2. dialogi

Dialogi on siitä ihmeellistä lausahdusten vuorottelua, että se on samanaikaisesti sekä vaikeinta että helpointa. Jos kirjoittaminen on vaikeaa, avaa jokin  nykyisistä kirjoitusvälineistä: messenger, whatsuppi t.m.s. ja oitis huomaat vastaavasi aina johonkin.

TOISENA ADVENTTINA odotan millainen kakkonen eteeni tulee: kirjoitan jotain paperille jossa on kaksi erottamatonta puolta, kuten myös huulissa on. Kirjoitan myös parille, suhteelle, duolle, sinulle, veljelle, siskolle, ystävälle. Kirjoitan myös silmille, korville, huulille, käsille, jaloille. Ja vielä minun tulisi kirjoittaa kättelylle, vuorottelulle, dialogille perustuvia allegorioita.

Käteen tarttuminen: toinen

Kaksi ei voi mennä yhteen

Hilloa valui kirjeelle: kaksi tahraa

Toinen sukupuoli

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle. kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.
NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille

Ilmoituksista ensimmäinen ja vanhin

Ehkä suomalaisia joululauluja voisi pikemminkin vanhentaa kuin uudistaa. Se olisi paluuta ensimmäisten ilmoitusten äärelle, ensimmäisiin kansan suussa syntyneisiin käännöksiin ja adaptaatioihin. Tässä vanhassa, kömpelössä, legendassa olisi laulun aihetta, siinä tuntuu tulevan esille asian ydin – joulun ihme.

”Jorosalmissa oli Jumala. Maria tuli synnittä raskaaksi Jorosalmissa. Paimenia oli kaksitoista, ja hän meni paimenien maahautaan. Sinne hän synnytti lapsen hevosen soimen alle.”

Eräs joulun ajan aloittamisen merkkinä toiminut joululaulu on The First Noel,  suomeksi Ensimmäinen joulu tai joulu ensimmäinen. Siitä on aina pidetty erityisesti melodian vuoksi, samalla kun sanoitus kuulostaa jokseenkin tylsästi toistetulta evankeliumitekstiltä.

Joulu ensimmäinen tuo
jolloin paimenten luo
tuli enkeli riemua ilmoittamaan …

A capella -laulajat Pentatonix esittää joululaulujensa kimarassa (2015) viimevuosina ehkä suosituimman version The First Noel -balladista. On myös hyvä, että jouluhalko on saanut ansaitsemansa paikan levyn kannessa.

Joulutradition tuntijat Englannissa ovat tunnistaneet naivismin The First Noel -balladissa.  Sanojen laatija on oppimaton laulaja ajalta, jolloin evankeliumi oli vain latinaksi, ja kansankielellä kerrottiin tarinaa kerrottiin munkkien ja pappien resitoimina.

Perinteen tuntijat tunnistavat tämän yksinkertaisen käännöksen, joka välittää syvää ihmettelyä, ja jostain meille tuntemattomasta syystä myös riemua.

Samaa riemu heräisi, jos uskaltaisimme laulaa maahaudaksi kutsutusta paikasta.  Pelkäämättä ja hylkimättä sitä, mikä tuntuu menevän niin suoraan tämän routaisen maan kiellettyihin mielikuviin.

Englantilaisille The First Noel on balladi. Se tulee kaukaa ajalta, jolloin ranskan kielinen noel kuului lauluun. Se tulee myös ajalta ennen kuin he siirtyivät käyttämään joulusta sanaa christmas. Silloin tätä juhlaa kutsuttiin nimellä Yule.

Keskiajalta lähtien maalaiset Englannissa ovat kuivattaneet jouluhalon – Yule log.  Kyseessä ei siis ole mikään suklaakakku, vaan oikea pöllin pätkä. Samalla kun tämä öljyillä ja yrteillä tuoksuvaksi tehty ontto halko sytytettiin, samalla laulettiin nimenomaan The First Noel -balladia.

Jouluhalko ja maahauta !

 

 

Kolmas mies (1949) Wien

Sodan raunioittamaan Wieniin sijoittuu Kolmas mies -film noir klassikko. Sen alusta alkaen toistuu kevyt melodia, joka on hämmästyttävän ilottomasti soitettu. Roger Erbert toteaa viedoesseessään, että ”it sets the tone”. Tuo toistuva melodia sopii täydellisesti elokuvan tapahtumiin ja tunnelmaan. Sen keveys on kuin viheltelyä pimeässä.

Nimenomaan tuo ”viheltelyä pimeässä” vie minut tuon Orson Welles klassikon Wieniin. Viheltelen pimeässä, etten pelkäisi niin kovasti. Minulle jo hieman tutuksi tullut kaupunki on pommitettu raunioiksi. Katsoessani filmiä, silmäni etsivät polkuja romahtaneiden siltojen  ja rakennusten  vierestä. Edetään tuhoalueiden reunoja kulkien, vainoharhaisessa ja mustavalkoiseksi vakoilutarinaksi muuttuuneessa Wienissä.

Jos tällainen tila avautuisi todellisena, joutuisin paniikkihäiriöön. Olisin eksyksissä, suurkaupungissa, jossa kartta ei pidä paikkaansa, kaikkea vartioidaan ja uhataan.

Ehkä  silloiset wieniläiset takertuivat sitkeästi arkeen, mutta kirjailija Graham Greene ja ohjaaja Orson Welles löysivät jotakin. Tällaiseen tilaan ajetusta Wienistä  löytyi vainoharhainen kaupunki. Elokuvan tekemisen jälkeen Greene kirjoitti romaanin Kolmas mies, ensin syntyi siis elokuvallinen tila ja romaani oli siihen tilaan palaamista.

Kuka kulkee varjoissa ja seuraa sinua, kun kuljet yksin mustavalvoiseksi muuttuneessa film noir Wienissä?

Kolmas mies, se joka seuraa päähenkilöä jyrkkävarjoisessa Wienissä, on paranoian ruumiillistuma. Hän on hyvä ystäväsi, jonka hautajaisiin olet tullut ja jonka entiseen naisystävään ihastut.  Öisin kulkiessasi aavistat, että sinua seurataan. Pitkän aikaa tuo stalkkeri pysyy vain aavistukena, silmäkulmassa vilahtavana hahmona, kunnes eräänä yönä hän astuu esiin.

Kuollut ystäväsi hymyilee ja livahtaa pois. Tuo kohtaus on eräs elokuvan vaikuttavimmista. Orson Welles itse esiintyy tuona hahmona. Hän katsoo tietävästi kuin auteur, joka on kaiken takana ja kaiken yläpuolella. Pimeässä kulkijalla on aina seuranaan joku tuntematon. Se, mikä vetäytyy varjoihin ja kuljettaa pelkojasi, viheltelee, tekee niistä versioita.

Kerran Wienissä, yksin sateisena yönä, jouduin väärään suuntaan menevään ratikkaan, ja eksyin kauas vanhojen teollisuusalueiden kupeeseen. Olin peloissani, tavallaan viheltelin pimeässä, vaikka viimeinen ratikka oli vain hieman myöhässä.

Wien oli kymmenen vuoden ajan (1945-55) jaettuna neljälle eri valtiolle (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Britannia ja Ranska) ja ennen kaikkea valtion rajojen ja niitä vahtivien sotapoliisien systeemi ja jatkuva passien tarkastus osoittaa miten varuillaan koko kaupunki oli.

Esseessään Erbert kiinnittää huomion myös siihen, että ihmiset muistavat toistensa nimet jatkuvasti väärin. Ihmiset eivät tunne toisiaa, kukaan ei voi luottaa kehenkään. Voin kuvitella kuinka paljon passeja hävisi ja väärennettiin noina vuosina: entisiä natsisotilaita, mutta myös viattomia sotilaskarkureita.

Wien on pirstaleina, melodia tavoittelee keveyttä, mutta ihmiset ovat epäluulon vallassa.

Katso myös muita Wien-aiheisia esseitäni

Wien-Pynttäri

Tryffelin etsijä ja totuus joka on haudattu

Kyse on tryffelikärpäsistä. Kulkiessaan Provencen maaseudulla tammien ja muitten lehtipuiden alla sienestäjä etsii tietyn lajin hyönteisparvia, jotka ovat pysähtyneet lentelemään sen kohdan tienoille, mistä voi löytyä tryffeleitä. Tryffelin tuoksu on houkuttanut kärpäset paikalle, ne ovat symbioosissa sienirihmaston kanssa ja munivat maahan, josta tryffeleitä todennäköisesti löytyy.

***

Tietää, ei-tiedä ja tavallaan tietää. Paljon tapahtuu tässä omakohtaisen tietämisen spektrissä. Se, että tavallaan tietää mutta ei tietoisesti, liittyy mielen kykyyn torjua asioita: kyse voi olla turhan tiedon sivuuttamisesta, tai sitten kyse voi olla yrityksestä torjua jokin mentaalisesti liian iso asia.

Kun tavallaan tietää jotain, kyse on implisiittisestä tiedosta. Arkisessa toiminnassa kaiken tiedon ei tarvitse olla eksplisiittistä; mieli sopeutuu, valitsee olennaisena pitämänsä. Mutta sitten on dramaattisesti toisenlainen implisiittinen tieto, kun ihminen ei kestä jotain tosiasiaa, eikä voi kohdata sitä.

Gustave Sobin romaani The Fly Truffeler (1999) on tarina miehestä, joka ei kestä vaimonsa kuolemaa. Mies on lingvistiikan professori, joka elää eristäytynyttä elämää vaimonsa kuoleman jälkeen, ja omistautuu tryffeleiden etsimiselle. Lukija joutuu seuraamaan kuinka päähenkilö vähitellen kadottaa todellisuudentajunsa ja itsensä.

Mies nimeltä Cabassac asuu Provencessa, hän on erikoistunut katoavan provencenkielen tutkimiseen. Hän tapaa nuoren naisen, joka on jostain syystä kiintynyt tähän kadonneeseen kieleen niin, että ottaa sen eräänlaiseksi äidinkielekseen. Heidän välilleen syntyy rakkaus, ja nainen muuttaa miehen luo maatilalle. He elävät liiankin kiinteässä suhteessa ja liian eristyneinä. Nainen alkaa odottaa lasta, he menevät naimisiin. Sitten keskenmeno muuttaa kaiken ja vaimo katoaa: hän lähtee miehen luota ilman selitystä, ja jonkun ajan kuluttua mies saa tiedon, että nainen on kuollut, mies ei kestä tätä.

Päähenkilö ei pysty tekemään töitä eikä keskustelemaan ihmisten kanssa. Ainoa, mistä hän saa lohtua, ovat vaellukset Provencen maaseudulla ja tryffeleiden etsiminen. Mutta Cabassac ei osaa pitää huolta realiteeteista, kuten maatilastaan, vaan hän ajautuu toiveiden ja harhojen valtaan. Lopullinen minuuden katoaminen, dissosiaatio, tapahtuu tryffeleiden nauttimisen kautta: vaimo ja tryffelihetket alkavat olla Cabassacille sama asia.

Löysin The Fly Truffeler -romaanin tarkastelun Philip M Brombergin artikkelista nimeltä ”Nearnes of you”, artikkelikokoelmasta, jossa käsitellään psykoanalyysin kannalta kysymystä tietämisestä: Knowing and not-knowing (Petrucelli 2010).

Bromberg käsittelee artikkelissaan sitä, mitä päähenkilö Cabassac tavallaan tietää mutta ei hyväksy. Tarkastelun kohteeksi hän ottaa erityisen hienon, kärpästen avulla tapahtuvan, tryffeleiden etsimisen. Se ilmentää päähenkilön taistelua kuoleman tosiasian kanssa ja myös mahdollisuutta tervehtyä.

Cabassac on siis intohimoinen tryffelisti. Hyönteisparvien avulla hän löytää noita herkullisia, maan alla olevia sieniä. Romaanilla on myyttinen tasonsa: Cabassac harhailee kuin Orfeus Elysionin kentillä etsimässä kuollutta rakastettuaan. Tryffelit merkitsevät hänelle hurmaavaa kontaktia maan alle, samanlaista kuin minkä Orfeus loi soittamalla. Orfeus pystyi luomaan lumouksen, jonka avulla rakastettu nousisi takaisin elävien piiriin.

Kyse on tältä osin harhasta myös Cabassacilla, mutta hänellä oli mahdollisuutensa löytää vielä todellisuus. Hän eksyi harhoihin vain öisin, kun hän nautittuaan tryffeleistä hauduttamaansa teetä nukahti ja sai hallusinaatioita vaimostaan. Tryffeleiden psykoaktiivinen vaikutus tunnetaan, tryffeliteen luomat aistiharhat kestävät yön yli, 3-5, tuntia. Teen vaikutuksesta mies luulee olevansa yhdessä naisensa kanssa ja on onnellinen.

Vaimolla on aina jokin tärkeä viesti ilmoitettavana miehelle, mutta tämä havahtuu hereille aina ennen kuin nainen ehtii sanoa asiansa. Kuten unen logiikassa usein, hereille havahtuminen tapahtuu juuri ennen totuuden paljastumista. Tryffeliteen tuomat hallusinaatiot korvaavat totuuden ja suojelevat Cabassacia siltä, mikä olisi sietämätöntä kohdata.

Tryffeleihin liittyvän, liiankin houkuttavan ja tyydyttävän, mielihyvän vastapainona on se mitä tryffelikärpäset tarinaan tuovat.

Mies ei hanki avukseen tryffelikoiraa tai perinteistä tryffelisikaa, vaan keskittyy tarkkailemaan kärpäsparvia. Tryffelikärpästen löytämien on varsin vaikeaa, se edellyttää tarkkoja havaintoja, valppautta ja mentaalista läsnäoloa. Ajatuksissaan kuljeksiva ja poissaoleva ihminen ei pystyisi löytämään tiettyjä kärpäsiä luonnosta. Näin siis Cabassacin keinot etsiä tryffeleitä pitävät hänet kiinni todellisuudessa.

Tryffelikärpäsillä on monia eri merkityksiä tarinassa. Koska ihmisen aistit ovat riittämättömät maan alla olevien sienten etsimisessä, sienestäjä tarvitsee esimerkiksi tryffelikoiran avukseen. Bromberg korostaa tryffelikärpästen hienovaraisuutta suhteessa kohteeseen. Itse asian tunnistaminen tapahtuu epäsuoraan, ja juuri sitä Cabassac tuntuisi tarvitsevan parantuakseen.

Sienten etsiminen tryffelikoiran avulla on luonteeltaan aivan toisenlaista: koira etsii tryffeleitä ja sienestäjä pääasiassa ohjaa ja hallitsee tapahtumaa. Koiran täytyy olla kontrolloitu ja ehdollistettu niin, ettei se itse syö tryffeleitä. Mutta halun ja kohteen suhde on erilainen silloin kun pyydystäjä etsii vaikeasti havaittavia kärpäsparvia, jotka osoittavat missä on se kohde, jota ei voi ollenkaan havaita. Kaikki tämä vahvistaa Cabassacin havaintokykyä ja valpasta läsnäoloa luonnossa.

Kuinka sitten dissosiaatio ja tietämisen torjuminen yhdistyvät Cabassin taistelussa, jossa hän kadottaa vähitellen valppautensa ja luonnossa aistimisen kykynsä?

Ei-aivan-tietäminen on Brombergin mukaan dissosiatiivinen ansa, johon mies on joutunut. Rakastettuun liittyvät kokemukset eivät muutu muistoiksi, koska taustalla vaikuttaa aikaisempi, antoisana koettu rakkaus ja kohtuuttoman voimakas sulautuminen. Rakastetun kuolema merkitsi Cabassacille minän kadottamista, toiseen sulautuneen itsen menetystä.

Tästä syystä Cabassac ei voi vastustaa jatkuvaa tryffeleiden nauttimista, koska ne liittyvät niin vahvasti vaimon kanssa koettuun onnellisuuteen. Mielikuvissaan Cabassac saa takaisin sekä vaimonsa että omimman itsensä. Tryffelit – tuoksultaan ja maultaan ehkä hienoin tunnettu sieni – sekä hallusinaatiot synnyttävät niin voimakkaan positiivisia aistimuksia ja onnellisuuden tunnetta, että Cabassac ei voi enää löytää todellisuutta.

 

 

Heltat ja sivut, haperot

Ajan kulua voi nopeuttaa laittamalla haperot kuivuriin, ja iltaan mennessä ne ovat jo vanhoja ja hyviä.

Vaikuttaa siltä, että tulevana talvena pöydässä on ruskea nahkaselkäinen kirja (Cervantes Don Quiote) lasi espanjalaista punaviiniä sekä kuvatuista haperoista valmistettu tuulisuoja, nostettuna kukkakaalikinosta vastaan (vain jos syksyn kaalisato toteutuu koko komeudessaan).

Mutta nyt kun paahdan haperot öljyssä, ne ovat tuoreita ja pureskeltavia. Mutta vain hetken aikaa. Seuraavana aamuna aistin jo väsähtäneen rasvan. Makuero on pieni, mutta olen oppinut tunnistamaan sen. Kuivatuissa haperoissa, alustavan maistelun perusteella tuntuu olevan samoin kuin tateissa, sienen maku tiivistyy ja paranee.

Haperot, kirkkaine lakkeineen, nuo metsien muovikiekot. Niiden helttoja hapertuu muruiksi poimittaessa, mutta kuumennettaessa ei. Ihmettelen, että onk0han kyseessä jokin lihaan verrattavissa oleva ilmiö.

Ruokapöytien tofu, hapero, sen voi maustaa mihin suuntaan tahansa. Olen jo päässyt eroon rutiinimaisesta kikkomanista, kokeillut soijakastikkeen sijaan kanalientä ja sipulikeittoa, löytämättä vieläkään ratkaisua vastapaahdetulle haperolle.

Kokeilin haperoita öljyssä säilöttyinä: valutin vain kuumaa öljyä niiden  päälle kattilassa ja ladoin purkkeihin. Osa onnistui erinomaisesti, pari purkkia oli päässyt pahentumaan – kuuma öljy ei ollutkaan läpeensä steriloinut sieniä, ja hajusta tiesin heti että bakteerit olivat valloittaneet ne purkit. Mutta kaikki muut olivat erinomaisia. Öljyssä säilötyt kuppimaiset kangashaperolakit viihtyvät hyvin talvisissa padoissa. Ne ovat parempaa pureskeltavaa kuin kaupan herkkusienet, championien voittajat.

Nyt tiedän että suutuntumaksi sanotun pureskelun kannalta parasta ovat öljysälötyt haperot. Mutta entä maku, kiinnostuneena odotan mitä kuivattu hapero nostaa esiin.

Lisää sienten ihmettelyä Almakassa

Sienen löytämisen löytäminen

Muovinen ja hapero

Mistä seuraa kehnäsienelle

Malina (1971) Ingeborg Bachmanin Wien-romaani

Malina (1971) on sodanjälkeisen ajan merkittävimpiin kuuluvan Ingeborg  Bachmannin romaani Wienistä.  Ja kuten romaanin kertoja sanoo: aika ja tapahtumat ovat keksittyjä, paikasta hän on varma, se on Ungargasse:

”Kun katselee Wieniä III kaupunginosasta, siis näin rajoitetusta näkökulmasta , on tietenkin taipuvainen korostamaan Ungargassea, keksimään siitä jotakin, ylistämään sitä ja antamaan sille tietynlaisen merkityksen. Sitä voi sanoa erikoislaatuiseksi kaduksi, koska se alkaa melkeinpä hiljaisesta, ystävällisestä paikasta Heumarktin laidalta, ja täältä, missä minä asun, voi nähdä Kaupunginpuiston, mutta myös uhkaavan tukkukauppahallin ja tullin päätoimiston. Me olemme vielä arvokkaiden, umpimielisten talojen välissä, ja vasta Ivanin talon jälkeen, se on numero 9, pronssiset leijonat ovessa, katu muuttuu levottomammaksi, sekavammaksi ja vähemmän suunnitelluksi (…) Katu on hyödyllinenpikku kahviloineen ja useine vanhoine kestikievareineen, se jossa me käymme on Zum Alten Heller (…) Tätä katua ei toki voi sanoa tuntemattomaksi, kyllähän se tunnetaan, mutta muukalainen ei koskaan näe sen kasvoja, koska siinä ei ole mitään nähtävyyden luontoista, täällä voi vain asua. Kaupungin katselija kääntyisi takaisin jo Schwarzenbergplatzilta tai viimeistään Rennwegin kulmasta, Belvederen luota.” (8 -9 suom. Kyllikki Villa)

Vähitellen, kun lukija on sijoitettu Wieniin, romaanin kertoja hahmottaa Ungargassen myös mentaalisena tilana. Tässä vaiheessa Bachmanin suvereeni kertoja pääsee vauhtiin. Ungargassella tapahtuu jyrkkiä mielialan vaihteluja, sen hermostuneisuus tai  raukeus, sen epätoivo tai onnellisuus hahmottavat tiettyä emotionaalista wieniläiskorttelia:

”Minusta tuntuu omituiselta, ettei lääketiede, joka pitää itseään nopeasti edistyvänä tieteenä, ole lainkaan selvillä tästä ilmiöstä, että tuska on vähenemään päin täällä, tässä minun ympäristössäni. Ungargasse 6:n ja 9:n välillä tapaturmat vähenevät, syöpää, kasvaimia, astmaa, sydänkohtauksia, kuumetta, tulehduksia ja hermoromahduksia esiintyy harvemmin ja jopa päänsärky ja sääherkkyys ovat heikentyneet. Täältä on myös melkein tyystin rauhoittunut hermostuneisuus ja korkeajännitys, joka värisee tämän kaupungin yllä ja luultavasti kaikkialla, ja skitsotymia, maailman pirstomielisyys, sen mieletön, laajeneva halkeama vetäytyy hiljalleen umpeen.  (23) (…) kun tulee myöhäisiltapäivä, toimistot alkavat sulkea oviaan ja Ungargassea vaeltavien, kiihottavien päiväunien sissijoukot ovat tiivistäneet rivinsä, ottaneet sen yhtäkkiä kokonaan haltuunsa esittäen ihania julistuksiaan ja ainoaa tunnussanaansa  joka vastaa niiden päämäärä, ja mikä muu tämä nyt ja tulevaisuudessa merkitsevä sana voisi olla kuin Ivan.

Ivan se on. Yhä uudelleen Ivan. (24)

Kertoja muuttuu kevyeksi rakastumisen tunteen myötä ja samalla Wien kevenee.  Kaupungin läpi ajetaan lujaa autolla, kaarrellen ja musiikkia kuunnellen.  Otin huvikseni taksin Pratersterniltä Ungargasselle, ja kyllä, lujaa ajava suhari paineli suunnilleen saman reitin:

 

”Kun ajamme kovaa takaisin kaupunkiin Reichsbrücken yli ja Pratersternin kautta, Ivan panee auton radion soimaan kovaa, joskaan se ei ylitä hänen mielipiteitään toisista autoilijoista, mutta kun radiosta kuuluva musiikki ja lujaa ajaminen, äkilliset jarrutukset ja vuhdin ki9ihdytykset  herättävät minussa tunteen suuresta seikailusta, tutut seudut ja kadut muuttuvat silmissäni toisenlaisiksi. Pidän lujasti kiinni käsinojista, ja tällä tavoin takertuneena saattaisin mielelläni laulaa autossa jos vain minulla olisi ääntä, tai sanoa hänelle kovempaa, kovempaa, hellitän pelottomasti käsinojista ja nostan käsivarret pääni taakse, säteilen Franz-Josefs-Kaille, Tonavan kanavalle ja Schottenringille, sillä riehakkuuttaan Ivan ajaa keskikaupungin ympäri, toivon että tarvitsemme vielä pitkän ajan Ringiin, jolle nyt käännmme, nyytjoudumme ruuhkaan, pakottaudumme läpi, oikealla on yliopisto jossa olen opiskellut, mutta se ei ole enää samanlainen kuin ennen, ei painostava, ja Burg teatterin, raatihuoneen ja parlamentin vaiheilla soi radiosta tulviva musiikki, se ei lakkaa koskaan, se kestää vielä kauan, kokonaisen elokuvan pituuden, eikä elokuva ole vielä lopussa koska sen nimi on OLEN AJELLUT IVANIN KANSSA HALKI WIENIN, koska sen nimi on ONNELLINEN, ONNELLINEN IVANIN KANSSA ja ONNELLINEN WIENISSÄ, WIEN ONNELLINEN…  (47)”

Myöhemmin, vaikuttaa siltä, kuin juuri tämä kaartelu autolla läpi kaupungin olisi muuttumassa monumentiksi:

”Yöllä Ivan kysyy minulta: Miksi on olemassa vain Itkumuuri, miksei kukaan ole rakentanut Ilomuuria?
Onnellinen, olen onnellinen.

Jos Ivan tahtoo, minä rakennan Ilomuurin koko Wienin ympäri, vanhojen linnakkeiden kohdalle ja Ringstrassen varrelle ja, olkoon menneeksi,  myös Onnenmuurin Wienin ruman vyön ympärille.” (49)

***

Risto tarkastelee Wieniä 2013 lähtien

Kätevät leikit ja LifeHack videot

Muovipulloista voi koota nerokkaan ja yksinkertaisen aurinkopaneelin mökille. Olenkin jo kerännyt varastoon muutaman kassillisen juomavesipulloja. Vielä viitisenkymmentä pulloa, niin voin maalata kaikki ne mustiksi ja valmistaa kehikon lämpöä keräämään. Ehkä ensi kevättalvella systeemi on valmis testattavaksi.

Pitää vielä harkita, koska you tubesta löytyi toinenkin lämmönkeräysmenetelmä. Se tehdään muovisesta rumpuputkesta, joka taivutetaan kehikkoon lämpöä omaksuvaksi pinnaksi. Lämmin vesi johdetaan siten patteriin mökin sisälle. Nerokasta.

You tubessa rehottaa digiajan niksipirkka, LifeHack klipit. Oivaltavat pikku niksit, tai hakit, jotka määritellään tehokkaiksi mutta tökeröiltä näyttäviksi ratkaisuiksi. Tähän voisin vielä lisätä sen, että uuskätevyys ei maksa mitään. Kunhan LifeHackit kehittyvät kuten wikipedia, niin voimme ehkä irrota uusavuttomuudelle rakentuvasta, kalliista elämäntavasta.

Porakone on fallinen laite, jonka käyttömahdollisuudet tuntuvat loputtomilta. Siihen voi kiinnittää teriä, vatkaimia ja hiomalaitteita. Siitä voi tehdä pumpun tai pölynimurin, rajana on vain tylsä rutiini ja mielikuvituksen puute.

Porakone on kuin kirves talonpojan käsissä. Se on itse kätevyys, se kehittyi aikana, jolloin tallin seinällä naulassa roikkuivat saha, vasara, hamppuköysi, hohtimet sekä kirves. Nämä välineet ovat luoneet kätevyyden, siis kyvyn käyttää muutamaa työkalua lukemattomiin eri tehtäviin. Kätevyys, sananmukaisesti siinä työkalu on kasvanut ja kehittynyt kädessä.

Tunnustan, että minulta puuttuu kätevyyttä. Olen tumpelo varsinkin rakentamiseen kuuluvissa asioissa. Mutta toisaalta, joissain asioissa olen niin kätevä että yllätyn itsekin.  Tosin eniten yllättyvät ne, jotka näkevät touhuni. Varsinkin silloin kun kokeilen sellaista niksiä, jossa asia tehdään nurinpäin, hullunkurisesti, vähäpätöisen oloisesti ja joskus yllättävän tehokkaasti. LifeHack -tyyppi siis.

Olen huomannut, että LifeHack videoklippien katselu toimii testinä: niitä katsoessani joudun arvioimaan mitkä ovat oivalluksia mitkä vitsejä. Enää en tee paperiliittimestä pientä ruuvimeisseliä, jolla avaisin vanhan läppärini tai kiristäisin silmälasinsankoja. Sen metalli on liian pehmoista. Litteäksi hakattu rautanaula on kova ja hyvä siihen tarkoitukseen.

Ihmettelen LifeHackien kuvakerrontaa. Kaikkien ohjekirjojen vastaisesti siinä ei ilmoiteta tehtävää ensin. Siinä ei sanota, että näin käytät porakonetta harppina ja piirrät sillä ympyröitä. Ei. Ensin on pöydällä porakone, pätkä rautalankaa ja välähdys seinästä.

Ehkä kuvaustapa kertoo, että kyse on loputakin leikistä. Ensin meillä on lelut pöydällä, sitten niillä tehdään jotakin mikä selviää vasta lopussa. Rautalanka taivutetaan niin että pora pyöräyttää ympyrän seinään, johon tehdään isoa (turhan tuntuista) reikää.

Leikki porakoneella näyttää minusta toimivan kuten kieli ja metaforinen lause. Sinulla on porakone ja jokin aivan eri laatikosta otettu juttu, sakset tai haarukka keittiövälineistä. Joskus porakone ja kalastusvälineet (niiden kanssa saatan istua pitkäänkin, keksimättä mitään).

Metafora on työkalu, jonka jumala unohti maan päälle. Tuo vanha luonnehdinta vaikuttaa osuvalta, kun katselen LifeHack klippejä.

Toisaalta, kun hyväksytään työkaluilla leikkiminen, niin pilan päiten tehtyjä Life Hack -ohjeitakaan ei voi kieltää. Samoin kuin kalastustaiat muinoin: kirkon kiertäminen hevosenlänget kaulassa tekee sinut naurunalaiseksi, ja siihen se taika oli tarkoitettukin. Mutta välkkyvän esineen tai hajusyötin uhraaminen voi toimia.

LifeHackit testaavat katsojan hoksottimia. Kuvakerronta niksiklipeissä tuntuu puhuttelevan juuri hoksottimia, noita mentaaleja työvälineitä, jotka otetaan esille kun kohdataan ratkaisematon pulma. Hoksottimet ennakoivat jo kyborgimaista prosessia, jossa ihmisestä tulee hoksontin, kun työkalut rakentuvat ihmisen sisään.

Aavistan, että monet nurinkurisesti tehdyt kokeiluni ovat pelkästään naurettavia. Teen niitä yksin ja hävitän vähin äänin, jotkut tosin jäävät kiusallisesti muistuttamaan tee-se-itse virityksistäni.

Voi olla että yhtä naurettavaa on usko vallankumoukseen tässä yhteydessä. Tai ehkäpä teknologinen edistys vaatii vain pientä silausta, niksipirkan temppua, pientä elettä joka siirtää kaiken hyödyn välittömästi tekijälle itselleen. Tästä haaveilen porakone kädessä. Pelle pelottomat ovat pellejä, mutta heille myös sattuu oivalluksia.

 

Lemmensaarella on ihanneyhteisö

Anttoine Watteau: Embarquement pour Cythere

Rokokoo on aina kevyttä kuin tanssi,ei nimensä vaan äänteellisyytensä vuoksi: rococoo on kuin rockin ja cha cha chaan välimuoto. Tässä Watteaun maalauksessa (1712 -17) puistossa loikoillut hoviväki on lähtemässä liikkeelle: miehet ojentavat kätensä auttaen naisia nousemaan. Kuvassa on piiritanssia. Voin hyvin kuvitella, kuinka sama nouseminen ja liikkeelle lähteminen tehdään myöhemmin 1950-luvun cha cha chaan tapaan, tai jopa suomirockin tapaan.

Watteaun kuuluisin maalaus kertoo utopiasta, lähdöstä lemmen saarelle. Liikkuminen tapahtuu siroin elkein, siten että jokainen pari ja jokainen asento kertoo jotain. Maalausta luetaan kertomuksena, jossa hahmojen eleet puhuvat. Watteaulla on ollut kaksi nimeä teokselle Toiviomatka Kytheran saarelle, ja Kytheran laivaan astuminen – mennään siis Kytheraan eli sinne missä Venus asuu.

Paras mahdollinen maailma tuntuu aina löytyvän luonnon helmasta, niin tässäkin. Vaikka ideaalit lähtökohdat olisivat kuinka korkealla hovityylissä, niin parasta on raikas ulkoilma. Vaikka menuetit pyörivät symmetrisesti tanssisalissa, puistossa on vapaampa, ja vaikka jono hajoaa niin sirot eleet säilyvät.  Koska jokainen on istunut perseellään maan kamaralla, siitä lähdetään.

Kupido-vauvojen määrä ja leikkisä vilske kertoo aikuisille, että ilma on sakeana intohimoista. Jos lapset saisivat kertoa, mitä näkevät tässä maalauksessa, he vastaisivat ilman muuta, että tässä tehdään vauvoja. Paljon vauvoja.

Kulttuuriteoreetikko Norbet Elias lukee Watteaun maalausta ”sosiaalisen toivetilan esityksenä”, jossa ”aristokraattinen publikum esiintyy”. Tämän pohjalta ymmärrän miksi eleet ovat siroja ja liikehtimen muistuttaa tanssi-esitystä. Hovijulkisuus, esimerkillisenä mallina toimiminen, on koodattu rokokoomaisesti, lemmenhommat esitetään muodikkaasti, vaikka aihe on mitä intimein.

Katsokaa noita pareja: yksityisin halu osoitetaan kumppanille mutta näytetään muille. Ei ole ihme, että ”seurustelu” keksittiin silloin.  Sanan kirjaimellinen merkitys viittaa seuraan, vaikka sillä tarkoitetaan yksityistä parisuhdetta. Viisaasti tuo sana kertookin sen, kuinka lemmenpari toimii julkisessa tilassa – se pitää toisilleen seuraa.

Watteau kuvaa lemmenparien kulkueen, parit on kuvattu pieninä hahmoina metsän sisällä, he ovat siirtymässä purjelaivaan josta näkyy vain masto. Kupidoista innokkaimmat lentelevät jo kuin pääskyset maston luona.

Viimeisin pari, maalauksen oikeassa kulmassa on vielä toisiinsa syventyneinä, sylityksin. Heillä on mukanaan peili, jonka he ovat asettaneet Venuksen patsaan juurelle. Edes kupidoita ei lähtö näytä kiinnostavan.

Voiko pro coitum olla sama
kuin post coitum?

Watteun salaisuudeksi on ehdotettu sitä, että maalaus esittäisi sekä lemmensaarelle lähtöä, että sieltä paluuta.

Lemmensaari-aihe on askarruttanut Watteauta pitkään, hän on maalannut siitä useita versioita. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi myös työstä sellainen versio, jossa hoviväki seisoo juhlallisesti jonossa, odottamassa laivaan nousua. Tunnelma on aivan toisenlainen tässä maalauksessa, jossa lähtijät loikoilevat nurmella ja nousevat vähitellen.

Työtä katsellessa tuntuu, että aivan kuin lemmenparit jakautuisivat niihin, joilla on kiire laivaan ja niihin jotka eivät haluaisi lähteä.

Kuvan keskiosassa oleva rouva kultaisessa asussaan on kääntynyt taaksepäin ilmaisten selvästi kuinka haluton hän on lähtemään.Hän katsoo kuinka nuorukainen takana auttaa kaksin käsin kumppaniaan nousemaan ylös. Kulta-asuisen naisen posket punottavat, toisaalta hänen kumppaninsa vaikuttaa pelkältä statistilta jota nainen vastustaa.

Eleiden ja asentojen kieli on aikanaan ollut tulkittavissa, nyt kaikki vaikuttaa poseeraukseta. Erityisesti kainona istuva nainen, kasvot alas mutta suoraan katsojaan päin kääntyneenä, on varsin patsasmainen. Hän onkin saman näkoinen, kuin veistoksen Venus oikeassa kulmassa.  Jostain on kyse, mutta en ymmärrä mistä. Odottaako hän tulevaa yötä vai saako lemmekään päivän tapahtumat hänet muistoihinsa? Mies joka tapauksessa näyttää kiehnaavan hänen ympärillään, tosin kisaillen kupidon kanssa.

Heidän takanaan on pariskunta, jonka syliin nuorukainen tuo kukkia. Aikovatko he viedä kukat saarelle, vai päinvastoin, ovatko he koonneet ne muistoksi saarelta. En osaa sanoa kertooko maalaus lähdöstä vai paluusta. Ja jos ”tie sinne ja takaisin on yksi ja sama” kuten Herakleitos sanoi, en tosiaankaan osaa yhdistää sitä näihin rakkauden toimiin.

Myös etäisimmät hahmot voivat olla astumassa joko lähtevään tai palaavaan laivaan. Vasemmassa reunassa oleva, punaviittainen ja siniasuinen pariskunta on selvästi korkea arvoisin ja hillityin. He muistutavat katsojaa siitä, että hoviseurueen kaikki eleet ovat puhutteleviksi suunniteltuja. Niitä voi lukea, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Norbert Elias tuo esiin sen, miten rokokoon sievistelevä tyyli kertoo ”publikumista”, julkisesta elämästä ja sosiaalisesta toivetilasta. Seurapiirin hauska teennäisyys syntyy siitä, miten lemmenparit ottavat asentojaan toisten parien nähtäväksi. Romanttisissa haaveissa ei todellakaan esitettäisi kokonaista hovia näin kiihkeänä. Toisaalta biologi sanoisi, että kutuaika.

Matka Kytheran saarelle, Venuksen syntymäpaikaan, on klassinen aihe. Tuo Kreetan lähellä sijaiseva saari oli tarujen mukaan jumalattarien asuttama. He antoivat rakkautensa kaikille jotka tulivat saarelle. Yleensä tarinat kertovat että saaren löytää vain yksi ihminen tai rakastunut pari. Ja sekin tapahtuu sattumalta, haaksirikon tai eksymisen seurauksena.

Eliasin mukaan tarun lähtökohta on temppeliprostituutiossa, Kythera on ollut kulttipaikka. Myöhemmin kulttimenojen mielikuva on riittänyt, ja lemmensaaresta on tullut symboli. Sittemmin tätä mielikuvaa on hyödynnetty lemmenlaivoilla, jopa Eliotin korostama publikum löytyy sieltä. Siellä tavataan yhteisö, joka kaikin toimin ja elein ylistää elämää parisuhteissa.

Tuhansien järvien Suomessa saarten mahdollisuudet ovat toisenlaisia, näitä yksityisiä luononhelmoja on käytetty paljon. Pienet, asumattomat saaret ovat olleet suosittuja soutelukohteita, siellä makoilijat näkevät helposti, onko ukopuolisia tulossa.

Norbert Elias: Watteaus Pilgerfart zur Insel der Liebe (1998)

 

 

 

 

Kalan haju pehmeimmillään

Kalan haju muuttuu vähitellen puoleensavetävästä luotaantyöntäväksi. Haju on aisteista välittömin, kemiallisin.

Kun olen nostanut kuhan veneeseen, pienehkön mutta sentään syötävän kokoisen, aistin tuoksun samalla kun nujerran sen: tuore lima joutuu kosketuksiin ilman kanssa. Se on hetki, joka tuoksuu aikansa. Ennen kuin hapettuminen ehtii tuomaan siihen pienintäkään terää, se levittää pehmeää, tuoretta, kalanlimaa. Se on haju, joka voimistuu vähitellen.

En ajattele sitä, en ole huomannut kalanhajua sillä hetkellä kun saan kalan. Välittömyyden vallassa, pupillit ja sieraimet laajentuneina kaksi asiaa kuuluvat yhteen: kalan tappaminen ja tuoksun synty. Kohta haju on jo niin selkeää, että haluan pestä käteni ja päästä siitä eroon.

Eri kalat tuoksuvat luonnollisesti erilaisilta: hauen tuoksu on voimakkain, ja siksi kalan mieto maku kärsii jos haukea ei ole huolella perattu; maku kärsii jos paistaa hauen limaa. Ahvenen tuoksu on aromaattinen, kun taas särkikalat ja lohet ovat tuoksultaan suhteellisen neutraaleja.

Se, joka uskoo evoluutioon ja geneettiseen muistiin, voisi sanoa, että meihin on koodattu muutos tiedostamattomasta tuoreen kalan hajusta luotaantyöntävään, hapettuneeseen kalanhajuun. Naisen vaginan on usein sanottu tuoksuvan kalalta, hapettumisen eri vaiheiden mukaan sekin terävöityy.

Milloin siis syntyy limaisten hajujen iljetys?
Hyi, sä haiset kalalta!

Tunnistan vauvan ja kuolaavan pikkulapsen hajun vasta kun lima on jo sekoittumassa happeen. Samalla aavistan kuinka imeväinen itse tuntuu silloin olevan omassa elementissään.

Uteliaisuus, mikä lapsena oli ja veti minut kalaa perkaavan äidin luo, jää vaille vahvistusta, ei äiti eikä kukaan muukaan tunnu noteeraavan hyvää tuoreen kalan hajua. Ainoa mihin olen oppinut reagoimaan, on luotaantyöntävä kalanhaju ja tarve saada lima äkkiä pois käsistä. Minulla ei ole sille kieltä, se vie aistimusten hämärään kuten puhtaan voin syömisen makuun, villaisen lapasen imemisen tuntuun. Ne eivät tunnu miellyttäviltä enää, mutta muistan niin tehneeni.

Kalan hajun muuttaminen tuoksuksi, tuo tavallinen vitsailun aihe, koskee vain eltaantunutta löyhkää, mutta harvemmin on etsitty sitä hetken tuoksua mikä juuri pyydettyyn kalaan liittyy.

Kasvikunnasta löytyy vastaava tai lähes sama tuoksu. Olen huomannut, että tietyt paljut joiden kukat ovat huomaamattomia, leivittävät samankaltaista tuoksua. Eräs pensasmainen hopeapaju huokuu pölytysaikaan samaa, limaisen ja juuri pyydetyn kalan tuoksua. Kun huomasin yhteyden, olin ensin hämmentynyt; nykyään tuntuu, että juuri tuon tuoksun ansiosta löysin oikean kalan hajunkin.

Lasillinen hellejuomaa (paahdetta ja valoa)

Kuva: vasemmalta oikealle kesäkuu, heinäkuu, elokuu ja syyskuu. Toukokuu puuttuu, eli pullollinen mahlasimaa.

Saisipa lasillisen hellejuomaa, edes lasillisen, tällaisena hyisen kylmänä heinäkuun päivänä, kun viileä suihkuvirtaus estää helleilman nousun tänne pohjoiseen. Kunhan vaan olisi hellejuomaa, helteisen iltapäivän lasillinen.

Kesäkuussa eräänä päivänä kaadoin pullosta lasiin voikukasta tekemääni kukkajuomaa. Kesäkuujuomaa, voikukkasimaa, ja huomasin että siman sijaan juoma voisi olla pehmeämpää, lähes teetä mutta ei sentään. Tee tuo mieleen pilvisen päivän; sen pehmeys asettuneena lasilliseen.

Halusin juotavaksi lasillisen kesäkuun valoa, oli kirkas pilvetön iltapäivä, jolloin kukat on kerätty. Kun ne hautuivat kuumassa vedessä, oli tehty keltainen teevesi, silkkaa pehmeyttä. Siitä alkoi kehittyä juoma, jossa olisi mahdollisimman miedon valoviinin kaltaista pehmeää ja kirkkasta valoa.

Mutta nyt on jo heinäkuu, muistan kuinka nautin lasillisen täysin oikealla hetkellä, silloin kun voikukkajuoma oli vielä pehmeää ja raikasta. Avattaessa pullo sihahti juuri sopivasti, mutta hetki ja lasillinen oli pian ohi. Myöhemmin pullot kuohahtivat jo avattaessa kuin tavallinen sima.

Helteitä ei tullut, on heinäkuu, supermarkettiin astuessa voi aistia turhan ilmanviilennyksen, viikkolehtien kesäkuvat ovat jäljennöksiä viimevuoden ainoalta helleviikolta. Saisipa nyt lasillisen hellejuomaa, kypsää heinäkuista auringonpaahteen juomaa. Pihlajanlehtijuomaa.

Haluan valmistaa lasillisen jossa pihlajasta irtoava paahteinen pähkinän maku maustaa helteisen valon, joka huuhtoutuu silmäluomien läpi, ja kun nousen istumaan ja ojennan käteni kohti lasia, olen nurmikon laidalla, lähellä välkkyvää järvivettä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna