Kategoria: kevät

Tuo tulppaani vartoi kauan

Miksi kukkia on niin monen värisiä, eiväthän ne mitään värejä näe?

Kuljen päivittäin erään tulppaaniryhmän ohi, ja nyt viimeinkin ne ovat raottamassa vihreitä nuppujaan: keltaista ja punaista sieltä on tulossa.

Eräs, lähellä lämmintä seinänviertä, oli huomattavasti edellä muita. Se oli aikaisempaa sukupolvea, kevään ensimmäisessä lämpöjaksossa herännyt. Se oli kokenut taantuman ja pysähtyneisyyden ajan: näin selvästi turhautuneisuuden. Annoin sille odotukseni, kun kuljin siitä ohi. Tuo tulppaani sananmukaisesta vartoi – ei vartioinut vaan vartoi – pitkät ajat lähes samanlaisena vihreänä nuppuna koko ajan. Ja kun se viimein sai paljastaa kukkansa, kuin kultamunan, muut tulpaanit olivat saaneet sen kiinni.

Mutta silti, pystyikö yksikään noista nopeasti heränneistä tulppaaneista sellaiseen keskittyneisyyteen kuin tämä.

”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa keskittyneesti silmänsä”.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Krookuksen tarina

Kevään ensimmäinen merkki oli muutos pojan käyttäytymisessä. Talviaikaan niin aamu-uninen nuorukainen lähti jo auringon noustessa kuljeksimaan ylös niityille. Kerrotaan, että hän olisi löytänyt sieltä nymfin, ja että hän olisi juossut tämän väsyksiin sekä vanginnut syleilyynsä. Kevään ensimmäinen merkki oli oikeastaan nymfin ja pojan tapaamispaikka, se oli auringossa lämmenneen kivenjärkäleen suojassa.

Aluksi Smilex-niminen nymfi oli pitänyt tapaamisia vain leikkinä. Kuin perhonen hän liikuskeli vuoriniityn lämpimissä ilmavirroissa. Pojan ilmestyessä niitylle nymfi kierteli pensaiden ympäri, kunnes poika juoksi hänen perässään. Nymfi valitsi tuulensuojaisen, lämpimän kiven, jolle asettui. Kun poika heittäytyi viereen nurmelle, hän pyrähti tämän luo.

Nymfi oli hauras, ja poika oli varovainen ja hellä heidän maatessaan auringon lämmössä. Nymfi rakasti kevyttä: leikkejä, kujeiluja, suukotteluja, hullutteluja. Hän halusi pitkiä lepertelyjä, hyväilyjä, jotka saivat ihon värisemään.

Nymfi oli useinkin pitänyt pojan elintä käsissään ja leikkinyt sillä. Tällä on merkitystä tarinan kannalta, koska nuorukaisen nimi oli Krookus. Hän oli pakahtumaisillaan, niinpä hän esitti kosintansa joka kerta kun he tapasivat.  Hän oli polvillaan maassa, kiihottuneena hän tarttui nymfin molempiin käsiin ja veti tätä puoleensa.

Nymfi ei suostunut, koska se olisi merkinnyt alas kylään muuttamista. Miksei nuorukainen voisi ryhtyä paimeneksi. Hehän ovat onnellisia täällä, hehän saisivat elää vuoriniityllä. Tämän poika kertoi vanhemmilleen jotka tyrmäsivät ajatuksen välittömästi.

Kevään lumous oli pian ohi. Narsissien roiskeet olivat tulleet ja menneet. Päivät kuumenivat ja vihreä syveni, hiki valui pojan kasvoilla kun hän kisaili nymfin kanssa. Kun nuorukainen vielä viimeisen kerran esitti kosintansa – vetäen nymfiä molemmista käsistä puoleensa, kysyen tulisitko sinä Smilex vaimokseni – nymfi ei vastannut mitään, vaan pyysi jumalatar Floran paikalle.

Flora laskeutui kedolle, asettuen täyteen kukkaloistoonsa. Narsissit balleriinamekoissaan, ja kovapintaiset tulppaanit tulivat nymfin ja nuorukaisen eteen – ja Flora otti heiltä halun pois. Flora sekoitti heidän tunteensa, muotoili siitä kukan mukuloineen ja istutti sen maahan: se oli sinivioletti krookus, sen terälehtien keskellä hehkuvat tuliset heteet olivat sahramia.

Yhä nykyään, vuoriniityillä kulkijat voivat ihailla krookuksen terälehtiä kerätessään luonnonvaraista sahramia mausteeksi.

Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.