Olispa sen arvoinen, että sais maistaa mesimarjaa ?

Mesimarja (rubus arcticus) kukkii nyt runsaasti hakkuuaukoilla ja pientareilla, mutta yhä vailla toivoa. Se kukoistaa turhaan. Yhtä turhaan kuin minäkin uudistan tätä metsittynyttä peltoa metsäpuutarhaksi. En viitsi edes puhua siitä lamauttavasta, valtakunnallisesta typeryydestä, joka estää nyt järjestelmällisesti konkreettisen maanparannuksen.

Puhumattakaan luonnon omasta voimasta, mesimarjasta, joka menestyessään olisi aromikkain marja mitä Euroopasta löytyy. Mesimarja kukkii kautta maan, mutta vailla toivoa marjojen muodostumisesta. Kohtuuton kukkiminen on usein epätoivon merkki. Vaikka kuvassa oleva villi mättäistö pellon pientareella kukkii taas, se lienee turhaa, kuten viimevuonnakin.

Toiveikkaasti tosin asettelen mättään ympärille neljä ruukkua muualta tuotua mesimarjaa. Ne ovat kukkivia mättäitä, ja tarkoituksena on tuoda vierasta siitepölyä. Sanotaan, että mesimarja ei enää marjo koska kukin mätäs on oikeastaan yhtä ja samaa kasvia. Ristipölytys olisi tarpeen, sillä itsepölytyksen tuloksena on pisara siellä täällä.

Siksi asettelen muualta tuotua mesimarjaa ruukkuina luonnon mättäiden ympärille. Silloin kun olin toiveikkaampi, siirtelin tuotuja juuristoja vähän kaikkialle. Missä vain näkyi mesimarjaa, sinne vaan, usein repussani oli mesimarjan potteja. Eikö se ole ihan oikein ? Eikö sitä kannattaisi tehdä enemmän, koska tämän Euroopan maukkaimman ja varmaan vähäsatoisimman marjan esiintymiä kukoistaa kautta Suomenmaan.

Ja kun mesimarjat kukkivat, ne tekevät ikäänkuin ehdotuksia yhteistyöstä, jonka ihminen voisi täydentää. Sen myötä edes jotain näissä myllätyissä turvemetsissä muuttuisi.

Mesimarjan hieno maku voisi palata maisteltavaksi.

Vaikka on aivan oikein, että mesimarjasta ei koskaan voi tulla markkinoitavaa tuotetta. Se ei ole satoisa ja marjat on näprättävä irti kantoineen. Parhaimmillaankaan mesimarjan vaatima työ ei ole muutettavissa rahatuloksi. Ja se on hyvä !

Onneksi Suomenmaassa – raiskioiden reunoilla – on edes mahdollisuus tällaisiin elämyksiin. Johonkin mikä ei ole helppoa, vaan vaativaa. Sillä mesimarja ei antaudu kenelle tahansa maisteltavaksi.

Istutettu mesimarja-alueeni on multaisella metsittyneellä pellolla. Taimet on tilattu puutarhalta Iisalmesta, kolmen eri maakunnan mesimarjakantaa: savolaista, eteläpohjalaista ja pohjoista. Harmi vaan, että toisenakaan vuonna ei tullut kuin muutamia nuppineuloja. Mesimarjaisia nuppineuloja ! Ja miksi olisin edes ansainnut parempaa ?

Sentään sain esimakua, ja samalla aavistuksen siitä, että nykyisessä ilmastokäänteessä mesimarjalla on myös vaikeuksia pölyttyä. Eri kannatkaan eivät noin vain yhtyä toisiinsa. Millään paahteisella mättäällä pölytys ei voi onnistua, silloin kun ilma on kuumaa ja herkälle siitepölylle liian kuivaa.

Onneksi salainen viljelmäni on toisaalla, syvällä metsässä, kosteikon ja suo-ojien mikroilmastossa. Olen käynyt ruukkujeni kanssa vierailulla siellä, ja hieman löytyikin kunnon mesimarjoja. Tosin en tiedä johtuiko se vieraiden kantojen läsnäolosta. Ehkä ne olivat ehtineet kukkimaan ennenkuin kuolivat, ehkä eivät. Siis heinäkuun helteissä ruukkujen multa kävi rutikuivaksi, ja pikku mättäät olivat kuivuneet pois. Mutta turpeinen maapohja pysyi kosteana ja suuret mesimarjamättäät kukoistivat.

Samalla kun maistelin ainokaista mesimarjaa, huomasin jälkiä turvepenkan luona, ne eivät olleet hirven kavion painumia kuntassa. Ne olivat peräisin karhun tassuista. En sitten jäänyt maistelemaan, mutta onneksi löysin vielä muutaman. Ne kourassani kävelin metsätietä ja saatoin rauhoittua, ymmärsin, että aavistus mesikämmenestä on keskeistä näissä mesimarjamietteissä.

Mesikämmen kuuluu siis kunniapaikalle aina kun ajatellaan mesimarjojen paluuta. Onko muuta olentoa, joka olisi mesimarjojen arvoinen ?

Mesimarjojen katoa en uskalla edes ajatella, en karhujenkaan. Kohta ne helvetin kannanhoitajat aseineen, helvetinkannan hoitajat, jatkavat helvetin töitään. Jos ne edes osaisivat arvostaa karhun ruhoa – lihoja ja varsinkin verta sekä sisäelimiä – mutta ei. Oikeastaan kaikki kaadetut karhut pitäisi lahjoittaa oitis lääketieteelle. Ja sanon vielä, että verinäytteet kannattaa samalla lähettää labraan analysoitavaksi. Mutta ei ! Olispa metsästäjä, joka ei olisi koiraansa tyhmempi.

Toisaalta, millaiseksi tämä maa ja nämä seudut voisivat tulla, jos metsissä liikkuisi kannanhoidollisia mesimarjan ystäviä.

Kannanhoidollinen mätästys !

Ja kuten olen tässä väittänyt: mesimarja on itseisarvo. Metsissä se kuuluu mesikämmenen nautintaoikeuksiin. Mutta kyllä ihminenkin voisi olla sen arvioinen, tosin paljon täytyisi muuttua. Toiveissa on, että mesimarja kaikkine aromeinneen voitaisin joskus kuitenkin laskea hänen kielelleen.

Omenankukkien hetki

Olen koko ajan halunnut osallistua tähän kukkimiseen, mutten tiennyt miten.

Tämä paikoin toispuoleinen omenapuu ojentelee jopa noita kukkivia oksiaan, tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä. Se ei ole tuo täydellinen omenapuu, jonka kuvan näin ja tallensin. Se hehkuu, sen eheä kokonaisuus kutsuu, se näyttää lupaavan parempaa hetkeä, kuin tuo nyt saatavilla oleva oman alapihan puu.

Silti, tämä mikä on läsnä tarjojaa jotain enemmän kuin katsottavaa, tuoksua ja sen mukana muuta.

Eikö nyt, kun omenapuu tarjoaa kukkimistaan, se tarjoa samalla myös hetkeä. Kukkaan tulemisen hetkeä, sitä lyhyttä jaksoa jonka se kestää, eikö se tarjoa siis aistittavaan muotoon käärittyä aikaa ?

Tämä puu joka näkyy ikkunaan, kutsuu nyt viidettä päivää luokseen. Se on kutsunut aina nuppuun tulemisestaan asti, vaikka ikkunanäkymä on vain kuva. Omenapuu itse odottaa kuvan takana ja tarjoaa jotain enemmän kuin katsottavaa.

Kun alapihalla asetun omenapuun eteen, huomaan heti ettei tämä toimi, se ei ole lähelläkään sitä kukkimisen lupausta mitä odotin. Istun alas, poimin voikukkaa, puun vino ja arpinen runko on vieressä.

Kukat ovat jossain lähellä, en näe niitä tarkasti. Niiden hetket ovat menossa. Muistan niiden valmistautumisen kevääseen. Se on aikaa, jolloin silmut ja nuout nousivat mustille oksille. Kylmän tuulinen jakso keskitalvella kylmettisilmuja. Siksi puu kukkii nyt laikuttain ja rujosti. Säätilan vaihtelut olivat kovia aikoja, konkreettista ajan koettelua täällä alapihalla.

Mutta vimein tuo tummanharmaa oksisto teki niin, että käänsi silmut ympäri, avasi sisuksen, ja esitti terälehtien kuohun – niin että päästiin tähän hetkeen juuri nyt. Pinkkiä nuppua, valkoisia helmoja ja ytimessä kutsuvaa keltaista.

Voi hemmetti miten ne tarjoavat mieleniloa ! Olen jo seisaallani: huomaamatta olin astunut muutaman askelen taaksepäin, aivan kuin olisin perääntynyt jonkin edestä.

Kun kokonaisuus esittäytyy, on syytä välttää asettumasta omenapuun eteen, niin että itse ei ole haitaksi. Tämä on kuitenkin asenne, edessä oleminen, sitä harvoin tunnistetaan, se on niin tavallinen. Ja äärellä oleminen on toinen asenne, vaikka silloin kun istuu penkillä joka on omenapuun äärellä. Ehkä on muutettava ajattelutaoaa; sillä äärellä oleva ihminen asettuu kohtaamaan jotain suurempaa, jotain enemmän mitä rajautuu kuvaan. Edessä oleva asettaa kohteen tarkasteltavakseen, se rajaa kohteen on kovin pieneen.

Silti voidaan huoletta todeta, että tämän olennon ajattelu ei ole lainkaan sitä mittaluokkaa, että hänen hahmonsa voisi varjostaa tai haitata omenapuun kukkimista.

Kun ajatteleva olento asettuu kukkivan omenapuun äärelle, niin hän on aisteineen jonkin äärellä, lähellä tai jopa partaalla ja hukkumaisillaan, jos omenapuu kukkii kohtuuttomasti.

Omenapuu antaa ajateltavaa, eikä kukaan ei ole sellainen erkki cogito, joka asettaisi objektin eteensä ja muodostaisi siitä keväisiä aistimuksia.

VOIKUKAN NUPUT JA MUUTA KARVASTA

Täydet voikukat kukkivat jo, mutta vielä löytyy nuppuja kun katsoo tarkkaan aivan kasvin juureen. Siellä lehtien ympäröimänä näkyy noita pieniä vihreitä niittejä. Siksi istun nurmikolla, tavoittelen nuppuja. Ne ovat tiukassa kuin maahan ruuvattuina. Napsin niitä peukalon ja etusormen otteella, pudottelen kulhoon paistaakseni ne saman tien.

Istun nurmikolla mielelläni, se on eräs syy kesäyrttien keruuseen, lupa istua maassa.

Sormeni tahmaantuvat voikukan sapekkaaseen maitiin. Sen karvaus on liikaa ihmiselle, vaikka tietävästi ainakin lehmä ja koira pitävät voikukan karvaasta mausta. Se, mikä ei käy meille, voi siis maistua hyvin muille olennoille.

Lapsen suussa voikukka on pahaa, se sylkäistään pois irvistyksen säestämänä. Niin yksinkertaista on erottaa hyvä ja paha. Mutta kun tarkemmin maistelee, niin kahvissa taitaa olla karvautta enemmän kuin tuoreessa voikukan lehdessä.

On siis aivan johdonmukaista, että kaikille ihmisille voikukan lehdet eivät ole liian karvaita. Onhan endiivejäkin, miksei siis voikukan lehtiä. Nyt kun voikukan nuppujen aika alkaa olla ohi, taidan kokeilla voikukanlehtisalaattia.

Mikä lie trauma tämä latvomisen pelko

En tiennyt että salvian latvan voi katkaista, ja vasta sitten se tuuhettuu pensaaksi. Sama juttu kuin basilikalla, sekä purjolla. Mutta jos katkaiset kaulan nuorelta keräkaalilta, se ei toivu koskaan. Parsakaaliakaan ei kannata katkoa ennen aikojaan. Vasta sitten kun varsi on tukeva ja keski-ikäinen, silloin se kannattaa latvoa niin, että se onnistuu näyttämään yhdeltä isolta kukkanupulta.

Latvomisen pelko, voi tätä ainokaisten taimien loputonta hellimistä. Vielä silloinkin kun ne ovat jo venähtäneitä nuorukaisia. Salviatkin, niin kuin nuo kuvassa ikkunaan nojailevat, hieltä haisevat tyypit ! Ensin tuuhettui hujoppi, kun päätin katkaista latvan. Teinimäisen siskon latvasta napsaisin myöhemmin – ja sehän päätti seisoa omilla jaloillaan.

On niin vaikea huomata miten omat taimet kasvavat. Tietyssä vaiheessa ensimmäisten lehtien puhkeamisen jälkeen on selvitettävä, millä on taipumus tulla pensaaksi ja millä runkokasviksi. Jostain syystä minulla on ollut vaikeuksia tajuta, mitkä kasvit ovat luonnostaan pensaita. Olen halunnut niistä pitkiä, aivan kuin ei olisi muuta tapaa olla iso ja vahva kasvi.

Ja kasvien luonteen ymmättäminen – se että salvia ja basilika ovat pensaita – on johtanut molemmissa tapauksissa honteloihin, vähälehtisiin, varhain kukkiviin ja venähtäneisiin tapauksiin. Olen katsonut kun puoliso on tuonut aamiaispöytään oman basilikansa, kyllästyneenä katsomaan kuinka minä nypin aivan väärin lehtiä tomaattileivälleni.

En uskaltanut katkaista latvaa.

Mistä lienee you tubesta olen katsonut kuinka korkealle kasvaneet salviat ja basilikat voivat kehittyä tuuheiksi. Aamiaispöydässä minun puolellani olevassa basilika muistuttaa bonsai-palmua. Se ei tehnytkään lehtiä runkoonsa.

Onneksi ikkunalla oli timjami, se on parasta hunajapaahtiksen päällä, eikä se ole koskaan esittänyt muuta kuin pensasta.

Älä viivyttele, tee päätös ja katkaise asia poikki. Tosin lapsena näin elokuvasta, jossa apulainen oli huolimaton ja katkaisi kuninkaalta hiuksen. Minä järkytyin perinpohjin siitä, että kuningas kuoli sillä hetkellä kun tuo viimeinen hius irtosi päälaelta. Ehkä siksi, koska tuo mustavalkoinen mykkäfilmi räpisteli vaivalloisesti eteenpäin, kuin voisi katketa hetkellä millä hyvänsä. Elämänlanka.

On kasveja, joiden elämänlanka nousee vartta pitkin latvaan. Mutta on myös niitä, joiden elämänhyöky vapautuu vasta kun kaula katkaistaan, ja esiin kasvaa neljä uutta latvaa. Niin kuin sadun lohikäärmeellä, jota Richard Leijonanmieli iski miekalla.

Tapahtui niin, että lohikäärme tuuhettui. Samalla paljastui kammottava virhe ja ihmisille tyypillinen erehdys: he olivat uhraneet lapsiaan aivan turhaan. Ritari ei tappanut ketään, ei edes lohikäärmettä. Päinvastoin, arvelen että tuo kiemurtelija oli luonteeltaan pensas, ja ritari vapautti sen kyvyt ja voimat.

Taimia täytyy siedättää siihen, mikä niitä odottaa – epämukavuus.

Taimien karaisu on pohdinnan arvoinen asia. Miksi edes tuoda niitä ulkoilmaan, epämieluisan viileään ja tuuliseen säähän ?

Tämä on ensimmäinen aihe teksien kokonaisuudessa, joissa kasvimaan hoito taipuu kohti filosofiaa – niin että päät ja latvat kohoavat, nyökkäävät ja kieltävät.

Kurpitsan taimet ovat niin suojattomia ulkona, ne näyttävät kärsivän. Kuten kuvasta näkyy, lehdet ovat hentoja ja varret herkästi katkeilevia.

Karaisun sanotaan vahvistavan. Taimien kokema kohtuullinen siedätys saa ne kestämään paremmin shokkia, joka on tulossa. Vielä ne ovat poteissaan, viedään yöksi sisälle. Mutta kohta ne ovat maassa, eikä niille voi antaa enää lämpöä ja suojaa – mitä nyt kastelun ja harson saa tarjota.

Taimien siedättäminen on kasvatusfilosofinen kysymys.

Miksi ei riitä, että ne ovat kasvaneet sisällä kookkaiksi ja tuuheiksi ? Siksi, että ne voivat jatkaa kasvuaan maassa, se on paljon verrattuna siemeneen joka heitetään multaan itämään.

Antaa siis kevään karaista. Jos se on lempeä, niin kurkut ja kurpitsat ovat satoisia. Mutta kevässä voi olla viileitä jaksoja, ja karkaisemattomat taimet menehtyvät. Kurkuille ja kurpitsoille käy niin jatkuvasti, ainakin minun hoidossani. Mutta koska siemeniä riittää, niin kokeilien niitä sekä varhain että myöhään.

Siedättämisellä, totuttamisella ja karkaisemisella on taustanaan kosminen turvattomuus, kylmä avaruus. Me ja kasvit tunnemme sen, vaikkakin erilailla erilaisissa ympäristöissämme.

Ympäristö laittaa kasvit koville. Maailmaan heitettyinä, ei ehkä ahdistuneina, mutta varmasti ne ovat shokkissa, voivat välillä huonosti, joutuvat stressaaviin tilanteisiin. Kasvimaan hoitajille tämä on selvää, siksi tämä ”hoitaminen” on tarpeen.

Kasvit reagoivat suoraan, joutuvat shokkiin ilman shokin kokemusta, stressaantuvat osaamatta huolestua. Näitä kasvien järkytyksiä on helppo havaita: kun rankkasade huuhtoo, tai kun kirvojen hyöky valtaa ne, tai kun kastelematta jääneinä ne nuukahtavat. Kun tutkijat puhuvat kasvien stressistä, he eivät tarkoita mitään hermostollista kokemusta, vaan pelkkää stressiä, kasvien ilmiselviä reaktioita.

Nämä kevätyöt ovat kalsoja, ulos jääneet kurpitsantaimet ovat aamupäivisin hieman velttoja. Taivas selkeni yöllä, silti avaruus ei päässyt suoraan kurpitsojen ylle huokumaan kylmäänsä, harso ja pihakatos suojasivat niitä sen verran.

Viluisan, epämiellyttävän olon voi tunnistaa meistä sekä kasveista. Tietty turvattomuus piilee avoimissa ympäristöissä – ja ajoittain kaikki elollinen saa kärsiä siitä. Kosminen halla on aina siellä, pilvikerrosten takana, magneettisten varausten ja lämpimän ilmakehän takana. Mutta pilvikerrokset rakoilevat, sattuu häiriöitä jolloin lämpö maasta karkaa, kolkko avaruus raottaa silmäänsä.

Katselen ulos sateiseen kevääseen, ja haluaisin lähteä puutarhaan, mutta siellä on märkää, palaan sohvalle.

Kaikkialle on valmistettu suojia, katoksia, asumuksia, monien asioita ympäröi kasvihuoneiden kaltaiset suojaukset. Kasvit suojakuvussaan siemenen sisällä, munan sisällä elämä suojassaan. Solut ovat yksittäisiä suojia; uloimmat solkuerrokset ovat kovia, elottomia ja erikoistuneet suojaamaan kasvin elämää ja virtaavia nesteitä.

Kasvit eivät rakenna suojia, mutta ne kasvavat itseään suojaten. On kaarnaa, tai kuorikerroksia kuin nahkaa.

Tällainen sade, joka nyt saa kurpitsantaimet likoamaan astioissaan tuntuu kuukauden päästä aivan toiselta: lehdet ovat tanakoita, ja aivan kuin niiden kasviruumis tanssisisi ja huojuisi sateen rytmissä. Vailla ajatustakaan, niissä on nautinto.

Ihminen rakentaa suojia. Olen turvassa ja kotonani näissä solumaisissa huoneissa, ne ovat kotini ja suojani. Oma – koti – talo. Neljän seinän yhdistelmiä, solukkoja.

Itse kasvan pääasiassa täällä interiöörissä. En ole enää taimi, silti harrastan jatkuvaa kasvatusta itseni suhteen. Teen sitä laiskuuttani, sillä olen koko ikäni vältellyt ulkotöitä. Ja nyt kun olen oppinut arvostamaan niitä, on vaikea ottaa lukeminen ja muu sivistävä mukaan kun lähden ulkotöihin – en voi jättää niitä kotiinkaan.

Ukona on avara luonto, rasitus, vieraus, oudot elolliset. Ei pelkästään ”outdoors” tuolla ”ulkona”, ei-kotona. Joka näin ajatelee, asettaa itsensä tarkastelemaan ympäristöä sisätilastaan käsin. Siksi saksan ”das Öffene” on parempi sana, kuin ”outdoors”. Kaikki oleminen asettuu avoimeen, suojattomaan mutta vapaaseen tilaan. Koska se on avoin, se on välttämätön kaikelle elämälle.

Kun nämä taimet, joita siedätän ulkoilmassa, saavat tuntea auringon, tuulen ja sateen niihin tulee tieto siitä mitä on olla avoimessa. Voisin pitää niitä suojassa, mutta siedätän niitä avoimeen.

Niinpä voidaan sanoa, että kosmisen hallan suhteen on kaksi vaihtoehtoa: joko suoja tai siedättyminen. Tämä on filosofisesti muotoiltavissa oleva kysymys. Se ei ole vain minun kehitelmäni, täältä provinssissa itsekseen mietiskelevän taimien kasvattajan oivallus. Peter Sloterdjik esittää tämän sfäärien filosofiassaan.

Oleminen tapahtuu erilaisten sfäärien suojissa, Sloterdijk puhuu myös kuplista, jotka ovat tiiviimpiä: niitä vahvistetaan ulkopuolisilta suojauduttaessa. Hän kutsuu modernia maailmaa kasvihuoneeksi, periaatteessa sekin on kupla. Moderni nykyaika lupaa kulutusmahdollisuuksia ja hyvinvointia, unelmana globaali suoja niiden täysimittaiselle toteuttamiselle.

Ihmisen kohdalla kosminen halla on turvattomuutta, suojaverhojen repeämistä, suojaverkkojen katoamista. Ihmisläheisyyden tilalle tarjoutuu teknolgogia, valtava kulutus ja sen järjestelmällinen turvallistaminen. Globaali teknologinen kasvihuone (ilman oikeita kasveja).

Se ilmakehän lämpeneminen, mitä on kutsuttu kasvihuoneilmiöksi on varoittava viesti tästä globaalista teknosuijasta. Tietoa siitä välittyy tämän suojakuvun ulkopuolelta. Ne, jotka ovat kasvihuoneen sisällä, eivät voi kokea sitä todelliseksi vaan menettävät kiinnostuksensa noihin tietoihin. Kasvihuoneen olennot ovat ilmastokatastrofin suhteen ulkokohtaisen tiedon varassa.

Ja vaikka elämä ympäristössämme ei ole mahdollista ilman mitään suojaa, niin sietokyvyn hankkiminen, resilienssi, joustavuus on tarpeen. Sloderdjik kutsuu sitä ”immuniteetiksi”. Laajemmassa kuin lääketieteellisessä mielessä se tarkoittaa vastustuskyvyä, sietokykyä monenlaisia vaivoja vastaan.

Ihminen siis on samassa maailmassa kuin kasvit, epävakaissa ympäristöissä tarvitaan erilaisia suojia sekä monenlaista siedättämistä

Kun työnnän nokkani iltaan, ulos kuumasta saunasta, viileys tuntuu iholla ja kertoo suojattomuudesta. Voin sopivasti antautua, tällä turvallisesti tontilla, joka rajautuu puutarhaan.

Olen usein seisonut aamulla taimien äärellä ja pelännyt pahinta. Aluksi vaikuttaa siltä, että ne ovat selvinneet. Maa on huurassa, taimet pystyssä harsojen alla. Mutta kun kasvinesteet sulavat, paljastuu että solukot ovat revenneet, ja lehdistä on tullut märkiä rättejä.

.Miksi nämä ympäristöt ovat tällaisia ? Kylmä edustaa kaikkea mikä tuntuu epämukavalta ja vaikealta. Joskus on halla vienyt taimet, harsot puuttuvat tai eivät riitä, kasvien solurakenteet jäätyvät – ja se on loppu.

Kurpitsanlehtien vihreydessä on suojattomuus. Niiden täytyy sietää ulkoilmaa, kunnes ne voi siirtää avoimiin kasvupenkeihin.

Näin tomaatit karaistuvat (paitsi kolme ensimmäistä)

Siedätin tomaatteja kylmälle, nostin taimet ulos ja unohdin ne yöksi. Oli pakkasta ja kaikkien niiden lehdet lysähtivät. Ulommainen rivi menehtyi, mutta suurin osa tomaateista toipui. Näinhän se käy, karaistuminen.

Aavistelen että armottoman kylmä yö tulee olemaan hyväksi tomaateille. Voihan tällainen kärsiminen ja valikoiva kuolema herättää kasvit kukkimaan epätoivoisen innokkaasti.

Nämä ovat runkotomaatteja, isoa mustaa ja maatiaislajia. Satoa niistä on tullut kovin vähän, sen verran että mehukkaan mustan aromit ovat tuttuja. Jos kesästä tulisi lämmin… ja jospa tämä kylmälle karaiseminen edistäisi satoa.

On tietysti toiveajattelua, että viimeöiden rankka karaiseminen voisi aiheuttaa jossain geenimuutoksen, oikean mutaation. Kuitenkin sanotaan, että kylmyys on ollut yksi yleisimmistä mutaation aiheuttajista kasveissa. Näin niistä on tullut paremmin kylmää kestäviä. Mutta on tietysti vain kuvittelua, että juuri minun tomaateistani jossain sattuisi sellainen.

Kerrotaan, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa koko maataloustutkimuksen johtoon nousi tavallinen puutarhuri. Hän oli omaperäisillä kokeillaan osoittanut, että pystyy jalostamaan vehnästä kuivuutta kestäväksi lajikkeen parissa vuodessa. Tutkijat näkivät asian toisin, mutta Stalin uskoi.

Tämä, tavallinen maatalouskulun käynyt puutarhuri uskoi kasvien siedättämiseen. Hän väitti että on saanut kehitettyä ensimmäiset kuivuutta kestävät yksilöt keräämällä siementä kuivalta pellolta ja kylvämällä sitä kuivalle koealalle.

Nyt hän väitti, että kuivuuden kestävyys voidaan saada siirtymään suoraan seuraavan polven siemenviljaan. Tutkijoiden mukaan hankitut ominaisuudet eivät periydy, ei suoraan, vaan se vaatii vuosikausien jalostustyön. Mutta Stalin tarvitsi ihmettä ja pikaista apua nälänhädän vaivaamaan nuoreen Neuvostoliittoon.

Stalin katsoi myös, että tällainen mies tulee nostaa esikuvaksi. Hänestä luotiin neromyytti: tarina koulujakäymättömästä mutta oivaltavasta toverista, joka päihitti geenitutkijat. Hän väitti aikansa parasta kasvigeenien tutkijaa, Vavilovia, huijareiksi. Niin tämä päätyi vankileirille. Puutarhurin omaa nimeä ei kannata mainita, sillä hän ei ole kunniaksi Ukrainalle, omalle maalleen.

***

Niinpä, siedättämällä hankitut ominaisuudet eivät tomaateissakaan periydy. Eivät ainakaan sukulinjan mukaan, tosin aina voi sattua mutaatio. Ja kylmän sanotaan olevan eräs yleisimmistä kasvimutaatioiden aiheuttajista. Voihan sellaisen tuloksena tomaatteihini päästä jokin kylmää kestävä geeni. Ja jos vaan muistan kerätä siemeniä näistä tomaateista, hyvä geeni voi siirtyä perintönä sukupolvelta toiselle.

En tiedä tarkkaan miten monena vuonna olen kerännyt siemenet näistä isoista mustista tomaateista. Se on maatiaislaji, ja kasvatan sitä erillään muista tomaateista, niin että pölytys ei sotke sen perimää.

Paitsi ensimmäisenä vuonna niin kävi, kun erehdyin jättämään sen muiden joukkoon. Maku heikkeni heti jonkin vieraan tekijän vaikutuksesta. Ehkä minun olisi pitänyt luopua siitä lajikkeesta, ja aloittaa alusta uuden ison mustan kanssa. Mutta voi olla, että tuo lajike on heikkosatoinen koska se kukkii vähän huonon hoitoni takia. Ehkä makukin olisi syvempi, jos se voisi kypsyä syksyllä pitempään.

Miksi laittaa omat virheet tomaattilajikeen viaksi ?

Peltojen eroosiota, maaperän menettämistä

Maaperän tutkija Russell Smith kertoo seisovansa Kiinan muurilla. Hän kiinnittää huomionsa lukuisiin maanvajoamiin, niitä on valtavasti ja ne ovat jopa 15 metriä syviä. Eletään 1920 -lukua ja kyntöviljelyn myötä eroosio on kalvanut mäkiset rinteet jättimäisille uurteille. Hedelmällinen maa valuu alas. Hän toistaa sanaa vajoama, vajoama, maanvajoama, koska se merkitsee maaperän katoamista.

Iltse loikoilen mättäällä metsän reunassa, ja ajattelen miten monella tapaa maaperän voi menettää. Se voi vajota, eroosio voi kuljettaa sen pois, se voi jäädä veden alle, se voi kuivaa niin että tuuli puhaltaa mullan pois. Siihen ei saa enää yhteyttä se ei enää vastaa istutuksiin tai kylvöihin.

Loikoilen, työ on tehty ja tuli humisee pöntössä, joka polttaa biohiiltä, tarkoitus on sekoittaa se lantaan ja antaa kompostoitua tulevaa vuotta varten.

Peltojen eroosiota voi nähdä kaikkialla, se on hidasta maaperän menettämistä. Ehkä suuret peltoalueet täälläkin on jo menetetty, siitä huolimatta että vilja kasvaa. Ilman keinolannoitteita korret eivät nousisi enää suomalaisesta maaperästä. Siksi tänne on pakko tuoda lannoitteiden raaka-aineet Venäjältä, niitä ei uskalleta laittaa tuontikieltoon, koska menettäisimme tuottoisat peltomme. Ilman sitä peltojen tuotto romahtaisi, ja kasvaisiko maassa enää mikään.

Russell Smith käyttää sanaa ”maanpetos” uudessa yhteydessä ja kysyy, mutta kuka voi puha ”kotimaasta” tai sanoa itseään ”isänmaalliseksi” . Ehkä maailman parantajat, ja varsinkin maanparantajat.

Tässä metsäpuutarhassa on hehtaarin verran entistä peltoa, pienviljelystä. Se on hyvämultainen alue kahden rinteen välissä. Käytän siitä rehvakkaasti nimitystä ”metsäpuutarha”, tosin nyt se on kannokko tai ehkä kantola. Tällä pellolla ei edes voi kyntää. Enkä todellakaan lähde repimään kantoja juurineen, niistä kasvaa koivunversot ja niitä tarvitaan kompostiin.

Entä muita puita ? Tervalepän taimet nousevat palstan kosteimmassa osassa, antavat typpeä. Muita taimia ovat: tammet, omenapuut, pähkinät ja mustaviinimarja.

”Kun ihminen kyntää, hän löyhyttää maata tuuen ja sateen vietäväksi …. Kyntäminen on tehokkain tapa tuhota rinnemaat. Meillä Oklahomassa on miljoonien mailien alueella maanvajoamia. Se oli hyvää maata, ja vaikka se on riistetty intiaaneilta vain vähän aikaa sitten, se on jo autioitunut.”

Nykyään puhutaan paljon ”no dig” -pelloista ja kasvimaista. Mutta täällä maa on talven jäljiltä usein niin tiivistä, että sitä pitää löyhyttää talikolla tai karhilla.

Pienviljelykselläni maanparannus tarkoittaa hiilipitoista kompostia, mutta sitä tilee hitaasti. Laskin, että kymmenen vuoden jälkeen viljelysala on hiiletetty. Mutta eihän se mitään, satoa tulee kuitenkin koko ajan.

”Meillä Amerikassa tekee tuhoa myös valkoisille vieraat ukkosmyrskyt… toisin kuin Pohjois-Euroopassa, jossa sateet ovat sopivia ja lempeitä.”, kirjoittaa Smith.

Euroopassa vihreä kasvillisuus peittää pellot: vehnä, ohra, ruis ja kaura kylvetään tiheään. Toisin on maissin, puuvillan, sokeriruokon ja tupakan viljelyssä. Ne kasvavat harvassa, ja niin sateet huuhtovat paljasta maata.

Seuraavaksi Smith seisoo mäenharjalla ja katsoo kastanjapuiden suojaamia rinteitä. Hän on Korsikalla, ja ylistää kastanjoiden ja pähkinöiden satomääriä. Miten vaivatonta verrattuna vuosittaiseen kyntämiseen ja kylvämiseen. Hän päätteli, että yksivuotisten viljelykulttuuri kehittyi siksi, että viljaa sai välittömästi viljelyn jälkeisenä syksynä. Nälkäisillä ei ollut aikaa odottaa puiden tuottamia satoja.

”Syyria on surullinen esimerkki” sanoo Smith. ”Maa, joka aikoinaan oli väkirikas on nyt autio. Aikoinaan kukoistaneet roomalaiset maatilat ovat nyt paljaita kallioalueita, joista sade on huuhtonut pois maaperän ”

J Russell Smith: Tree Corps (1929).

Miksi ihminen ei voi olla raivaamatta ?

Hätistelen pajukkoja pois, mättäikköjä pois, pakko tehdä lisää kasvimaata metsäpuutarhaan. Miksi kasvimaan perustaminen on hävittämistä, kasvimatoa poistamista ? Jostain syystä pitää lapoida ja muokata, kitkeä – avata puhtaaksi tapettu tila.

Täällä ollaan, paikalla, jota on ennenkin viljelty, tämä oli joskus pienviljelijän pelto. Kartassa paikka näkyy metsänä, mutta multainen maa viittaa peltoon. Samoin sarkaojat.

On tämä raivaaminen kummaa, kaikki villinä levinnyt täytyy nujertaa. Sitten tapana on kääntää kaikki yläsalaisin, juuret ylös niin että multainen ala siivottaisiin kasvimaaksi. Miksi pitää raivata, raivota, hävittää ? Tämäkin oli kaunis niitty, kukkainen mutta varsin pajukkoinen. Entä nyt ? Miten kasvimaa voikaan näyttää tällaiselta hakkuuaukean tapaiselta risukolta.

Ja vaikka minä en käännä maata, en kitke nurmen juuristoja, silti nujerran ne. Tarkoitus on tukehduttaa heinä katteen alle. Jo syksyllä leikkasin heinän maata myöten, parturoin siimaleikkurilla maanpinnan aivan siloposkiseksi. Näin otan voiman pois ennen talvea, nääntykööt heinä keväällä, tehkööt tilaa lannan voimalle ja lehtikaalelle.

Kun isken lapiolla maahan, routaan on vain kymmenen senttiä. Maata ei ole tarkoitustakaan kääntää. Katan sen pahvein ja toukokuussa isken siihen reikiä ja sujautan kaalintaimen kuhunkin. Kun heinä jää pahvin alle, kaalten pitäisi menestyä, ja näin pitäisi syntyä kasvimaa. Jos ei kerralla niin muutamassa vuodessa.

Viimekeväänä kokeilin näitä pahvikattamisia viereisellä palstalla. Alle kuskasin runsaasti lantaa ja pahvin reikiin kurpitsantaimet. Heinä nujertui hyvin, eikä maa tarvitse enää pahvikatetta kun taas istutan kurpitsat. Uskon, että tavallinen hake riittää.

Metsäpuutarha, siellä täällä kantoja, olkoot, ne kierretään. Eri asia ovat risukasat, varsinkin kuusen kovat oksat eivät tunnu maatuvan millään. Ne vievät uskottavuutta koko hommalta. Kyttäävät siinä aivan kuin aikoisivat palata.

On kevät ja levitän lantaa, levitän runsaasti, haluan olla maaperälle antelias ja kannustava. Lanta on mustaa, siinä on hiiltä, polttamaani ja jauhamaani ihmeseosta. Sen on tarkoitus imeä pienet hiukkasensa täyteen lannan voimaa. Mutta ei tästä vielä mitään terra pretaa tule. Silti tällainen maaperän lataus kestää toivottavasti seuraavat viisi vuotta.

Hiiletetty lanta antaa kasveille työtä, mutta palkitsee myös. Sen sijaan, että kaalit ammentaisivat helposti ravintoaineita, ne saavat opettaa juurensa neuvottelemaan eliöiden kanssa , kemiallisesti.

Kuiva kuloheinä ympärillä, niin kaunis ,mutta jo luovuttanut – pian maatunut. Näin tulee ja tekee puhdistuksiaan, tekee elintilaa viljelykasveille. Mutta jos hävitänkin luonnonkasvien kirjoa palstaltani, niin hyvitykseksi teen maaperälle hyvää. Vaikka köyhdytän kasvielämää, niin rikastutan maaperän mikrobiomia. Siitä välistä vedän satoa syötäväksi.

Sulaa ja sitten jäättyy – kasvillisuus kärsii

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila pakenee kylmää rintamaa joka väistyy koko ajan. Tuskin muistamme enää hyytävää sydäntalvea ja sitä, miten äkkiä siihen pudottiin vetisen joulukuun jälkeen. Ja kuukausi sitten, maaliskuun alussa kylmyys lehahti pois ja samalla lumet, lähes huomaamatta. Nyt elelemme leutoa kevättä.

Sulaa ja jäätyy on kasveille kovin streassaavaa, mikä tässä nollan kahden puolen huojuvassa rajassa oikein vetää. Mistä tämä johtuu. Uusi sujaa-jäätyy vuodenaika kattaa jo puolet vuodesta, muuten on joko talvi tai kesä.

Samoin kuin viime vuonna, jolloin maaliskuu oli myös leuto, ja lumet sulivat jo alkukuusta. Jos silloin oli mittaushistorian lämpimin maaliskuu, mutta nyt tuli lämpimämämpi.

Huhtikuun äärellä arveluttaa jo, mihin meidät sysätään. Viimevuonna tuli aikaisten kevätlupausten jälkeen raju taantuma. Toivon vaan, että hieman pehmeämmin pääsisimme ruohon vihertämisen vaiheeseen.

Valokomero, camera lucida

Tuleekohan sana kamera samasta kantasanasta kuin komero ? Kyllä, tarkistin: latian camera viittaa huoneeseen. Oikeastaan camera obscura on huone, jonne ei voi nähdä. Se on laatikkokamera, jonka sisälle ei saa kurkistaa, ettei takaseinään heijastuva valon tekemä kuva mene pilalle. Roland Barthesilla taas on Valoisa huone niminen essee, Camera Lucida.

Ihmettelen asiaa koska työhuoneessani on taimiviljelmä, joka on voimakkaasti valaistussa komerossa. Se on kolmikerroksinen, metrin leveä ja lähes kattoon yltävä irtokomero. Vuorattuna sisältä kristallikimalteiseksi se kylpee valossa. Voin katsella muovi-ikkunan läpi, miten siellä syntyy vihreää.

Ohjaan valokomeroa kännykän sovelluksella. Laitan tuulettimen päälle homehtumisen estämiseksi tai ilmankostuttimen jos on tarve. Huolenpito ja taimien hoito on siis toisenlaista kuin ennen. Jos se on menossa liian tekniseksi, niin Barthesin Valoisa huone antaa vihjeitä, siitä millaisista emotioista voi elätellä kasvihuoneessa.

Hän muistelee äitiään, ja suorastaan palvoo valokuvaa äidistä on 5-vuotiaana tyttönä. Me emme voi nähdä tytössä äitiä. Huomioni kiinnityykin kasvihuonesseseen, jossa tämä lapsi on. Minusta on myös kuva 5 -vuotiaana kasvihuoneen edessä.

Mustavalkoisessa kuvassa seison ulkona kevätvalossa kasvihuoneen kulmalla. Poseeraan lakki kallellaan ja kädet taskussa kuin isäntä ainakin. Haara-asennossa, jalat huomattavan leveällä koska kuvaaja käski.

Mieluummin olisin kasvihuoneen sisällä, se olisi minun paikkani tulla kuvatuksi. Muistan tomaatin tuoksun ja mullan, sekä lämmön ja kosteuden tädin kasvihuoneessa. Keväällä se oli hyvin valoisa, mutta eniten minua viehätti se, että kasvihuone oli rakennettu ikkunalaseista. Se oli läpinäkyvä lasikennosto, joka antoi tomaatille suojaa että se voi kasvaa isoksi.

Olin pienikokoinen ja arka, niin että tarvitsin kasvihuoneen kaltaista suojaa. Ja siitä lähtien olenkin onnistunut hankkiutumaan moniin kupliin.

Uskon, että on liikaa vaadittu ihmiseltä kun sanotaan, että tämän pitäsi elää todellisuudessa. Ei pitäisi kehitellä arjesta mitään ihmeellisyyksiä. Mutta jos ei kuvittele arkeen mitään, ei siitä mitään löydykään.

Avoin, oikea reaalinen, on jossain tuolla ulkona pakkasessa, se on OK. Saakoot siis kasvit kasvihuoneensa, ihmisen puuronsa. Mutta opetelkoon ihminen altistamaan itsensä myös epämukavalle ja avoimelle maailmalle. Kunhan on olemassa pääsy takaisin turvalliseen tilaan.

***

Kun tätä taloa katsellaan ulkoa tieltä käsin, niin lounaan ja luoteen puoleiset ikkunat näkyvät suurina ja valoisina. Huoneessa on jo valot, pieni puuhailu on virinnyt ja talo on valaistu.Kun automaattiajastus herättää valokomeron, ulkona on vielä pimeää.

Ulkona katuvalot kiertävät taloa, mutta laajemmin vallitsee maaseudun pimeys. Ja taivaalla lentävän reittikoneen vilkkuvalo antaa vaikutelman, että valokomero laskeutui paikalleen sillä hetkellä kun valot syttyivät siihen.

Avaan komentokeskuksen kännykästäni, ja tuulet viriävät, salaatinlehdet huojuvat ja tuuletin surisee.

Barthes antaa sysäyksen, kuinka kasvihuone tulee paikaksi, jossa tehdään työtä surun voittamiseksi. Öisin se on pimeä komero, se on tärkeä tallennuspaikka. Sitten se on kirkasta, mutta se ei ole niin tärkeää kuin kasvien yhteyttäminen, se että valokomero kytee vihreää.