Taimien karaisu on pohdinnan arvoinen menenetelmä. Miksi tuoda ne ulkoilmaan, epämieluisen viileään ja tuuliseen säähän ?
Tämä on ensimmäinen aihe teksien kokonaisuudessa, joissa kasvimaan hoito taipuu kohti filosofiaa niin että päät ja latvat kohoavat ja spekuloivat.
Kurpitsan taimet ovat niin suojattomia ulkona, ne näyttävät kärsivän. Kuten kuvasta näkyy, lehdet ovat hentoja ja varret herkästi katkeilevia.
Karaisun sanotaan vahvistavan. Taimien kokema kohtuullinen siedätys saa ne kestämään paremmin sitä shokkia kun ne istutetaan maahan. Nyt ne ovat vielä poteissaan, ja ne viedään yöksi sisälle. Mutta kohta ne ovat maassa, eikä niille voi antaa enää lämpöä ja suojaa, mitä nyt kastelun ja harson voi tarjota.
Taimien siedättäminen on kasvatusfilosofinen kysymys: miksi ei riitä, että ne ovat kasvaneet sisällä kookkaiksi ja tuuheiksi ? Siksi, taimeksi ne voivat jatkaa kasvuaan maassa, eikä lähteä siemenestä vähitellen itämään.
Antaa siis kevään karaista, jos se on lempeä niin kurkut sekä kurpitsat pääsevät tekemään aikaisin satoa. Mutta kevässä on niinkin viileitä jaksoja, että isot, karkaisemattomat taimet menehtyvät. Kurkuille ja kurpitsoille käy niin jatkuvasti, ainakin minun hoidossani. Mutta koska siemeniä riittää, niin kokeilien niitä sekä varhain että myöhään.
Siedättämisellä, totuttamisella ja karkaisemisella on taustanaan kosminen turvattomuus, me ja kasvit tunnemme sen, erilailla erilaisissa ympäristöissä.
Ympäristö laittaa kasvit koville – ei aina mutta ajoittain. Maailmaan heitetyt kasvit eivät ehkä ahdistu, mutta shokkeja ne kohtaavat, voivat huonosti, joutuvat stresaaviin tilanteisiin. Kasvimaan hoitajille tämä on selvää, siksi tämä ”hoitaminen” on tarpeen.
Vaikka kasvit eivät muodosta kokemusta sitä, ne reagoivat suoraan, ja joutuvat shokkiin, stressaantuvat. Näitä järkytyksiä on helppo havaita, kun rankkasade huuhtoo, tai kun kirvojen hyöky valtaa latvalehdet, tai kun kastelematta jääneet tomaatit nuukahtavat. Kun tutkijat puhuvat kasvien stressistä, he eivät tarkoita mitään hermostollista kokemusta, vaan pelkkää stressiä joka ilmenee kasvien reaktioista.
Nämä kevätyöt ovat kalsoja, ja ulos jääneet kurpitsantaimet ovat aamupäivisin hieman velttoja. Taivas selkeni yöllä, silti kosminen vilu ei päässyt suoraan kurpitsojen päälle, harso ja pihakatos suojasivat niitä sen verran.
Viluisan, epämiellyttävän olon voi tunnistaa meistä sekä kasveista, tietty turvattomuus piilee avoimessa maailmassa – ja ajoittain kaikki elollinen saa kärsiä. Kosminen halla on yllä koko avaruuden mitalla, pilvikerrosten takana, magneettisten varausten ja lämpimän ilmakehän takana. Mutta pilvikerrokset rakoilevat, sattuu häiriöitä jolloin lämpö maasta karkaa.
Katselen ulos sateiseen kevääseen, ja haluaisin lähteä puutarhaan, mutta siellä on märkää. Kaikkialle on valmistettu suojia: on katoksia, on asumuksia, kasvihuoneita. Kasvit ovat suojakuvussaan siemenen sisällä, munan sisällä elämä on suojassa. Solut ovat yksittäisiä suojia, uloimmat solkuerrokset kasvissa ovat kovia, elottomia ja erikoistuneet suojaamaan elämää ja kasvissa virtaavia nesteitä.
Kasvit eivät rakenna suojia, mutta ne kasvavat itseään suojaten. On kaarnaa, tai kuorikerroksia kuin nahkaa.
Tällainen sade, joka nyt saa kurkuntaimet likoamaan astioissaan tuntuu kuukauden päästä aivan toiselta: lehdet ovat tanakoita, ja aivan kuin ne tanssisivat ja huojuttaisivat itseään. Varmaa on ainakin, että ne nauttivat.
Ihminen rakentaa suojia. Olen turvassa ja kotonani näissä solumaisissa huoneissa, ne ovat kotini ja suojani. Oma – koti – talo. Neljän seinän yhdistelmiä, solukkoja.
Itse kasvan pääasiassa täällä interiöörissä. En ole enää taimi, silti harrastan jatkuvaa kasvatusta itseni suhteen. Teen sitä laiskuuttani, sillä olen koko ikäni vältellyt ulkotöitä. Ja nyt kun olen oppinut arvostamaan niitä, on vaikea ottaa lukeminen ja muu sivistävä mukaan kun lähden ulkotöihin – en voi jättää niitä kotiinkaan.
Ukona on avara luonto, rasitus, vieraus, oudot elolliset. Se ei ole pelkästään ”outdoors” tuolla ”ulkona”, ei-kotona. Joka näin ajatelee, asettuu subjektina tarkastelemaan maailmaa sisältä käsin, sisätilastaan käsin. Siksi saksan ”das Öffene” on parempi sana. Se asettaa kaiken olemisen avoimeen tilaan, se on suojaton tila juuri siksi koska se on avoin. Se on välttämätön kaikelle elämälle.
Kun nämä taimet, joita siedätän ulkoilmassa, saavat tuntea auringon tuulen ja sateen niihin tulee tieto siitä mitä on olla avoimessa. Voisin pitää niitä suojassa, mutta siedätän niitä ulkona avoimessa.
Niinpä voidaan sanoa, että kosmisen hallan alla on universaalisti kaksi vaihtoehtoa: joko suoja tai siedättyminen. Tämä on filosofisesti muotoiltavissa oleva kysymys. Se ei ole vain minun kehitelmäni, täältä provinssissa itsekseen mietiskelevän taimien kasvattajan oivallus. Peter Sloterdjik esittää tämän sfäärien filosofiassaan.
Oleminen tapahtuu erilaisten sfäärien suojissa, Sloterdijk puhuu myös kuplista, jotka ovat tiiviimpiä. Niitä syntyy ulkopuolisilta suojauduttaessa. Hän kutsuu modernia maailmaa kasvihuoneeksi, senkin periaate on kupla. Moderni nylyaika lupaa hyvinvointia ja kulutusmahdollisuuksia, unelmana globaali suoja niiden täysimittaiselle toteuttamiselle.
Ja ilmakehän lämpeneminen, se mitä on kutsuttu kasvihuoneilmiöksi on varoittava viesti, joka tulee kuplan ulkopuolelta. Ne, jotka ovat kasvihuoneen sisällä, eivät voi kokea sitä todelliseksi vaan menettävät kiinnostuksensa noihin tietoihin. Kasvihuoneen olennot ovat ilmastokatastrofin suhteen ulkokohtaisen tiedon varassa.
Ja vaikka elämä täysin avoimessa ei ole mahdollista ilman mitään suojaa, niin sietokyvyn hankkiminen on mahdollista. Sloderdjik kutsuu sitä ”immuniteetiksi” laajemmassa kuin lääketieteellisessä mielessä. Se tarkoittaa vastustuskyvyä, sietokykyä monenlaisilla epämukavuusalueilla.
Kun työnnän nokkani iltaan, ulos kuumasta saunasta, viileys tuntuu iholla ja kertoo suojattomuudesta. Voin antautua sille turvallisesti tontilla, joka rajautuu puutarhaan .
Ihminen siis on samassa maailmassa kuin kasvit, epävakaissa ympäristöissä tarvitaan erilaisia suojia sekä monenlaista siedättämistä.
Miksi nämä ympäristöt ovat tällaisia ? Kylmä edustaa kaikkea mikä tuntuu epämukavalta ja vaikealta. Joskus on halla vienyt taimet, harsot puuttuvat tai eivät riitä, kasvien solurakenteet jäätyvät – ja se on loppu.
Olen usein seisonut aamulla taimien äärellä ja pelännyt pahinta. Aluksi vaikuttaa siltä, että ne ovat selvinneet. Maa on huurassa, taimet pystyssä harsojen alla. Mutta kun kasvinesteet sulavat, paljastuu että solukot ovat revenneet, ja lehdistä on tullut märkiä rättejä.
Kurpitsanlehdet ovat niin suojattoman vihreäit, niiden täytyy sietää ulkoilmaa, kunnes ne voi siirtää itsenäistymään avoimissa kasvupenkeissään.