Talven juhlallisin tila ilmaistaan kireä ilme suupielessä, sanotaan: pakkanen kiristyy. Kaikkialla näkymä huikaisevan puhdas ja luminen, hienoinen lumivaippa pensaissa, havupuut kuohkeina korkeuksissaan, kylmänsininen taivas yllä.
Talvinen korkeapaine, kylmä ja kirkas sää, on juhlallinen, vaikka kieli ei sitä tunne vaan väittää, että pakkanen ikään kuin kiristäisi kääntymään pois. Pakkaskaunis ja kuusi muuta huurteista tekstiä Kylmän enkelit Harhoja öisessä metsässä 1863 Talvi piirtää naaman Lumessa kahlaava, hikoileva nainen 1892 Lumen painoton paino Matissen saksimat lumikukat
Hildegardin teologiassa ihmisten ja Jumalan välillä on kasvillisuus, sen vehreys ja voima: viriditas toimii välittäjänä. Niinpä neitseellisessä syntymässä on jotain kasvillisuuden kaltaista, sieluja virvoittavassa Jeesuksessa on viriditas ja maailman pelastuskin kanavoituu kasvillisuuden kautta.
Tuntuu, että jotain olennaista on puuttunut Hildegardia koskevista kirjoituksista, ennen kuin viriditas nostettiin esiin. Tuo tuoreuden ja vihreyden voimaan viittava sana, viriiliys mutta kasviperäinen, löytyy kaikkialta hänen kirjoituksistaan. Sen perusteella voi ymmärtää, miksi kasvit ovat hänelle keskeinen välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Se on ennen ihmistä mutta Luojan jälkeen.
Tietysti viriditas kuuluu myös joulun ihmeeseen. Aikaan jolloin elinvoima on vähimillään, viriditas tuo hengen, joka menee Mariaan. Se vaikuttaa Hildegardin uskontunnustukselta:
Niin ”korkeimman isän nimeen, joka suloisen viriditaksen avulla on lähettänyt Sanan Neitsyen kohtuun .” Näin pyytää Hildegard vuonna 1146 tukea Clairvauxin apotilta Bernhardilta, kun hänen puhdasoppisuuttaan oli epäilty. Vastaavaa muotoilua hän on toistanut myöhemminkin.
Viitaten neitseelliseen syntymään, ja sitä edeltävään suloiseen viriiliyteen, hän hahmottaa sen vegetaariseksi. Hildegardille Jeesuksen syntymä on pikeminkin kohdussa kukkivaa kuin tuottavaa hedelmällisyyttä, sikäli neitseellisenä pysyvää.
Miksi siis neitsyt, viriditas, nuorekas ja tuore ? Sana tuli lihaksi vegetaarisen viriditaksen välityksellä synnillisen lisääntymisen sijaan. Hildegardilla tuo Sana kukkii, kukoistaa ja laulaa, pysyy aina neitsyenä ja tulee lihaksi vain hengessä. Varmaankin Hildegard olisi joutunut vaikeuksiin, jos olisi näkynsä perusteella todistanut, että Maria ei koskaan tullutkaan raskaaksi.
Hedelmän ja hedelmöittymisen sijaan hän puhuu kukkimisesta (floriditas) ja siitä, miten viriditas toteutuu kukoistuksessa. Hildegard katsoi, että neitsyyden säilyttäminen merkitsi valintaa, jossa mahdollistui elämänvoiman vaaliminen ja omistautuminen puhtaudelle.
”Kirkkaasti kukkii Sana neitsyessä”
Tämä puhtauden vaatimus vaikuttaa Hildegardilla ehdottomalta ja jyrkältä, niin totalisoivalta, että hänen vegataariseen teologiassa on syytä suhtautua varauksella. Puhtaus, valkoisuus ja valon mystiikka on kovin elämänvastaista. Steriiliys -sanaa ei tunnettu varhaisella keskiajalla, kuten ei bakteerejakaan. Mutta Hildegard puhui puhtaudesta maan nesteiden tislaamisena sekä yrttien uuttamisena. Kaikki muu kuin puhtaus oli torjuttavaa; usko oli puhdasta, mutta niin myös tieto. Mistään asioista ei saanut tietoa, ennen kuin ne oli puhdistettu.
Jollain käsittämättömällä tavalla puhtaus liittyi keskiaikaisessa kosmologiassa vertikaaliseen ylös ja alas vektoriin, sekä ihmisen että kasvin pystyasentoon, mieluummin kuin matelemiseen. Horisontaalinen, makaaminen ja maan pinnan myötäinen ei tämän mukaan ole edes vegetaarisesti hyväksyttävää.
Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten Hildegardin vegetaarinen evankeliumi asettaa Jeesuksen pelastajaksi kasvimaailman keskelle. Ja samalla tavalla kuin viriditas on voima, joka vahvistaa Sanaa, saa Marian synnyttämään, samalla tavalla viriditas voimistuu Jeesuksessa. Hän on virvoittavien niittyjen poika, joka Sanansa myötä virkistää väsyneen ja voimattomaksi käyneen maailman. Kyse on tietysti synnistä, mutta synti saastuttaa maailmaa. Hildegardin näyt puolestaan olivat ilmoittaeet hänelle, että kun maa on voimaton ja kuiva (ariditas) niin Kristus voimassaan (viriditas) ilmestyy kasvillisuuden kautta, vehreänä vihreässä.
Hän joka syntyy Jouluna, on kesä talven keskellä, ja saa aikanaan uudistumaan koko maan piirin, ikuisen elämän(voiman) paluun.
MIchael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021
Se, mikä tulee kasveista elämänvoimana suoniimme, on Hildegardin mukaan neitseellistä voimaa.
8.12. on neitseellisen sikiämisen päivä, katolisessa kalenterissa . Odotusaika kestää vielä 16 päivää, sitten on joulu.
Hildegard von Bingenin mukaan ihminen kehittyy täyteen ja vahvaan viisauteensa vain neitsyenä. Kuten luostareiden neitsyet, puhtaat olennot, pysyvät viriileinä vanhoille päivilleen asti.
Tosiaan, sana viriili tai viriditas on Hildegardin filosofian keskuksessa. Hänen vaikutuksestaan viriiliys ei tarkoita enää mieskuntoa, eikä neitsyt tarkoita vain nuorta naista, vaan viriiliys ilmenee ihmisissä jonain vegataarisena.
Ihminen ja kumppanuuskasvi synnyttivät ihmiskunnan, yhdessä Luojan avulla ne nousivat maasta. Hildegardin Physica alkaa sanoin In creationem homines de terra – ihminen, maasta olet sinä tullut. Sana Adam viittaa maasta tulleeseen.
Paratiisi oli eloisa ja vihreä (viriditas), kunnes – Hildegardin kertomana – tapahtui lankeemuksen seurausta kuivuminen (ariditas). Karkoitetusta ihmisestä tuli heikko ja kuiva, ellei Luojan suojelema kasvillisuus tarjoaisi vihreää voimaa (virititas) ja ravitsisi ihmistä.
Hildegardin ajattelussa kasvit olivat yhteydessä luojaan, ja ne tarjoavat tätä yhteyttä myös meille. Siksi Hildegard omisatutui yrteille. Ihminen on aina sairas, mutta oikeiden yrttien nauttiminen parantaa, elävöittää ja henkistää meitä.
Ihmiset ja kasvit olivat alusta lähtien hyvin erilaisia, juuret niillä olivat lähes avastakkaiset. Yhteistä oli, että molemmat hengittävät, ja että molemmissa virtasi nestemäinen elinvoima. Ihmisellä oli juuret, sen ei tarvinnut tappaa, koska ammensi elinvoimaa suoraan maan kohdusta.
Muuten ihmisen juuristo muodostuu puheesta ja käsistä. Kuten muutkin filosofit sanovat; rationaalisuus tekee ihmisen. Siispä Hildegardin mukaan ihmisen juuri on ratio (se viittaa juureen, radix). Juuristo, joka pitää ihmisen pystyssä, on luojan totuutta tavoitteleva päättely ja asioiden käsittely.
Sekä kasvit että ihmiset asettuvat Hildegardilla sukulinjoihin jotka ovat neitseellisiä: suvut jatkuvat juurista ei siemenistä käsin. On myös viitteitä siitä, että Hildegard oli seksimyönteinen sikäli, kun se lisäsi viriliteettiä ja elinvoimaa. Mutta lisääntymiselle hän kehoitti aina sanomaan ei. Hän oli myös luostarin lääkäri, praktinen toimissaan, ja tunsi yrttinsä. Se, että hän halusi parantaa ja saada ihmiset tervehtymään, kuuluu viriditas -kutsumukseen.
Samalla koko hänen ajattelunsa oli suvun jatkamista vastaan. Hän oli paneutunut ehtottomalla pieteetillä neitsyyden ihmeisiin. Voin hyvin kuvitella, miten Hildegard kerää yrttejä kasvimaalla, ja huolehtii että basilika ja salaatit eivät pääse kukkimaan. Kasvimaalla erityisesti vihreää tuottavat pidetään ikään kuin neitseellisessä vaiheessa, sillä kukkimisen myötä kasvit suuntaavat voimansa siihen.
Se, että Hildegard sulki maailmastaan pois suvullisen lisääntymisen kysymykset, antoi hänelle erinomaisen mahdollisuuden keskittyä viriiliyden eli viriditas -käsitteen mukaiseen ajatteluun.
Ehkä tästä johtuu, että vegetaariseen piiriinei tunnu kuuluvan hedelmöittyminen ja siemen, pelkästään vihteä elinvoima ja kasvu. Toki Hildegardin jälkeen me voimme poistaa nämä sulut ja rarjoitukset.
Yksi ainoa yksiääninen lauluääni laskeutuu kirkkoon, tai nousee, on gregoriaaninen laulu joka hoitaa ihmisen mieltä. Hänen säveltämänsä yksi ääni täyttää tilan, laajenee ja pysyy yhtenä. Se avautuu, yksi ääni asettuu uuden tilan sisälle, edelleen yhtenäisenä. Se kuuluu laajempaan ykseyteen. Se kuuluu supistuvaan ykseyteen kaikuessaan myös sisäänpäin, se resonoi laulajan keuhkoissa, ja samoin myös kuulijassa, rintakehän ympärille keskittyvässä olemuksessa.
Tuo yksiäänisyys kaikuu ja resonoi, se kasvaa kun valo vähenee, nousee kohti vuoden lyhintä päivää, pisintä yötä. Se on kasvi, joka pimeässä kehittää kukka-aiheitaan, ei vielä edes nuppuja vaan nupun nuppuja. Tuon yksiäänisen laulu on viriditas, sen soinnissa ailahtaa jo vihreää edeltävä punainen, kukka, kevään ilo, mutta se liukuu äänettömyyteen, se läpäisee joulun punaisen ja saavuttaa sen infrapunan, joka kaikuu ja valmistaa myös kasveja kukkimaan.
Hildegardin ruumiillinen puoli on yrteissä, kukissa, lehdissä ja juurissa, yrttihoidoissa. Hänelle ihmisen ruumis oli aina langennut, eli aina kasveista löytyvän hoivan ja lääkinnän tarpeessa.
Marraskuun alussa sienet ovat jo mädänneet, vettyneet, valuneet ja lysähtäneet. Harmittelin, etten ollut paikalla, kun ne vielä olivat hyviä. Katselin pilaantuneita karvarouskuja. Ne eivät olleet napakoita, eivät enää olleet pörreäpintaisia, eivätkä kantaneet itseään rouskumaisen keveästi.
Sitten näin lampaankääpää, kaksi jo kellertävää läjää. Tarkastelin niitä, käsissäni oli kuolleiden sienten raskaita ja märkiä lakkeja. Ne olivat verttyneitä, mutta eivät lysähtäneitä.
Oli pelkkä mielijohde, että vein ne kotiin. Joskus sienet näyttävät käyttökelvottomilta metsässä, mutta paljastuvat hyviksi vasta kun paistaa ne. Nämä kaksi lampaankääpää osoittautuivat hyviksi. Joitain huonoksi menneitä lohkoja täytyi poistaa. Ne olivat niin vetisiä, paistamista kesti kauan ennenkuin pannulle saattoi lisätä mausteliemen ja rasvan. Sitten ne olivat hyviä.
Metsä näyttää myöhäiseltä. Jostain syystä se sai myöhäisen ilmeen jo syyskuun alussa. Sienet katosivat, vaikka syksy oli lämmin, muut kuin suppilovahverot. Ensimmäisten pakkasten jälkeen ne vaalenivas sopivasti, ja nyt ne erottuvat selvästi sammalikossa.
Harmittelen, että en saanut ajoissa kerättyä karvaruskuja enkä haaparouskuja. Syvältä sammalen joukosta löydän haaparpuskuja, ne ovat märkiä, niiden lierit raskaita ja valahtamaisillaan, sammal pitää silti jokaisen pystyssä.Viimeviikolla satoi lunta, ja nyt se on sulanut.
Huomaan, että haaparouskuistahan tulee juuri tuollaisia, kun ne keitetään. Kun rouskujen kitkerä maiti kiehutetaan pois, ja kun soluseinämät romahtavat, niistä tulee syötäviä.
Voihan olla, että nuo kevyesti jäätyneet sienet olsivat olleet hetken aikaa vielä maisteltavissa. Haaparouskujahan voi säilöä hapattamalla, niihin lisätään vain suolaa. Valoisassa ja lämpimässä paikassa, lasipurkkiin pinottuna, ne valmistuvat viikossa.
Entä nuo metsässä vettyneet rouskut ? On selvää, että ne ovat hapahtuneet myös, mutta koska niissä ei ole suolaa en uskalla maistaa.
Sieniä hapatettaessa niihin lisätään suolaa siksi, että maitohappobakteerit saavat vallan sienilihassa. Ne kestävät suolaisuutta toisin kuin useimmat muut bakteerit.
Luonnollisen ja kulinaarisen happamisen erottaa siis suolavesi. Aivan kuin happamansuolainen neste vain vaihettaisiin lähes samanaisen, elävässä sienessä olleen kitkerän maidin tilalle.
Ja ilman muuta keväät ovat poliittisia. Se mitä tapahtui ennen kuin arabikevät, Prahan kevät tai 1968 kevät puhkesivat, maan alla virtasi voima, näkymättömänä leviävä tyytymättömyys odotti mullistavaa muutosta, positiivisen syntyä. Niin kevät lopulta puhkaisi pinnan, tuli julkiseksi ja nousi valtaan.
Me emme sitä tunne, jos maan pinta on vielä kylmä ja kostea, mutta juuret tuntevat. Ne tuntevat alhaisten lämpötilojen muutoksen. Maatyöläiset ovat tunteneet sen kuraisessa ja liejuisessa kevättyössään ja kasvukauden valmistelussa. Ja kun lämpöaalto tulee kaikki maassa on jo valmista ja kasvien tasavalta nousee.
Ylimistö on esittäytynyt mielellään korkealla maan pintaan mähden. Aateliset ajavat jousitetuilla vaunuillaan korkealla maasta, ja maatyöläiset kolhivat polvensa kiviin. Tai opiskelijat jotka mielenosoituksessa, jotka saavat kolhuja kun heidän yli vyöryy poliisirynnäkkö.
On tietysti eri asia istua nurmelle, kuin olla maahan nujerrettuna, kontalleen pakotettuna, loputtoman pitkien työpäivien väsyttämä siirtotyöläinen. Ehkä renki ja maatyöläinen, joka onnistuu löytämään hetken vapautta ja voi istua maassa. Niille jotka tarttuivat joutohetkiin, löysivät niitä, jos eivät olleet pakkotyössä, osasivat hakea joutoaikaa, tunnistaa kuinka vihreä nousee, voimaantua itsekin.
Ne, jotka ovat maassa, tietävät ruohon sitkeyden. Se, että tulee yliajetuksi, ei ole mitään, vain tallaamista, alistamista ja linttaan astumista, matalana pitämistä, nälän heikentämänä ja väsyneenä. Maalaiset tuntevat ruohon ja pysyvät nöyrinä, huomaamattomina. Loputtomasti, jokainen kevät menee ohi.
Tänä keväänä kaikkialla maailmassa protestoivat opiskelijat leiriytyivät yliopistojen puistoihin ja nurmikoille vastustamaan tappokoneistoksi muuttunutta Israelia. Varsinkin USAssa he vastustivat tappamista tukevia rahavirtoja. Samalla kyse oli heistä itsestään. Nykyajan opiskeliljat ovat ylikäveltyjä, maahan jyrättyjä, pettyneitä. Nytkin he tiesivät, että on vain ajan kysymys milloin poliisit poistavat heidät noilta ruohokentiltä, ja on palattava oppia pänttäämään.
Kuitenkaan vihreät keväät eivät ole vain symboleita, ne ovat todellisia muutoksen paikkoja. Ja vaikka yritys ei aina onnistu, opiskelijoiden pettymyksestä huolimatta niihin liittyy konkreettista voimaantumista.
Kun yhtäkkiä vihreä putkahtaa esiin, maan lähellä olevat tietävät että se on hyväksi. Se hyvä on levinnyt kaikkialle kuin tasavalta. He syövöt sitä, se on vitamiinipitoista. Kun vihreä nousee, kunouksellinen aika tulee konkreettiseksi, kaikkialla on syötävää, jokainen elollinen vahvistuu, voimaantuu, jokainen itse ja kaikki yhdessä. Se on yhtä luonnollista, kuin ruohon nousu keväässä ja valta jakautuu kaikkialle.
NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille – tai jollekin eläimelle.
Loukkaantunut villisika on vaarallinen. Kun joulun alla -23 villisika jäi auton telomaksi Helsingintiellä ja pakeni, kaikkia alueella kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Myöhemmin tuli tieto, että villisika oli paennut metsään, toivottavasti se toipuu.
Tiedämme paljon vähemmän kuin arvaammekaan, siksi villisikaviha pysyy yllä varmuuden vuoksi koska vaarana on sikarutto. Tiedon sijaan kuvittelemme likaisen sian, tautisen ja haisevan. Toisaalta afrikkalaisesta sikarutosta on näyttöä että se on erittäin vaarallinen – ja tarttuu ihmisiin.
Suomessa ei kerrota villisikoja olevan kuin itärajalla, mutta tietomme on hajanaista, kuten Helsingintien esimerkki osoittaa.
Syyskuussa Keski-Ruotsista löytyivät ensimmäiset naapurimaan sikaruttotapaukset, kun metsään kuollut villisika paljastui ruttoiseksi. Tuon alueen metsiin tuli tiukka liikkumiskielto ja voin hyvin kuvitella mitä se merkitsee alueen ihmisilla. Pelkästään tieto siitä, että ruttoa voi olla muuttaa metsät vaarallisemmaksi, kuin mikään petoeläin.
ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.
Kari, metsästäjatuttuni Miehikkälästä kertoi että itärajalta tulevia villisikoja mestästetään mahdollisimman paljon. Viime vuonna hänen veljensä on ampunut niitä viisi kappaletta, tänä vuonna villisikoja arbellaan tulleen rajan yli vähemmän. Mitään tarkkoja tietoja ei ole, vain jälkien perusteella tehdyt laskelmat.
Villisian kerrotaan olevan vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.
En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.
Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.
Hyvä mieli tällaisena talvipäivänä leviää borsch-keitosta, se lämmittää vatsassa. Onneksi huomasimme ajoissa, että tämän keitonkin Venäjä on yrittänyt omia Ukrainalta, ja siksi keitossa on nyt mustan borschin sävy.
Nimi – borsch – kuulostaa siltä, kuin se sanottaisiin aterian jälkeen, kuin röyhtäys: borshtsh !
Vastaava keitto Suomessa ei ilmeisesti saa ytyä hapankaalesta vaan lorauksesta etikkaa. Ja kuten tiedetään, pitkään keitettäessä etikka haihtuu, niin että tuloksena on vain borssi -keitto.
Tekee mieli ajatella, että nimenomaan tuo liemi on ollut se borschin henki, joka aikoinaan on levittänyt slaavilaista hyvän mielen vatsaa. Sitten kävi niin, että Venäjä julisti keiton omakseen. Mantereen laajuinen kansallinen regressio – Make Russia Great again – on vain pitkän kolonialistisen loppunousun kaiku. Tosiasiassa borsch -keitto on syntyisin Ukrainan alueelta, mutta kaikki slaavilaiset saavat kokea sen omakseen.
Mutta borschin tummuminen on oire, sen liemi ei kuulla kuten ennen – vaan sen pohja on jo musta. Ja venäläisten on nyt syytä tuijottaa lautaselleen ja kysyä hyökkäyssotansa perään. On mustan borschin aika.
Toisaalta on aika lusikoida keiton pinnalle kertynyttä mustaa öljyä. Petrolium borschi, – moskovalaisen kokin erikoisuus – on olevinaan syntisen hyvää. Sen musta öljylautta keiton pinnalla saa värinsä mustekalan musteesta.
Shokeeraava muistoni neuvosto-borschista kiteytyi hetkeen, jolloin avasin Leningradista ostamamme purkin. Keittoannoksessa päällimmäisenä oli sian nahka. Se oli korvan kokoinen repale, mutta läskinen, ja siinä törrötti karvoja, samanlaisia kuin papan kaulanahkassa. Ne olivat tosiasioita elämästä, enkä tänä päivänäkään voi käyttää lihaa borschia keittäessäni.
Myöhemmin luin, että läskin suuri osuus on ukrainalainen trauma borsch-keitossa. Se johtuu kammottavasta nälänhädästä, holodomorista. 90-vuotta sitten Stalin ja hänen joukkonsa yrittivät kylmästi näännyttää ukrainalaiset nälkään. Koko Ukrainan kansa haaveili silloin läskistä. Ehkä siksi sikäläisen borsch -keitton sanotaan olevan tukevampaa, lihaisampaa ja rasvaisempaa kuin muissa slaavilaisissa ruokapöydissä.
Tätäkin taustaa vasten on paikallaan, että borsch liemeen tulee tumma pohjasävy. Niin voimme muistaa holodomoria ja luopua kuitenkin läskistä.
Minulla sattuu olemaan mustaa kaalta, se on lehtikaalin versio, ja sitä on hapankaalen joukossa. Aion soseuttaa siitä asiaan kuuluvan tummuuden. Ehkä näin mukaan tulee myös slaavilaista melankoliaa, joka on tiettävästi antanut borsch-keitolle nimen.
Eräällä lehtivihanneksella on slaavilaisissa kielissä nimenä jotain borschevikin tapaista. Suomessa sama kasvi on väinönputki. Tuon kasvin versoja ja lehtiä on käytetty tuoreena kesäisen borsch-keiton liemessä, talvikeittoja varten tätä borschevikiä on käytetty mukana hapankaalissa.
Tästä syystä borsch-keitolle ominainen hapan liemi ei tule lorauksesta etikkaa, vaan hapankaalista. En tiedä, kumpaa – etikkaa vai hapankaalta – käytettiin ensimmäisessä tunnetussa borsch-keitossa. Kasakat valmistivat sitä voittaessaan turkkilaiset ja vallatessaan Azorin linnoituksen vuonna 1637. Tästäkin syystä borsch keittoa tulisi pitää vaeltavana slaavilais-ruokana, joka ei piittaa kansallisvaltioista.
Dante Alighierin Il Convitosta eli kattauksesta (n.1310) tuo mestari keskiajalta arvioi elämäänsä. Aristoteles oppaanaan hän katsoo, että ihmisen suurin onni on tiedossa. Samalla me modernit ihmiset voimme aavistaa, että tiedolla on tarkoitettu jotain ihan muuta kuin nykyään.
Pakottava tiedon nälkä tiedon keskellä oli tuttua myös Dantelle. Ruokailuun valmistautuminen, kirjoittaminen on kattamista, se on palvelijan työtä jonka Dante sanoo itse mielellään tekevänsä.
Kattauksen perusainekset ovat yksinkertaisesti liha ja leipä. Taivaallinen ja autuaitten nauttima liha on jotain, mitä Dante on asettunut kärkkymään pyhimysten pöydän alle. Ehkä hän tekee kattausta tavallisille ihmisille, juhlapöydän alla olevassa pöydässä, olen ymmärtänyt että hierarkia on toistensa alle sijoittuvien pöytien järjestelmä, ja tähän alempaan pöytään on kutsuttu ne, joilla on tiedon nälkä.
” Minä en istu siunattujen pöydässä, mutta olen paennut pellolta missä yleinen lauma viihtyy. Olen asettunut poimimaan ruokapaloja, jotka tippuvat jalkoihin niiltä jotka siunattuina istuvat. Tunnen toisaalta tuon onnettoman laumaelämän vaikka olenkin jättänyt sen jo jälkeeni, mutta tunnen myösmaukkaat murut, joka putoavat siunatuilta, samalla liikuttuen, enkä voi olla ajattelematta itseäni.
Nyt kun toivon asettuvani heidän pöytäänsä, aion samalla tarjota kaikille ihmisille sellaisen kattauksen, jonka olen nähnyt näillä siunatuilla. Lisäksi tarjoan leipää, jota välttämättä tarvitaan tällaisen lihan seuraksi, sillä ilman sitä ihmisten olisi mahdotonta nauttia tätä ihmeellistä ruokaa.
En halua laatia turhaan kattaustani; niin ettei ateria olisi sellaisen leivän arvoinen eikä voitaisi nauttia sitä lihaa mitä tarkoitan. Siksi en salli, että pöytään istuisi kukaan jonka elimet ovat puutteelliset niin, että häneltä puuttuisi hampaita, tai kieli, tai lautanen. En myöskään tarjoa kattausta sellaiselle, joka on paheista riippuvainen, koska hänen vatsansa on niin täynnä myrkyllisiä ja huonosti yhteen sopivia nesteitä, että hän ei voisi sulattaa tarjoamaani lihaa. Mutta tulkoon tänne kaikki, joiden inhimillinen nälkä johtuu kodin tai yhteiskunnan velvollisuuksista, ja istukaamme kaikki samoin varustautuneet samaan pöytään, ja asettukoot meidän jalkojemme juureen ne, jotka eivät ansaitse korkeampaa istuinta, mutta saakoon jokainen ryhmä leipääni ja lihaani, sillä haluan kaikkien sekä maistavan että syövän sitä.” (käännösluonnos kirjoittajan).
Tämän aterian liha valmistetaan neljällätoista eri tavalla; eli neljässätoista laulussa aiheena on sekä rakkaus että hyve. Niistä tosin puuttuu tuoretta leipää ja siksi ne vaikuttavat jonkin verran oudoilta, niin että monia niiden kauneus miellyttää enemmän kuin niiden hyvyys. Mutta tämä leipä on valo, joka tulee tekemään näkyviksi kaikki varjoon vetäytyneet merkitykset.
Il Convito eli kattaus jäi Dantelta kesken, niin että vain kolme neljästätoista laulusta tuli valmiiksi. Ne on englanniksi käännettyinä täällä.
Odotin postilähetystä, mutta se ei saapunut kolmanteen adventtiin. Tulossa on orakkaan rihmastoa, sen kanssa minulla on evankelisia hommia. Aavistelen, että tuolle ajatuksen kirkastajaksi kutsutulle pikku oraakkelille tulee vielä olemaan tarvetta. Tarkoitus on levittää siiliorakkaan rihmastoa mahdollisimman paljon.
En osaa hoitaa lähetystehtävää yhtä tehokkaasti kuin roomalaiset, kun he aikoinaan huomasivat, että uskonto on hyvää matskua levitettäväksi. He onnistuivat muuttamaan mainion postilaitoksensa evankeliumin kanavaksi, ja varsin nopeasti rihmasto oli kolonisoinut koko Euroopan. Ja vaikka Rooma kaatui, niin evankeliumi levisi erittäin hyvin ja pitkät ajat.
Ensimmäinen hoidossani ollut siiliorakkaan rihmasto levisi heikosti. Hankin sen viime keväänä, ja sen ainoan sienen perusteella jonka sain kasvamaan, huomasin, että se on mieluinen sieni myös maultaan. Mutta rihmastot taantuivat, ottivat nokkiinsa ja vetäytyivät. Joitain rihmaston läikkiä elää vielä sahajauhopusseissa, mutta toista evankeliumia luetaan ja lasketaan kohta.
Ja otollista maaperää tarvitaan, näitä Johannes Kastajan töitä, sillä tosiaan sahajauhot olivat kuivia. Toisessa yrityksessä tarvitaan perusteellinen kastaminen. Se tehdään hyvään seokseen, jossa on sahajauhon lisäksi on runsaasti kauranjyviä, kipsiä sekä makeaa melassia. Tällainen on uusi perusta, johon pikku oraakkelini tulisi kasvaa, ja jonka sen tulisi vähitellen syödä.
Sieni elää nimenomaan näin päin. Vasta sen jälkeen, kun rihmasto on levinnyt ateriaan, se syö sen – toisin sanoen sienellä ruuansulatus toimii ensin ja syöminen tulee vasta sitten.
Aivosienen rihmasto on tietysti vain vertauskuva sille rihmastolle, joka piuhoittaa aivoja. Siiliorakas on silti enemmän aivosieni kuin ”brain mushroom” englantilaisten korvasienelle antama nimi.
Siiliorakas on valkoinen, se näyttää pyöreiltä, sähköistyneiltä aivoilta. Aivan kuin poimuttunut aivokudos olisi terävöitynyt pehmeäksi siilimatoksi. Silti se ei ole psykedeeli,vaan aivoja elvyttävä sieni: se kasvattaa aivosoluja ja parantaa neuronien välisiä yhteyksiä, se avaa uusia reittejä yhtä ja samaa jankuttaviin aivoratoihin.
Niinpä siiliorakas – kolmannen adventin kunniaksi nautittuna – on ihmeellinen lääke 1) elvyttämään ikääntyviä aivoja 2) korjaamaan alkoholin käytön aiheuttamaa aivosolujen katoa 3) valkoviinin kanssa siiliorakas muodostaa tasapainoisen nautinnon – ja hyvittää terveysmenot.