Sposti rutinoituu kuoliaaksi

Sähköposti alkaa olla jo niin rutinoitunut väline, että taidetta tarvittaisiin apuun. Ja ehkä juuri siksi s-postia uhkaa asiaviestien lamauttava rutiini koska sen avulla ei harrasteta taidetta. Henkilökohtaisten viestien lähettämisessä se on onneksi lyömätön.

Mutta koska meili on keskusteluväline niin tarvittaisiin keskustelutaidetta. Minulla, kuten monilla muillakin, e-meili on työrutiinien saastuttama. Lähettäminen ja vastaaminen on raivaamisen tai pöydän putsaamisen tapaista työtä. Henkilökohtaisia meil-suhteita vähemmän. Tosin onhan työ-meilien vaihto kiinnostavaa, kommentoin paljon ihmisten tekstejä, joskus hiotaan yhteistä kirjoitusta tai ideoidaan tapahtumaa. Tämä kaikki on tullut yleiseksi.

Tänään yritin lukea klassiseksi tullutta Spoonerin ja Yanceyn artikkelia vuodelta -96 Postings on a Genre of Email. Siinä kaksi intellektuellia pohtivat meiliä kirjoittamisen lajina. He ovat erittäin innostuneita siitä, että voivat kehitellä yhdessä artikkelia meilejä vaihtamalla ja kommentoimalla toisiaan. Lukiessani haaveilin kuitenkin koko ajan meilistä keskustelun taiteesta meileissä.

Hienoa tatsia oli kyllä noilla artikkelin kirjoittajillakin. Itseasiassa heidän kommentointinsa oli varsin villiä ja assosioivaa, aivan toisenlaista kuin rutiiminainen kommentointi. Niinpä tämä artikkeli oli koostettu meil-viesteistä, ajatusten kehittely eteni dialogista aina pieniin perusteellisiin katsauksiin asti. Mutta minä kuitenkin haaveilin jostain runouden ja keskustelutaiteen välimuodosta.

Ensimmäinen seikka tässä taiteessa olisi meilin odottamisen ja meilillä yllättämisen taide. Ennen rakkausviestin lähettämistä (sehän on odottamisen taidetta) piirrellään ilmakuvioita toiselle tuohon ei-vielä tulleen viestin odotushuoneeseen.

Samoin yllättämisen taide – taito laittaa odottamaton viesti. Niin että yllätys lataa hetken piripintaan, viesti on edessä, mutta ei vielä avattu. Ihmettelijä käy siinä monet mahdollisuuksien ripustimet ja henkarit läpi, kelaten, että mistähän tässä viestissä on kysymys.

Lisäksi itse keskustelu, sen taide tässä haaveilemassani meil-poetiikassa, olisi ymmärrettävää vain hyvin säästeliäästi. Tosin se ei olisi niinkään japanilaisten runokirjeenvaihdon kaltaista pidättyvyyden harjoitusta, kuin renessanssi-sanailijoiden ryöppyjä – mutta tyhjennettyinä. Ne olisivat lauseita, jotka resonoivat kumppanin sanoja, mielellään kiehnäten ja kumoon tyrkkien mutta pikemminkin hellällä, kuin piittaamattomalla tavalla.

Se olisi spontaani ja keskittynyt, lyhyt meili – kuin japanilainen siveltimellä tehty kirjain. Silti siinä olisi kirjoitusvirheitä, aloituksia, uusia aloituksia. Silti nuo meilit olisivat tarkasti editoituja – mutta tietenkin hullun editoimia.

Niin, saattaa ollakin että noissa rutiini-meileissä pahinta on nimenomaan tuo editoiva, sujuvaksi ja helppolukuiseksi tekevän liukasteen sively lauseisiin. Mielleyhtymiä herättävät kirjoitusvirheet on syytä säästää kuin aarteet, itsestäänselvyydet poistetaan turhina, näin maailmasta pääsee asioiden väliin paljon ilmaa, huimausta ja kuiluja.

Mistähän sellaisessa keskustelutaiteessa puhuttaisiin? Varmaan aika paljosta, jostain täydemmästä kuin mitä voisi hallita. Sellainen mail-keskustelu olisi poikkeus tässä aika automaattiseksi muuttuneessa asiointiviestien kammunukaatiohsteskeynnassa.

(2009)

Leikkivät kuin lapset chatissa

– Karen tekee täytyy-tavata-uusi-chat-persoona tanssin
– Tom tekee en-koskaan-mene-enää-kotiin tanssin
– Mike tekee jotain todella tyhmää ja liian pitkää kerrottavaksi tanssin
– Ray tekee @temppu tanssin
– Ted tekee 2HAARUKKAA pöydällä tanssin
– Henry tekee hongry hongry hippo tanssin
– Ted tekee paljon maitoa sisältävän tanssin
– Karen tekee helou-tanssin

On mukava lukea verbaalisia irrotteluja ajalta, jolloin chat -tyhmät olivat vasta syntymässä, kuten amerikkalainen ElseMOO foorumi 1992 jälkeen. Eräs muoto oli rutiinimaisen tervehdyksen sijaan ilmaista ilonsa chat-huoneeseen tulijan johdosta erilaisilla koomisilla tanssi-nimityksillä. Onhan se paljon ilmaisevampaa kuin tavanomaiset terveet, päivät, hellout.

ElseMOO jonka kieltä Lynn Cherny on tutkinut poikkeaa muista verkkokeskustelijoista siinä, että he keksivät koko ajan uusia ilmaisuja. Ryhmä ohjelmoijia ja rupattelijoita kyllästyivät peli-keskeisiin ryhmiin ja halusivat sosiaalisempaa toimintaa, sitä mitä nykyään kutsuttaisiin chatiksi. He kokivat olevansa luomassa jotain uutta, ja niinpä heidän keskusteluissaan näkyy koko ajan uuden ilmaisun hakemisen henki. Ja se on aina kiinnostavaa.

Kun hymiöt tuohon aikaan valtasivat keskustelufoorumeita, he ihmettelivät kuinka tuo pakkopositiivisuus latistaa kieltä ja alkoivat kehitellä hymiöiden rinnalle eräänlaisia pahioita. Eräs hauska keino oli myös lähettää pelkkä oma tagi, mutta se piti iskeä juuri oikeaan kohtaan:

George pssst, ” Penfoldin nenästä taitaa roikkua jotain”
Shelley

(2009)

Ei nikki vaan lempinimi

Olen mielissäni, kun eräs katolilainen ystäväni kutsuu minua Kristoforokseksi. Arkisesta käyttäytymisestään huolimatta hän viljelee ajoittain salaisuutta ja mysteeriä. Eli tiedän kyllä, että saamani kutsumanimi on enemmän kuin vain leikki.

Verkkofoorumeilla pahin yhteisöllisyyden este, tuntuuisi olevan se että ihmiset valitsevat nikkinsä itse. Hieman samaan tapaan kuin seuranhakuilmoituksissa, poseerataan nikin avulla. Voi tätä yksilökeskeistä aikaa, jokaisen on määriteltävä itse itsensä. Onneksi Facebookissa voi antaa ystäville lempinimiä, harmi vaan että teknisestä alkeellisuudesta johtuen ne eivät voi tulla käyttöön.

Parempi olisikin että nikkien antaminen kuuluisi ystäville ja vihamiehille. Pahakin toisen antama nimi on parempi kuin itse runkattu.

Muistan vanhoja lempinimiäni; ensin oli Tintti, sitten opiskeljat kutsuivat minua kookospähkinäksi, joku kullinenäksi, Niemi-Hinttati nimi levisi jossain vaiheessa, Facebookissa olin Rapa Ripa, Mr Culinarist, Sienimies, Mystinen Metsätyömies. Sitten joku sorautti vain ihanasti ärr ja nyt sitä sitten ollaan Kristoforos, kristuksen kantaja. Mitä tässä siis tulisi tehdä? Onko tehtävänä kantaa kirjoittajia ja tulevia kirjailijoita alkumatkallaan vai mitä ?

(2009)

Enkelit ovat nopeita online

Kirjoittamiseen kuuluu sekä spontaaniutta että harkintaa. Olen palannut pohtimaan opettajan lamppuni alla verkkokirjoittamisen tarjoamia spontaaniuden ja harkinnan kenttiä. Nyt pohdimme asiaa opiskelijoiden kanssa Verkkoproosa -lukupiirissä.

Tekstien viimeistely onkin jo monelle tuttua, tuo lauseen hiominen kiveen on kaunista katseltavaa. Mutta spontaanius ja nopea kirjoittaminen, tuottaako se pelkkää löpinää ja turhaa monisanaisuutta?

Enkelit ovat nopeita. Ja jotkut meistä kuolevaisista ovat myös parhaimmillaan silloin kun toimivat nopeasti.

Historia kertoo virtuooseista, jotka kirjoittivat hyvin ja nopeasti. Dickenskin kerskaili, että on juttuja joita hän itse ei ole edes lukenut läpi. Nobelisti Elfriede Jelinek on entinen pianisti ja kirjoittaa nopeasti. Surrealistien automaattikijoitukseen kuului mahdollisimman nopeita vaiheita, sillä vauhti nujertaa kontrollin.

Minä itse olen vanha hinkkaaja, mutta viimeksi kun pohdimme online -kirjoittamista, sekä spontaaniden ja nopeuden mahdollisuuksia kirjoittajien seminaarissa, tuntui kuin jotkut olisivat jo kokeneet uuden vauhdin itsessään.

(2009)

Kirjoitus (eli jotain alustalle piirtyvää)

Eräässä virastossa- kertoo Gogol – palveli virkamies, jonka paneutuminen kirjoittamistyöhön oli sellaista luokkaa, että työpäivän päätyttyä saattoi havaita, ettei ollutkaan keskellä riviä vaan pikemminkin keskellä katua.

Virastoelämästä hän ei piitannut, mutta antakaapa hänelle kirjoitustehtävä: silloin hänen kasvonsa ilmaisevat nautintoa, kirjoittamisessa hän oli näkevinään värikkään maailman. Jotkut kirjaimet olivat hänen suosikkejaan, ja päästessään kirjoittamaan niitä, hän muuttui kokonaan: hän naurahteli ja iski silmää, auttoi huulillaan kirjaimen muodostumista, niin näytti aivan kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea kirjoituksen synnyn kirjain kirjaimelta.

Sitten ollaan nykyajassa, on iltapäivä ja sähköpostista avaat odottamasi liitetiedoston. Olet lähettänyt sen itse itsellesi kopiokoneelta. Onhan tutkijan välttämätöntä poimia talteen päivän löytö. Kirjoitus on olennaisesti jotain alustalle piirtyvää, ajat muuttuvat, jäljet ja alustat vaihtuvat. Olet juonut kupin kahvia ja dokumentti on avautuneena edessäsi, miksi et saa tekstiä irti alustasta. Olet närkästynyt. Maalaat, leikkaat, kopioit, mutta kirjaimet eivät irtoa, et saanut tekstiä vaan pelkän kuvan. Juot lasin vettä, rauhoitut ja kumarrut eteenpäin sitten alat jäljentää.

Toisaalla vanhat tavat säilyvät, joku hakkaa näppistä kuin se olisi mekaaninen kirjoituskone. Toimistohuoneen toisella puolella keskittynyt hahmo tiivistää dokumenttinsa rivivälejä, hän ei siedä orpoa kappaletta, joka aloittaisi turhan printtisivun. Monet pitävät Times New Romanista, vaikka se tuntuu lyijyyn valetulta.

Juri Joensuulle, väitösjuhlassa kirjoituksesta
19.11.2008 Risto

Lukea ja matkia omalla kehollaan

”Lukea mitä koskaan ei ole kirjoitettu. Tällainen lukeminen on vanhinta: lukeminen ennen minkäänlaista kieltä, lukeminen sisälmyksistä, tähdistä ja tanssista.”

Walter Benjamin kirjoittaa ”Mimeettisestä kyvystä” esseessä (teoksessa Messiaanisen sirpaleita, 1989) matkimisen ja jäljitelyn kyvystä, miimikon kyvystä, kyvystä toistaa itse se minkä on nähnyt. Karnevaalissa mimiikka ja ruumiillinen lukeminen palaa hetkeksi kunniaansa tanssissa. Se muistuttaa menneestä taidosta, joka on tosiaankin eräänlaista konkreettista lukutaitoa.

”Tämän muutoksen suunta näyttää olevan mimeettisen kyvyn väistämätön rappeutuminen. Ilmiselvästi modernin ihmisen havaintomaailmaan kuuluu vain vähäisiä jäänteitä niistä maagisista vastaavuuksista ja analogioista, joista muinaiset kansat olivat perillä.

”Tanssissa ja muissa kulttisissa järjestelmissä voitiin tällaista jäljittelyä tuottaa, tätä samankaltaisutta tuottaa.” (Benjamin).