Täydet voikukat kukkivat jo, mutta vielä löytyy nuppuja kun katsoo tarkkaan aivan kasvin juureen. Siellä lehtien ympäröimänä näkyy noita pieniä vihreitä niittejä. Siksi istun nurmikolla, tavoittelen nuppuja. Ne ovat tiukassa kuin maahan ruuvattuina. Napsin niitä peukalon ja etusormen otteella, pudottelen kulhoon paistaakseni ne saman tien.
Istun nurmikolla mielelläni, se on eräs syy kesäyrttien keruuseen, lupa istua maassa.
Sormeni tahmaantuvat voikukan sapekkaaseen maitiin. Sen karvaus on liikaa ihmiselle, vaikka tietävästi ainakin lehmä ja koira pitävät voikukan karvaasta mausta. Se, mikä ei käy meille, voi siis maistua hyvin muille olennoille.
Lapsen suussa voikukka on pahaa, se sylkäistään pois irvistyksen säestämänä. Niin yksinkertaista on erottaa hyvä ja paha. Mutta kun tarkemmin maistelee, niin kahvissa taitaa olla karvautta enemmän kuin tuoreessa voikukan lehdessä.
On siis aivan johdonmukaista, että kaikille ihmisille voikukan lehdet eivät ole liian karvaita. Onhan endiivejäkin, miksei siis voikukan lehtiä. Nyt kun voikukan nuppujen aika alkaa olla ohi, taidan kokeilla voikukanlehtisalaattia.