Kategoria: Yleinen

Taimien karaisu on pohdinnan arvoinen asia. Miksi edes tuoda niitä ulkoilmaan, epämieluisan viileään ja tuuliseen säähän ?

Tämä on ensimmäinen aihe teksien kokonaisuudessa, joissa kasvimaan hoito taipuu kohti filosofiaa – niin että päät ja latvat kohoavat, nyökkäävät ja kieltävät.

Kurpitsan taimet ovat niin suojattomia ulkona, ne näyttävät kärsivän. Kuten kuvasta näkyy, lehdet ovat hentoja ja varret herkästi katkeilevia.

Karaisun sanotaan vahvistavan. Taimien kokema kohtuullinen siedätys saa ne kestämään paremmin shokkia, joka on tulossa. Vielä ne ovat poteissaan, viedään yöksi sisälle. Mutta kohta ne ovat maassa, eikä niille voi antaa enää lämpöä ja suojaa – mitä nyt kastelun ja harson saa tarjota.

Taimien siedättäminen on kasvatusfilosofinen kysymys.

Miksi ei riitä, että ne ovat kasvaneet sisällä kookkaiksi ja tuuheiksi ? Siksi, että ne voivat jatkaa kasvuaan maassa, se on paljon verrattuna siemeneen joka heitetään multaan itämään.

Antaa siis kevään karaista. Jos se on lempeä, niin kurkut ja kurpitsat ovat satoisia. Mutta kevässä voi olla viileitä jaksoja, ja karkaisemattomat taimet menehtyvät. Kurkuille ja kurpitsoille käy niin jatkuvasti, ainakin minun hoidossani. Mutta koska siemeniä riittää, niin kokeilien niitä sekä varhain että myöhään.

Siedättämisellä, totuttamisella ja karkaisemisella on taustanaan kosminen turvattomuus, kylmä avaruus. Me ja kasvit tunnemme sen, vaikkakin erilailla erilaisissa ympäristöissämme.

Ympäristö laittaa kasvit koville. Maailmaan heitettyinä, ei ehkä ahdistuneina, mutta varmasti ne ovat shokkissa, voivat välillä huonosti, joutuvat stressaaviin tilanteisiin. Kasvimaan hoitajille tämä on selvää, siksi tämä ”hoitaminen” on tarpeen.

Kasvit reagoivat suoraan, joutuvat shokkiin ilman shokin kokemusta, stressaantuvat osaamatta huolestua. Näitä kasvien järkytyksiä on helppo havaita: kun rankkasade huuhtoo, tai kun kirvojen hyöky valtaa ne, tai kun kastelematta jääneinä ne nuukahtavat. Kun tutkijat puhuvat kasvien stressistä, he eivät tarkoita mitään hermostollista kokemusta, vaan pelkkää stressiä, kasvien ilmiselviä reaktioita.

Nämä kevätyöt ovat kalsoja, ulos jääneet kurpitsantaimet ovat aamupäivisin hieman velttoja. Taivas selkeni yöllä, silti avaruus ei päässyt suoraan kurpitsojen ylle huokumaan kylmäänsä, harso ja pihakatos suojasivat niitä sen verran.

Viluisan, epämiellyttävän olon voi tunnistaa meistä sekä kasveista. Tietty turvattomuus piilee avoimissa ympäristöissä – ja ajoittain kaikki elollinen saa kärsiä siitä. Kosminen halla on aina siellä, pilvikerrosten takana, magneettisten varausten ja lämpimän ilmakehän takana. Mutta pilvikerrokset rakoilevat, sattuu häiriöitä jolloin lämpö maasta karkaa, kolkko avaruus raottaa silmäänsä.

Katselen ulos sateiseen kevääseen, ja haluaisin lähteä puutarhaan, mutta siellä on märkää, palaan sohvalle.

Kaikkialle on valmistettu suojia, katoksia, asumuksia, monien asioita ympäröi kasvihuoneiden kaltaiset suojaukset. Kasvit suojakuvussaan siemenen sisällä, munan sisällä elämä suojassaan. Solut ovat yksittäisiä suojia; uloimmat solkuerrokset ovat kovia, elottomia ja erikoistuneet suojaamaan kasvin elämää ja virtaavia nesteitä.

Kasvit eivät rakenna suojia, mutta ne kasvavat itseään suojaten. On kaarnaa, tai kuorikerroksia kuin nahkaa.

Tällainen sade, joka nyt saa kurpitsantaimet likoamaan astioissaan tuntuu kuukauden päästä aivan toiselta: lehdet ovat tanakoita, ja aivan kuin niiden kasviruumis tanssisisi ja huojuisi sateen rytmissä. Vailla ajatustakaan, niissä on nautinto.

Ihminen rakentaa suojia. Olen turvassa ja kotonani näissä solumaisissa huoneissa, ne ovat kotini ja suojani. Oma – koti – talo. Neljän seinän yhdistelmiä, solukkoja.

Itse kasvan pääasiassa täällä interiöörissä. En ole enää taimi, silti harrastan jatkuvaa kasvatusta itseni suhteen. Teen sitä laiskuuttani, sillä olen koko ikäni vältellyt ulkotöitä. Ja nyt kun olen oppinut arvostamaan niitä, on vaikea ottaa lukeminen ja muu sivistävä mukaan kun lähden ulkotöihin – en voi jättää niitä kotiinkaan.

Ukona on avara luonto, rasitus, vieraus, oudot elolliset. Ei pelkästään ”outdoors” tuolla ”ulkona”, ei-kotona. Joka näin ajatelee, asettaa itsensä tarkastelemaan ympäristöä sisätilastaan käsin. Siksi saksan ”das Öffene” on parempi sana, kuin ”outdoors”. Kaikki oleminen asettuu avoimeen, suojattomaan mutta vapaaseen tilaan. Koska se on avoin, se on välttämätön kaikelle elämälle.

Kun nämä taimet, joita siedätän ulkoilmassa, saavat tuntea auringon, tuulen ja sateen niihin tulee tieto siitä mitä on olla avoimessa. Voisin pitää niitä suojassa, mutta siedätän niitä avoimeen.

Niinpä voidaan sanoa, että kosmisen hallan suhteen on kaksi vaihtoehtoa: joko suoja tai siedättyminen. Tämä on filosofisesti muotoiltavissa oleva kysymys. Se ei ole vain minun kehitelmäni, täältä provinssissa itsekseen mietiskelevän taimien kasvattajan oivallus. Peter Sloterdjik esittää tämän sfäärien filosofiassaan.

Oleminen tapahtuu erilaisten sfäärien suojissa, Sloterdijk puhuu myös kuplista, jotka ovat tiiviimpiä: niitä vahvistetaan ulkopuolisilta suojauduttaessa. Hän kutsuu modernia maailmaa kasvihuoneeksi, periaatteessa sekin on kupla. Moderni nykyaika lupaa kulutusmahdollisuuksia ja hyvinvointia, unelmana globaali suoja niiden täysimittaiselle toteuttamiselle.

Ihmisen kohdalla kosminen halla on turvattomuutta, suojaverhojen repeämistä, suojaverkkojen katoamista. Ihmisläheisyyden tilalle tarjoutuu teknolgogia, valtava kulutus ja sen järjestelmällinen turvallistaminen. Globaali teknologinen kasvihuone (ilman oikeita kasveja).

Se ilmakehän lämpeneminen, mitä on kutsuttu kasvihuoneilmiöksi on varoittava viesti tästä globaalista teknosuijasta. Tietoa siitä välittyy tämän suojakuvun ulkopuolelta. Ne, jotka ovat kasvihuoneen sisällä, eivät voi kokea sitä todelliseksi vaan menettävät kiinnostuksensa noihin tietoihin. Kasvihuoneen olennot ovat ilmastokatastrofin suhteen ulkokohtaisen tiedon varassa.

Ja vaikka elämä ympäristössämme ei ole mahdollista ilman mitään suojaa, niin sietokyvyn hankkiminen, resilienssi, joustavuus on tarpeen. Sloderdjik kutsuu sitä ”immuniteetiksi”. Laajemmassa kuin lääketieteellisessä mielessä se tarkoittaa vastustuskyvyä, sietokykyä monenlaisia vaivoja vastaan.

Ihminen siis on samassa maailmassa kuin kasvit, epävakaissa ympäristöissä tarvitaan erilaisia suojia sekä monenlaista siedättämistä

Kun työnnän nokkani iltaan, ulos kuumasta saunasta, viileys tuntuu iholla ja kertoo suojattomuudesta. Voin sopivasti antautua, tällä turvallisesti tontilla, joka rajautuu puutarhaan.

Olen usein seisonut aamulla taimien äärellä ja pelännyt pahinta. Aluksi vaikuttaa siltä, että ne ovat selvinneet. Maa on huurassa, taimet pystyssä harsojen alla. Mutta kun kasvinesteet sulavat, paljastuu että solukot ovat revenneet, ja lehdistä on tullut märkiä rättejä.

.Miksi nämä ympäristöt ovat tällaisia ? Kylmä edustaa kaikkea mikä tuntuu epämukavalta ja vaikealta. Joskus on halla vienyt taimet, harsot puuttuvat tai eivät riitä, kasvien solurakenteet jäätyvät – ja se on loppu.

Kurpitsanlehtien vihreydessä on suojattomuus. Niiden täytyy sietää ulkoilmaa, kunnes ne voi siirtää avoimiin kasvupenkeihin.

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila pakenee kylmää rintamaa joka väistyy koko ajan. Tuskin muistamme enää hyytävää sydäntalvea ja sitä, miten äkkiä siihen pudottiin vetisen joulukuun jälkeen. Ja kuukausi sitten, maaliskuun alussa kylmyys lehahti pois ja samalla lumet, lähes huomaamatta. Nyt elelemme leutoa kevättä.

Sulaa ja jäätyy on kasveille kovin streassaavaa, mikä tässä nollan kahden puolen huojuvassa rajassa oikein vetää. Mistä tämä johtuu. Uusi sujaa-jäätyy vuodenaika kattaa jo puolet vuodesta, muuten on joko talvi tai kesä.

Samoin kuin viime vuonna, jolloin maaliskuu oli myös leuto, ja lumet sulivat jo alkukuusta. Jos silloin oli mittaushistorian lämpimin maaliskuu, mutta nyt tuli lämpimämämpi.

Huhtikuun äärellä arveluttaa jo, mihin meidät sysätään. Viimevuonna tuli aikaisten kevätlupausten jälkeen raju taantuma. Toivon vaan, että hieman pehmeämmin pääsisimme ruohon vihertämisen vaiheeseen.

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

Kategoriat jouluAvainsanat imeväinen, Maria ja Jeesus, rintaruokinta

Talven juhlallisin tila ilmaistaan kireä ilme suupielessä, sanotaan: pakkanen kiristyy. Kaikkialla näkymä huikaisevan puhdas ja luminen, hienoinen lumivaippa pensaissa, havupuut kuohkeina korkeuksissaan, kylmänsininen taivas yllä.

Talvinen korkeapaine, kylmä ja kirkas sää, on juhlallinen, vaikka kieli ei sitä tunne vaan väittää, että pakkanen ikään kuin kiristäisi kääntymään pois.
Pakkaskaunis ja kuusi muuta huurteista tekstiä
Kylmän enkelit
Harhoja öisessä metsässä 1863
Talvi piirtää naaman
Lumessa kahlaava, hikoileva nainen 1892
Lumen painoton paino
Matissen saksimat lumikukat

LUE TÄÄLTÄ

Hildegardin teologiassa ihmisten ja Jumalan välillä on kasvillisuus, sen vehreys ja voima: viriditas toimii välittäjänä. Niinpä neitseellisessä syntymässä on jotain kasvillisuuden kaltaista, sieluja virvoittavassa Jeesuksessa on viriditas ja maailman pelastuskin kanavoituu kasvillisuuden kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista on puuttunut Hildegardia koskevista kirjoituksista, ennen kuin viriditas nostettiin esiin. Tuo tuoreuden ja vihreyden voimaan viittava sana, viriiliys mutta kasviperäinen, löytyy kaikkialta hänen kirjoituksistaan. Sen perusteella voi ymmärtää, miksi kasvit ovat hänelle keskeinen välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Se on ennen ihmistä mutta Luojan jälkeen.

Tietysti viriditas kuuluu myös joulun ihmeeseen. Aikaan jolloin elinvoima on vähimillään, viriditas tuo hengen, joka menee Mariaan. Se vaikuttaa Hildegardin uskontunnustukselta:

Niin ”korkeimman isän nimeen, joka suloisen viriditaksen avulla on lähettänyt Sanan Neitsyen kohtuun .” Näin pyytää Hildegard vuonna 1146 tukea Clairvauxin apotilta Bernhardilta, kun hänen puhdasoppisuuttaan oli epäilty. Vastaavaa muotoilua hän on toistanut myöhemminkin.

Viitaten neitseelliseen syntymään, ja sitä edeltävään suloiseen viriiliyteen, hän hahmottaa sen vegetaariseksi. Hildegardille Jeesuksen syntymä on pikeminkin kohdussa kukkivaa kuin tuottavaa hedelmällisyyttä, sikäli neitseellisenä pysyvää.

Miksi siis neitsyt, viriditas, nuorekas ja tuore ? Sana tuli lihaksi vegetaarisen viriditaksen välityksellä synnillisen lisääntymisen sijaan. Hildegardilla tuo Sana kukkii, kukoistaa ja laulaa, pysyy aina neitsyenä ja tulee lihaksi vain hengessä. Varmaankin Hildegard olisi joutunut vaikeuksiin, jos olisi näkynsä perusteella todistanut, että Maria ei koskaan tullutkaan raskaaksi.

Hedelmän ja hedelmöittymisen sijaan hän puhuu kukkimisesta (floriditas) ja siitä, miten viriditas toteutuu kukoistuksessa. Hildegard katsoi, että neitsyyden säilyttäminen merkitsi valintaa, jossa mahdollistui elämänvoiman vaaliminen ja omistautuminen puhtaudelle.

”Kirkkaasti kukkii Sana neitsyessä”

Tämä puhtauden vaatimus vaikuttaa Hildegardilla ehdottomalta ja jyrkältä, niin totalisoivalta, että hänen vegataariseen teologiassa on syytä suhtautua varauksella. Puhtaus, valkoisuus ja valon mystiikka on kovin elämänvastaista. Steriiliys -sanaa ei tunnettu varhaisella keskiajalla, kuten ei bakteerejakaan. Mutta Hildegard puhui puhtaudesta maan nesteiden tislaamisena sekä yrttien uuttamisena. Kaikki muu kuin puhtaus oli torjuttavaa; usko oli puhdasta, mutta niin myös tieto. Mistään asioista ei saanut tietoa, ennen kuin ne oli puhdistettu.

Jollain käsittämättömällä tavalla puhtaus liittyi keskiaikaisessa kosmologiassa vertikaaliseen ylös ja alas vektoriin, sekä ihmisen että kasvin pystyasentoon, mieluummin kuin matelemiseen. Horisontaalinen, makaaminen ja maan pinnan myötäinen ei tämän mukaan ole edes vegetaarisesti hyväksyttävää.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten Hildegardin vegetaarinen evankeliumi asettaa Jeesuksen pelastajaksi kasvimaailman keskelle. Ja samalla tavalla kuin viriditas on voima, joka vahvistaa Sanaa, saa Marian synnyttämään, samalla tavalla viriditas voimistuu Jeesuksessa. Hän on virvoittavien niittyjen poika, joka Sanansa myötä virkistää väsyneen ja voimattomaksi käyneen maailman. Kyse on tietysti synnistä, mutta synti saastuttaa maailmaa. Hildegardin näyt puolestaan olivat ilmoittaeet hänelle, että kun maa on voimaton ja kuiva (ariditas) niin Kristus voimassaan (viriditas) ilmestyy kasvillisuuden kautta, vehreänä vihreässä.

Hän joka syntyy Jouluna, on kesä talven keskellä, ja saa aikanaan uudistumaan koko maan piirin, ikuisen elämän(voiman) paluun.

MIchael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021

Se, mikä tulee kasveista elämänvoimana suoniimme, on Hildegardin mukaan neitseellistä voimaa.

8.12. on neitseellisen sikiämisen päivä, katolisessa kalenterissa . Odotusaika kestää vielä 16 päivää, sitten on joulu.

Hildegard von Bingenin mukaan ihminen kehittyy täyteen ja vahvaan viisauteensa vain neitsyenä. Kuten luostareiden neitsyet, puhtaat olennot, pysyvät viriileinä vanhoille päivilleen asti.

Tosiaan, sana viriili tai viriditas on Hildegardin filosofian keskuksessa. Hänen vaikutuksestaan viriiliys ei tarkoita enää mieskuntoa, eikä neitsyt tarkoita vain nuorta naista, vaan viriiliys ilmenee ihmisissä jonain vegataarisena.

Ihminen ja kumppanuuskasvi synnyttivät ihmiskunnan, yhdessä Luojan avulla ne nousivat maasta. Hildegardin Physica alkaa sanoin In creationem homines de terra – ihminen, maasta olet sinä tullut. Sana Adam viittaa maasta tulleeseen.

Paratiisi oli eloisa ja vihreä (viriditas), kunnes – Hildegardin kertomana – tapahtui lankeemuksen seurausta kuivuminen (ariditas). Karkoitetusta ihmisestä tuli heikko ja kuiva, ellei Luojan suojelema kasvillisuus tarjoaisi vihreää voimaa (virititas) ja ravitsisi ihmistä.

Hildegardin ajattelussa kasvit olivat yhteydessä luojaan, ja ne tarjoavat tätä yhteyttä myös meille. Siksi Hildegard omisatutui yrteille. Ihminen on aina sairas, mutta oikeiden yrttien nauttiminen parantaa, elävöittää ja henkistää meitä.

Ihmiset ja kasvit olivat alusta lähtien hyvin erilaisia, juuret niillä olivat lähes avastakkaiset. Yhteistä oli, että molemmat hengittävät, ja että molemmissa virtasi nestemäinen elinvoima. Ihmisellä oli juuret, sen ei tarvinnut tappaa, koska ammensi elinvoimaa suoraan maan kohdusta.

Muuten ihmisen juuristo muodostuu puheesta ja käsistä. Kuten muutkin filosofit sanovat; rationaalisuus tekee ihmisen. Siispä Hildegardin mukaan ihmisen juuri on ratio (se viittaa juureen, radix). Juuristo, joka pitää ihmisen pystyssä, on luojan totuutta tavoitteleva päättely ja asioiden käsittely.

Sekä kasvit että ihmiset asettuvat Hildegardilla sukulinjoihin jotka ovat neitseellisiä: suvut jatkuvat juurista ei siemenistä käsin. On myös viitteitä siitä, että Hildegard oli seksimyönteinen sikäli, kun se lisäsi viriliteettiä ja elinvoimaa. Mutta lisääntymiselle hän kehoitti aina sanomaan ei. Hän oli myös luostarin lääkäri, praktinen toimissaan, ja tunsi yrttinsä. Se, että hän halusi parantaa ja saada ihmiset tervehtymään, kuuluu viriditas -kutsumukseen.

Samalla koko hänen ajattelunsa oli suvun jatkamista vastaan. Hän oli paneutunut ehtottomalla pieteetillä neitsyyden ihmeisiin. Voin hyvin kuvitella, miten Hildegard kerää yrttejä kasvimaalla, ja huolehtii että basilika ja salaatit eivät pääse kukkimaan. Kasvimaalla erityisesti vihreää tuottavat pidetään ikään kuin neitseellisessä vaiheessa, sillä kukkimisen myötä kasvit suuntaavat voimansa siihen.

Se, että Hildegard sulki maailmastaan pois suvullisen lisääntymisen kysymykset, antoi hänelle erinomaisen mahdollisuuden keskittyä viriiliyden eli viriditas -käsitteen mukaiseen ajatteluun.

Ehkä tästä johtuu, että vegetaariseen piiriinei tunnu kuuluvan hedelmöittyminen ja siemen, pelkästään vihteä elinvoima ja kasvu. Toki Hildegardin jälkeen me voimme poistaa nämä sulut ja rarjoitukset.

Adventti alkaa:

Yksi ainoa yksiääninen lauluääni laskeutuu kirkkoon, tai nousee, on gregoriaaninen laulu joka hoitaa ihmisen mieltä. Hänen säveltämänsä yksi ääni täyttää tilan, laajenee ja pysyy yhtenä. Se avautuu, yksi ääni asettuu uuden tilan sisälle, edelleen yhtenäisenä. Se kuuluu laajempaan ykseyteen. Se kuuluu supistuvaan ykseyteen kaikuessaan myös sisäänpäin, se resonoi laulajan keuhkoissa, ja samoin myös kuulijassa, rintakehän ympärille keskittyvässä olemuksessa.

Tuo yksiäänisyys kaikuu ja resonoi, se kasvaa kun valo vähenee, nousee kohti vuoden lyhintä päivää, pisintä yötä. Se on kasvi, joka pimeässä kehittää kukka-aiheitaan, ei vielä edes nuppuja vaan nupun nuppuja. Tuon yksiäänisen laulu on viriditas, sen soinnissa ailahtaa jo vihreää edeltävä punainen, kukka, kevään ilo, mutta se liukuu äänettömyyteen, se läpäisee joulun punaisen ja saavuttaa sen infrapunan, joka kaikuu ja valmistaa myös kasveja kukkimaan.

Hildegardin ruumiillinen puoli on yrteissä, kukissa, lehdissä ja juurissa, yrttihoidoissa. Hänelle ihmisen ruumis oli aina langennut, eli aina kasveista löytyvän hoivan ja lääkinnän tarpeessa.