NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille – tai jollekin eläimelle.
Loukkaantunut villisika on vaarallinen. Kun joulun alla -23 villisika jäi auton telomaksi Helsingintiellä ja pakeni, kaikkia alueella kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Myöhemmin tuli tieto, että villisika oli paennut metsään, toivottavasti se toipuu.
Tiedämme paljon vähemmän kuin arvaammekaan, siksi villisikaviha pysyy yllä varmuuden vuoksi koska vaarana on sikarutto. Tiedon sijaan kuvittelemme likaisen sian, tautisen ja haisevan. Toisaalta afrikkalaisesta sikarutosta on näyttöä että se on erittäin vaarallinen – ja tarttuu ihmisiin.
Suomessa ei kerrota villisikoja olevan kuin itärajalla, mutta tietomme on hajanaista, kuten Helsingintien esimerkki osoittaa.
Syyskuussa Keski-Ruotsista löytyivät ensimmäiset naapurimaan sikaruttotapaukset, kun metsään kuollut villisika paljastui ruttoiseksi. Tuon alueen metsiin tuli tiukka liikkumiskielto ja voin hyvin kuvitella mitä se merkitsee alueen ihmisilla. Pelkästään tieto siitä, että ruttoa voi olla muuttaa metsät vaarallisemmaksi, kuin mikään petoeläin.
ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.
Kari, metsästäjatuttuni Miehikkälästä kertoi että itärajalta tulevia villisikoja mestästetään mahdollisimman paljon. Viime vuonna hänen veljensä on ampunut niitä viisi kappaletta, tänä vuonna villisikoja arbellaan tulleen rajan yli vähemmän. Mitään tarkkoja tietoja ei ole, vain jälkien perusteella tehdyt laskelmat.
Villisian kerrotaan olevan vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.
En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.
Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.
VALON VALETURVA Enemmän valoa ei tarkoita enemmän turvallisuutta, tämä on hyvä tietää vuoden pimeimpään aikaan.
Pihavalo herättää turvallisen vaikutelman, mutta kun valon häikäisy peitetään niin varjosta löytyy hahmo.
On yksinkertaisesti väärin ajatella, että enemmän valoa olisi lisää turvallisuutta. Kriminologi Dunja Storp, joka on kiinnostunut pelottavista tiloista.
Valaistu metroasema tai tyhjä supermarketin parkkipaikka pitäisi valaista entistä voimakkaammin, että ne koettaisiin turvallisiksi. Riittääkö mikään valo ?
”Ihmiset tarvitsevat erilaista valoa vuorokaudesta ja vuodenajasta riippuen. Talviyönä kello kolme sinivoittoinen valo, on ihmisille yhtä häiritsevää ihmisille kuin linnuille – eikä se lisää turvallisuutta, vaan vahvistaa pelkoa.”
Vaikka suunta on löytynyt, energian säästämiseksi monet pienet kaupungit sammuttavat valonsa aikaisemmin tänä syksynä ja talvena, myös isoja nähtävyyksiä, maamerkkejä valaistaan vähemmän. Länsimaat ovat vasta oppimassa, että pimeydestä ei ole vain haittaa. On valaistuja alueita jotka pelottavat ihmisiä jo yhtä lailla kuin pimeä.
Halusimme valaista kaupunkimme, mutta miten on käynyt?
”Me vain kasvatamme varjoalueita ”, sanoo tutkija Christopher Kyba ”Me emme ymmärrä valoa tarpeeksi. Tunnemme olomme epämukavaksi, kun emme näe, ja uskomme, että valo auttaa.” Kyba tutkii, miten keinovalaistus vaikuttaa meihin.
”Jos haluat nähdä hyvin, et tarvitse enemmän valoa, vaan vähemmän kontrastia.”
”Kaupungissa taas on paljon valoa jopa pimeissä nurkissa, mutta jostain tulee vielä kirkkaampi valo, ja siksi emme näe mitään hämärään jäävällä takapihallamme”
Jos keinotekoisia valonlähteitä ei ole, asiat, jotka ovat olleet siellä koko ajan, tulevat yhtäkkiä näkyviin. On paikkoja, jotka ovat kuuluisia pilkkopimeydestään: Namibiassa tai Chilen Atacaman autiomaassa. Ne, jotka haluavat matkustaa vähemmän kauas, voivat löytää pimeän ja tähdet planetaariossa. Kun taivas pimenee, tähtitaivaan äärettömyys ilmestyy.
Harva enää elää alueilla jossa on pimeyttä niin paljon että voisivat nähdä edes tuhat tähteä galaksistamme. Itse asiassa 99 prosenttia Euroopan ihmisistä elää olosuhteissa, joissa taivas ei enää pimene kunnolla, maailmanlaajuisestikin vastaava luku on 80 prosenttia (Science: Falchi et al., 2016). Vain joissakin paikoissa maailmassa on niin vähän keinotekoista valoa, että ihmiset
Laita valo päälle – ja hirviöt ovat poissa. Lapset voivat kokea näin, mutta yhteiskuntiemme tulisi aikuistua, koska joka vuosi maapallo tulee noin kaksi prosenttia kirkkaammaksi.
Ketkä saivat kultaa, hopeaa ja pronssia ? Ketkä nousevat palkintokorokkeelle tällä kertaa ? Sen jälkeen kun huomattiin, että mitään kilpailua ei ollutkaan, korokkeelle nousseet kaksi nolostuivat ja tulivat alas.
Laskettuaan kätensä nämä kaksi parasta eivät tienneet pitääkö niitä edessä vai takana. He pitivät käsiään ensin rennosti lanteilla, sujauttivat ne sitten selän taakse, kunnes asettivat ne sitten eteen haarovälin kohdalle ja punastuivat. Nyt he eivät tienneet minne katsoa, ei ainakaan ylös, ehkä alas tai sivulle.
Odotettiin vielä hetki, kunnes kolmaskin oli maan tasalla ja palkintokoroke oli tyhjä. Oliko tässä koko touhun tarkoitus: kukin vuorollaan laskeutuu korokkeelta niin, että lopulta on vain tyhjä podium.
Mutta kuka on tuo neljäs, jonka rinnalla kaikki muut nyt seisovat ?
Jeesuslapsi hän ei ole, ei se joka pinkoi pakoon kesken kaiken. Emme tiedä kuka, mutta ehkä se paljastuu sen jäljeen kun hän on kätellyt kolme muuta.
Saksalaisessa joulkuusen historiasta läytyy jo enteitä nykyisestä luonnonmetsien västymisestä talousmetsien tieltä. Joulukuusi – Tannebaum – on peräisin etelä-saksalaisista ikimetsistä. 1700-luvun lopulla aatelisto arvosti tätä tannekuusta, otti sen joulupuukseen, eli liitti vanhan puurituaalin kristilliseen juhlaan. Aiemmin kuusen tuominen pihaan – tai jopa sisälle – oli metsän palvonnan merkki, ja sellaisena joulukuusi toimii yhä.
Kun 1800-luvulla joulukuusi omaksuttiin saksalaisen porvariston jouluperinteeseen, aivan kuin huomaamatta Tannebaum, tannekuusi, korvautui toisen lajin kuusella. Se oli nykyinen, pohjoinen kuusi, Fichte. Siinä on terävät neulaset varrattuna tannekuusen pehmeämpiin, litteämpiin neulasiin. Porvariston hyvin lämmitetyissä asunnoissa nämä terävät neulaset putosivat aiemmin, tarttuivat ja pistelivät sukissa. Tannepuu ei pudottanut neulasiaan lainkaan.
Sattumalta samaan aikaan joulu lyheni, ja jos joulukuusen jalkaa ei osattu kastella eikä kuuselle annettu vettä, se oli heitettävä ulos jo ennen vuodenvaihdetta.
Nuorena, joulukuusen ikäisenä tannekuusi oli oksiltaan tanakampi kuin kuusi. Ja jos tannepuussa oli käpyjä, niin sen sijaan, että kävyt roikkuisivat oksilta, ne ovat pystyssä, muistuttaen kynttilöitä.
Caspar David Friedrich, tunetuimpia romantiikan ajan taiteilijoita, onnistui liittämään syviä uskonnollisia tunteita kuuseen. Tässä talvimaisema -nimisessä maalauksessa on joulun elementit, kevyt lumisade, kuuset ja kirkko. Taustalla olevan katedraalin tornit rinnastuvat etualan kuusiin, ne kertovat samaa sanomaa.
Maalauksessa korostuu kuusen ”ikivihreys”, se on symbolinen viesti, joka on antiikin ajoista lähtien liitetty nimenomaan kuuseen. Kuusen ikivihreys on keskiajalta lähtien ollut kuoleman voiton symboli: vaikka kaikki muu luonnossa kuolee talveksi, niin havupuu kestää vihreänä. Kuusi on niistä tärkein, koska sen oksat ja neulaset muodostavat ristin ornamenttia.
Friedrich itse oli kotoisin Saksan pohjoispuolelta. Hän siis tiesi hyvin, että kuusi on ristin kaltainen puu siksi, että ristin ornamentti toistuu siinä, aina rungosta oksiin ja neulasiin asti.
Miten ”ikivihreyden” symboli näkyy Friedrichin maalauksessa? Tarkemmin katsottuna kuvasta löytyy vammainen, joka on jättänyt kainalosauvansa ja edennyt kuusen suojiin, lähes kadonnut tuohon ikivihreään. Kuusen suojista voi myös havaita krusifiksin, jota vammainen rukoilee.
Molemmat hahmot, sekä vammainen että krusifiksi ovat huomattavan näkymättömiä kuusen vihreydessä, lähes kadonneita. Ikiviheys, eli se että kuusi yhteyttää yhä, hitaasti, vaikka kaikki muu on kuollutta ja jäätynyttä. Näin siis elvyttävä voima tuntuu tulevan pikemminkin kuusesta kuin taivaalta. Toki lumisade taivaalta laskeutuu hiljalleen, armollisena.
Caspar David Friedrichin Tetchener altar (1807/8) on alttaritaulu, jossa Golgata onkin kuusivaltaisella kukkulalla. Friedrich itse luonnehti maalaustaan:
”Ikivihreänä, ajan kulua vastustaen, kuuset seisovat ristin luona kuin ihmisen toivo, tämä puista ristinkaltaisin.”
Jostain syystä Friedrich kirjoittaa tannekuusesta, vaikka maalauksessa on ilmiselvästi tavallinen kuusi. Siinä on terävät latvat, hieman ristiä muistuttavat. Tannekuusen latvat pyöristyvät vanhemmiten, vain nuori tannekuusi on terävälatvainen.
Maalauksen kuuset nousevat taivasta vasten, rinne on jyrkkä ja tulevaisuus heittää dramaattiset säteensä keskellä olevaan ristiinnaulittuun. Näkökulma on niin jyrkästi alhaalta ylös kurkottava. Joku huomautti tuohon aikaan, että maalaus rikkoo perspektiivin lakeja, luonnollinen etäisyys järkkyy. Maalaus tuntuu sisältävän itseesnsä rukouksen asetelman.
Toki alhaalta päin katsottuna kuuset ovat hyvän näköisiä.
Sattumalta 1800- luvun alussa syntyi metsän talouskäyttö. Käytännössä se merkitsi tannekuusen syrjäytymistä kuusen tieltä, koska tavallinen kuusi kasvoi nopeammin. Tannekuusi oli luonteeltaan ikipuu, tammien, pyökkien ja jalavien tavoin se kesti aikaa. Tannekuusen erottaa kuusesta parhaitan kaukaa, koska se on pyöreälatvainen.
Toki tavallinen kuusikin kasvaa moninkertaisesti vanhemmaksi kuin tukkina käytetty talouskuusi. Mutta valistus ja niin sanottu hyödyn aikakausi merkitsi istutusmetsiä ja kuusen voittokulkua. Friedrichin maisemamaalauksissa nykyihmisen simään pistää se, että metsiköitä hallitsee vanhat puut: ne ovat kallistuneita, katkeilleita ja lahoavia. Tätä lahopuiden runsasta kuvaamista ihmeteltiin aikanaan, Friedrich maalasi niitä luonnon omina raunioina.
Näin siis jo 1800-luvulla huomio kiinnittyi toisaalta hyödylliseen metsään ja toisaalta romanttiseen mersään. Tätä, esimerkiksi Friedrichin romantisoimia kuusia, on erheellisesti luonnehdittu nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi kaipuuksi vanhoihin metsiin. Hyödyn aikakausi ja valistus onnistui samaistamaan realistiset metsät talousmetsiin.
On pitkään uskottu, että 1700 luvun lopulla alkanut modernisoituminen oli dynaamista siksi, että tiede ja tekniikka loivat hyödyn aikakauden. Esille siis nousee hyvin yksipuolinen moderni, joka ei ole luovassa mielessä kovinkaan dynaaminen enää. Monet filosofit ovat jo pitkään väittäneet, että modernisoituminen oli niin dynaamista koska sen ytimessä vaikutti romantiikan ja valistuksen välinden jännite.
Nykyään ymmärretään, että romantiikka merkitsi erittäin terävänäköistä hyödyn ja valistuksen epäilyä. Romanttinen intohimo ikimetsiin, vanhoihin ekosysteemeihin, leimattiin toki nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi.
Kun puhutaan raunioromantiikasta ja romanttisen villiintyneistä puutarhoista, jäädään vielä urbaanien kliseiden piiriin. Mutta parhaat romantikoista olivat jo vuoristoissa ja alueilla, jotka kiinnostivat valistusrationalisteja vasta sata vuotta myöhemmin.
pystyyn kuolleet tai maahan lahonneet puut, olivat jonkun kummallisen kauneuden monumentteja. Kun tämä nostalgisena pidetty hyödyön tunne on vähitellen paljastunutkin järkeväksi, vanhat metsät korvaamattomia, lahopuut ovat hyödyllisiä – ekologisen talouden kannalta.
Samalla me olemme pahasti myöhässä, ja se romanttiseksi nostalgiaksi leimattu terävänäköisyys oli päinvastoin, edellä aikaansa. On osoitettu, että kiinnostus ikimetsiin ja jopa luhistuneisiin lahopuista heräsi aivan samaan aikaan kun keksittiin suunnitelmallinen metsätalous. Tämä romantiikka ei siis ollut pelkkää reaktiota kaikkien vanhojen puiden kaatamista vastaan. Puunhakkaajan työ on pientä verrattuna suureen metsään.
Seuraava Friedrichin maalaus on metsän sisältä 1814. Tarkkaan katsottuna ruskean ja vihreän sävyisten vanhojen kuusien ääriviivat hämärtyvät. Se oli Friedrichin temppu jonka avulla hän toi näköismaalauksiinsa lumoa. Vaikka myöhemmin sama keino on levinnyt kaikkialle: Walt Disneyn Bambista aina fotoshoppaajien ”sivellintoimintoon”. Tällä tempulla, Friedrich yhdisti konkreettisen luonnon ja lumoutuneen katseen.
Jostain syystä Friedrich on maalannut mielellään selin olevia hahmoja, tunnetuin niistä on maailmankuulu Vaeltaja – romantiikan ikoni. Tässä puolestaan metsästäjä on poistumassa pimeään kuusikkoon.
Samaan aikaan kun metsätalouden idea syntyi, niin romantiikan myötä syntyi villin luonnon idea. Sitä ennen vuoret ja muut etäiset olivat rauhassa, ihmiset pitivät niitä luotaantyöntävinä alueina.
Mutta romantikot kysyivät, että ehkäpä nuo ihmisen koskemattomat alueet ovat arvokkaita sellaisenaan. Saattaa olla, he ajattelivat, että ihminen on nujertanut kaikki lähialueensa. Romantikot huomasivat että luonnon hyödyntämisen rinnalle voidaan nostaa toinen kysymys: pitääkö luonto nujertaa vai voiko sen antaa olla villinä.
Kaksi metsäkaurista lumisella pellolla, myös ne turvautuvat toisiinsa, siskokset samasta pesueesta. Sen jälkeen kun emo on ne vieroittanut, ne ovat hakeneet turvaa toisistaan. Ne ovat saaneet myös rohkeutta. Yhdessä ne ovat uskaltautuneet tähän asti. Silloin kun vaaraa ei ole,toisen rauhoittuminen ja rentoutuminen siirtyy toiseen, saa vahvistusta toisesta.
Näin tulee joulurauha, kuin kaksi kaurista. Levottomuuteen ei ole aihetta: lumessa ei jälkeäkään, korviin ei tule ääntäkään.
Säpsähdys, kauriin pakeneminen, se ei tarvitse vahvistusta. On pako, kauriin säikky luonne. Pakoeläimen arkuus.
Mutta nyt ne ovat uskaltaneet tien luona olevalle pellolle, kaaputtamaan ruohoa lumen alta. Yhteinen päätös, kun rauha todetaan. Auton ohimeno saa ne nostamaan korvansa. Älä säpsähdä, en minäkään, ne vain nyökkäävät. Näin rauha vahvistetaan.
Lumi hehkuu himmeänä kuin lasillinen maitoa, mikään ei rajoita lapsen havaintoa. Miten lumihiutaleista tulee valkoisia, kysyi Emmanuel. Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä.
Valonsäteet ovat uponneet kinokseen, Emmanuel näki siellä kuohkean enkelin.
Kun hän heitti lapiollisen ilmaan, se oli kristallipölyä kuin tähtitaivas yöllä. Miten kiteet asettuvat toistensa päälle, hän kysyi, miten kimallus laskeutuu valkoisena lumena.
Emmanuel Swenenborgilla oli kosmisia näkyjä jo nuorena, isä piti häntä Luojan lahjana, hän pääsi Uppsalan yliopistoon vuonna 1703, jo 15-vuotiaana. Kun Emmanuel valmistui tohtoriksi, hän oli 21-vuotias ja kansainvälisesti tunnettu The Principles of Chemistry (1721) -teoksen kirjoittaja. Monien muiden aiheiden lisäksi hänen neroutensa suuntautui kosmoksen ja jään suhteisiin.
Swedenborg päätteli, että avaruus on läpinäkyvää mutta kovaa läpitunkematonta jäätä, kuten kristalli. Hän päätteli, että avaruuden täytyy olla kirkasta, syvää jäätä. Öisin kun tutkija voi tarkastella tähtitaivasta, hän saa todistaa, kuinka avaruus kimaltelee kiteisenä, ja hitaasti liikkuen kuin kiinteä jääkansi liukuisi maan yllä.
Ties mihin Swedenborgin ura tutkijana olisi kehittynyt, ellei kristallin, jään ja avaruuden lumo olisi harhauttanut hänet.
Tutkimuksissaan Swedenborg oli edennyt jo vesimolekyyleihin, kun hän koki ratkaisseensa arvoituksen: kylmyys saa molekyylit asettumaan kiteiksi. Ja koska jää kiteytyy kuin kristalli, niillä täytyy olla jotain yhteistä. Innostuksessaan hän ei ymmärtänyt, että latinan kieli oli harhauttanut hänet – sana chrystallus viittasi jäähän, eikä hän huomannut todistelleensa vain kieleen liittyvää uskomusta.
Silti Swedenborg tunnettiin tarkkana ajattelijana, hänellä oli uskomaton kyky löytää symmetrioita hahmottomina pidetyistä asioista. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, milloin hän todistaisi kokeiden avulla kristallin ja kosmoksen vastaavuudet. Niin ei käynyt: hänen löytämänsä symmetriat eivät merkinneet mitään.
Swedenborg ei koskaan luopunut käsityksestään, että kosmoksessa vallitsee kristalli. Siitä johtuu kristallipallon keskeinen rooli ennustuksissa .
Swedenborgin erehdys oli runoilijalle tyypillinen: sanat glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Jäätikkö viittaa lasin kaltaiseen läpinäkyvyyteen.
Näin siis jää, kristalli, lasi ja kosmos ovat kielen tasolla liitetty yhteen jo aikaa sitten.
Kiiltävän valkoiset sairaalan seinät lisäävät potilaan ahdistusta. Kirurgisesti valaistujen huoneiden sijaan parempi olisi levätä maanvärisessä huoneessa, jossa on tatami lattialla.
Kirjailija Junichiro Tanizaki tarkasteli vuonna 1933 kirjoittamassaan esseessä Varjojen ylistys aiheenaan jo silloin kadonnut varjojen kulttuuri Japanissa. Kromattujen haarukoiden sijaan varjoihin sopii posliiniastioiden sijaan mustat puuastiat. Nainen, jolla on mustat huulet, tarjoilee vieraalle aterian. Tämä auringonvalolta suojattu, sisätiloissa elänyt, alistettu olento on kohtelias ja pidättyväinen, hänellä on mustatut hampaat.
Varjojen ylistys -esseessään Tanizaki puolustaa naisten oikeuksia, mutta syyttää länsimaista valistusta johdonmukaisesta varjojen poistamisesta, täysvalaistuksen ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa varjojen kulttuureille idässä.
Lännessä haamutkaan eivät ole varjoja, vaan ne hehkuvat valoa. Japanilainen kuvittelu ”viihtyy pimeydessä ei niinkuin länsimainen henki, joka on kirkkaisa kuin lasi” kirjoittaa Tanizaki.
”Jos on totta, että ”eleganssi on jääkylmää”, on toisaalta niin, että ”eleganssi on likaista”. Onhan eleganssi, josta löydämme iloa, jossain määrin epäpuhdasta, ja kieltämättä siinä on jotain epähygieenistä. Toisin kuin länsimaalaiset, jotka pyrkivät poistamaan pienimmänkin tahran, idän ihmiset näyttävät pitävän tahran säilyttämisestä ja haluavat – jollain tavalla – kaunistaa sitä.”
”Meillä perinteisten esineidenkin värit ovat pimeyden sekoitusta, kun taas lännessä suositaan värejä, jotka ovat auringon säteiden kerrostumia. Me rakastamme hopea- ja kupariastioita, koska niihin on taipumus tulla patinaa, kun taas lännessä tällaisia pintoja pidetään epähygieenisinä, siksi he kiillottavat ne.”
Lännessä suositaan avaria nurmikoita, idässä puita ja pensaita jotka luovat varjoisia alueita. Lännessä vältetään varjoisia nurkkia, huoneiden katot ja seinät maalataan pastelliväreillä, he suosivat täysvalaistusta ilman varjoja.
Miksi tämä taipumus etsiä kauneutta varjoista on niin voimakas itämaalaisten keskuudessa ? Eihän lännessäkään sähkö, kaasu ja öljy ole vallinneet sen kauempaa. ”Silti, rajallisen tietämykseni mukaan heidän kulttuurissaan ei ole lainkaan taipumusta kauneuteen, joka tulee pimeästä eikä iloon, joka löytyy varjoista”.
”Mistä nämä makuerot sitten johtuvat? Ehkäpä me idän ihmiset haluamme olla tyytyväisiä siinä ympäristössä, jossa olemme, me haluamme näyttää olevamme tyytyväisiä. Pimeys ei saa meitä tyytymättömiksi, vaan me sopeudumme siihen. Jos valoa on vähän, niin valoa on vähän – niinpä me käännymme pimeyden äärelle ja löydämme sieltä kauneuden”.
”Länsimaalaiset eivät tyydy nykyisyyteen vaan haluavat jatkuvasti kehittää ympäristöään. Kynttilöistä lamppuihin, lampuista kaasuvaloihin, kaasuvaloista sähköön. Länsimaalainen etsii kirkkautta lakkaamatta ja pyrkii eroon vähäisistäkin varjoista.”
Vanhat japanilaiset elokuvat ovat epämiellyttävän pimeitä länsimaiselle katsojalle.
Samoin niukasti valaistut, hiljaiset juhlatilat, koetaan epämiellyttävän pimeinä. Ne ovat kadonneet modernisoitumisen myötä Japanistakin. Näin siis se juhlallisena koettu tila, joka hahmottuu pimeän ja hämärän välille, koetaan häiritsevän pimeinä – ei rauhallisina vaan epämiellyttävän pimeinä. Samoin täyspimeässä nukkuminen herättää levottomuutta, ja vasta yövalo antaa rauhallisen unen.
Tanizaki kertoo Kiotossa aikoinaan tunnetusta ravintola Waranjiyasta, joka oli kuuluisa siitä, että siellä käytettiin perinteisiä kynttilöitä sähkövalojen sijaan. Käydessään siellä Tanizaki sai todeta,että kynttilät oli korvattu sähkölampuilla. Muutosta perusteltiin sillä, että asiakkaat olivat valittaneet huonosta valaistuksesta. Tanizakille tuotiin kuitenkin kynttilä, koska hän halusi nauttia vanhasta varjojen perinteestä.
”Silloin aloin ymmärtää, että puisen lakatun astian kauneus tulee todellakin esiin vain hämärässä puolivalossa.
Waranjiyan huone oli vain neljän ja puolen tatamimaton teehuone, ja tokonoma-alkovin musta katto ja musta pylväs kiilsivät, joten tila olisi tuntunut hämärältä, vaikka sitä olisi valaistu hehkulampuilla. Kynttilän valossa se oli kuitenkin erityisen pimeä, ja tuijottaessani varjoihin joissa tarjottimet ja kulhot hohtivat, huomasin kuinka rikasta ja lumoavaa oli tuo lakkapintaisten astioiden hämäryys.
Nuo lakatut esineet ovat perinteisesti olleet mustia, ruskeita tai punaisia, niiden tumma pinta on saatu aikaan monella maalauskerralla, ja se on tehty pimeän ympäristön vuoksi.
Kun näen lakatun laatikon, pienen työpöydän tai hyllyjä, jotka on koristeltu makien kiiltävillä kulta- tai hopeapilkuilla, ne näyttävät aivan liian räikeiltä ja häiritseviltä, jopa vulgaareilta; mutta kun ne asetetaan pilkkopimeään tyhjyyteen ja valaistaan auringon tai sähkövalon sijaan yksinäisen kynttilän valolla, niin räikeästä esineestä tulee syvällinen, hienostunut ja arvokas.
Muinaisista ajoista lähtien käsityöläiset ovat aina pitäneet pimeää ympäristöä mielessään, kun he ovat levittäneet kerros kerrokselta lakkaa esineiden pintaan… Heidän ylenpalttisessa kultalakan käytössä otettiin aina huomioon se, miten teos nousisi esiin hämärästä ja miten lampunvalo heijastuisi sen pinnasta. Toisin sanoen kultalakkaesineitä ei ollut tarkoitus katsella suorassa valossa, vaan vähän kerrallaan, ikään kuin pehmeästi sisältäpäin tulevassa valossa.
Upeimmat kuviot oli tarkoituskin kätkeä pimeyteen, jotta ne toisivat mieleen ilmaisematta jäävät tunteet ja tiedostamattomina pysyvät emootiot. Kynttilänvalossa hämärässä huoneessa myös kärsimättömän ihmisen voi houkutella meditatiiviseen tilaan, kun lakkapintaan heijastuva valo välkkyy jokaisen satunnaisen tuulenvireen saapuessa.
Näin valo näkyy yksilöllisesti, herkästi värähtelevänä täällä ja siellä kuin ohuet nestevirrat, jotka virtaavat tatamilla, tyhjeten hiljaisiin lammikoihin, kutoen kuvion, joka maalaa lakalla itse yön. ”
Junichiro Tanizaki: The Praise of Snadows, 1933, englanniksi 1997.
Tanizakin varjojen ylistys on vaikuttanut esim. Tokioon. Rppongi Hillsin kaupunginosasta sammutettiin katuvalot ensin kokonaan, myöhemmin valosuunnittelijat toivat alueelle erityisen himmennetyn valaistuksen. (Johann Ekelöf: Maailma ilman pimeää, s.189)
Hetki sitten valo sattui silmiin, ja oli mahdotonta hahmottaa, mistä löytyy vajan ovi. Kun on pimeää, niin valo pistää silmiin. Se pistää vaikka olisi vain pieni pisto. Tappisluissa se tapahtuu, sokaisee niin, että hämärään piirtyneet reitit katoavat. Metsätie katoaa, vajan luo kaartuva polku katoaa.
Talojen ja valojen ohi kulkeminen aiheuttaa jatkuvaa vaihtelua, kun vähittäinen hämärään sopeutuminen katkeaa jokaisen valon tuikkiessa ja pistellessä silmiin. (Liikuta kursoria kuvan päällä niin näet) Pihavalot eivät koskaan ole lisänneet turvallisuutta. On käynyt niin, että satunnaiset valot pimentävät ympäristön, ja tekee varjoon vetäytymisen helpoksi. Olen seisonut naapurin pihatien vieressä, ollut hiljaa hämärässä, ja naapurin mies on kulkenut ohitse niin läheltä, että olisin voinut ojentaa jalkani ja kampata hänet. Ilman pihavaloa hän olisi nähnyt minut hämärässä, näkökentän reunalla olevien sauvasolujen ansiosta, ja olisimme vaihtaneet muutaman sanan.
En halua otsalamppua, se tekisi iltakävelystäni kokonaan valaistun. Tällä pimeäkävelyllä, joka ajoittain vaihtuu hämäräkävelyksi, kuljen varjoissa niin, että valo ei paljasta minua. Vaikka se ei ole tarkoitus, vaan se että pupillit silmissäni saavat laajentua
Näen oven aitan seinässä, hahmotan tien ja renkaiden raiteet, jota kävellessäni en kompastu siihen kiveen joka on tien vasemmassa reunassa, en astu ojaan joka kulkee tien oikeaa reunaa. Kun kuljen hämärässä, koetan myös kääntää pääni niin, että yksikään valo ei osu näkökenttään. Kaukaakin pilkottavat valot haittaavat näkemistä.
Sikäli kun hämäryys hallitsee, pupillit laajenevat. Yleensä minulla on pistävä katse, mutta hämärässä se on pehmeä, lähes hellä. Kun katse saa levätä, fotonien pommitus hiipuu, ja hämärä laskeutuu silmien verkkokalvoille. Toiset aaltopituudet vallitsevat, niin että värit vähenevät ja taittuvat tummiksi, kaikki pehmenee, asumusten nurkat ja puiden siluetit, maa jaloissa.
Ympäristö ei piirry tarkasti, mutta mikään ei katoa, aallonpituudet vain muuttuvat, ja näkö avautuu toisenlaisena. Sitä varten kuljen hämärässä, on syksy, se tarjoaa pehmeää pimeää. Muutos tapahtuu näköalueen reunoilta käsin, turhaan olen yrittänyt tarkentaa katsettani pimeään aitan seinään ja sen oveen. Siellä, minne ei kukaan voi katsoa suoraan, aitasta vasemmalle, tiestä oikealle, sieltä avautuu hämäränherkkää näkökykyä.
Minulla on eläimen silmät, verkkokalvon yllä on toinen kalvo, tai jäänne siitä. Annan pimeänäön levitä silmiini, omaan vähäistä valonkajoa keräävät silmät, ja voi olla että näen kuin kissa. Kirkkaassa valossa iiris suojautuu ja pupilli supistuu, mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaiseksi.
Kyse on silmien rentoutumisesta, en saa kuvitella näkeväni mitään, silloin katse tarkentaa ja aavistus, ei pysyttele enää näkökentän reunamilla. Minä en nyt ole se, joka näkee, annan eläimen katsoa. Silmissä avautuvat silmät, pupillit laajenevat. Sopeudun hämärään.
Kuljen kärrytien päähän ja käännyn oikealle, siellä on kissa pimeässä. Ja vaikka minun silmäni eivät hehkuisi niin kuin sen, voi olla että silti se näkee silmieni hehkuvan pimeässä. Toinen ihminen ehkä näkisi silmien välähdyksen, mutta kissa huomaisi silmieni pysyvän hehkun.
Tuulee, työnnyn mäkeä ylös, tunkeudun koko kropallani päin rajua tuulta. Ponnistelen kohti vaaran lakea, silmissäni horisontti, kupera kuin maapallon reuna, myrsky tuntuu puhaltavan suoraan avaruudesta. Onko ilmavirtojen nopeudella ylärajaa, voiko se kiihtyä rajattomasti, voiko syöksykierre kiihtyä ja nostaa puut lentoon ?
Lähestyvästä myrskystä tiedotettiin ja minä päätin kävellä Tervamäen laelle katsomaan pilvilaukkaa sekä kokemaan ilmavirtoja.
Lakki oli otettava päästä kun mäen laki lähestyi, nyt tuntuu jo, että korvat lähtevät lentoon. Nojaan tuuleen, liikun etukenossa päätä työntäen, niitty on kaareva, olen aina pitänyt tästä niitystä, mutta nyt en voi avata silmiä kuin hieman, kun nostan päätäni, tuntuu kuin kasvoja kuorittaisiin.
Käännän tuulelle selkäni, pysyttelen pystyssä nojaamalla ilmavirtaan. Nyt voin katsella alhaalla avautuvaa näkymää, se näyttää metsäisemmältä kuin onkaan. Ripaus ruskaa, tämä tuttu syksyinen panoraama; aukkoja ei näy, havumetsien meri aaltoilee valtavana kuin aina.
Olen uskonut että tuulilla on rajansa, sopimus puiden kanssa. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen puut ovat kehittyneet kestämään tänne tyypillisiä tuulia. Kun puut taipuvat tuulessa, ne voimistuvat ja vahvistavat kuitujaan ja säikeitään. Mutta nyt pelkään. Tuonne latvamereen on avattu pääsy myrskylle, joka sattuu iskeytymään sellaisesta suunnasta ja juuri sellaisella voimalla, että puut lakoavat.
Kun käännyn tuuleen, joudun nostamaan käden kasvojen suojaksi. SE on voimissaan ja käynyt alistamaan niityn heinää joka painautuu maata vasten ja tärisee. Kuin ohimennen SE riepottelee horsmia, mutta korsien taipuisuus ei anna SILLE periksi. Suurten koivujen oksia SE harjaa vimmatusti, uudestaan ja uudestaan, SE painaa runkoa ja hakee murtumakohtaa. Nuoret koivut taipuvat kaarelle mutta kestävät, oksat tempoilevat levottomina myrskyssä, SE pitää niitä otteessaan.
Seuraavaksi SE tempoo latoa, ja näyttää mitä SE voi tehdä: pelti nousee pystyyn, rämisee ja on irtoamaisillaan, jää silti nauloistaan kiinni katon harjalle. Väsymättä SE irrottelee peltiä, naula naulalta, heittää sitten ilmaan, kieputtaa ja heittää pellin selälleen metsän reunaan.
Taivaalla on lokki joka kiepsahtaa, vastaa haasteeseen ja nousee SITÄ vastaan. Lokki yrittää saada myötätuulen siipiinsä, muttei pysty SE sieppaa linnulta ilman, puhaltaa sitä taaksepäin ja lokki lipuu jähmettyneenä pois näyttämöltä. Lokki horjuu lähellä maata, ja sen raketinvalkoinen ruumis roikkuu pitkien siipien välissä.
Käännyn takaisin myötäiseen, lakki painuu tiiviisti kalloon. Askeleet alas mäkeä ovat keveitä, mutta vääjäämättömiä, sillä takanani on liikkuva seinä. Ajoittain tulee pyörteitä, jotka tuuppivat. Pidän siitä. Pistän vastaan, se vääntää niin, että kulkuuni tulee hauskaa mutkittelua
Hyvä mieli tällaisena talvipäivänä leviää borsch-keitosta, se lämmittää vatsassa. Onneksi huomasimme ajoissa, että tämän keitonkin Venäjä on yrittänyt omia Ukrainalta, ja siksi keitossa on nyt mustan borschin sävy.
Nimi – borsch – kuulostaa siltä, kuin se sanottaisiin aterian jälkeen, kuin röyhtäys: borshtsh !
Vastaava keitto Suomessa ei ilmeisesti saa ytyä hapankaalesta vaan lorauksesta etikkaa. Ja kuten tiedetään, pitkään keitettäessä etikka haihtuu, niin että tuloksena on vain borssi -keitto.
Tekee mieli ajatella, että nimenomaan tuo liemi on ollut se borschin henki, joka aikoinaan on levittänyt slaavilaista hyvän mielen vatsaa. Sitten kävi niin, että Venäjä julisti keiton omakseen. Mantereen laajuinen kansallinen regressio – Make Russia Great again – on vain pitkän kolonialistisen loppunousun kaiku. Tosiasiassa borsch -keitto on syntyisin Ukrainan alueelta, mutta kaikki slaavilaiset saavat kokea sen omakseen.
Mutta borschin tummuminen on oire, sen liemi ei kuulla kuten ennen – vaan sen pohja on jo musta. Ja venäläisten on nyt syytä tuijottaa lautaselleen ja kysyä hyökkäyssotansa perään. On mustan borschin aika.
Toisaalta on aika lusikoida keiton pinnalle kertynyttä mustaa öljyä. Petrolium borschi, – moskovalaisen kokin erikoisuus – on olevinaan syntisen hyvää. Sen musta öljylautta keiton pinnalla saa värinsä mustekalan musteesta.
Shokeeraava muistoni neuvosto-borschista kiteytyi hetkeen, jolloin avasin Leningradista ostamamme purkin. Keittoannoksessa päällimmäisenä oli sian nahka. Se oli korvan kokoinen repale, mutta läskinen, ja siinä törrötti karvoja, samanlaisia kuin papan kaulanahkassa. Ne olivat tosiasioita elämästä, enkä tänä päivänäkään voi käyttää lihaa borschia keittäessäni.
Myöhemmin luin, että läskin suuri osuus on ukrainalainen trauma borsch-keitossa. Se johtuu kammottavasta nälänhädästä, holodomorista. 90-vuotta sitten Stalin ja hänen joukkonsa yrittivät kylmästi näännyttää ukrainalaiset nälkään. Koko Ukrainan kansa haaveili silloin läskistä. Ehkä siksi sikäläisen borsch -keitton sanotaan olevan tukevampaa, lihaisampaa ja rasvaisempaa kuin muissa slaavilaisissa ruokapöydissä.
Tätäkin taustaa vasten on paikallaan, että borsch liemeen tulee tumma pohjasävy. Niin voimme muistaa holodomoria ja luopua kuitenkin läskistä.
Minulla sattuu olemaan mustaa kaalta, se on lehtikaalin versio, ja sitä on hapankaalen joukossa. Aion soseuttaa siitä asiaan kuuluvan tummuuden. Ehkä näin mukaan tulee myös slaavilaista melankoliaa, joka on tiettävästi antanut borsch-keitolle nimen.
Eräällä lehtivihanneksella on slaavilaisissa kielissä nimenä jotain borschevikin tapaista. Suomessa sama kasvi on väinönputki. Tuon kasvin versoja ja lehtiä on käytetty tuoreena kesäisen borsch-keiton liemessä, talvikeittoja varten tätä borschevikiä on käytetty mukana hapankaalissa.
Tästä syystä borsch-keitolle ominainen hapan liemi ei tule lorauksesta etikkaa, vaan hapankaalista. En tiedä, kumpaa – etikkaa vai hapankaalta – käytettiin ensimmäisessä tunnetussa borsch-keitossa. Kasakat valmistivat sitä voittaessaan turkkilaiset ja vallatessaan Azorin linnoituksen vuonna 1637. Tästäkin syystä borsch keittoa tulisi pitää vaeltavana slaavilais-ruokana, joka ei piittaa kansallisvaltioista.