Kategoria: joulu
Kolmannen adventin sammutus
Kaksi kynttilää sammui toisena adventtina.
Ensimmäinen kynttilä sammutetaan
Siellä missä on saapuminen – adventum – siellä on myös poistuminen. Voi olla niin, että mahdollisuudet menetetään yksi kerrallaan. Adventissa kyntilä on allegoria, kynttilä kerrallaan tapahtuva saapuminen on merkinnyt jouluilon vahvistumista. Ainakin virallista ilon aikaa, aivan kuin sokea tuijottaisi kynttilää jonka sydän on kellahtanut steariiniin ja sammuu. Kolme kertaa ”tipping point” koska enhän ole pessimisti, neljättä ei ole vielä lukittu.
Ensimmäisen kynttilän sammuttaa Putin, vaikka tällä hetkellä Ukrainalla on vielä toivoa. Putin vahvisti kuitenkin viisi päivää sitten asetuksen Ukrainan poistamiseksi, kuten päätös venäläisille esitetään. Todellisuudessa kyse on Venäjän valtaamista alueista. Tosin tämö tapahtuu Geneven rauhansopimuksesta piittaamatta ja lukemattomien sotarikosten saattelemana.
Ensimmäisen toivon kipinän sammuttajana Putin on antanut luvan tallata loputkin.
Täältä löytyy muut ykkösen, unon, ainoan, ensimmäisen allegoriat adventin tulemiseen liityen.
III Adventti – musiikissa resonoi kolme
Kun yksiääninen kirkkolaulu soi, sen taakse voi hahmottaa Hildegard von Bingenin musiikillista teologiaa. 1) äänenä ihmisruumis on kauneimmillaan 2) sielu on sinfoninen, siihen kokoontuu moninaisuus 3) järki on sielua ottaa yhteyttä maailmaan ja resonoi luonnon moninaisuutta.
Hildegard von Bingenin henkeen kolmannen adventin trioksi kokoontuvat ruumis, sielu ja järki. Kokonkutsujana toimii musiikki. Hildegard tunnetaan suurena säveltäjänä ja tuota 1100 luvun yksiäänistä kirkkolaulua kuunnellaan valtavast yhä. Siinä yksi ihmisääni resonoi aivan universaalisti, se oli Hildegardin pyrkimyskin.
”Sielu on sinfoninen [symphonialis est anima]”
Mutta samalla yksi ääni resonoi omaan rintakehäänsä ja koko ruumiiseensa, ja yllättäen tämä abbedissa korosti sitä miten ruumiillista kirkkolaulukin on. Myös kirkko hyväksyi tämän, vaikka ruumista pidettiin synnin pesänä. Hildegard katsoi, että laulaessaan ihminen on kauneimillaan, koska silloin ruumis muistaa sen paratiisin, missä oli viattomana.
Tämä yksiääninen laulu, ruumiin kaunein esitys resonoi universaalisesti; sikäli siinä on sinfonisuutta: ääni kokoaa kaikuja joka puoleta. Symphony -sanan juuri sym viittaa äänten (pony) yhteen kokotumiseen. Kuorolaulu oli Hildegardille erityisesti sellainen yhteen kokoontuminen, jossa kukin löytää oman äänensä. Harmoniset soinnit mahdollistavat sen, että kukin löytää oman rikkeettömän ja kauniin ääniruumiinsa.
Ilman muuta Hildegard tiesi katedraalien akustiset mahdollisuudet, ne ovat selvästi tämän äänten resonanssin taustalla. Mutta katedraalien taustalla ovat korkeat metsät, joita ne jäljittelevät. Ja puut, joita Hildegard rakasti niin, että katsoi sielun olevan puun kaltainen. Tuo arvoituksellinen rinnastus voi aueta, kun ajatellaan puuta sinfonian tapaan moniäänisyyttä huokuvana kokonaisuutena.
Miten on mahdollista, että alaspäin painuvat juuret ja ylös kohoava latva ovat sovussa vaikka vetävät eri suuntiin ? Miten on mahdollista, että sivulle päin pyrkivät oksat ovat sovussa kohtisuoraan pyrkivän runngon kanssa. Puun kaikilla osilla on oma äänensä kasvun harmonioissa, ja ne resonoivat syvlle ja korkealle.
”Ääni on ruumis, järki on sielu [Vox est corpus, rationalitas anima]
Kolmas osa kokonaisuutta on järki, joka liittää sielun ja ruumiin laajempiin yhteyksiin. Hildegard puhuu rationaalisuudesta, mutta tarkoittaa jotain muuta kuin vain ihmisaivoille ominaista järjellisyyttä. Järki on hänelle erityisen sinfonista, se on moniäänistä harmoniaa joka yltää laajemmalle kuin mikään muu. Hän katsoo, että ihminen on Luojalta saanut mahdollisuuden edustaa järjellistä universumia, mikä tarkoittaa, että hän voi löytää myös mykän luonnon äänet ja ilmaisut.
Siinä missä ihmisruumis on kauneimmillaan resonoidessaan sisäisyyttään ja ympäristön kaikuja, siinä järki on kauneimmillaan, kun se resonoi toisiin ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. Samalla Hildegard osoittaa erityistä kiitollisuutta kasvillisuudelle, joka niin hienosti resonoi luonnon värähtelyä. Sillä vaikka kasvillisuus vaikuttaa mykältä, sen korvat ovat kaikkein tarkimmat, sen ruumis ottaa värähtelyjä vastaan ja resonoi niihin.
Ks. Michael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021
3. adventti – kolme parasta
Ketkä saivat kultaa, hopeaa ja pronssia ? Ketkä nousevat palkintokorokkeelle tällä kertaa ? Sen jälkeen kun huomattiin, että mitään kilpailua ei ollutkaan, korokkeelle nousseet kaksi nolostuivat ja tulivat alas.
Laskettuaan kätensä nämä kaksi parasta eivät tienneet pitääkö niitä edessä vai takana. He pitivät käsiään ensin rennosti lanteilla, sujauttivat ne sitten selän taakse, kunnes asettivat ne sitten eteen haarovälin kohdalle ja punastuivat. Nyt he eivät tienneet minne katsoa, ei ainakaan ylös, ehkä alas tai sivulle.
Odotettiin vielä hetki, kunnes kolmaskin oli maan tasalla ja palkintokoroke oli tyhjä. Oliko tässä koko touhun tarkoitus: kukin vuorollaan laskeutuu korokkeelta niin, että lopulta on vain tyhjä podium.
Mutta kuka on tuo neljäs, jonka rinnalla kaikki muut nyt seisovat ?
Jeesuslapsi hän ei ole, ei se joka pinkoi pakoon kesken kaiken. Emme tiedä kuka, mutta ehkä se paljastuu sen jäljeen kun hän on kätellyt kolme muuta.
Kaksi kaurista syventää rauhaa – 2 adventti
Kaksi metsäkaurista lumisella pellolla, myös ne turvautuvat toisiinsa, siskokset samasta pesueesta. Sen jälkeen kun emo on ne vieroittanut, ne ovat hakeneet turvaa toisistaan. Ne ovat saaneet myös rohkeutta. Yhdessä ne ovat uskaltautuneet tähän asti. Silloin kun vaaraa ei ole,toisen rauhoittuminen ja rentoutuminen siirtyy toiseen, saa vahvistusta toisesta.
Näin tulee joulurauha, kuin kaksi kaurista. Levottomuuteen ei ole aihetta: lumessa ei jälkeäkään, korviin ei tule ääntäkään.
Säpsähdys, kauriin pakeneminen, se ei tarvitse vahvistusta. On pako, kauriin säikky luonne. Pakoeläimen arkuus.
Mutta nyt ne ovat uskaltaneet tien luona olevalle pellolle, kaaputtamaan ruohoa lumen alta. Yhteinen päätös, kun rauha todetaan. Auton ohimeno saa ne nostamaan korvansa. Älä säpsähdä, en minäkään, ne vain nyökkäävät. Näin rauha vahvistetaan.
Lucia neidon turvattomuus
Kun Lucia-neidon hahmot ilmaantuvat sähköiseen mediaan, ajattelen kaunotarta ja hirviötä. Luciaksi valittu nuori nainen etenee juhlakulkueessa varsin eristettynä. Hänet on valittu nuorten naisten joukosta, ja asetettu erilleen kuin uhri. Jos en tietäisi, että kyse on valolle omistetusta pimeän vuodenajan juhlasta, uskoisin että kyse on jostain päinvastaisesta. Uhrattavaksi valitaan johdonmukaisesti tälläkin kertaa jokin viaton: lammas, lapsi tai neitsyt.
Lucian kerrotaan puhuneen itsestään uhrina. ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa, kuin uhrata itseni kaikkivaltiaalle Jumalalle.”
Lucian päivä on hänen kuolinpäivänsä. Mitä siis tapahtui 13.12. vuonna 304 Syrakusassa, kun Lucia –neito siirtyi ikuiseen valoon ?
Luciaan liittyvissä tarinoissa korostetaan hänen turvattomuuttaan, mikä tarkoitti sitä, että hänellä ei ollut miespuolista suojelijaa. Koska hänen isänsä oli kuollut, Lucia otti kasteen ja hakeutui silloin kapinallisten kristittyjen suojaan.
Mutta äiti oli huolissaan käytännöstä: kuka ottaisi Lucian suojelukseensa, omistukseensa ? Erään legendan mukaan Lucian kihlannut nuori mies oli sanonut kosiessaan, kuinka hän palvoo Lucian ihania silmiä. Mutta Lucia oli jo valinnut Jeesuksen suojelijakseen. Ehkä hän ei halunnut yhdenkään miehen alaiseksi, ja hakeutui siksi Jumalan turvaan.
Mutta nuori mies koki menettäneensä hänelle luvatun puolison. Hän teki ilmiannon Luciasta, että tämä palvoi kiellettyä kristillistä kulttia. Ennen pidätystä Lucia ehti vastaamaan kihlaajalleen samalla mitalla: hän repi silmänsä ja lähetti ne lahjaksi miehelle: ”Tässä se mitä haluat niin omaksesi.”
Tässä eleessä se, mitä Lucian silmät symboloivat, muuttuu lihaksi. Ja kuten yleensä: lihan taustalla on halu. Se minkä nuori mies ilmaisee symbolisesti, palautetaan hänelle kirjaimellisesti. Boccaccion Decameronessa on paljon vastaavalla tavalla palautettuja palvonnan kohteita, sydämiä ja ihmispäitä.
Mutta, että Luciakin. Ehkä tuo nykyään niin aneemisen näköinen, vaalea ja vaaleaan pukeutunut Lucia, kynttiläkruunu päässään, kätkee itseensä tämän saman. Nuori nainen on usein turvaton.
Toisen legendan mukaan Lucian äiti oli järjestänyt avioliiton, niin että isätön ja suojaton tytär saisi turvakseen puolison. Kun Lucia joutui kuulusteluihin, hän ei kumartanut keisarin kuvalle; näin hän osoitti uskollisuuttaan kielletylle uskonnolle.
Oikeudessa Lucia tuomittiin bordellikuolemaan, johon tulisi liittymään raiskauksia. Rangaistus on kuvaava tässä Lucia -legendan lihallisessa versiossa. Kenelle kuuluu naisen ruumis? Pelkkä ajatuskin hänen ruumiiseensa kajoamisesta aiheutti Luciassa ihmeenomaisen muutoksen, eikä häntä saatu siirrettyä bordelliin.
Se mitä tapahtui on ehkä ruumiillisinta, mitä Pyhä Henki on koskaan tehnyt, ja hyvin loogista. Lucian ruumis muuttui niin painavaksi, että mitkään voimat eivät saaneet käännettyä häntä.
Nimenomaan Lucia saaminen selälleen oli mahdotonta. Näin siis legendan keskeiseksi seikaksi nousee viimeiseen asti puolustautuva – raiskaajaa, omistajaa, keisaria vastustava naisen ruumis. Tämän jälkeen myöskään tuli ei polttanut häntä, lopulta vain teloittajat miekkoineen saivat Lucian hengiltä.
Nyt Lucia kantaa valoa hiuksissaan kynttiläkruunun muodossa. Voin kuvitella, miten kovin tuo tyttö pelkäsi pimeää ja hakeutui valonlähteiden luo. Niin kaikki tekivät pimeänä vuodenaikana, jolloin elävä tuli oli ainoa valon lähde. Mutta erityisesti nuori nainen sai pelätä hirviöitä ja väkivaltaa, joka väijyi pimeässä. Voin kuvitella, miten Syrakusassa tuolloin naisen liikkumatilaa jäsensi pimeän pelko.
Maalaus St Lucian hautaamisesta korostaa haudankaivajien maskuliinista voimaa ja Lucian levollisuutta sen vastakohtana. Caravaggio 1608, St Lucian hautaus.
Jouluaika ja pähkinöitä paahtuu
On varsin osuvaa, että pähkinäpensaan siemenet itävät parhaiten jos ne ovat kylmässä joulusta kevääseen, siis koko talven. Joulun alla sain kirjeen Mustilan arboretumista ja siinä niitä oli, euroopanpähkinäpensaan siemeniä. Siis ihan syötäviä pähkinöitä; sillä erotuksella, että ne ovat kasvaneet Suomen kylmissä oloissa ja otollisia kasvatettavia.
Pähkinät ovat aina kuuluneet jouluun, sitä edeltäneeseen Yuleen ja Saturnaliaan. Pähkinöiden murtaminen pähkinänsärkijällä, paahtaminen ja pureskelu on joulun ytimessä enemmän kuin kinkku. Pähkinät kuuluvat sekä aterioille että lahjojen joukkoon.
Vanha tapa ”nakata” joululahjoja periytyy ehkä pähkinöistä. Ruotsin ”julklapp” sai nimensä siitä, että heitettiin lahjapaketti kuin kalikka. Se lensi ovanraosta ja mätkähti tuvan lattialle; heittäjät pakenivat kuin pahainen tonttulauma. Tämän edeltäjänä arvellaan olevan tapa heittää ovenraosta kouralliset pähkinöitä joulutervehdyksenä. Näin tehtiin ainakin pähkinäpensasalueilla Saksassa ja Eteläruotsissa.
Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa puolestaan mätkittiin kepillä pässiä muistuttava pussi tai pässi rikki, että sieltä valui pähkinöitä ja karkkeja. Luonnollisesti karkit oli kääritty suojapaperiin, kuin pähkinänkuoreen. Niitä saattoi myös heitellä ja varistella lapsille karnevaaleissa sekä muissa juhlissa.
Pähkinöiden varistaminen puusta – niiden murtaminen ja paahtaminen – on ollut iso asia talvikauden alussa. On pakkanen, on nälkä, ja silloin pähkinäpuuta varistamalla saattoi saada niskaansa lupaavaan ropinan. Sitä seuraa pähkinöiden paahtaminen nuotiolla, ja se tuttu popsiminen jota ei voi lopettaa.
Tämä on helppo kuvitella. Tosin Richard Powers on kuvannut tällaisen pähkinäkiihkon The Overstory -romaaninsa alussa. Ollaan Amerikan länsipuolella, siirtolaisaalto vyöryy karavaaneina sisämaata kohti, jossa on vapaata maata farmareille. Ja silloin, jos sattui olemaan alkutalvi, kohdattiin pähkinälehtoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään, ja joissa kulkijat löysivät sitä parasta ja ravitsevinta – ja he joutuvat pähkinäkiihkon valtaan.
Powers kuvaa, kuika miehet heittää jysäyttävät isoja kiviä päin puun runkoa niin, että pähkinät varisevat. Myös H.D. Thoreau koki myös tämän kiihkon. Tosin hän kammoksui sitä, että puita kivitettiin: ”puut ovat meidän isovanhempiemme vanhempia. Jos tuntisitte Luonnon salaisuudet paremmin, olisitte inhimillisempiä niitä kohtaan.” Vaurioituneet puunrungot olivat kivityksen jälkeen alttiita kaikenlaisille taudeille. Mutta vielä kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin Amerikan mantereelle kulkeutui virustauti, joka hävitti lähes kaikki silloiset pähkinäpuut.
The Overstory -romaanissa seurataan puita. Pähkinäkiihkon aikaan syntyy myös norjalais-espanjalainen avioliitto, ja suku jonka vaiheita Powers kuvaa niin pitkään, kuin suvun toteemi – pähkinäpuu – on voimissaan. Norjasta lähtenyt nuorukainen toi länsirannikolta kourallisen pähkinöitä Iowan tienoille ja niistä kasvoi puut talo luokse.
Pähkinäpuilla on ollut merkityksensä Pohjois-Amerikan demokraattiselle historialle. Powersin romaanin lisäksi tämä välittyy, esimerkiksi Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -romaanista, ja retkestä metsään joulun alla, pekaanipähkinöitä keräämään. Truman kertoo, kuinka hän keräsi mummonsa kanssa työntökärryllisen pähkinöitä hedelmäkakkuja varten: jouluna kakkuja jaettiin kaikille, tutuille ja tuntemattomille.
Myös Walt Disneyllä olisi ollut mahdollista kunnioittaa pähkinäpuuta Tuhkimo-animaatiossa. Grimmin sadussa Tuhkimo nimittäin seitoi pähkinäpuun alla, kun hänen ylleen varisi jotain, joka osoittautui tanssiais-asuksi. Disney suosi hyvää haltijatarta ja taikasauvaa. Pähkinän ystävät saavat hyvityksen vasta paljon myöhemmin, kun Hessu Hopo muuttuu taikapähkinän avulla superhessuksi.
Pähkinäpuun alla seisoessa hänen ylleen varisee se hieno tanssiaisasu, joka tuo hänelle onnen.
Tavallaan pähkinäpuun alla kaikki ovat vertaisia, kuten Tuhkimo tanssiaisissa, kuten mielin määrin paahdettuja suolapähkinöitä nauttineet siirtolaiset amerikkalaisessa pähkinälehdossa. Tai kuten jouluna, kun kuusi varistaa lahjat oksiensa alle. Onkin sanottu, että pähkinät olivat syötävien joululahjojen vanhimmat edeltäjät.
Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher
Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon. Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!
Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.
Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.
Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia. Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.
Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.
Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia. Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.
Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi. Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa. Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.
***
Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat. Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.
Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.
Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.
Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.
Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).
***
Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus. Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit. Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.
Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.
Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.
Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.
Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.
Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.