikoilen, työ on tehty ja tuli humisee pöntössä, joka polttaa biohiiltä, tarkoitus on sekoittaa se lantaan ja antaa kompostoitua tulevaa vuotta varten.

Peltojen eroosiota voi nähdä kaikkialla, se on hidasta maaperän menettämistä. Ehkä suuret peltoalueet täälläkin on jo menetetty, siitä huolimatta että vilja kasvaa. Ilman keinolannoitteita korret eivät nousisi enää suomalaisesta maaperästä. Siksi tänne on pakko tuoda lannoitteiden raaka-aineet Venäjältä, niitä ei uskalleta laittaa tuontikieltoon, koska menettäisimme tuottoisat peltomme. Ilman sitä peltojen tuotto romahtaisi, ja kasvaisiko maassa enää mikään.

Russell Smith käyttää sanaa ”maanpetos” uudessa yhteydessä ja kysyy, mutta kuka voi puha ”kotimaasta” tai sanoa itseään ”isänmaalliseksi” . Ehkä maailman parantajat, ja varsinkin maanparantajat.

Tässä metsäpuutarhassa on hehtaarin verran entistä peltoa, pienviljelystä. Se on hyvämultainen alue kahden rinteen välissä. Käytän siitä rehvakkaasti nimitystä ”metsäpuutarha”, tosin nyt se on kannokko tai ehkä kantola. Tällä pellolla ei edes voi kyntää. Enkä todellakaan lähde repimään kantoja juurineen, niistä kasvaa koivunversot ja niitä tarvitaan kompostiin.

Entä muita puita ? Tervalepän taimet nousevat palstan kosteimmassa osassa, antavat typpeä. Muita taimia ovat: tammet, omenapuut, pähkinät ja mustaviinimarja.

”Kun ihminen kyntää, hän löyhyttää maata tuuen ja sateen vietäväksi …. Kyntäminen on tehokkain tapa tuhota rinnemaat. Meillä Oklahomassa on miljoonien mailien alueella maanvajoamia. Se oli hyvää maata, ja vaikka se on riistetty intiaaneilta vain vähän aikaa sitten, se on jo autioitunut.”

Nykyään puhutaan paljon ”no dig” -pelloista ja kasvimaista. Mutta täällä maa on talven jäljiltä usein niin tiivistä, että sitä pitää löyhyttää talikolla tai karhilla.

Pienviljelykselläni maanparannus tarkoittaa hiilipitoista kompostia, mutta sitä tilee hitaasti. Laskin, että kymmenen vuoden jälkeen viljelysala on hiiletetty. Mutta eihän se mitään, satoa tulee kuitenkin koko ajan.

”Meillä Amerikassa tekee tuhoa myös valkoisille vieraat ukkosmyrskyt… toisin kuin Pohjois-Euroopassa, jossa sateet ovat sopivia ja lempeitä.”, kirjoittaa Smith.

Euroopassa vihreä kasvillisuus peittää pellot: vehnä, ohra, ruis ja kaura kylvetään tiheään. Toisin on maissin, puuvillan, sokeriruokon ja tupakan viljelyssä. Ne kasvavat harvassa, ja niin sateet huuhtovat paljasta maata.

Seuraavaksi Smith seisoo mäenharjalla ja katsoo kastanjapuiden suojaamia rinteitä. Hän on Korsikalla, ja ylistää kastanjoiden ja pähkinöiden satomääriä. Miten vaivatonta verrattuna vuosittaiseen kyntämiseen ja kylvämiseen. Hän päätteli, että yksivuotisten viljelykulttuuri kehittyi siksi, että viljaa sai välittömästi viljelyn jälkeisenä syksynä. Nälkäisillä ei ollut aikaa odottaa puiden tuottamia satoja.

”Syyria on surullinen esimerkki” sanoo Smith. ”Maa, joka aikoinaan oli väkirikas on nyt autio. Aikoinaan kukoistaneet roomalaiset maatilat ovat nyt paljaita kallioalueita, joista sade on huuhtonut pois maaperän ”

J Russell Smith: Tree Corps (1929).

TAISTELUKOHTAUS KYLMÄN JA LÄMPIMÄN VÄLILLÄ

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila kohtasi kylmän rintaman joka väistyi. Viikko sitten oli toisinpäin.Lämmin sää väistyi suoraan pohjoistesta puhaltavien tuulenpuuskien tieltä.

Seiurauksena oli, että pohjoinen voimistuu ja säätila laskee ajankohtaan nähden yllättävän matalalle. Huhtikuussa on tällaista: kylmät ilmamassat iskevät yhteen lämpimien kanssa.

Kevät alkoi lupaavasti, sitten tuli raju taantuma. Kevään ensimmäiset narsissit ja leskenlehdet suorastaan jäätyivät yöpakkasten takia. Päivätkään eivät lämmenneet vaan jäivät miinukselle.

Mikä hyydytti kevään ?

Takatalvi johtui lämpimän ilmamassan pysähtymisestä Atlantille. Se muodostui vahvaksi antisykloniksi, joka pakotti Pohjoisesta tulevan ilmavirtauksen kiertämään myötäpäivään, näin kylmät tuulet sinkoutuivat suoraan alas Suomen itäreunaa pitkin. Maamme jäi keskelle kylmän ja lämpimän välistä taistelua: korkea seisoi Atlantin rannikolla ja matala vilisti erittäin kylminä tuulenpuuskina alas maan pintaa pitkin.

Siinä meni talven viimeiset kylmät ilmamassat. Vielä kun ilmakehä oli talven jäljiltä kylmä ja kuiva, vailla kosteuden antamaa suojaa, niin mikään ei estänyt kylmän kiristymistä.

Näin tuli kylmätuulinen viikko, joka ajoittain yltyi myrskuksi. Harvoin se pohjoisesta tulee, mutta kun se tulee, se kalvaa lämmöt pois saunan jälkeen vilvoittelemaan tulleesta ihmisestä.

Myrsky iski yllättävästä suunnasta. Puita kaatui. Solakoita, pitkärunkoisia pihamäntyjä piiskattiin ja kuritettiin. Tuuli pakotti latvoja kumartumaan ja taipumaan puuska puuskalta alemmas. Männynrungoissa ilmeni yllättävää taipuisuutta ja sitkeyttä, juuretkin jännittyivät kun rugot venyvät äärimmilleen, eivät antaneet periksi. Männyt kestivät ja oikenivat. Tällaiset tuulten dramaattiset käänteet saavat huolestumaan, mutta jos puut eivät kaadu, niin myrsky myrskyltä ne myös vahvistuvat.

Vuodenaika ei muutu ilman taistelua: kylmä sai vallattua niin maan, veden kuin metsät. Räntäsateet – keskitykset lumikuurojen muodossa – aamuisin salaa vallattu maa, huurassa. Toisaalla aurinko tykittää jo isolla kaliberilla, ja vahvistusta on tulossa.

Taistelua on käyty pitkään myös vesissä. Kalat pysyttelevät poteroissaan niin kauan kun kylmä vallitsee ja vesi on alle 7 asteista, sitten ne ryntäävät matalikoille kutemaan.

Kohtasimme runsaita lumisateita, jopa lumimyrskyjä, ja ne kurittivat julmasti huhtikuuta.

Mutta pian saimme huomata, että lumituisku pääsikin vihmomaan lännestä käsin, ja se piiskasi kylmän tiehensä. Mitään ei tapahdu juuristossa niin kauan kun lämpötila on alle kymmenessä.

Illalla paljastui täysikuu, ja yökin oli yllättävän leuto, niin että päivälle tuli hyvä alku. Iltapäivällä lämpötila kohosi yli kymmenen asteen,

Ruohot ja muut ylivuotiset, maaperään piiloutuneet sipulit puolustavat vallattuja paikkojaan, mutta eivät nouse. Siemenet virittävät panoksensa, pysyttelevät valmiina, ihmisiä hakeutui ulos asunnoistaan, kunnes lämpötila kohoaa, ja maihinnousu alkaa.

Maaliskuu – kevään kylmä kylki

”Maaliskuu.Se voi olla rankkaa aikaa. Leijona ja lammas. Kevään kylmä kylki. Sellaisten kukkien kuukausi, jotka voisivat yhtä hyvin olla vielä lunta, narsissien kukintojen paperinohuen paljastumisen kuukausi. Sotureiden kuukausi, maaliskuu jonka nimi juontuu Marsista. Roomalaisten sodan Jumalasta; gaelin kielellä kuukauden nimi on kevättalvi ja muinaissaksaksi raju kuukausi, koska silloin tuulee rajusti.

Maaliskuu on kuitenkin myös venymisen kuukausi, kuukausi jolloin päivä alkaa pidentyä. Mielettömyyden ja odottamattomien kypsyyden kuukaus uuden elämän kuukausi. Ennen gregoriaanista kalenteria uusi vuosi alkoi tammikuun sijaan maaliskuussa, ja silloin juhlittiin sekä kevätpäiväntasausta että Marian ilmestystä, päivää jolloin enkeli ilmestyi Neitsyt Marialle ja ilmoitti, että hän synnyttää lapsen, vaikka on Neitsyt. Ja lapsi sikiää Pyhästä Hengestä. ”

Ali Smith Kevät s.225

Kevätpäiväntasaus – reikä ajassa

Onneksi on kosminen järjestys, joka muistuttaa missä vaiheessa kevättä
ollaan menossa. Vernal equinox – yö ja päivä ovat tasan – keskiaikainen pyhiinvaelluksen aloittamisen päivä ja samalla lintujen hääpäivä.

Tuon vanhan uskomuksen sijaan voit tehdä linnunpöntön ja vastata kevätlauluun: ii kvi noks ii kvi noks ii kvi noks.

Jos huomaat jotain erikoista aamulla 20.3, tartu vinkkin. Samoin teki
Dante Jumalaisen näytelmän alussa, kun hän kävelyllään kevätpäivän tasauksen
aamuna vuonna 1500 näki paitsi suden myös railon ajassa.

Ehkä repeämä oli muodostunut keskeltä haljenneen vuorokauden väliin.
Siitä alkoi Danten matka, joka tuntui elämän mittaiselta mutta kesti vain
viikon.

Kun kairaan reikää pesäpönttöön, ajattelen sitä minne lintu pujahtaa.
Sahaan puuta ja poraan, en voi kuin ajatella omaa taipumustani lyödä päätä
seinään, ja auttaa edes lintua käymään läpi pienestä reiästä.

Toisaalta kairaan reikää jäähän, ajattelen miten hauki mahtuu tulemaan sieltä, ja pullahtaa jäälle kuin vastasyntynyt.

Haluan muistuttaa, että kevätpäivän tasaus on kosminen päivä niin linnuille kuin kaloille, pesimispäivien ja kutupäivien alku. Keskellä aikaa on reikä tai halkeama.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Ensin on pienet niitit, nuput voikukassa.

Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.

En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.

Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.

Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.

Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.

En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.

Narsissit ovat pulassa

Narsissi on maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.

Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.

Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.

Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.

Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.

Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.

Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.