Uuden ajan luonto – A L M A N A K K A

Näin tomaatit karaistuvat (paitsi kolme ensimmäistä)

Siedätin tomaatteja kylmälle, nostin taimet ulos ja unohdin ne yöksi. Oli pakkasta ja kaikkien niiden lehdet lysähtivät. Ulommainen rivi menehtyi, mutta suurin osa tomaateista toipui. Näinhän se käy, karaistuminen.

Aavistelen että armottoman kylmä yö tulee olemaan hyväksi tomaateille. Voihan tällainen kärsiminen ja valikoiva kuolema herättää kasvit kukkimaan epätoivoisen innokkaasti.

Nämä ovat runkotomaatteja, isoa mustaa ja maatiaislajia. Satoa niistä on tullut kovin vähän, sen verran että mehukkaan mustan aromit ovat tuttuja. Jos kesästä tulisi lämmin… ja jospa tämä kylmälle karaiseminen edistäisi satoa.

On tietysti toiveajattelua, että viimeöiden rankka karaiseminen voisi aiheuttaa jossain geenimuutoksen, oikean mutaation. Kuitenkin sanotaan, että kylmyys on ollut yksi yleisimmistä mutaation aiheuttajista kasveissa. Näin niistä on tullut paremmin kylmää kestäviä. Mutta on tietysti vain kuvittelua, että juuri minun tomaateistani jossain sattuisi sellainen.

Kerrotaan, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa koko maataloustutkimuksen johtoon nousi tavallinen puutarhuri. Hän oli omaperäisillä kokeillaan osoittanut, että pystyy jalostamaan vehnästä kuivuutta kestäväksi lajikkeen parissa vuodessa. Tutkijat näkivät asian toisin, mutta Stalin uskoi.

Tämä, tavallinen maatalouskulun käynyt puutarhuri uskoi kasvien siedättämiseen. Hän väitti että on saanut kehitettyä ensimmäiset kuivuutta kestävät yksilöt keräämällä siementä kuivalta pellolta ja kylvämällä sitä kuivalle koealalle.

Nyt hän väitti, että kuivuuden kestävyys voidaan saada siirtymään suoraan seuraavan polven siemenviljaan. Tutkijoiden mukaan hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei suoraan, vaan se vaatii vuosikausien jalostustyön. Mutta Stalin tarvitsi ihmettä ja pikaista apua nälänhädän vaivaamaan nuoreen Neuvostoliittoon.

Stalin katsoi myös, että tällainen mies tulee nostaa esikuvaksi. Hänestä luotiin neromyytti: tarina koulujakäymättömästä mutta oivaltavasta toverista, joka päihitti geenitutkijat. Hän väitti aikansa parasta kasvigeenien tutkijaa, Vavilovia, huijareiksi. Niin tämä päätyi vankileirille. Puutarhurin omaa nimeä ei kannata mainita, sillä hän ei ole kunniaksi Ukrainalle, omalle maalleen.

***

Niinpä, siedättämällä hankitut ominaisuudet eivät tomaateissakaan periydy. Eivät ainakaan sukulinjan mukaan, tosin aina voi sattua mutaatio. Ja kylmän sanotaan olevan eräs yleisimmistä kasvimutaatioiden aiheuttajista. Voihan sellaisen tuloksena tomaatteihini päästä jokin kylmää kestävä geeni. Ja jos vaan muistan kerätä siemeniä näistä tomaateista, hyvä geeni voi siirtyä perintönä sukupolvelta toiselle.

En tiedä tarkkaan miten monena vuonna olen kerännyt siemenet näistä isoista mustista tomaateista. Se on maatiaislaji, ja kasvatan sitä erillään muista tomaateista, niin että pölytys ei sotke sen perimää.

Paitsi ensimmäisenä vuonna niin kävi, kun erehdyin jättämään sen muiden joukkoon. Maku heikkeni heti jonkin vieraan tekijän vaikutuksesta. Ehkä minun olisi pitänyt luopua siitä lajikkeesta, ja aloittaa alusta uuden ison mustan kanssa. Mutta voi olla, että tuo lajike on heikkosatoinen koska se kukkii vähän huonon hoitoni takia. Ehkä makukin olisi syvempi, jos se voisi kypsyä syksyllä pitempään.

Miksi laittaa omat virheet tomaattilajikeen viaksi ?

Peltojen eroosiota, maaperän menettämistä

Maaperän tutkija Russell Smith kertoo seisovansa Kiinan muurilla. Hän kiinnittää huomionsa lukuisiin maanvajoamiin, niitä on valtavasti ja ne ovat jopa 15 metriä syviä. Eletään 1920 -lukua ja kyntöviljelyn myötä eroosio on kalvanut mäkiset rinteet jättimäisille uurteille. Hedelmällinen maa valuu alas. Hän toistaa sanaa vajoama, vajoama, maanvajoama, koska se merkitsee maaperän katoamista.

Iltse loikoilen mättäällä metsän reunassa, ja ajattelen miten monella tapaa maaperän voi menettää. Se voi vajota, eroosio voi kuljettaa sen pois, se voi jäädä veden alle, se voi kuivaa niin että tuuli puhaltaa mullan pois. Siihen ei saa enää yhteyttä se ei enää vastaa istutuksiin tai kylvöihin.

Loikoilen, työ on tehty ja tuli humisee pöntössä, joka polttaa biohiiltä, tarkoitus on sekoittaa se lantaan ja antaa kompostoitua tulevaa vuotta varten.

Peltojen eroosiota voi nähdä kaikkialla, se on hidasta maaperän menettämistä. Ehkä suuret peltoalueet täälläkin on jo menetetty, siitä huolimatta että vilja kasvaa. Ilman keinolannoitteita korret eivät nousisi enää suomalaisesta maaperästä. Siksi tänne on pakko tuoda lannoitteiden raaka-aineet Venäjältä, niitä ei uskalleta laittaa tuontikieltoon, koska menettäisimme tuottoisat peltomme. Ilman sitä peltojen tuotto romahtaisi, ja kasvaisiko maassa enää mikään.

Russell Smith käyttää sanaa ”maanpetos” uudessa yhteydessä ja kysyy, mutta kuka voi puha ”kotimaasta” tai sanoa itseään ”isänmaalliseksi” . Ehkä maailman parantajat, ja varsinkin maanparantajat.

Tässä metsäpuutarhassa on hehtaarin verran entistä peltoa, pienviljelystä. Se on hyvämultainen alue kahden rinteen välissä. Käytän siitä rehvakkaasti nimitystä ”metsäpuutarha”, tosin nyt se on kannokko tai ehkä kantola. Tällä pellolla ei edes voi kyntää. Enkä todellakaan lähde repimään kantoja juurineen, niistä kasvaa koivunversot ja niitä tarvitaan kompostiin.

Entä muita puita ? Tervalepän taimet nousevat palstan kosteimmassa osassa, antavat typpeä. Muita taimia ovat: tammet, omenapuut, pähkinät ja mustaviinimarja.

”Kun ihminen kyntää, hän löyhyttää maata tuuen ja sateen vietäväksi …. Kyntäminen on tehokkain tapa tuhota rinnemaat. Meillä Oklahomassa on miljoonien mailien alueella maanvajoamia. Se oli hyvää maata, ja vaikka se on riistetty intiaaneilta vain vähän aikaa sitten, se on jo autioitunut.”

Nykyään puhutaan paljon ”no dig” -pelloista ja kasvimaista. Mutta täällä maa on talven jäljiltä usein niin tiivistä, että sitä pitää löyhyttää talikolla tai karhilla.

Pienviljelykselläni maanparannus tarkoittaa hiilipitoista kompostia, mutta sitä tilee hitaasti. Laskin, että kymmenen vuoden jälkeen viljelysala on hiiletetty. Mutta eihän se mitään, satoa tulee kuitenkin koko ajan.

”Meillä Amerikassa tekee tuhoa myös valkoisille vieraat ukkosmyrskyt… toisin kuin Pohjois-Euroopassa, jossa sateet ovat sopivia ja lempeitä.”, kirjoittaa Smith.

Euroopassa vihreä kasvillisuus peittää pellot: vehnä, ohra, ruis ja kaura kylvetään tiheään. Toisin on maissin, puuvillan, sokeriruokon ja tupakan viljelyssä. Ne kasvavat harvassa, ja niin sateet huuhtovat paljasta maata.

Seuraavaksi Smith seisoo mäenharjalla ja katsoo kastanjapuiden suojaamia rinteitä. Hän on Korsikalla, ja ylistää kastanjoiden ja pähkinöiden satomääriä. Miten vaivatonta verrattuna vuosittaiseen kyntämiseen ja kylvämiseen. Hän päätteli, että yksivuotisten viljelykulttuuri kehittyi siksi, että viljaa sai välittömästi viljelyn jälkeisenä syksynä. Nälkäisillä ei ollut aikaa odottaa puiden tuottamia satoja.

”Syyria on surullinen esimerkki” sanoo Smith. ”Maa, joka aikoinaan oli väkirikas on nyt autio. Aikoinaan kukoistaneet roomalaiset maatilat ovat nyt paljaita kallioalueita, joista sade on huuhtonut pois maaperän ”

J Russell Smith: Tree Corps (1929).

Miksi ihminen ei voi olla raivaamatta ?

Hätistelen pajukkoja pois, mättäikköjä pois, pakko tehdä lisää kasvimaata metsäpuutarhaan. Miksi kasvimaan perustaminen on hävittämistä, kasvimatoa poistamista ? Jostain syystä pitää lapoida ja muokata, kitkeä – avata puhtaaksi tapettu tila.

Täällä ollaan, paikalla, jota on ennenkin viljelty, tämä oli joskus pienviljelijän pelto. Kartassa paikka näkyy metsänä, mutta multainen maa viittaa peltoon. Samoin sarkaojat.

On tämä raivaaminen kummaa, kaikki villinä levinnyt täytyy nujertaa. Sitten tapana on kääntää kaikki yläsalaisin, juuret ylös niin että multainen ala siivottaisiin kasvimaaksi. Miksi pitää raivata, raivota, hävittää ? Tämäkin oli kaunis niitty, kukkainen mutta varsin pajukkoinen. Entä nyt ? Miten kasvimaa voikaan näyttää tällaiselta hakkuuaukean tapaiselta risukolta.

Ja vaikka minä en käännä maata, en kitke nurmen juuristoja, silti nujerran ne. Tarkoitus on tukehduttaa heinä katteen alle. Jo syksyllä leikkasin heinän maata myöten, parturoin siimaleikkurilla maanpinnan aivan siloposkiseksi. Näin otan voiman pois ennen talvea, nääntykööt heinä keväällä, tehkööt tilaa lannan voimalle ja lehtikaalelle.

Kun isken lapiolla maahan, routaan on vain kymmenen senttiä. Maata ei ole tarkoitustakaan kääntää. Katan sen pahvein ja toukokuussa isken siihen reikiä ja sujautan kaalintaimen kuhunkin. Kun heinä jää pahvin alle, kaalten pitäisi menestyä, ja näin pitäisi syntyä kasvimaa. Jos ei kerralla niin muutamassa vuodessa.

Viimekeväänä kokeilin näitä pahvikattamisia viereisellä palstalla. Alle kuskasin runsaasti lantaa ja pahvin reikiin kurpitsantaimet. Heinä nujertui hyvin, eikä maa tarvitse enää pahvikatetta kun taas istutan kurpitsat. Uskon, että tavallinen hake riittää.

Metsäpuutarha, siellä täällä kantoja, olkoot, ne kierretään. Eri asia ovat risukasat, varsinkin kuusen kovat oksat eivät tunnu maatuvan millään. Ne vievät uskottavuutta koko hommalta. Kyttäävät siinä aivan kuin aikoisivat palata.

On kevät ja levitän lantaa, levitän runsaasti, haluan olla maaperälle antelias ja kannustava. Lanta on mustaa, siinä on hiiltä, polttamaani ja jauhamaani ihmeseosta. Sen on tarkoitus imeä pienet hiukkasensa täyteen lannan voimaa. Mutta ei tästä vielä mitään terra pretaa tule. Silti tällainen maaperän lataus kestää toivottavasti seuraavat viisi vuotta.

Hiiletetty lanta antaa kasveille työtä, mutta palkitsee myös. Sen sijaan, että kaalit ammentaisivat helposti ravintoaineita, ne saavat opettaa juurensa neuvottelemaan eliöiden kanssa , kemiallisesti.

Kuiva kuloheinä ympärillä, niin kaunis ,mutta jo luovuttanut – pian maatunut. Näin tulee ja tekee puhdistuksiaan, tekee elintilaa viljelykasveille. Mutta jos hävitänkin luonnonkasvien kirjoa palstaltani, niin hyvitykseksi teen maaperälle hyvää. Vaikka köyhdytän kasvielämää, niin rikastutan maaperän mikrobiomia. Siitä välistä vedän satoa syötäväksi.

Valokomero, camera lucida

Tuleekohan sana kamera samasta kantasanasta kuin komero ? Kyllä, tarkistin: latian camera viittaa huoneeseen. Oikeastaan camera obscura on huone, jonne ei voi nähdä. Se on laatikkokamera, jonka sisälle ei saa kurkistaa, ettei takaseinään heijastuva valon tekemä kuva mene pilalle. Roland Barthesilla taas on Valoisa huone niminen essee, Camera Lucida.

Ihmettelen asiaa koska työhuoneessani on taimiviljelmä, joka on voimakkaasti valaistussa komerossa. Se on kolmikerroksinen, metrin leveä ja lähes kattoon yltävä irtokomero. Vuorattuna sisältä kristallikimalteiseksi se kylpee valossa. Voin katsella muovi-ikkunan läpi, miten siellä syntyy vihreää.

Ohjaan valokomeroa kännykän sovelluksella. Laitan tuulettimen päälle homehtumisen estämiseksi tai ilmankostuttimen jos on tarve. Huolenpito ja taimien hoito on siis toisenlaista kuin ennen. Jos se on menossa liian tekniseksi, niin Barthesin Valoisa huone antaa vihjeitä, siitä millaisista emotioista voi elätellä kasvihuoneessa.

Hän muistelee äitiään, ja suorastaan palvoo valokuvaa äidistä on 5-vuotiaana tyttönä. Me emme voi nähdä tytössä äitiä. Huomioni kiinnityykin kasvihuonesseseen, jossa tämä lapsi on. Minusta on myös kuva 5 -vuotiaana kasvihuoneen edessä.

Mustavalkoisessa kuvassa seison ulkona kevätvalossa kasvihuoneen kulmalla. Poseeraan lakki kallellaan ja kädet taskussa kuin isäntä ainakin. Haara-asennossa, jalat huomattavan leveällä koska kuvaaja käski.

Mieluummin olisin kasvihuoneen sisällä, se olisi minun paikkani tulla kuvatuksi. Muistan tomaatin tuoksun ja mullan, sekä lämmön ja kosteuden tädin kasvihuoneessa. Keväällä se oli hyvin valoisa, mutta eniten minua viehätti se, että kasvihuone oli rakennettu ikkunalaseista. Se oli läpinäkyvä lasikennosto, joka antoi tomaatille suojaa että se voi kasvaa isoksi.

Olin pienikokoinen ja arka, niin että tarvitsin kasvihuoneen kaltaista suojaa. Ja siitä lähtien olenkin onnistunut hankkiutumaan moniin kupliin.

Uskon, että on liikaa vaadittu ihmiseltä kun sanotaan, että tämän pitäsi elää todellisuudessa. Ei pitäisi kehitellä arjesta mitään ihmeellisyyksiä. Mutta jos ei kuvittele arkeen mitään, ei siitä mitään löydykään.

Avoin, oikea reaalinen, on jossain tuolla ulkona pakkasessa, se on OK. Saakoot siis kasvit kasvihuoneensa, ihmisen puuronsa. Mutta opetelkoon ihminen altistamaan itsensä myös epämukavalle ja avoimelle maailmalle. Kunhan on olemassa pääsy takaisin turvalliseen tilaan.

***

Kun tätä taloa katsellaan ulkoa tieltä käsin, niin lounaan ja luoteen puoleiset ikkunat näkyvät suurina ja valoisina. Huoneessa on jo valot, pieni puuhailu on virinnyt ja talo on valaistu.Kun automaattiajastus herättää valokomeron, ulkona on vielä pimeää.

Ulkona katuvalot kiertävät taloa, mutta laajemmin vallitsee maaseudun pimeys. Ja taivaalla lentävän reittikoneen vilkkuvalo antaa vaikutelman, että valokomero laskeutui paikalleen sillä hetkellä kun valot syttyivät siihen.

Avaan komentokeskuksen kännykästäni, ja tuulet viriävät, salaatinlehdet huojuvat ja tuuletin surisee.

Barthes antaa sysäyksen, kuinka kasvihuone tulee paikaksi, jossa tehdään työtä surun voittamiseksi. Öisin se on pimeä komero, se on tärkeä tallennuspaikka. Sitten se on kirkasta, mutta se ei ole niin tärkeää kuin kasvien yhteyttäminen, se että valokomero kytee vihreää.

Luonnon kopiokoneet

Syksy, runsauden sarvi tuuttaa satoa. Jumalatar Cornucopia on taas tehnyt ihmetekonsa: murtanut pässin sarven ja katso, sarvesta tulee loppumaton virta vihannesta, hedelmää, sientä, papua, marjaa ja pähkinää.

Aivan kuin kasvimaa olisi kopiokone: kylvän papuja ja syksyllä huomaan jokaisen pavun monistuneen viisikymmenkertaiseksi. Mutta cornucopia ei ole kopiokone, jossa syötetään originaali laitteeseen ja maksetaan monistettavan lukumäärän mukaan. Luonto ei rahasta, se jakaa runsaudestaan: jokainen siemen on kopiokone, originaali ja jäljennös samassa.

Tosin agribisnes on vauhdilla menossa siihen suuntaan, jossa suurfirmoilla on hallussaan omat originaaliporkkanansa, omat kurkkunsa ja tomaattinsa. Niistä kylväjä saa vain kerran käytettäviä kopioita.

Kasvimaiden kylväjät tietävät, että siemenpusseissa yleistynyt merkintä F1 tarkoittaa sitä, että siemen on hybridi, jonka ominaisuudet eivät periydy. Tällaisesta tomaatista otettu siemen ei ole sama kuin emokasvissaan, vaan sen heikkoa sekundaa.

Toistaiseksi kyse on vain pelloista ja kasvimaista, mutta metsänjalostus etenee kammottavin harppauksin. Metsäplantaaseilla nousee jo hämmästyttävän nopeakasvuista kuusta. Ovatkohan niistä levinneet siemenet yhtä tehokkaita ?

Vallitsevana periaatteena ei saa olla se, että siemenet on ostettava aina uudestaan firmalta. Tosin se ei harrastelijaa haittaa, koska keväisestä siemenpussien ostamisesta on tehty elämys. Viljelijöillä on vaikeampaa, he voivat syyllistyä piratismiin, jos käyttävät siemenenä edellisen syksyn perunoita.

Kerrotaan, että joissain perunoissa on jo copyright merkintä. Ainakin maailmanjätti Monsanton geeninikkarit ovat kirjoneet sellaisen perunalajikkeeseensa. Perunapiraatit saavat sakkoja, jos muulta kuin sopimusviljelijältä löytyy perunan geeneistä Monsanton tunniste

Yltäkylläisyys kuuluu kaikille, siksi Cornucopia -jumalatar suosii piratismia ja monistamisen vapautta. Metsän puilla on copyright siemeniinsä, ja merten kaloilla kutuunsa.

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.

On totta, että hakkuuaukioilla kummittelee

Kävin Järmosan hakkuuaukolla kylvämässä mäntyä kuolleiden kuusentaimien tilalle. Kylvötyöt kuuluu kevääseen, kun yhtiön muokkaus ja istutus on surkeasti epäonnistunut. Samojen kevätpäivien aikaan aloitin Suzanne Simardin elämäkerrallisen Finding the Mother Three, discovering the Wisdom of the Forest (2021) teoksen.

Simard kertoo alussa, kuinka oli nuorena istuttamassa Douglas -kuusen taimia kanadalaisen firman metsäplantaasilla. Hänen tehtävänä oli selvittää, miksi taimia kuoli niin paljon. Simard aavisteli, että eräs vastaus piilee metsänpohjan sienirihmastoissa, jotka tuhoutuvat avohakkuissa.

”Tietysti on keinoja istuttaa taimia paremmin, käyttää paikallisesti tuotettua kuusentainta, muokata maata enemmän, istuttaa aiemmin avuhakkuun jälkeen. Todisteet kuitenkin viittaavat siihen, että vastaus on maaperässä ja siinä, miten nämä juuret ovat yhteydessä metsän pohjaan.”(Simard).

Myöhemmin Simard tunnetaan merkittävänä metsäbiologina, luontokirjoittajana. Hänet mainitaan olennaisena taustavaikuttajana Richard Powersin romaanissa Ikipuut (2020). Tuon romaanin Patricia, Puu-Patty, vaikuttaakin Simardilta.

Simard oli ensimmäisiä tutkijoita, joka tunnisti, mitä tapahtuu metsänpohjassa. Juuret ja sienirihmastot vaikuttavat toisiinsa, jotkut sienet auttavat mutta toiset tappavat puita.

Teoksen alkuosassa Simard on tutkijana epäonnistunut, hän on ison metsäyhtiön prekariaattia, istuttamassa puuplantaaseille uusia kuusentaimia sinne kuolleitten tilalle.

En tiedä miten paljon Suomessa kuusentaimien istutukset epäonnistuvat, ”uudistusistutuksista” puhutaan aivan rutiinitapahtumina.

Metsäsektorilla käytetty kieli alkaa jo mennä itsensä kanssa solmuun. Avohakkuiden sijaan on lanseerattu termi ”uudistushakkuu”. Samalla kuitenkin puhutaan ”uudistusistutuksesta”, jossa ei ole kyse varsinaisesta istutuksesta. Vaan ensimmäisen, epäonnistuneen hakkuun jälkeisen istutuken uudistamisesta. Virheet peitetään, ja kuusitaimikkojen tuhot on tehty näyttämään luonnollisilta. Huomio suunnataan hirviin, niin että vain mäntytaimikoiden hirvituhot esitetään vihattavina ja luonnottomina.

Susan Simard tekee herkkiä, metsänpohjaan ja juuristoon liittyviä havaintoja avohakkuilla liikkuessaan. Nuo tympäisevät, mutta ilmastokriisissä keskeiset alueet tarvitsevat juuri tällaista tarkkaa tutkijakirjailijan silmää.

Simard lukee hakkuuaukeaa ja osoittaa, että päätehakkuut tuottavat raiskioita. Taimien juuria auttavat sienirihmastot kehittyisivät metsänpohjan kunttakerrokseen, mutta taimet istutetaan kivennäismaahan sinne, minne rihmaston on vaikea tulla avuksi.

Emotionaalisesti hän tunnistaa sen järkytyksen, mikä iskee hakkuuaukealla: maanmyllerryksen, telottujen rankapuiden, kantojen, tuulenkaatamien puiden ja pystyn nousseitten kannonjuurten keskellä.

Metsänpohjan, juurten ja rihmastojen tutkijana hän näkee, että raiskiolla heränneet vaistot saattavat tunnistaa asian paremmin, kuin metsäalan rutiineita puolustavat puusilmäiset ammattilaiset.

Erityisen vaikuttavaa on se, miten Simard kutsuu tätä metsäraiskiolla avautuvaa näkyä kummitteluksi.

Aavistan kyllä metsään liittyvän kummittelun. Sen lähtökohta on oma pelokkuuteni, tietty kammo, joka on toisaalta houkutellut ja saanut uskaltautumaan yksin etäisille metsän perukoille kokemaan isoja elämyksiä.

Muuten kammoni on ollut pähkähullua, täsmällisesti todellista kauhua pakenevaa. Se on ollut täydellisen pölvästin arkuutta vanhassa metsässä. Eräs paikka, jota olen kammonnut oli tuo Järmosan perällä oleva vanha kuusikko. Vaikka siellä olikin karhun jälkiä lumella keväisin, niin silti.

Nyt kun tuo paikka on hakattu aukoksi olin tympääntynyt, kunnes pakotin itseni sinne. Enää on aukko, myllätty maapohja, ja tuhoutumisesta nousevat haamut.

Maan alta ilmoille nousseet juurakot. Maassa kantojen kohdalla, jotenkin elossa olevat zombijuuret. Ja palstan alaosassa myllätty turvepohja, joka hönkii vaarallisia kaasujaan ilmakehään.

Simard havahdutti minut huomaamaan, että tällainen alue todella on haamujen vallassa. Tutkijana hän osoitti, mitä tuolta maan alta oikein nousee.

Henkihieverissä olevasta taimikosta palatessaan Simard pysähtyi lepäämään vanhan Douglas -kuusen juurelle. Sen lähistöllä nousi sitkeän näköisiä, tiheitä taimikoita. Paikka on yllättävän kuiva. Pitkään kestäneen helleaallon jälkeen taimien pitäisi kaiken järjen mukaan kärsiä kuivuudesta. Läheisellä hakkuuaukolla heikkojuurisia taimia kuoli kuivuuteen vaikka siellä oli kosteampaa maastoa. Mistä nämä rutikuivassa rinteessä, vanhan kuusen lähellä olevat taimet saavatkaan vettä ?

Suzanne Simardin Finding the Mother Tree löytää vastauksen suurijuurisista vanhoista puista, puista jotka tuskin enää kasvavat, puista, jotka siksi tuomitaan kaadettavaksi. Mutta koska ne eivät käytä enää ravintoa vain kasvaakseen, niiden juuret tekevät jotain muuta.

Kuten Simard sitten myöhemmin osoitti tutkimuksissaan, vanhoilla puilla on kyky ja mahdollisuus jakaa ravintonesteitä muille puille.

Simard tunnisti myös mykorritsa -sienirihmastot, ja kuinka ne viihtyvät vanhojen puiden kanssa. Siellä näitä rihmastoja onkin enemmän kuin nykyään kaupasta saatavissa Biolanin pusseissa.

Ilmastonmuutokseen varaudutaan isoin ottein myös metsätaloudessa, tosin paahteisia hakkuuaukeita ei vieläkään haluta vaihtaa varjoisiin harvennusmetsiin. Kuitenkin tiedetään, että tulossa on pitkiä kuivuusjaksoja ja kuusikoita tulee kuolemaan.

Ajatus, että puut voisivat auttaa toisia puita kuivuuskausina on tälle metsätalouden väelle mahdoton. Uskotaan yhä, että metsässä kaikki puut taistelevat resursseista, voitoista ja vahvasta kasvusta. Tietäähän sen, miten tuokin tuhoon vievä ajatus on kehittynyt.

Pääskyt nukkuvat ja uusiutuvat lentäessään

Joskus pääskyset kohoavat korkealle taivaan ilmakerrosten päälle, pilvien yläpuolelle ja palaavat sieltä maahan vasta aamulla. Lintujen tarkkailijat havaitsivat tämän jo 1800-luvulla, ja päättelivät että pääskyt nukkuvat siellä. Ilmiölle annettiin nimeksi vesper-lento, illan viimeisiin toimiin viitaten.

Nyttemmin on huomattu, että pääskyt nukkuvat vain toinen silmä kiinni. Se on linnuille tyypillinen tapa levätä ja valvoa samanaikaisesti. Pääskyt sulkevat ilmeisesti vain vasemman silmänsä kun ovat yölennollaan, koska oikeaa silmäänsä se tarvitsee suunnistamiseen. Tähtien asennot ja maan magneettikentät ovat kuulemma pääskyllä niin hyvin tiedossa, että se ei eksy.

Vesper-lentoa on verrattu siihen, miten monenlaiset korkean henkisyyden, korkeakulttuurin, korkealentoisuuden tilat ovat ihmiselle tarpeellisia. Helen Macdonald ei lähde suoraan tällaisiin rinnastuksiin esseessään ”Vesper Flights”.

Hän aloittaa siitä, miten hän lohdutti itseään silloin kun lapsena oli vaikeaa. Häntä kiusattiin koulussa, ja vanhemmat tuntuivat riitelevän alinomaa. Nukkumaan mennessä hän saattoi aloittaa ajattelemalla maan keskipistettä, sitten maan vaippaa ja sitten maan kuorta. Tämän jälkeen hän alkoi kohota ensin toposfääriin, sitten stratosfääriin, mesosfääriin, termosfääriin ja eksosfääriin.

Hän koki olonsa turvalliseksi ajatellessaan itseään lämpimän peitteen alla, näiden tasojen eräässä laskoksessa.

Tiettävästi ensimmäinen pääskyjen vesper-lennon taivaalla nähnyt oli eräs lentäjä II Maailmansodassa. Öisellä vakoilulennolla hän oli noussut pilvien yläpuolelle, ja sammuttanut moottorin, niin että koneen ääntä ei kuulla. Samalla hän oli tähystäjänsä kanssa nähnyt pääskyset. Valkoista pilveä vasten ne piirtyivät kuin joukko mustia ristejä, eivätkä ne liikuttaneet siipiään vaan näyttivät olevan unessa.

Kuva pääskyjen vesper-lennosta tarkentui 1979, kun Luit Buurma -niminen lentäjä ja tutkija seurasi systemaattisesti koko yön, illasta aamuun, kuinka Amsterdamin tienoon pääskyt toimivat. Iltayhdeksän aikoihin ne lensivät meren pinnan tuntumassa hyönteisiä pyydystäen. Kymmenen aikoihin ne alkoivat kohota ja olivat pian näkymättömissä.

Lentokoneestaan käsin Buurma huomasi, että pääskyt lentävät niin, että pysyvät maahan nähden paikoillaan, niin että pääsevät samaan paikkaan laskeutuessaan. Välillä ne etenevät ja välillä ajautuvat tuulessa taaksepäin.

Buurma huomasi myös, että pääskyt käyvät puolen yön jälkeen alhaalla meren pinnassa pyydystämässä hyönteisiä, mutta palaavat sitten korkeuksiin. Hämmästyksekseen Buurma huomasi myös, että pääskyt nousevat illalla ja laskeutuvat aamulla alas täsmälleen saman valaistuksen aikaan. Kyseessä on siis tietty iltavalon ja aamuvalon hetki.

Buurmanin havainnot ja pääskyjen aivojen tutkimus on poikinut uutta tietoa ja spekulaatiota. Miksi ne nousevat maasta nousevien, hyvin kantavien, lämpimien ilmavirtausten yläpuolelle? Syyksi on arveltu sään ennustamista: tietoa suursäätilasta ja tulevista ilmavirtauksista saa sillä tavoin.

Pääskyt saavat näin myös tarkan tiedon sijainnistaan maapallolla. Ne käyvät ikään kuin säätämässä paikallistietonsa osaksi globaalia kokonaisuutta. Tämä kaikki tapahtuu valveilla olevan oikean silmän ansiosta.

On selvää, että myös nukkuvalla silmällä on tehtävänsä. Jotkut tutkijat arvelevat, että myös pääskyjen uni ja REM -tasolle asettuva aivotoiminta mahdollistaa uuden orientoitumisen, lennon aikana hankittu tieto sisäistetään.

Helen Macdonald ei enää paikanna itseään maapallolle samalla tavoin kuin lapsena. Vaikeina aikoina hän kertoo kuunnelleensa äänikirjoja ennen nukahtamista.

Ja sitten hän sanoo suoraan, miten hyvä on päästä masennuksesta välillä jonkin todella korkean kokemuksen piiriin. Sitten hän viittaa korkeakulttuuriin.

Hän ei rinnasta vesper-lentoa henkisiin korkeuksiin, vaan hän puhuu kohoamisen ja vaipumisen vaihtelusta, niitten seurailusta. Miten äänikirjan puhetta seuratessa mieli lähtee mukaan, irtoaa ahdistuksesta sekä huolestuttavista asioista.

Vaikka pääskyset tarvitsevat yläilmoja, suurimman osan ajastaan ne ovat kuitenkin raskaan ilman alueella ja paikallisissa oloissa hyönteisiä pyydystämässä.

Helen Macdonald: Vesper Flights (202o)

https://www.ts.fi/teemat/1074217448/Linnut+voivat+nukkua+lentaessaan

Kombuchaa mahaan

Miksi juoda varhaiskeväällä mahlaa ? Koska pihassa on koivu ja nojallaan tikkaat, sekä ylhäällä sanko, johon tippuu mahlaa katkaistusta oksasta. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa. Se on puun maitoa,sillä se ravitsee silmujaan ja tekee hyvää myös minulle.

Mahla, siihen ollaan menossa! Nyt kun sokerilimsatkin ovat kehittyneet huimasti ja vain vettä lisäämällä. Voin hyvin kuvitella, että kehityksen huippu tulee olemaan lähes pelkkää vettä, mutta ei aivan.

Olen halunnut, ehkä pelkän snobismin vuoksi, lisätä mahlaan vivahteen juomakulttuuria, hieman hiilihappoisuutta. Taannoin löysin maakellariin unohtuneen mahlajuoman, jossa oli jopa rutikuivan kuoharin piirteitä. Täysin sokeritonta ja sitruunatonta mahlasimaa! Juoma, jonka malhavivahteen tunnistaa vain tarkka maistelija.

Mahla on meidän metsäläisten kivennäisvettä tähän aikaan vuodesta. Olen jo kolmena keväänä tehnyt löytöjä mahlan äärellä, linkit viittaavat niihin elämyksiin.

Tänä keväänä olen edennyt hapatettuun suuntaan kombucha-sienen avulla. Nyt kyse ei ole pelkästä päähän pälkähdyksestä, vaan huomiosta että venäläiset ovat käyttäneet hapatettua mahlaa jossain kylmän raikkaassa keitossa. Ilmeisesti hapanleivän palasen avulla juomaan on levinnyt hieno aromi.

Sitten huomasin, että Eestissä joku virvoitusjuoman valmistaja tarjoaa nimenomaan hieman hapatettua koivunmahlaa. Kaikesta tästä aloin aavistella, että olen todella vanhan juoman äärellä. On monta syytä sanoa, että kyse on käyneen tammanmaidon kevytversiosta.

Nyt loikoilee kombuchasieni 3 l. purkin pohjalla, mutta vapuksi on tulossa kuitenkin mintutteen maustama kymmenlitrainen. Kun maistoin sitä, niin kevyt minttuisuus ja kombuchan tuoma pieni kirpeys lupaavat hyvää.

Mahla on mahhaa varten.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.