Kolme valkohäntää pysähtyi mustikanvarpuja aterioimaan, tänä aamuna ehkä. Sitkeä yskä vaivaa minua jo kolmatta viikkoa, tosin se vaivaa vain aamuisin.
Nuo valkohäntäpeurat olivat tulleet suolta ja nousseet kankaalle, vanhan havumetsän suojaan. En nähnyt niitä tarkemmin, mutta toivon että myös kolmas niistä olisi terve. Muut kaksi näyttivät terveiltä ja vastustuskykyisiltä, mutta jokin talvinen virustauti saattoi vaivata tuota pienintä.
Toivottavasti ne ovat ottaneet vitamiininsa pajunkuoresta, sairastaneet pois syysflunssansa ja liikkuneet paljon. Olin tullut paikalle sattumalta, Hupelinmäen ulkoilualueen takana minut yllätti lumipolku, joka eteni suoraan Ihakkisuolle. Lunta oli vain nilkkaan asti, mutta tallatun polun löytyminen sai minut jatkamaan syvemmälle metsään. Jalanjäljet, ja seurallisen koiran kiertely, olivat uusimmat lumipolkuun piirtyneet merkinnät.
Polulla oli myös yritetty hiihtää, sukset jättivät luettavaksi määräyksen: Älä tule ladulleni. Niinpä jalanjäljet välttelivät latua, mutta latu ei koskaan vältelleyt jalkapolkua.
Pian motkotusaskellukseni loppui, kun huomasin reitin poikki kulkevat peurojen jäljet ja sain muuta ajateltavaa. Kiitos, aina te yllätätte, siroissa korkkokengissänne. Yleensä tällä lumessa suositaan pehmeitä tossuja tai tassuja: jäniksen jälkiä, talvilenkkareita, kettukin näyttää kokeilleen sellaisia ja uskaltaneen hetkeksi lenkkipolulle. Yleensä sen harkittu askellus näkyy järven rantalumessa, mutta nyt täällä, ehkä se pitää peuroista. Ja näin monenlaisten reittimerkintöjen poikki askeltaa kolmen pienen sorkkaeläimen terävät korot.
Se oli ensimmäinen löytö: mielessäni kehittelin jo korkkoja parantamaan maastokenkiäni, ja metsään sopivaa, mutta tyylikästä kävelytapaa.
Olin iloinen, että peuran jälkiä oli niin paljon, ja ne poikkesivat polulta sivuun samassa kohtaa. Kulkiessani huomaan, että yhdet peruan jäljet olivat jääneet polulle.
Tallattu reitti oli tuttu, se on ollut siinä aina. Ehkä ulkoilureitti syntyi myöhemmin traktorin renkaan jälkiä väistellen, kuin vaistomaisesti tunnustellen vanhan metsäpolun muistoa, ehkä sitäkin vanhempaa hirvien kulku-uraa.
Ihminen, hiihtäjä tai liikuntasihteeri, miksi et valinnut hirvipolkua vaan traktorin tekemän uran. Nyt suksillaan liikkuva hiihtäjä puskee traktorin reittiä. Kun metsä ennallistuu, me muut oikaisimme suolle muodostunutta uutta hirvipolkua pitkin.
Hirvipolku on kapea, jalan levyinen, tasapainottelen askeleissani. Olen kömpelö, olen poikennut kömpelön ihmisen tieltä, loikkasin toisin liikkumisen maailmaan. Ja myöhemmin, kun myös tämän polun poikki menivät leveäsorkkaisen hirven jäljet, en ajatellut enää kenkiä ja korkkoja, vaan kuvitelmiini nousi vipuvarsimaisesti polviaan suolla nosteleva laite.
On aika astua kankaalle, siellä on kolmas löytöni: peurat ovat laiduntaneet siellä mustikan varpua. Sitä voi sanoa jopa apteekiksi, koska siellä on myös nuorta pajukkoa, askorbiinihappoa purtavaksi. Tosin peurojen ulosteita ja virtsaa näkyy kohdissa, joissa ne ovat ruokailleet.
On syytä toivoa, että pakkanen desinfioi, ja lumi on antiseptista. Tarkkailijat tietävät, että pahin peuroja vaivaava virus ei ole noussut vielä näin pohjoiseen. Tosin Bluetongue -viruksen tuloon ollaan jo varautumassa, Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa sitä on jo tavattu.
Bluetongue ei ole homejuustua jota laittaa joulupiparille, se on virus. Se voi joskus levitä tännekin. Virus voi tarttua kaikkiin näihin eläimiin, joiden jälkiä olen polullani tavannut (peuraan. hiveen, jänikseen, kettuun, koiraan ja kissaan). Kaikilla niillä on turkki, johon virusta levittävä hyönteinen voi asettua.
Peura nääntyy Bluetongue -virukseen alle viikossa, tai jos se selviää, niin valppaus, uteliaisuus ja herkkyys on kateissa vielä pitkään. Entä sitten, kun pakoeläimen aistit ovat turtuneet, elämä on merkityksetöntä.
Harvoja niitä, jotka eivät ole liian varmoja ja kömpelöitä, vaikka onkin ihminen, on skottirunoilija Gerry Loose. Hän on ”slow-moving nomad and poet” . Hän ei valokuvaa metsäpeuroja – ei myöskään kuvaile nmiitä verbaalisti, vaan pikemminkin jäljestää niitä. Hän lukee niiden jälkiä – ja voitte aavistaa, että kun koko runoilijan kyky satsataan peuran jälkien lukemiseen, emme voi kuin ihmetellä,tai opetella ihmettelemään.
Kävelyretkirunoutta häneltä on mm. ”the deer path to my door” (2009). Mitähän hänen päivittäiset kävelyretkensä ovat, runoutta tietenkin, mutta millaista?
On aivan mahdollista, että Bluentongue -virus viimeistelee Skotlannin ylämaiden antroposeenin. Hitaasti liikkuva nomadi-runoilija Loose kirjoittaa nopeasti kaikkialle ehtivistä ihmisistä, joista johtuu myös polttaishyönteisten leviäminen.
Pohjoisessa myös olosuhteet ja talvien lämpeneminen saattaa houkutella nuo hyönteiset pohjoiseen, ja kohta löytyy kuolleita eläimiä, joilla on sininen kieli.