Ratsastaja käy yössä

Olisinpa ratsastaja, joka kiitää yössä ja luottaa hevoseen niin täydellisesti että voi sulkea silmänsä. En näe missä kohtaa tiellä mennään, mutta en silti koe olevani sokea, koska olen yhtä ratsun kanssa. Minä olen osa hevosta, osa parempaa näköä ja kuuloa. Kaikki huolehtiminen ja yritys nähdä itse olisi vaarallista tällaisessa vauhdissa.

Velasquezin Valkoinen hevonen (1635) oli aikanaan outo maalaus: ratastaja puuttui satuloidun hevosen selästä. Tyhjä paikka pakottaa katsojan tuijottamaan kohtaa jossa ei ole mitään, vain hämärä tausta.

Pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Onko ori ehkä haistanut pimeässä jotain, pysähtynyt äkkiä tai juossut oksan alta? Tämä arvoitus on maalauksen pimeässä taustassa, se aivan kaikuu vastausta.

Jotain on tapahtunut, mutta vain hevonen tietää mitä. Tuo tarkasti vaistoava eläin ilmaisee periaatteessa kaiken mistä on kyse: me vain emme voi nähdä sitä. Kun katselen maalausta, tunnen itse olevani sokea. Se jokin on tuolla pimeässä. Ja kun hevonen pakenee, se tietää suunnan ja saavuttaa kohta entisen varmuutensa. Katson valkoista hevosta ja oivallan, että se on jo valinnut pakosuuntansa. Aavistan, että se jokin mitä hevonen pakenee onkin takanani.

Seuraavassa David Barlettin maalauksessa (2014) puolestaan tuntuu, että kaikki se levottomuus mistä edellisessä vaiettiin, on tuotu esille. Hevonen talloo maahan suistunutta miestä jalkoihinsa, toinen mies on tullut apuun ja hän pakottaa hevosta painamaan päänsä. Koko maalaus velloo, mutta jostain syystä mustavalkoisena.

Mustavalkoinen teos on uudestaan mallattu versio Caravaggion teoksesta Pyhän Paavalin lankeemus (1601). Maalauksen komposito on sama, siveltimen käyttö puolestaan on täysin erilaista. Ja värit on poistettu – aivan kuin työ olisi maalattu vanhasta kirjasta löytyneen mustavalkoisen kuvan pohjalta. Tai ehkä tämä kaikki tapahtuu kuin elokuvaa varten valaistulla harmaan sinertävällä yönäyttämöllä.

Mikä on tämä lankeemus, johon Caravaggion maalauksen nimi viittaa ? Se ei ole ehkä pelkkä hevosen selästä putoaminen, koska on selvää että hevonen ei pidä Paavalista. Kuvittelen, että pitkän ratsastusmatkan aikana heidän välillään vallinnut antipatia on koko ajan kasvanut. Lopulta hevosen mitta on täysi, ja siksi se tieten tahtoen tallaa kavioillaan maahan pudonnutta Paavalia. Ehkä kyse on arvokkuudesta ja arvon kieltämisestä, tyypillisesti siis: ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Aivan kuin uudessa versiossa tapahtuma olisi palautettu pimeään, Caravaggion tarvitsema ulkoinen valonlähde on poissa. Toki hän saa uhrin punaisen viitan vaikuttamaan verilammikolta. Mutta nyt Caravaggiolle tyypilliset, hallitut ääriviivat ovat poissa. Hevosen jalkojen ja miehen käsien kamppailu on epätoivoista, siveltimen nopea jälki tekee tapahtuman hahmottamisesta haasteen katsojalle. Hevosen teutarointi, jalkoihin tallautuminen, repeyviä, murskautuvia pintoja pimeässä.

Itseasiassa myös Valkoinen hevonen on uudelleenmaalaus, Velasquez on tehnyt sen itse omasta työstään, jossa arvokkaalta näyttävä mies on asettunut valkoisen hevosen selkään. Valkoinen hevonen on muuten samanlainen maalaus, vain mies puuttuu.

Voin kuvitella, että molemminpuolinen luottamus oli keskeistä aikana, jolloin pimeässä oli pakko ratsastaa.

Viimeisessä kuvassa nuorukainen ratsastaa hämärtyvässä illassa. Hän on viaton, kuten on hevonenkin eikä heidän välillään näy minkäänlaista tahtojen ristiriitaa. Nuorukainen näyttää auringonlaskun yllättämältä, kuin olisi tullut puiden varjosta esiin ja katoaisi taas hämärtyvään iltaan.

Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):

“Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”

Kurkotus kohti omenaa

TUO ELE: käsi kurkottaa ja kroppa venyy; tai se että et aivan yllä tuohon omenaan korkealla; tai se että tuo omena on juuri sopivasti sinun ulottuvillasi, tuo ele sisältää kolme vertauskuvallista tasoa: ruumiillinen, aistillinen ja potentiaalinen.

Tässä vaiheessa kesää tosin olemme poimineet vain maahan pudonneita omenoita, ennen kuin ne ehtivät pilaantua. On kait sekin kurkottamista.

Omenan kurkottamisen ele on ikivanha, tuo yllä oleva keskiaikainen piirros (Teodore n.1550) osoittaa, miten alaston kroppa on kauneimmillaan juuri kurkottaessaan. Ehkä tuo kurkotuksen ele sai Aan ja Een huomaamaan toistensa viehättävän pystyasennon. Omenan nauttiminen tapahtui vasta sitten, ja häpeällinen alastomuus tajuttiin myöhemmin, ensin he havaitsivat toistensa kauneuden.

Mutta kuka kehottaa heitä noin viekoitteleviin asentoihin? Omenapuu itse. Tämä ei ole vain heitto, vaan viittaus ihmisruumiin kauniiseen pystyasentoon ja maailman koordinaatioihin. Kirafin kurkotus on pitkässä kaulassa, ihmisellä se on kädessä. Kurkottavat ihmiset ovat kauniita.

Kuvittelen, että se on jokin erityisen kaunisrunkoinen puu, joka kaartuessaan suorastaan kehottaa ihmistä tekemään samoin.

as the sweetapple reddens on a high branch 
   high on the highest branch and the applepickers forgot—
no, not forgot: were unable to reach
(Sapfo, fragmentti 105A, n.620 eKr. transl. Anne Carson)

Tässä kreikkalaisen Sapfon fragmentissa (n.620 eKr) tuntuu olevan kyse tavoittamattomasta omenanautinnosta. Siitä, mikä ei tavallista ompunkerääjää kiinnosta. Siitä yhdestä, latvaan jääneestä, jota on kaunis katsella, mutta jota on liian vaivalloista yrittää saada alas.

Miksi siis omenapuu tekee minulle juuri sen? Pelkään jo ennalta loppusyksyä ja tuota hetkeä. On varhainen aamu, öinen halla on pyyhkinyt maan huuraan. Ylhäällä on omena, joka ei ole vielä palentunut, mutta tiedän sen olevan hyvin spätlese, myöhäinen, kylmä ja rapea. Mietin keinoa miten ylettyisin siihen.

Autiotalon puutarhassa karhu on kurkottanut omenaan, kynnen jäljet näkyvät.

YÖKESÄ

Nyt, kun kesä on vielä lämmin muttei enää helottavan valoisa, päivän varjopuolelle kasvaa yökesä. Krysanteemit ja muut lyhyen päivän kukat eivät tarvitse päivää vaan yötä: pitkää, lämmintä ja keskeytymätöntä yötä, vasta sitten ne alkavat kukkia.

Olen ihmetellyt ja pyöritellyt mielessäni sitä tietoa, että kasvien kukkimiselle olennaista on yö. Miksi siis yö? Kukkimisen herättää j0ko keväinen lyhyenevä yö, tai syksyinen pitenevä yö: kasvin luonteesta riippuen. Päivällä ei ole väliä, valoisuudella on merkitystä vain lehdille, mutta kukkiminen tarvitsee yötä. Kun siis istun puutarhassa ja on elokuun yö, pimeä ja lämmin, tiedän että parasta aikaa tapahtuu jotain ei pelkästään nuppujen vähittäistä esiin tuloa, vaan myös ihmisiä, jotka asettuvat ulos hämärään. Pelkästään mielihalu – että voisimme istua ulkona hämärässä – kertoo nupullaan olevasta mahdollisuudesta.

Salaatti otetaan elinvoimaisena

Vihreän nauttiminen on parasta suoraan maalta. Kunhan maltat olla kiirehtimättä ja astahdat keittiöön vasta noin kymmenen minuutin kuluttua, silloin on parasta murtaa lehdet vihersalaatiksi. Tosin kiirehtimättä ja pöytää kattaen. Ja näin, kun on kulunut lähes puoli tuntia, kaikki ne prosessit ovat vielä voimissaan, jotka vihreässä kavahtavat hereille sillä hetkellä, kun lehti poimitaan.

Kun vihreä kasvinosa aloittaa kamppailunsa kuolemaa vastaan, sen suonet tulvahtavat täyteen antioksidantteja. Ja vielä kerran, kun murskaat lehdet salaattiin tapahtuu vielä toinen hyöky.

Kun syöt ja pureskelet tuoretta vihreää, elävää kasvikudosta saat suoraan sen elinvoiman, sen vastuskyvyn itsellesi. Pakattu salaattivihreä on jo luovuttanut, sen antioksidanttimäärät ovat aina yli puolet vähäisempiä. Toki se kituu suht siedettävän vihreänä, ja havahtaa vielä kerran, mutta väsyneesti verrattuna raivokkaassa kemiallisessa taistelussa olevaan elinvoimaiseen salaattiin.

Kasvikemisti Jo Robinson kehottaakin nauttimaan salaatit mahdollisimman elinvoimaisina. Kun ostat keräsalaatin, sinun kannattaa repiä lehdet erilleen, niin että prosessi alkaa. Jääkaapissa, kun lehdet viilenevät, ne samalla toipuvat ja jaksavat tuottaa antioksidantteja. Mutta jos ostat kaupasta salaatin irtolehtien pakkauksena, saat vain astetta väsyneempää vihreää, se on jo huokunut vahvimmat kemiansa.

Vihreä on elävää ravintoa, minua kiinnostaa mitä tästä elämästä tiedetään. Salaateista terveellisimpiä ovat jalostunutta kitkerää huokkuva rucola tai nuori voikukan lehti. Niissä se kitkeyys on terveellistä, se jonka oli tarkoitus tehdä niistä luotaantyöntäviä, onkin jalostunut terveelliseksi ja puoleensavetäväksi.

Salaatti on myös sitä terveellisempää, mitä tummempaa on sen vihreys. Minulle oli kuitenkin yllätys, että salaatit joiden lehdet tai ruodot ovat punaruskeita ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä johtuu siitä, että kasvit ovat taistelleet valoa vastaan. Fotosynteesin piirissä tehdyn työn lisäksi ne ovat taistelleet UV-säteilyä vastaan.

Kummallista tässä kokonaisuudessa on lopulta se, että villiin luontoon verrattuna puutarhakasveihinkin kertyy kovin vähän elinvoimaa. Meillekin tuo villeys on liian vahvaa, Jo Robinson kehottaakin hakemaan kotipuutarhoihin maatiaislajeja, sikäli kun niissä on vielä villeyttä syötävässä muodossa.

Jo Robinson: Eating on the Wild side (2013)



Raparperi

Olga Tokarzcuk: RAPARPERI

Marta kasvatti talonsa takana raparperia. Peltoläntti vietti alaspäin ja raparperien rivistöt olivat kiemuraiset – ne kaarsivat kivenmurikoiden ympäri yhtyäkseen jälleen epämääräisen muotoiseksi penkiksi. Kun talvi tuli, raparperi katosi maan alle, kääri kokoon lihaiset vartensa ja kasvoi toiseen suuntaan, taaksepäin, omaan ituunsa, omiin nukkuviin juuriinsa päin. Maaliskuun lopussa maa pullistui ja raparperi syntyi uudelleen. Se oli jälleen pieni ja valkovihreä, herkkä kuin ruumis ilman ihoa, kuin vauva. Se kasvoi öisin, saatoimme kuulla sen rutinan ruohikosta. Pienenpienet ääniallot herättivät muut kasvit. Seuraavana päivänä penkit olivat taas järjestyksessä. Marta katseli niitä posket punoittaen – oli kuin nukkunut armeija olisi herännyt ja sotilaat olisivat kasvaneet maasta suoraan taistelurivistöihin. Ensin päälaet, sitten leveät hartiat, jäntevät ruumiit aina valmiina – hetken päästä niistä aukeaisi aaltoileva, vihreä teltta.

Toukokuussa Marta leikkasi terävällä veitsellä sotilaansa poikki, aivan kuin olisi sanonut niille ”lepo”. Niiden täytyi nähdä hänet alhaalta päin, iso ja mahtava nainen veitsi kädessään. Veitsi narisi leikatessaan jäntevää vartta, hapan mehu kiilteli metalliterällä.

Tasapitkiksi leikatut puntit Marta vei Nowa Rudan vihannestorille ja möi ne siellä kevään ensimmäistä kompottia varten ja talvisaikaan ikävöidyn raparperipiirakan täytteeksi.

Autoin häntä punttien sitomisessa. Vialliset, vahingoittuneet tai liian lyhyet varret panimme syrjään paistaaksemme niistä kakun pienessä venäläisessä sähköuunissani.(130 -131)

Olga Tokarczuk: Yön ja päivän talo (suom.Tapani Kärkkäinen) 2004.

Ensin on pienet niitit, nuput voikukassa.

Vielä ei olla aivan siinä voikukkavaiheessa, mutta ehkä nuput ovat jo tulleet. Voikukan nuput, pienet vihreät niitit, tiukkaan pakatus, kuin maahan niitatut turbiinin ruuvit. Niitten alla on hydrauliikkaa, nuput kohoavat maasta. Mutta sitä ennen minä nappaan ne. Istun nurmikolla ja napsautan varren poikki ja heitän kulhoon nupun toisensa jälkeen. Yhtä hyvin voisin heittää niitä kitaani kuin tabletteja, antioksidantteja. Antaa niide paahtua pannulla, mieluusti voissa niin että kitkeryys haihtuu ja tarjolle tulee pehmeä, syvän paahteinen herkkunappi.

En tiennyt että voikukkaa on syöty aina ja jokapuolella maapalloa. Sen kitkeryys on poistettu keittämällä tai kuumentamalla, tai sen kitkeryyttä ei ole poistettu vaan makuaisti on tutustunut siihen ja hyväksynyt tietyn määrän kitkeryyttä.

Muistan sen öljyisen etikan määrän, minkä kumosin ensimmäisten voikukanlehtisalaattien ylle. Kohta, kuhnan kesä kunnolla alkaa, mieluusti keitän sangollisen voikukanlehtiä, niin että siitä tulee mietoa ja pinaatin tapaan nautittavaa. Mutta terveellistä kuin yrtti, ja kieltämättä, aina siihen jää hieman voikukankarvasta makua. Leijonan henkäys.

Dandelion, voikukka, löwenzahn. En tiennyt, että leijonanhampaalla tarkoitettiin voikukaan lehden sahakuviota, ajattelin kukkaa ja keltaisia hampaita tai tuoksua joka voikukanlehtiä keitettäessä nousee – kuin leijonan henkäys.

Silti ensimmäisessä vaiheessa käyn kiinni nuppuihin, paahdan ja tarjoan niitä kaikille. Se on on pieni sesonkinsa, nopeasti ohi. Tuore, paahdettu ja pähkinäinen voikukan nuppu, kuumana nautittu.

En oikein tiedä, millainen olisi oikea mausteliemi noille nupuille niin, että sitten myöhemmin ne maistuisivat sopivasti voikukkapizzassa.

Kolera ja Axel Munthen rohkeus

Kun Axel Munthe – eurooppalainen sielu, ruotsalaissyntyinen lääkäri-kirjailija – kuuli epidemian puhjenneen Napolissa 1883 hän keskeytti Lapin lomansa.

Tilanne oli Napolissa niin hirvittävä, että ensin hän yritti paeta. Sinä päivänä ei enää mennyt junaa Roomaan, niinpä hän päätti olla rohkea. Toki peloissaan, mutta uutterasti Munthe työskenteli slummeissa, minne ei monikaan lääräri suostunut. Kuolevien, sairaiden, jo kuolleiden sekä syövien rottien loukkoja Munthe kuvaa lausein, jotka ovat klassisesti muotoiltuja.

”Mitä auttoi pestä itseänsä likaisessa vedessä, mitä auttoi desinfioida itseänsä, kun kaikki ympärillä oli ruton saastuttamaa, ruoka, jota söin, vesi, jota join, sänky, jossa nukuin, itse ilmakin, jota hengitin ? Usein pelkäsin niin, etten voinut edes mennä makuulle, pelkäsin niin etten voinut olla yksin. Minun täytyi syöksyä takaisn kadulle ja istua loppuyö jossain kirkossa.” (Munthe, Huvila meren rannalla, suom J.Hollo, 1949, s.139.)

Ensimmäinen lause alkaa lohduttomin ”mitä auttoi” huudahduksin, kääntyen sitten ahdistuneeseen litaniaan: ”jota söin…jota join… jossa nukuin”. Tämä sidesanojen runsaus, polysyndeton muistaakseni, korostaa sitä, miten tauti oli kaikkialla. Lauseen tiheä rytmi rauhoittuu, vasta kun Axel pakenee ulos kadulle.

Näin myöhemmin, lukija voi tuntea kuinka etäällä tuo klassisen vanhahtava lause pysyttelee tuosta tautipesäkkeenstä. Nyttemmin kamerat dokumentoivat tuskan helposti koettavassa muodossaan, aivan kuin kuvaajat eivät olisi samalla turvassa kameransa takana.

Napolin kolerasta kertoessaan Axel Munhe pitää yllä hyvin muotoiltua lausettaan, Huvila meren rannalla -teoksen vanhaa, hienoa laatutavaraa. Se ei varmaankaan suojannut häntä tartunnalta. Hän ei itsekään tiedä, miksi ei sairastunut samalla kun ihmiset ympäriltä menehtyivät.



Narsissit ovat pulassa

Narsissi on maailmanluokan tähti, hänellä on vakaa asema globaaleilla kukkasipulimarkkinoilla. Hän on kaikkein tunnetuin kevätkukka, eikä aio luovuttaa asemaansa vaikka olisikin pahassa pulassa.

Narsissi poseeraa, hän on antautunut monien inhimillisten tunteiden ilmaisijaksi. Hän myy iloa, jonka nostaa kevääseen. Hieman liiankin yksinkertainen ilo sopii kaikille, simppeli ilo on tunne. Mutta hän kokee joutuvansa edustustehtäviin aina kun joku taittaa varren, ja nappaa hänet mukaansa.

Narsissi on kirjallinen kukka, ajoittain hän onkin suunnitellut ryhtyvänsä romaaniksi. Narsissi on kielellistynyt, siksi Linneus luokitteli kansan suussa munavoina tunnetun kukan nimellä narcissos poeticus.

Narsissit huojuvat tuulessa aikojen yllä ja tanssivat aina niitä tansseja, jotka ovat muodissa. ”Ne tanssivat” sanoi Wordsworth. Silloin 1800-luvun alussa ne tanssivat hieman jäykästi ja kumarrellen vanhan piirileikin malliin. Paritanssit niiltä käyvät myös, toisiinsa nojaillen ne huojuvat. Mutta mieluummin ne tanssivat yksin, kukin pyöräyttäen rock&rollin: ne tanssivat tyttömäisissä tanssimekoissaan, sanoi Hughes.

Toisaalta suru pukee narsissia. Hän on antanut tehdä itsestään kertomuksiksi laajenevia metaforia. Niissä surraan. Morsian kulkee ympäriinsä, tarkastelee jokaista narsissia kuin rakastettuaan etsisi. Narsissi tunnettiin silloin liljana, jonka esiintymiä nousi runsaasti Elysiumin kenttien verihurmeesta. Siellä se morsian on, sieltä se yrittää löytää sulhastaan satojen teurastettujen sotilaitten joukosta.

Kerrotaan että keväisen marathonin aikaan muinaisessa Kreikassa niityt olivat keltaisenaan narsisseja. Ne kuuluivat taustalle kun alastomat nuoret sotilaat juoksevat kilpaa ja lähes pysähtymättä koko matkan Marathonista Ateenaan. Jostain syystä mieleeni nousevat ne, jotka pysähtyivät. Näiden tarinoiden mukaan ensimmäiset narsissit nousivat poikien siemennesteestä.

Ja kaikki tietävät mitä tapahtui, kun narsissi ryhtyi itseihailun allegoriaksi. Hän on androgyyni teini-ikäinen poika, niin ärsyttävän tietoinen omasta kauneudestaan, että Nemesis kyllästyi moiseen. Mutta ennen kun nuorukainen muuttui kukaksi, hän katseli itseään lähteestä. Yleisestä käsityksestä poiketen hän ei peilannut itseään vedenpinnasta, vaan hän yritti nähdä lähteen pohjaan. Hän oli syvällinen nuorukainen, ainoa virhe minkä hän teki oli se, että pyöritti hieman päätään nähdäkseen miten kiharat heilahtavat. Ja siksi ollaan pulassa.

Pääsiäisestä ei vaan tule kevätjuhlaa

Te itämättömät! Mitä minä tiedän siemenistä – milloin te ette idä, ja milloin teitä pitää vain odottaa.

Noita kuolleita ruukkuja on tänä keväänä hyllyssä odottamssa enemmän kuin koskaan. Niistä pitäisi nousta tammea, sempramäntyä, siperianmäntyä, omenapuuta. Kylvämisestä on jo yli kuukausi, mutta kuin arkut ne vaan huokuvat kuolemaa. Hildegard von Bingen olisi ehkä tunnistanut ne, joissa vielä on toivoa. Minä en tunnista, on pitkäperjantai, ja päätän lopettaa kastelun.

Pääsiäisestä ei ole päässyt muodostumaan kevään heräämisen juhlaa. Monet teologiset merkit viittaavat päinvastaiseen. Kuolinkamppailu ja ristin kidutus nousee esiin aivan väärään aikaan, luontohan on voittanut talven jo kuukausi sitten.

Teologit pysyvät sanassaan, ylistävät hengen voittoa luonnosta. Kolmiyhteinen hengellinen teologia rakentaa näkymätöntä, johon verrattuna jopa keväinen luonto on merkityksetön. Siinä missä monet luonnonuskonnot julhlivat elämän puuta (Lingum Vitae), siinä kristinusko nostaa korkealle ristin, kidutuspuun.

Onneksi on mystikoita, jotka näkivät ristinkin versovan vihreää (Bonaventura). Ehkä kiinnostavin kaikista on kuitenkin Hildegard von Bingen, nunna, joka tunsi sekä passion että Marian puutarhan martiarkaalisen linjan.

Onneksi Raamatussa on myös Laulujen laulu, kevään ja ruumiillisen rakkauden ylistys. Filosofi Luce Irigaray havaitsi Laulujen laulussa matriarkaalisen linjan, joka yrittää punoutua osaksi kristinuskoa, joutuen kuitenkin aina syrjään työnnetyksi.

Onneksi myös pääsiäisen kansanomaisissa rituaaleissa on pajunvarvut, kukat ja vihreä. Ne sekoittuvat hentoina sivuhaaroina kärsimyksen palvontaan.

Ristinpuun vihertyminen pääsiäisaamuna on kaunis esimerkki luonnon ja elämän voimasta. Joissain protestanttisissa, anglikaanisissa pääsiäisperinteissä kukkiva ja vihreä risti tuodaan kirkkoon nimenomaan pitkän perjantain jälkeisenä aamuna. Eikä kyse ole mistään tavallisesta seppeleenlaskusta, olennaista on että ristipuussa on pieniä reikiä, joihin kukkaset on työnnetty. On eri asia, onko leikkokukkien kimppu ristin juurella, tai ovatko nuo leikkokukat ikään kuin puusta kasvavia.

Olin varannut pääsiäisen filmiksi parhaan luostarikuvauksen, minkä tiedän. Margarethe von Trotta: Vision – Aus der Leben der Hildegard von Bingen (2009). Ilta on kuitenkin valoisa ja keväinen, elokuvassa taas niin paljon kärsimystä ja luostarin pimeitä käytäviä.

Taimien kastelua, että ne oppisivat imemään vettä

Voi noita pieniä taimia, ei niillä ole vielä edes juuria. Keväisen hoitovietin vallassa saatan taas kaadella liikaa vettä taimiruukkuihin. Saattaa olla, että unohdan kokeilla sormella mullan osteutta, ja pian taimimulta on tukehduttavan märkää.

Miten voisin tuntea kasvien kulloisenkin veden tarpeen, enkä hoivaisi taas kuoliaaksi jotain vaativampaa kukkaviljelmää. Aivan pieniä taimia on helpompi kastella kuin isoja, koska niillä on niin vähän juuria joita voisi tukehduttaa. Ajattelen, että ne eivät osaa vielä imeä vettä.

Nopeasti kasvavat tomaatti, basilika, chili ja paprika on opetettava imemään, kasvattamaan ahneesti imevä juuristo. Ruukku on kuin rinta, jonka tulisi kasvaa täyteen imuvoimaa, juuria. Olen tyytyväinen, että saan tähän isälliseen hoivaan luontevasti mukaan myös imetyksen mielikuvat.

Ihminen on suhteessa kasveihinsa jotenkin nurinpäin: hän telee luonnostaan väärin. Tarkkaillessaan taimien kasvua, hän näkee vain vihreän, mullan yläpuolisen osan. Varsinaisesti hänen tulisi hoitaa mullassa olevaa juuristoa, varsinkin kun alkuvaiheessaan kasvit ponnistelevat kovasti tullakseen kunnon imeväisiksi.

Liian hellä hoivailu, suukottelun kaltainen ohimennen tehty pieni kastelu ei voimista juuria. Kosteus jää silloin pintaan, lähelle siementä, niin että taimen ei tarvitse ponnistella juurten kehittämiseksi. Iso ja harvoin tehty kastelu taas kehittää juuria, sen jälkeen kun kosteus on valunut ruukun pohjalle. Sieltä se haihtuu ylöspäin, houkutellen juuria kasvamaan ja kurottamaan alaspäin.

Juurten imuhaluja voi myös hieman kiihottaa, uskon että aspiriini kasteluvedessä auttaa. Tosin alkuvaiheessa olen liottanut pajunkuorimurskaa kasteluvedessä. Varmuuden vuoksi muutama, raju, kasvuhormoonia sisältävä tablettikin odottaa erikoistilannetta. Ne saavat kuivan kepinkin itämään ja puskemaan juurta.

Mullan alla tapahtuvat asiat, juurten kasvu ja eteneminen on kuitenkin aluetta jonka tunnelmista on vaikea tietää. Liian useni joudun ruukkua vaihtaessani huomaamaan, miten vähäiset jonkun hyvännäköisen kasvin juuret ovatkaan.