Kategoria: kevät

Omenankukkien hetki

Olen koko ajan halunnut osallistua tähän kukkimiseen, mutten tiennyt miten.

Tämä paikoin toispuoleinen omenapuu ojentelee jopa noita kukkivia oksiaan, tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä. Se ei ole tuo täydellinen omenapuu, jonka kuvan näin ja tallensin. Se hehkuu, sen eheä kokonaisuus kutsuu, se näyttää lupaavan parempaa hetkeä, kuin tuo nyt saatavilla oleva oman alapihan puu.

Silti, tämä mikä on läsnä tarjojaa jotain enemmän kuin katsottavaa, tuoksua ja sen mukana muuta.

Eikö nyt, kun omenapuu tarjoaa kukkimistaan, se tarjoa samalla myös hetkeä. Kukkaan tulemisen hetkeä, sitä lyhyttä jaksoa jonka se kestää, eikö se tarjoa siis aistittavaan muotoon käärittyä aikaa ?

Tämä puu joka näkyy ikkunaan, kutsuu nyt viidettä päivää luokseen. Se on kutsunut aina nuppuun tulemisestaan asti, vaikka ikkunanäkymä on vain kuva. Omenapuu itse odottaa kuvan takana ja tarjoaa jotain enemmän kuin katsottavaa.

Kun alapihalla asetun omenapuun eteen, huomaan heti ettei tämä toimi, se ei ole lähelläkään sitä kukkimisen lupausta mitä odotin. Istun alas, poimin voikukkaa, puun vino ja arpinen runko on vieressä.

Kukat ovat jossain lähellä, en näe niitä tarkasti. Niiden hetket ovat menossa. Muistan niiden valmistautumisen kevääseen. Se on aikaa, jolloin silmut ja nuout nousivat mustille oksille. Kylmän tuulinen jakso keskitalvella kylmettisilmuja. Siksi puu kukkii nyt laikuttain ja rujosti. Säätilan vaihtelut olivat kovia aikoja, konkreettista ajan koettelua täällä alapihalla.

Mutta vimein tuo tummanharmaa oksisto teki niin, että käänsi silmut ympäri, avasi sisuksen, ja esitti terälehtien kuohun – niin että päästiin tähän hetkeen juuri nyt. Pinkkiä nuppua, valkoisia helmoja ja ytimessä kutsuvaa keltaista.

Voi hemmetti miten ne tarjoavat mieleniloa ! Olen jo seisaallani: huomaamatta olin astunut muutaman askelen taaksepäin, aivan kuin olisin perääntynyt jonkin edestä.

Kun kokonaisuus esittäytyy, on syytä välttää asettumasta omenapuun eteen, niin että itse ei ole haitaksi. Tämä on kuitenkin asenne, edessä oleminen, sitä harvoin tunnistetaan, se on niin tavallinen. Ja äärellä oleminen on toinen asenne, vaikka silloin kun istuu penkillä joka on omenapuun äärellä. Ehkä on muutettava ajattelutaoaa; sillä äärellä oleva ihminen asettuu kohtaamaan jotain suurempaa, jotain enemmän mitä rajautuu kuvaan. Edessä oleva asettaa kohteen tarkasteltavakseen, se rajaa kohteen on kovin pieneen.

Silti voidaan huoletta todeta, että tämän olennon ajattelu ei ole lainkaan sitä mittaluokkaa, että hänen hahmonsa voisi varjostaa tai haitata omenapuun kukkimista.

Kun ajatteleva olento asettuu kukkivan omenapuun äärelle, niin hän on aisteineen jonkin äärellä, lähellä tai jopa partaalla ja hukkumaisillaan, jos omenapuu kukkii kohtuuttomasti.

Omenapuu antaa ajateltavaa, eikä kukaan ei ole sellainen erkki cogito, joka asettaisi objektin eteensä ja muodostaisi siitä keväisiä aistimuksia.

VOIKUKAN NUPUT JA MUUTA KARVASTA

Täydet voikukat kukkivat jo, mutta vielä löytyy nuppuja kun katsoo tarkkaan aivan kasvin juureen. Siellä lehtien ympäröimänä näkyy noita pieniä vihreitä niittejä. Siksi istun nurmikolla, tavoittelen nuppuja. Ne ovat tiukassa kuin maahan ruuvattuina. Napsin niitä peukalon ja etusormen otteella, pudottelen kulhoon paistaakseni ne saman tien.

Istun nurmikolla mielelläni, se on eräs syy kesäyrttien keruuseen, lupa istua maassa.

Sormeni tahmaantuvat voikukan sapekkaaseen maitiin. Sen karvaus on liikaa ihmiselle, vaikka tietävästi ainakin lehmä ja koira pitävät voikukan karvaasta mausta. Se, mikä ei käy meille, voi siis maistua hyvin muille olennoille.

Lapsen suussa voikukka on pahaa, se sylkäistään pois irvistyksen säestämänä. Niin yksinkertaista on erottaa hyvä ja paha. Mutta kun tarkemmin maistelee, niin kahvissa taitaa olla karvautta enemmän kuin tuoreessa voikukan lehdessä.

On siis aivan johdonmukaista, että kaikille ihmisille voikukan lehdet eivät ole liian karvaita. Onhan endiivejäkin, miksei siis voikukan lehtiä. Nyt kun voikukan nuppujen aika alkaa olla ohi, taidan kokeilla voikukanlehtisalaattia.

Mikä lie trauma tämä latvomisen pelko

En tiennyt että salvian latvan voi katkaista, ja vasta sitten se tuuhettuu pensaaksi. Sama juttu kuin basilikalla, sekä purjolla. Mutta jos katkaiset kaulan nuorelta keräkaalilta, se ei toivu koskaan. Parsakaaliakaan ei kannata katkoa ennen aikojaan. Vasta sitten kun varsi on tukeva ja keski-ikäinen, silloin se kannattaa latvoa niin, että se onnistuu näyttämään yhdeltä isolta kukkanupulta.

Latvomisen pelko, voi tätä ainokaisten taimien loputonta hellimistä. Vielä silloinkin kun ne ovat jo venähtäneitä nuorukaisia. Salviatkin, niin kuin nuo kuvassa ikkunaan nojailevat, hieltä haisevat tyypit ! Ensin tuuhettui hujoppi, kun päätin katkaista latvan. Teinimäisen siskon latvasta napsaisin myöhemmin – ja sehän päätti seisoa omilla jaloillaan.

On niin vaikea huomata miten omat taimet kasvavat. Tietyssä vaiheessa ensimmäisten lehtien puhkeamisen jälkeen on selvitettävä, millä on taipumus tulla pensaaksi ja millä runkokasviksi. Jostain syystä minulla on ollut vaikeuksia tajuta, mitkä kasvit ovat luonnostaan pensaita. Olen halunnut niistä pitkiä, aivan kuin ei olisi muuta tapaa olla iso ja vahva kasvi.

Ja kasvien luonteen ymmättäminen – se että salvia ja basilika ovat pensaita – on johtanut molemmissa tapauksissa honteloihin, vähälehtisiin, varhain kukkiviin ja venähtäneisiin tapauksiin. Olen katsonut kun puoliso on tuonut aamiaispöytään oman basilikansa, kyllästyneenä katsomaan kuinka minä nypin aivan väärin lehtiä tomaattileivälleni.

En uskaltanut katkaista latvaa.

Mistä lienee you tubesta olen katsonut kuinka korkealle kasvaneet salviat ja basilikat voivat kehittyä tuuheiksi. Aamiaispöydässä minun puolellani olevassa basilika muistuttaa bonsai-palmua. Se ei tehnytkään lehtiä runkoonsa.

Onneksi ikkunalla oli timjami, se on parasta hunajapaahtiksen päällä, eikä se ole koskaan esittänyt muuta kuin pensasta.

Älä viivyttele, tee päätös ja katkaise asia poikki. Tosin lapsena näin elokuvasta, jossa apulainen oli huolimaton ja katkaisi kuninkaalta hiuksen. Minä järkytyin perinpohjin siitä, että kuningas kuoli sillä hetkellä kun tuo viimeinen hius irtosi päälaelta. Ehkä siksi, koska tuo mustavalkoinen mykkäfilmi räpisteli vaivalloisesti eteenpäin, kuin voisi katketa hetkellä millä hyvänsä. Elämänlanka.

On kasveja, joiden elämänlanka nousee vartta pitkin latvaan. Mutta on myös niitä, joiden elämänhyöky vapautuu vasta kun kaula katkaistaan, ja esiin kasvaa neljä uutta latvaa. Niin kuin sadun lohikäärmeellä, jota Richard Leijonanmieli iski miekalla.

Tapahtui niin, että lohikäärme tuuhettui. Samalla paljastui kammottava virhe ja ihmisille tyypillinen erehdys: he olivat uhraneet lapsiaan aivan turhaan. Ritari ei tappanut ketään, ei edes lohikäärmettä. Päinvastoin, arvelen että tuo kiemurtelija oli luonteeltaan pensas, ja ritari vapautti sen kyvyt ja voimat.

Näin tomaatit karaistuvat (paitsi kolme ensimmäistä)

Siedätin tomaatteja kylmälle, nostin taimet ulos ja unohdin ne yöksi. Oli pakkasta ja kaikkien niiden lehdet lysähtivät. Ulommainen rivi menehtyi, mutta suurin osa tomaateista toipui. Näinhän se käy, karaistuminen.

Aavistelen että armottoman kylmä yö tulee olemaan hyväksi tomaateille. Voihan tällainen kärsiminen ja valikoiva kuolema herättää kasvit kukkimaan epätoivoisen innokkaasti.

Nämä ovat runkotomaatteja, isoa mustaa ja maatiaislajia. Satoa niistä on tullut kovin vähän, sen verran että mehukkaan mustan aromit ovat tuttuja. Jos kesästä tulisi lämmin… ja jospa tämä kylmälle karaiseminen edistäisi satoa.

On tietysti toiveajattelua, että viimeöiden rankka karaiseminen voisi aiheuttaa jossain geenimuutoksen, oikean mutaation. Kuitenkin sanotaan, että kylmyys on ollut yksi yleisimmistä mutaation aiheuttajista kasveissa. Näin niistä on tullut paremmin kylmää kestäviä. Mutta on tietysti vain kuvittelua, että juuri minun tomaateistani jossain sattuisi sellainen.

Kerrotaan, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa koko maataloustutkimuksen johtoon nousi tavallinen puutarhuri. Hän oli omaperäisillä kokeillaan osoittanut, että pystyy jalostamaan vehnästä kuivuutta kestäväksi lajikkeen parissa vuodessa. Tutkijat näkivät asian toisin, mutta Stalin uskoi.

Tämä, tavallinen maatalouskulun käynyt puutarhuri uskoi kasvien siedättämiseen. Hän väitti että on saanut kehitettyä ensimmäiset kuivuutta kestävät yksilöt keräämällä siementä kuivalta pellolta ja kylvämällä sitä kuivalle koealalle.

Nyt hän väitti, että kuivuuden kestävyys voidaan saada siirtymään suoraan seuraavan polven siemenviljaan. Tutkijoiden mukaan hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei suoraan, vaan se vaatii vuosikausien jalostustyön. Mutta Stalin tarvitsi ihmettä ja pikaista apua nälänhädän vaivaamaan nuoreen Neuvostoliittoon.

Stalin katsoi myös, että tällainen mies tulee nostaa esikuvaksi. Hänestä luotiin neromyytti: tarina koulujakäymättömästä mutta oivaltavasta toverista, joka päihitti geenitutkijat. Hän väitti aikansa parasta kasvigeenien tutkijaa, Vavilovia, huijareiksi. Niin tämä päätyi vankileirille. Puutarhurin omaa nimeä ei kannata mainita, sillä hän ei ole kunniaksi Ukrainalle, omalle maalleen.

***

Niinpä, siedättämällä hankitut ominaisuudet eivät tomaateissakaan periydy. Eivät ainakaan sukulinjan mukaan, tosin aina voi sattua mutaatio. Ja kylmän sanotaan olevan eräs yleisimmistä kasvimutaatioiden aiheuttajista. Voihan sellaisen tuloksena tomaatteihini päästä jokin kylmää kestävä geeni. Ja jos vaan muistan kerätä siemeniä näistä tomaateista, hyvä geeni voi siirtyä perintönä sukupolvelta toiselle.

En tiedä tarkkaan miten monena vuonna olen kerännyt siemenet näistä isoista mustista tomaateista. Se on maatiaislaji, ja kasvatan sitä erillään muista tomaateista, niin että pölytys ei sotke sen perimää.

Paitsi ensimmäisenä vuonna niin kävi, kun erehdyin jättämään sen muiden joukkoon. Maku heikkeni heti jonkin vieraan tekijän vaikutuksesta. Ehkä minun olisi pitänyt luopua siitä lajikkeesta, ja aloittaa alusta uuden ison mustan kanssa. Mutta voi olla, että tuo lajike on heikkosatoinen koska se kukkii vähän huonon hoitoni takia. Ehkä makukin olisi syvempi, jos se voisi kypsyä syksyllä pitempään.

Miksi laittaa omat virheet tomaattilajikeen viaksi ?

Peltojen eroosiota, maaperän menettämistä

Maaperän tutkija Russell Smith kertoo seisovansa Kiinan muurilla. Hän kiinnittää huomionsa lukuisiin maanvajoamiin, niitä on valtavasti ja ne ovat jopa 15 metriä syviä. Eletään 1920 -lukua ja kyntöviljelyn myötä eroosio on kalvanut mäkiset rinteet jättimäisille uurteille. Hedelmällinen maa valuu alas. Hän toistaa sanaa vajoama, vajoama, maanvajoama, koska se merkitsee maaperän katoamista.

Iltse loikoilen mättäällä metsän reunassa, ja ajattelen miten monella tapaa maaperän voi menettää. Se voi vajota, eroosio voi kuljettaa sen pois, se voi jäädä veden alle, se voi kuivaa niin että tuuli puhaltaa mullan pois. Siihen ei saa enää yhteyttä se ei enää vastaa istutuksiin tai kylvöihin.

Loikoilen, työ on tehty ja tuli humisee pöntössä, joka polttaa biohiiltä, tarkoitus on sekoittaa se lantaan ja antaa kompostoitua tulevaa vuotta varten.

Peltojen eroosiota voi nähdä kaikkialla, se on hidasta maaperän menettämistä. Ehkä suuret peltoalueet täälläkin on jo menetetty, siitä huolimatta että vilja kasvaa. Ilman keinolannoitteita korret eivät nousisi enää suomalaisesta maaperästä. Siksi tänne on pakko tuoda lannoitteiden raaka-aineet Venäjältä, niitä ei uskalleta laittaa tuontikieltoon, koska menettäisimme tuottoisat peltomme. Ilman sitä peltojen tuotto romahtaisi, ja kasvaisiko maassa enää mikään.

Russell Smith käyttää sanaa ”maanpetos” uudessa yhteydessä ja kysyy, mutta kuka voi puha ”kotimaasta” tai sanoa itseään ”isänmaalliseksi” . Ehkä maailman parantajat, ja varsinkin maanparantajat.

Tässä metsäpuutarhassa on hehtaarin verran entistä peltoa, pienviljelystä. Se on hyvämultainen alue kahden rinteen välissä. Käytän siitä rehvakkaasti nimitystä ”metsäpuutarha”, tosin nyt se on kannokko tai ehkä kantola. Tällä pellolla ei edes voi kyntää. Enkä todellakaan lähde repimään kantoja juurineen, niistä kasvaa koivunversot ja niitä tarvitaan kompostiin.

Entä muita puita ? Tervalepän taimet nousevat palstan kosteimmassa osassa, antavat typpeä. Muita taimia ovat: tammet, omenapuut, pähkinät ja mustaviinimarja.

”Kun ihminen kyntää, hän löyhyttää maata tuuen ja sateen vietäväksi …. Kyntäminen on tehokkain tapa tuhota rinnemaat. Meillä Oklahomassa on miljoonien mailien alueella maanvajoamia. Se oli hyvää maata, ja vaikka se on riistetty intiaaneilta vain vähän aikaa sitten, se on jo autioitunut.”

Nykyään puhutaan paljon ”no dig” -pelloista ja kasvimaista. Mutta täällä maa on talven jäljiltä usein niin tiivistä, että sitä pitää löyhyttää talikolla tai karhilla.

Pienviljelykselläni maanparannus tarkoittaa hiilipitoista kompostia, mutta sitä tilee hitaasti. Laskin, että kymmenen vuoden jälkeen viljelysala on hiiletetty. Mutta eihän se mitään, satoa tulee kuitenkin koko ajan.

”Meillä Amerikassa tekee tuhoa myös valkoisille vieraat ukkosmyrskyt… toisin kuin Pohjois-Euroopassa, jossa sateet ovat sopivia ja lempeitä.”, kirjoittaa Smith.

Euroopassa vihreä kasvillisuus peittää pellot: vehnä, ohra, ruis ja kaura kylvetään tiheään. Toisin on maissin, puuvillan, sokeriruokon ja tupakan viljelyssä. Ne kasvavat harvassa, ja niin sateet huuhtovat paljasta maata.

Seuraavaksi Smith seisoo mäenharjalla ja katsoo kastanjapuiden suojaamia rinteitä. Hän on Korsikalla, ja ylistää kastanjoiden ja pähkinöiden satomääriä. Miten vaivatonta verrattuna vuosittaiseen kyntämiseen ja kylvämiseen. Hän päätteli, että yksivuotisten viljelykulttuuri kehittyi siksi, että viljaa sai välittömästi viljelyn jälkeisenä syksynä. Nälkäisillä ei ollut aikaa odottaa puiden tuottamia satoja.

”Syyria on surullinen esimerkki” sanoo Smith. ”Maa, joka aikoinaan oli väkirikas on nyt autio. Aikoinaan kukoistaneet roomalaiset maatilat ovat nyt paljaita kallioalueita, joista sade on huuhtonut pois maaperän ”

J Russell Smith: Tree Corps (1929).

TAISTELUKOHTAUS KYLMÄN JA LÄMPIMÄN VÄLILLÄ

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila kohtasi kylmän rintaman joka väistyi. Viikko sitten oli toisinpäin.Lämmin sää väistyi suoraan pohjoistesta puhaltavien tuulenpuuskien tieltä.

Seiurauksena oli, että pohjoinen voimistuu ja säätila laskee ajankohtaan nähden yllättävän matalalle. Huhtikuussa on tällaista: kylmät ilmamassat iskevät yhteen lämpimien kanssa.

Kevät alkoi lupaavasti, sitten tuli raju taantuma. Kevään ensimmäiset narsissit ja leskenlehdet suorastaan jäätyivät yöpakkasten takia. Päivätkään eivät lämmenneet vaan jäivät miinukselle.

Mikä hyydytti kevään ?

Takatalvi johtui lämpimän ilmamassan pysähtymisestä Atlantille. Se muodostui vahvaksi antisykloniksi, joka pakotti Pohjoisesta tulevan ilmavirtauksen kiertämään myötäpäivään, näin kylmät tuulet sinkoutuivat suoraan alas Suomen itäreunaa pitkin. Maamme jäi keskelle kylmän ja lämpimän välistä taistelua: korkea seisoi Atlantin rannikolla ja matala vilisti erittäin kylminä tuulenpuuskina alas maan pintaa pitkin.

Siinä meni talven viimeiset kylmät ilmamassat. Vielä kun ilmakehä oli talven jäljiltä kylmä ja kuiva, vailla kosteuden antamaa suojaa, niin mikään ei estänyt kylmän kiristymistä.

Näin tuli kylmätuulinen viikko, joka ajoittain yltyi myrskuksi. Harvoin se pohjoisesta tulee, mutta kun se tulee, se kalvaa lämmöt pois saunan jälkeen vilvoittelemaan tulleesta ihmisestä.

Myrsky iski yllättävästä suunnasta. Puita kaatui. Solakoita, pitkärunkoisia pihamäntyjä piiskattiin ja kuritettiin. Tuuli pakotti latvoja kumartumaan ja taipumaan puuska puuskalta alemmas. Männynrungoissa ilmeni yllättävää taipuisuutta ja sitkeyttä, juuretkin jännittyivät kun rugot venyvät äärimmilleen, eivät antaneet periksi. Männyt kestivät ja oikenivat. Tällaiset tuulten dramaattiset käänteet saavat huolestumaan, mutta jos puut eivät kaadu, niin myrsky myrskyltä ne myös vahvistuvat.

Vuodenaika ei muutu ilman taistelua: kylmä sai vallattua niin maan, veden kuin metsät. Räntäsateet – keskitykset lumikuurojen muodossa – aamuisin salaa vallattu maa, huurassa. Toisaalla aurinko tykittää jo isolla kaliberilla, ja vahvistusta on tulossa.

Taistelua on käyty pitkään myös vesissä. Kalat pysyttelevät poteroissaan niin kauan kun kylmä vallitsee ja vesi on alle 7 asteista, sitten ne ryntäävät matalikoille kutemaan.

Kohtasimme runsaita lumisateita, jopa lumimyrskyjä, ja ne kurittivat julmasti huhtikuuta.

Mutta pian saimme huomata, että lumituisku pääsikin vihmomaan lännestä käsin, ja se piiskasi kylmän tiehensä. Mitään ei tapahdu juuristossa niin kauan kun lämpötila on alle kymmenessä.

Illalla paljastui täysikuu, ja yökin oli yllättävän leuto, niin että päivälle tuli hyvä alku. Iltapäivällä lämpötila kohosi yli kymmenen asteen,

Ruohot ja muut ylivuotiset, maaperään piiloutuneet sipulit puolustavat vallattuja paikkojaan, mutta eivät nouse. Siemenet virittävät panoksensa, pysyttelevät valmiina, ihmisiä hakeutui ulos asunnoistaan, kunnes lämpötila kohoaa, ja maihinnousu alkaa.

Maaliskuu – kevään kylmä kylki

”Maaliskuu.Se voi olla rankkaa aikaa. Leijona ja lammas. Kevään kylmä kylki. Sellaisten kukkien kuukausi, jotka voisivat yhtä hyvin olla vielä lunta, narsissien kukintojen paperinohuen paljastumisen kuukausi. Sotureiden kuukausi, maaliskuu jonka nimi juontuu Marsista. Roomalaisten sodan Jumalasta; gaelin kielellä kuukauden nimi on kevättalvi ja muinaissaksaksi raju kuukausi, koska silloin tuulee rajusti.

Maaliskuu on kuitenkin myös venymisen kuukausi, kuukausi jolloin päivä alkaa pidentyä. Mielettömyyden ja odottamattomien kypsyyden kuukaus uuden elämän kuukausi. Ennen gregoriaanista kalenteria uusi vuosi alkoi tammikuun sijaan maaliskuussa, ja silloin juhlittiin sekä kevätpäiväntasausta että Marian ilmestystä, päivää jolloin enkeli ilmestyi Neitsyt Marialle ja ilmoitti, että hän synnyttää lapsen, vaikka on Neitsyt. Ja lapsi sikiää Pyhästä Hengestä. ”

Ali Smith Kevät s.225

Kevätpäiväntasaus – reikä ajassa

Onneksi on kosminen järjestys, joka muistuttaa missä vaiheessa kevättä
ollaan menossa. Vernal equinox – yö ja päivä ovat tasan – keskiaikainen pyhiinvaelluksen aloittamisen päivä ja samalla lintujen hääpäivä.

Tuon vanhan uskomuksen sijaan voit tehdä linnunpöntön ja vastata kevätlauluun: ii kvi noks ii kvi noks ii kvi noks.

Jos huomaat jotain erikoista aamulla 20.3, tartu vinkkin. Samoin teki
Dante Jumalaisen näytelmän alussa, kun hän kävelyllään kevätpäivän tasauksen
aamuna vuonna 1500 näki paitsi suden myös railon ajassa.

Ehkä repeämä oli muodostunut keskeltä haljenneen vuorokauden väliin.
Siitä alkoi Danten matka, joka tuntui elämän mittaiselta mutta kesti vain
viikon.

Kun kairaan reikää pesäpönttöön, ajattelen sitä minne lintu pujahtaa.
Sahaan puuta ja poraan, en voi kuin ajatella omaa taipumustani lyödä päätä
seinään, ja auttaa edes lintua käymään läpi pienestä reiästä.

Toisaalta kairaan reikää jäähän, ajattelen miten hauki mahtuu tulemaan sieltä, ja pullahtaa jäälle kuin vastasyntynyt.

Haluan muistuttaa, että kevätpäivän tasaus on kosminen päivä niin linnuille kuin kaloille, pesimispäivien ja kutupäivien alku. Keskellä aikaa on reikä tai halkeama.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.