Olen koko ajan halunnut osallistua tähän kukkimiseen, mutten tiennyt miten.
Tämä paikoin toispuoleinen omenapuu ojentelee jopa noita kukkivia oksiaan, tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä. Se ei ole tuo täydellinen omenapuu, jonka kuvan näin ja tallensin. Se hehkuu, sen eheä kokonaisuus kutsuu, se näyttää lupaavan parempaa hetkeä, kuin tuo nyt saatavilla oleva oman alapihan puu.
Silti, tämä mikä on läsnä tarjojaa jotain enemmän kuin katsottavaa, tuoksua ja sen mukana muuta.
Eikö nyt, kun omenapuu tarjoaa kukkimistaan, se tarjoa samalla myös hetkeä. Kukkaan tulemisen hetkeä, sitä lyhyttä jaksoa jonka se kestää, eikö se tarjoa siis aistittavaan muotoon käärittyä aikaa ?
Tämä puu joka näkyy ikkunaan, kutsuu nyt viidettä päivää luokseen. Se on kutsunut aina nuppuun tulemisestaan asti, vaikka ikkunanäkymä on vain kuva. Omenapuu itse odottaa kuvan takana ja tarjoaa jotain enemmän kuin katsottavaa.
Kun alapihalla asetun omenapuun eteen, huomaan heti ettei tämä toimi, se ei ole lähelläkään sitä kukkimisen lupausta mitä odotin. Istun alas, poimin voikukkaa, puun vino ja arpinen runko on vieressä.
Kukat ovat jossain lähellä, en näe niitä tarkasti. Niiden hetket ovat menossa. Muistan niiden valmistautumisen kevääseen. Se on aikaa, jolloin silmut ja nuout nousivat mustille oksille. Kylmän tuulinen jakso keskitalvella kylmettisilmuja. Siksi puu kukkii nyt laikuttain ja rujosti. Säätilan vaihtelut olivat kovia aikoja, konkreettista ajan koettelua täällä alapihalla.
Mutta vimein tuo tummanharmaa oksisto teki niin, että käänsi silmut ympäri, avasi sisuksen, ja esitti terälehtien kuohun – niin että päästiin tähän hetkeen juuri nyt. Pinkkiä nuppua, valkoisia helmoja ja ytimessä kutsuvaa keltaista.
Voi hemmetti miten ne tarjoavat mieleniloa ! Olen jo seisaallani: huomaamatta olin astunut muutaman askelen taaksepäin, aivan kuin olisin perääntynyt jonkin edestä.
Kun kokonaisuus esittäytyy, on syytä välttää asettumasta omenapuun eteen, niin että itse ei ole haitaksi. Tämä on kuitenkin asenne, edessä oleminen, sitä harvoin tunnistetaan, se on niin tavallinen. Ja äärellä oleminen on toinen asenne, vaikka silloin kun istuu penkillä joka on omenapuun äärellä. Ehkä on muutettava ajattelutaoaa; sillä äärellä oleva ihminen asettuu kohtaamaan jotain suurempaa, jotain enemmän mitä rajautuu kuvaan. Edessä oleva asettaa kohteen tarkasteltavakseen, se rajaa kohteen on kovin pieneen.
Silti voidaan huoletta todeta, että tämän olennon ajattelu ei ole lainkaan sitä mittaluokkaa, että hänen hahmonsa voisi varjostaa tai haitata omenapuun kukkimista.
Kun ajatteleva olento asettuu kukkivan omenapuun äärelle, niin hän on aisteineen jonkin äärellä, lähellä tai jopa partaalla ja hukkumaisillaan, jos omenapuu kukkii kohtuuttomasti.
Omenapuu antaa ajateltavaa, eikä kukaan ei ole sellainen erkki cogito, joka asettaisi objektin eteensä ja muodostaisi siitä keväisiä aistimuksia.