A L M A N A K K A – Sivu 18 – Risto Niemi-Pynttäri

Hämärän kuvan pelko on syvässä

Valokuva tuntuu olevan sitkeästi nimensä vanki. Grafiikka tarttuu hämärään tarkemmin kuin kamera, ehkä kuivaneula on paras hämärän tutkija, koska se tuo valon mukaan tuskin havaittavana pisteenä, lähes digitaalisesti. Olen jo jonkin aikaa etsinyt hyviä hämäräkuvia, sitten löysin nämä Lorenzon Way North -kuvat, jotka eivät pelänneet pimeää.

lzo-fr-waynorth2

Se, missä vaiheessa kuva muuttuu katsojalle täysin pimeäksi, on mukana tässä kuvassa. Näin valokuva, se mikä joskus tuotiin esiin menemällä pimiöön ja valottamalla negatiivia, on jotenkin muuttunut kertomukseksi.

Herkät digikamerat pystyät tuomaan esiin kiinnostavaa hämärää, tosin Lorenzon kohteet ovat usein lumisia rinteitä. Silti ne ovat kiinnostavampia kuin ruumis pimeässä – dekkarin genre filmissä on jollain tavalla pilannut hyvän aiheen. Olen jonkin verran selannut you tubesta näitä ruumiin löytämisen esityksiä, etsinyt jotain, mikä todella tekisi oikeutta aiheelle – eli ruumiin löytämiselle pimeässä. Ei mitään tyydyttävää. Pääasia, eli se minne ruumis kuuluu eli pimeä ja tunne kun siihen törmätään, hukataan filmeissä parin minuutin jälkeen, kun aletaan selvittää rikosta. Joku on sanonutkin sen, että dekkari on sitkein valistuksen linnake tällä alueella.

Mutta kynällä saadaan luotua hienoa pimeyttä, sitä todellista missä ei ole ruumista. Käden avulla kerätään pimeyden ja hämärän rajalle kiinnostavaa materiaalia.

Ikivanha hiilipiirros kertoo nuotiotarinaa ja tuo mukaan paljon ilmaisevia varjoja. Varhaisesta kuvataiteesta löytyy chiaroscuo – asteittainen siirtymien hämärään. Grafiikasta löytyy niinkin mestarillisia hämärän työstämisen välineitä, kuten kuivaneula. Kieltämättä myös vahaliitu tuo hämäränharmaalle paperille, kuten Bilalilla seuraavassa kuvassa (tosin tuo hattu on ehkä lipsahdus, kuten myös pantteri). Mutta tumma pohja suorastaan kehottaa säästeliääseen vaalean käyttöön.

juoksijabilal

Toki tällaiseen hämärän voi löytää mestarillisesta valokuvastakin, jos kamera vaan tavoittaa taustan joka on tarpeeksi vivahteikas ja samalla tumma.

Tätä siis ihmettelen: mistä syystä valolla piirtäminen ja maalaaminen tekee paremmin oikeutta hämärälle kuin valokuva. Mestarit ovat erikseen, ja Lorenzon kuvat ovat jotain muuta – mutta kun olen selannut fotocommunity.de sivuston hämäräkuvia (dunkel) joita on nyt noin 28 000 kappaletta, ne ovat yleensä liian valoisia. Ehkä prosentin verran kuvista uskaltavat olla kunnolla pimeän, hämärän ja niukan valon piirissä.

Hämärän kuvan pelko on niin syvässä, kuvitellaan että kaikki mikä on kiinnostavaa vaatisi paljon valoa !

Tallenna

Wienerwaldin kummitussairaala

Wienin liepeiltä, metsäalueelta löytyvä iso ja autio sairaala on kiehtonut sekä okkultisteja että tyhjien paikkojen bongareita. Paikalla onkin aika järkyttävä historia. Jättimäinen kompleksi rakennettiin 1900-alkuvuosina keuhkotautiparantolaksi ja kerrotaan mm. Kafkan lepäilleen siellä hetken aikaa.

Johtava keuhkotautilääkäri, Hugo Krauss teki kuitenkin itsemurhan, kun 1938 Gestapon miehet ilmoittivat ottavansa parantolan omaan käyttöönsä. Tohtori Krauss otti myrkkyä, ja hänen sairaalansa muutettiin parhaille arjalaisille tarkoitetuksi synnytyssairaalaksi. Se sai nimen Heim Ostermark.

Hanke oli kuulemma Hitlerille läheinen. Nuori Hitler olikoj jo Wienin vuosinaan osallistunut innokkaasti arjalaisia aviopareja järjestävän yhdistyksen toimintaan. Pienehkö, ruskeasilmäinen Hitler itse ei ilmeisesti yltänyt ehdokaslistalle asti. Yhdistys siis järjesti puhtaita avioliittoja.

Sittemmin SS synnytyssairaalana tunnetussa paikassa syntyi arviolta ainakin 1700 täydellistä lasta. Synnytysraportissa ei todellakaan mainta yhtäkään vammaisena syntyttä, edes yhtään huulihalkiovauvaa ei syntynyt. Murhatuksi tuli arviolta sata vauvaa.

”Täällä haisee murhattujen veri” lukee eräässäkin rauniosairaalan seinään kirjoitetussa lauseessa.

Paikkojen logiikka Praterin alkoholisteilla

Spurgujen oleskelupaikkojen valinta – talvipaikkoja ja kesäpaikkojen ekologinen vaihtelu – noudattaa omaa ikiaikaista rytmiään myös Praterin Matkakeskusken pihalla Wienissä. Lokakuun puolivälissä piha-alueella majailevilla näkyy olevan kassit ja rinkat, asuntoloihin ja tyhjiin rakennuksiin hakeutuminen on meneillään. Keväällä varhain he kulkevat kättä ja pulloa heiluttaen, suunta on puistoihin päin.

Miksi uusi, 2008 valmistunut, Pratern Sternin matkakeskus kerää spurguja ? Ehkä he noudattavat alitajuisesti jotain vanhempaa reittiä. Aiemmin paikka oli nimeltään Nordbahnhof, jonne Prahan, Varsovan, Brnon junat tulivat. Kumman paljon tuolla on yhä spurgutason tsekkejä ja puolalaisia ihmisraunioita, joitten tarkoituksena oli tulla Wieniin töihin.

Muistan kevään 2013, kun asuntoni oli Praterissa, viikonloppuisin alueella oli ruuhkaa. Tuntui että spurgujen, narkkareiden ja kaikkien sekaisin olevien festivaalit olisivat täyttäneet tienoon.

Filmiklippi on OFR-kanavan dokumentista. Siinä esiintyy lippispäinen nuorukainen ikään kuin turistioppaana Praterin spurgumestoihin. Viinapullopalkalla hän esittelee toimittajalle paikan sosiaalisen rakenteen: missä istuu paikalliset ja missä muualta tulleet.

Auringon paahtama, mustelmille hakattu, venäläismies tuntuu olevan kaikkein pahiten sekaisin – ja samalla kaikkein tarkin. Hän on kauhuissaan toimittajan tullessa paikalle, hän toistaa järkyttyneenä sanaa kalasnkikov… tuijottaa suoraan kameraan hokien kalasnikovia. Spurguopas varoittaa toimittajaa, siitä että kaveri on erittäin ahdistunut. Menee tovi, ennen kuin tajuan että olalla kannettava iso kamera saattaa näyttää kaverin silmissä aseelta. Mikä tuon ahdistuken syy on, sitä voi vain arvailla.

ORF-kanavan dokumentin nimi on ”Praterstern die Letzste halt”. Viimeinen pysäkki. Lähdöt ja saapumiset. Kuolleisuus näillä matkakeskuksen penkeillä on suurta, muistan että ambulanssien vierailuaika täällä on aamuvarhainen. Muistan myös Jyväskylän Matkakeskukseen kuollutta spurgua, Esaa,jonka tunsin suhteellisen hyvin. Hän oli ison maatilan poika Uuraisilta, kuskasin hänet joskus kotiinsa, kun se oli tarpeen. Niin, Jyväskylän uusi matkakeskus oli juuri avattu, kun Esa kuoli sinne. Ajattelen, että hän ikään kuin leikkasi ensimmäisenä silkkinauhan.

Jotenkin atavistisissa vaistoissani pelkäsin aluksi Praterin aluetta, asuin lähellä, kummallinen viimeisen pysäkin kammo mieleni taustalla. Vieressä on Praterin sirkus ja huvipuisto, sen karma tuntui pahemmalta kuin Praterin spurgupenkit ja huorakulmat. Huvipuisto oli alunperin julkinen eläiten kidutuspaikka ja huvittelumielessä tapahtuva vammaisten ihmisten häpäisypaikka. Ikään kuin jossain olisi vielä pahempaa kuin viimeisellä pysäkillä.

Nyt lokakuussa siellä käydessäni tulin jotenkin iloiseksi, kun tunnistin erään huoran. Hän näytti niin hyvinvoivalta, että teki mieli mennä halaamaan ja sanomaan että sinäpä näytät hyvältä. Kolme vuotta sitten hän oli asemalla aina hengaileva ja ilkeästi perässä roikkuva laiha narkkari, lähes lapsi vielä. Nyt hän oli pulskistunut ja terveemmän oloinen. Silmiinpistävän aktiivisesti hän suunnitteli jotain kahden rikolliselta näyttävän nuoren kaverin kanssa. He kulkivat aseman aulan läpi, naisella oli suunnitelma, ja hän taivutteli miehiä avukseen.

Ingeborg Bachmann Wienissä 1949

Jos käyt portista, jossa lukee Viktor Frankl, pääset etsimään merkityksellistä elämää. Kuluneen viikon ajan Wienissä olen tullut yliopistolle pienestä portista jossa lukee Viktor Frankl, ilmeisesti sen merkkinä että edessä on hänen nimeään kantava kuja.

Wienin yliopiston Spitalenstrassen kampus on muurien eristämä, kadulta sinne pääsee vain pienistä porteista. Ja tässä portissa on kuuluisan neurologin ja psykologin nimi. Kun tästä käyt, muista että elämälläsi täytyy olla merkitys. Tällainen ajatus liitetään nimenomaan Viktor Franklin logos terapiaan eli logoterapiaan.

Minulle oli yllätys, että kirjailija Ingeborg Bachmann oli Wienissä asuessaan hyvinkin paljon Franklin kanssa tekemisissä. Hän oli tosin vain opiskelija ja Frankl maailmankuulu professori. Bachmann oli psyykkisesti varsin epävakaa, ja voin kuvitella kuinka Frankl on häntä neuvonut. Älä heittäydy itsetutkiskeluun. Anna terapeutin pohtia traumojasi, keskity sinä vaan kirjoittamiseen. Eläminen on projekti, eteenpäin suuntautuminen, intentionaalisuus ja elämän merkityksellinen toteuttaminen on tärkeintä.

Siis kuinka kirjoittaminen su frank2 juu?

Valokuva Viktor Franklista pitämässä luentoa esittää hänet tilanteessa, jossa hän on kuin jousi josta merkitykset singahtavat. Kirjeiden perusteella Frankl paneutui Bachmannin kirjailijan pyrkimyksiin, ei menneisiin traumoihin, lisäksi syvyys ja taito jolla hän sen teki oli Bachmanille ratkaisevan tärkeää.

Ingeborg Bachmannin Malina on eräs hienoimmista Wien-romaaneista. Lueskelen taustoja sille juuri ilmestyneestä teoksesta Ingeborg Bachmanns Wien 1946-1953. Siinä tulee ilmi sodan jälkeinen tilanne. Merkityksettömyyden aika. Ja se, miten suurten kysymysten polttopisteeseen asettuvat Franklin ja Bachmanin tapaamiset.

Frankl itse oli keskitysleireistä käsin hehkuva polttopiste, mies joka kirjoitti Auschwitsissa paperilapuille raporttia psyykkisestä helvetistä.

Mieleeni on jäänyt eräs Franklin kertoma tapaus sananvaihdosta vartijan kanssa, kun hän oli talvisessa metsässä lapiotöissä ilman käsineitä. Lämpimiä rukkasiaan läpsyttelevä vartija uhosi, että kyllä hän vielä opettaa heiveröisen miehen maata kaivamaan. Olet varmaan, joku liikemiesjuutalainen? Ei, olen lääkäri, vastasi Frankl. Kiskoit varmaan hyvät rahat potilailta? Ei, minä tein pääasiassa vapaaehtoistyötä. Vittu, minä vihaan teikäläisiä, vastasi vartija.

Entä nuori nainen, Ingeborg Bachmann? Hän tuli tuohon polttopisteeseen filosofiasta ja uudesta Euroopasta käsin. Hän istuskeli usein Cafe Raimondissa, nuoren polven kirjailijoiden kanssa. Spekuloimassa uudesta kulttuurista, aseettomasta Euroopasta, nihilististen keskitysleirien vartijoiden jälkeisestä ajasta, ajasta jossa ei ole tilaa kyynisyydelle, mutta ei myöskään idealismille. He olivat eksistentialisteja.

Bachmann tutki Heideggeria ja voin hyvin kuvitella millaisista elementeistä hänen oma Dasein-analyysinsa koostui.

caferaymond2

Pöytäkeskustelujen jälkeen, kun Ingeborg asettuu odottamaan ratikkaa, hänen ympärillään on pommitetun Wienin tosiasiat. Onneksi sähkö on, mutta puhelinyhteyksien lisääminen on hidasta. Ingeborg yrittää elättää itsensä journalistina, mutta kuukausitulot riittävät juuri ja juuri opiskelijakämpän vuokraan. Hän on pula-ajan köyhäilistöä.

Ja toisaalta hän on rakastunut. Karismaattinen Hans Weigel, kirjailijaryhmän johtohahmo, tämä Bachmania vanhempi mies on kiinnostunut hänestä. Ja hänkin rakastaa Hansia. Ja sitten on kuuluisa Viktor Frankl, hän saa kaiken tuntumaan niin merkittävältä. Tämä on niin pingoittunut kohti merkityksiä.

Mutta hämmentävin ihminen, minkä hän koskaan on tavannut on runoilija Paul Celan. Syvä kuin kaivo ja elävä trauma. Kaiken karisman vastakohta, merkityshakuisen runsauden vähentäjä. Sodan jälkeisen ajan vaikuttavimmaksi runoilijaksi kehittymässä oleva Paul Celan kutsuu häntä uudenlaiseen runouteen. Ei rakkauteen, mutta johonkin kumppanuuteen häntä kutsutaan.

Sodan jälkeisen ajan tehtävät olivat liian isoja, ja vaikka Celan ja Bachman kuolivat nuorina, he olivat hetken aikaa suurten mittakaavojensa mukaisia.

Olin pettynyt Cafe Raimondin remonttiin, vanha läpinuhjuinen sametti oli korvattu uudella ja vanhat, hauraat naistarjoilijat oli laskettu eläkkeelle. Heille mielellään salli sen arvostaan tietoisen nokkavuuden, puhkikulunneet tuolit loivat inhimillisyyttä. Mutta nuoret kukot ja uusi sametti loi vaikutelman, että yksikään asiakas ei ollut sinne tulemisen arvoinen. Jotenkin Eurooppa nyt.

Jos näkis kotkan tai aatelisen

Valmistautuminen parin viikon opetuskeikalle Wienissä on sisältänyt myös Am Schauplatz dokumenttifilmien katselua You Tubesta. Erityisesti itävaltalaisten aatelisten nykyelämää käsittelevä dokumentti sekottui jollain kummalla tavalla pakkaamiseen ja itsekritiikkiin: minulla ei moneen vuoteen ole ollut hyviä sinisiä sukkia ruskeitten housujen kassa.

siniset-sukat1

Tunnen olevani nuhjuinen ja pahasti valmistautumaton jos satun kohtaamaan aateliskatseen. Aito aatelinen on tietysti piittaamaton, mutta valeaateliset voivat katsoa pahasti. Kuten tuo dokumentin aatelisia leikkivä pari, kreivi ja kreivitär. He ovat syntyneet tavallisen kansalaisen kroppaan, mutta korjaavat nyt asian pukeutumalla. Kreiviksi laittautuva herra seuraavassa klipissä, uskoo olevansa eräänlainen transvestiitti tällä alueella. Ja kuulostaahan se hienommalta, kuin tunnustautua tavalliseksi pervoksi, mutta nainen tuntuu minusta vaarallisemmalta, hän katsoo liian tarkkaan toisten kenkiä ja sukkia.

TOMAATIT TORINON TORILLA

torinotori

Torinon vihannestorilla. Elonkorjuuajan runsaus oli vasta alkua, vaikka tomaatit vyöryivätkin suoraan sydämeeni, kun vaeltelin ruuhkassa kojujen välillä. Popsin tomaatteja samalla kun osallistuin kirjoittajakoulun työpajoihin. En puhu niistä kalliista ja mauttomista minitomaateista, joita marketista löytyi, vaan isommista, tosin pingispalloa pienemmistä makupommeista, terttutomaateista. Niitä olen kantanut laukussani, kuin Suomessa omenoita.

Maukkaat tomaatit sisältävät nesteen ja kuidun, puhumattakaan kaikista muista tomaattien antioksi-ominaisuuksista jotka kaikki tietävät. Tänä syksynä, kun tomaattitarjonta Suomessa on ollut huonoa, enkä omaa satoakaan ole paljoa saanut – ne ryökäleet eivät tunnu kypsyvän ikinä – lähdin sitten Torinoon syömään tomaatteja. Samalla olen opetellut kieltä, siis tomaattien lukemistaitoa, niitten aurinkoa ja yhteiskuntaa.

Vierastyöläiset näyttivät kantavan laatikoittain tomaatteja torialueen yläpäässä oleviin kojuihin, muutamaa keskeistä lajia, mutta alle euron kilohintaan. Alempana, kauppahallin takana puolestaan lähitienoon maanviljelijät tarjosivat hämmästyttävää tomaattien lajikirjoa, osin puoliraakoina paistettavaksi tai kotona kypsytettäväksi. Hinnoista näki hierarkian: viljelijöitä arvostettiin enemmän, siirtotyöläisten välittämät tomaatit tarjottiin pilkkahintaan. Hinta ikään kuin pilkkasi heitä.

Joku kertoi minulle, että siirtolaiset kuulemma henkensä pitimikseen viljelevät vuokrapalstoillaan itse nämä tomaatit myytäväksi. Ensin uskoin, mutta sitten luin tomaattien muodosta muuta. Tuo tasakokoinen ja tasalaatuinen tarjonta on bioteollisuuden merkki, siirtolaiset ovat siis halpatyövoimaa.

Vihannesmarkkinoiden alin kasti, pakolaiset ja varsinkin paperittomat pakolaiset, löytyvät torin ulkoreunalta, liikennevalojen kohdalta jalkakäytävältä. Kaikki heillä on pusseissa, jotka saa nopeasti kerättyä pois. Ostan korianterinipun eurolla. Sitä oli sullottuina muovipusseihin, ja on ehkäpä itse kasvatettua. Jollakin on myös tarjolla muutamia puoliraakoja tomaatteja pahvilaatikoissa.Niitä ei paljoa ole, siitä arvelen ne itse kasvatetuiksi, pienestä parvekepuutarhasta aamulla otetuiksi.

Kaikki pakolaisilla on kasseissa, niin että voivat livahtaa pois tarpeen tullen. He myyvät varastettua tavaraa siinä missä muutkin, ja sen lisäksi omaisuutensa viimeisiä rippeitä.

Ulkopuolisena minä olen pakosta huono lukemaan torimyyjien hierarkioita. Tomaatit osaan, mutta kojujen liepeillä pyöriviä ihmisiä en. Onneksi on kirjoittajakoulun Ugo, hän on tarkkaillut tätä Torinon valtavaa torialuetta monta vuotta. Osallistuin työpajaan, joka teki kierroksen Torinon vihannestorille sekä uskomattoman laajalle kirpparille. Samalla rehvastelin Marjanalle, että olen metsäläinen, ja että Suomen hieno ja sivistynyt metsässä olemisen kulttuuri on katoamassa.

Torilla Ugo kertoi, mitä missäkin oli meneillään. Jostain syystä häneltä ei herunut myötätuntoa maalaisille tomaatin pienviljelijöille, vaikka heidän ansiostaan kaikkien kasvisten lajikirjo torilla oli runsas. Syynä lienee toiminta, jonka myötä maahanmuuttajien on vaikea saada palaa maata ja nousta itsenäisiksi puutarhureiksi.

Tallenna

Venäjän laajat arot puintiaikaan. Sinne !

arolla
Löysin kauniin neuvostofilmin 50-luvulta. Sen kuvissa vilahtavat laajat vehnäpellot, puimurit, traktorit sekä maatyöläisten iloinen joukko. Vaikuttavinta filmin alussa oli laaja aro, avara taivas ja ihmiset, jotka saavat laulaa ja tehdä työtä suuressa joukossa, ennen kaikkea ulkoilmassa.

Filmi on kevyt, kauniiden kuvien ja ihmisten spektaakkeli. En tiennyt että näin viihteellisiä neuvostofilmejä onkaan, tunnen sieltä vain Kurjet lentävät -tyyppistä elokuvataidetta.

En anna spektaakkelin häiritä, koska olen lumoutunut jostain mikä tulee tahattomasti näihin kuviin. Se on syyspäivä ulkona pellolla, mahdollisuus laulaa ja tehdä helppoa työtä.

pellollaNaiset

Kiinnitän huomioni yllä olevan kuvan etualaan, puituun ja heinikkoiseen peltoon. Kone on puinut korkealta, tähkän korkeudelta, niin että olki ja heinä jäävät maahan. Näin on hyvä, se parantaa maata. Yhdysvalloissa vasta nyt uusi teknologia on mahdollistamassa samaan cover crops -viljelymenetelmän.

pellollaNaiset3

Kuvassa näkyy puitu sänkipelto, sekä oikeassa kulmassa traktori jonka edessä on olkia keräävä heinähara. Jokainen nainen pellolla haravan kanssa on turha. Jos ajatellaan vanhanaikaisesti. Ehkä he tekevätkin jotain muuta siellä ?

Vei aikansa, ennen kuin tajusin että haravoittensa kanssa astahtelevien naisten laulut ovat oikeita työlauluja. On totta, että peltotöissä on laulettu. Kun suuri ryhmä tekee yhdessä niinkin mekaanista työtä kuin haravointi, niin laulu antaa rytmin, keventää työtä ja saa ajan kulumaan nopeammin.

Koetan pitää visiostani kiinni. Mitä he tekisivät tulevaisuudessa ? He tekevät jotain,mihin nuo valtavat biomassaa keräävät puimurit eivät pysty. Tuolla tavalla pellolle asettunut, rintamana etenevä joukko etsii jotain. Jospa heidän haravansa ovat metallinpaljastimia, tai jotain äärimmäisen herkkiä hajun tunnistimia – tryffelin haistajia.

En osaa kuvitella, mitä muuta tuolla vehnän katveessa on kasvatettu ”cover crops” menetelmän mukaan, ja jota kootaan digitaalisten haravoiden avulla. Mutta sen osaan kuvitella, että ruokatauot ovat kuitenkin mainioita.

keittiö

Kenttäkeittiöllä valmistetaan maatyölaisille ratatuillea tuoreista aineksista. Tomaattia, paprikaa, kurpitsaa, chiliä ja varhaiskaalta. Elonkorjuun parasta antia.

Naiset ovat filmitähtiä, he näyttävät siltä kuin olisivat facebookista tuttuja, arolla eläviä ja sirosormisia kaunottaria.

piiat2

Naisten pukeutumisessa näkyy 50-luvun länsimainen muoti. He solmivat vaaleat huivinsa kuin Sophia Loren. Myös filmitähtien työhameet on tuunattu yllättävän kapeiksi ja lyhyiksi. Ehkä heillä oli jo joustoneuletta: lähes lanteenmyötäiset hameet toimivat kuitenkin mukavasti peltotöissä.

Ja ne viipyilevät profiilikuvat – taustanaan kultainen, viljainen aro – tarjoavat täydellistä 50-luvun pin up estetiikkaa.

traktori

Mies on hyväkroppainen traktorin kuljettaja. Hänellä rannekello, kuvittelen että se on uutta, vaivatonta ja käteen asettuvaa teknologiaa, jossa on sosiaalinen media sekä uuden maatalouden pilvipalvelut.

Tallenna

Pojat rynnivät uimaan (1946)

kes'leiri50a Pojat juoksevat uimaan, kuvittelen että on elokuu 1946 ja isääni kutsuttiin vielä Olliksi, ja että hän juoksee kuvassa ensimmäisenä. Poikalauma rynnii alamäkeä, säntäillen liiankin vauhdikkaasti.

Kaikki muut horjuvat ja syöksähtelevät. Vain juoksijoista ensimmäinen hallitsee kehonsa: hänen juoksuasentonsa on tasapainoinen ja kaunis. Rinta on auki ja hengitys kulkee, käsien ja jalkojen rytmi on hyvä, hän on vakava ja keskittynyt vain juoksuun. Siksi kuvittelen hänet sellaiseksi kuin isäni oli poikana. Myöhemmin lehtikuvissa näkyy tämä sama juoksijan asento.

Kuvittelen tämän kaiken erään aivan toiseen asiaan liittyvän ruotsalaisen dokumenttifilmin avulla koska isästä ja poikalaumasta ei ole kuvaa. Näen elokuisen illan varjot, kuvittelen että talo on apteekkarin huvila Pynttärin niemellä, pojat juoksevat kohti jyrkkenevää alamäkeä ja rantaa.

Poikalauma juoksee: syöksyminen, horjuminen ja käsivarsien asennot kertovat elämäntavasta jota ei enää ole. He elävät nämä kesäpäivät ulkona, heillä ei ole omaa huonetta. Pojat, jotka ovat olleet päivän ruumiillisissa töissä, ovat nyt vapaita ja edessä on pelkkää riehumista. Yhtään vanhempaa ihmistä ole näkyvissä heitä hillitsemässä.

Olen näkeväni heissä väkivaltaa, sodan jälkeistä kovuutta ja julmuutta, pienempien hakkaamista aina kun aikuisia ei ole näkemässä. Iltaisin sattuu myös sakkitappeluita kun tämä joukko kohtaa toisen. Puukkoja näytetään ja ketjuilla huidotaan.

Nyt pojat rynnivät kilpaa uimaan. Näyttäisi että pisin ja vanhin poika – kutsun häntä Terhoksi – olisi saamassa Ollin kiinni. Juuri kaatunut vaaleapää hänen takanaan on nousemassa ylös, kuvittelen että Terho on kampannut ensimmäinen pojan, ja nyt hän näyttää juoksevan Ollia kiinni.

Voin nähdä kuvasta kuinka tulee käymään.

Terho ei tule kamppaamaan Ollia vaan kaatuu itse. Näen kuinka hyvin Olli on varautunut edessä olevaan jyrkkään alamäkeen. Kroppa on tasapainossa, toisin kuin häntä tavoittelevalla Terholla. On selvää, että tämä hontelo horjahtaa jyrkänteessä, ja vaikka hän ei kaatuisikaan, hänen vauhtinsa hiljenee.

Olli voittaa juoksun, mutta mitä tapahtuu sitten kun pysähdytään rannalle.

Tallenna

Sellaisia, kuin he veteen astuessaan ovat (1946)

kes46Uimaan

Ranta, rajanylitys, vesi. Tämä veteen syöksyjien ryhmä, tämä poikamainen melskaamisporukka, tämä tuntuu riemastuttavalta. Hehän harrastavat liikuntaa ilman urheilua. Veteen ryntäämisen hetki, kuten valokuvaajat tietävät, on täynnä hetkeä itseään. Se saa urheilusuoritukset ja kilpailun unohtumaan.

Pelkään silti, että isäni – kolmesta etualalla olevasta oikeanpuolimmainen, kuten kuvittelen – yrittää ohittaa keskimmäisen pojan.

Kuva on muualta, samasta dokumentista kuin edellisen postauksen kuva. Kuvittelen että on elokuu 1946, isäni oli silloin 13 vuotias ja kiinnostus urheiluun oli heräämässä. Ehkä tämä oli se kesä Ollille, kun hän löysi juoksun: hän juoksi aamuisin pellolle maatöihin tai metsäpalstalle puita karsimaan, ja illalla hän juoksi takaisin kotiin. Hän treenasi aina kun mahdollista, pitkänmatkanjuoksua. Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua hän oli täysverinen nuori juoksija joka tavoitteli paikkaa nuorten maajoukkueessa. Kerran hän saikin sen, mutta ei enää nuorten esiolympialaisiin Helsinkiin 1952.

Silti toivon, että tuo hetki kuvassa, veteen ryntäämisen hetki olisi vielä viatonta liikuntaa, ilman urheilua. Toivon että hän tuossa eläisi vain melskaavassa poikaporukassa, joukkueisiin hän ehtii kuulua myöhemmin.

Kolmesta pojasta vasemman puolimmainen tuntuu täysin luonteensa mukaiselta. Kuvittelen hänet Mikoksi, jolle ryhmässä oleminen on samaa kuin elehtiminen: se on ilveilyä ja komiikkaa. He ovat kuin kolmen veistoksen sommitelma, jokaisella kehon asento kertoo jotain olennaista. Mikko on täydellinen koomikko: hänen yläkroppansa näyttää jäykistyneen paikalleen, kun taas jalat ryntäävät vikkelästi eteenpäin. Myös hänen leveä ällistyksensä on ristiriidassa pään asennon kanssa. Mikko ei siis ole ollenkaan harmooninen, mutta hauskuus tekee hänestäkin täydellisen.

Ollin ryntäämisessä on introverttiä iloa, kasvot ovat hymyä, mutta pää on hieman hartioiden väliin painuneena. Oleminen ei ole aivan niin tasapainoista ja hyvää kuin keskimmäisellä pojalla.

Kuvittelen tuon keskimmäisen pojan Timoksi. Hänen hetkensä on täydellinen ja toivoisin että se olisi isäni hetki. Tuo ilo, nostettujen käsien ja hymyn hetki. Jos hän olisi veistos, hän sisällyttäisi iloonsa koko porukan, koska noin ei elehditä yksin. Timo on iloinen ja kevyt, ei lainkaan koominen.

Pelkään että Olli ei jaa hänen kanssaan samaa yhdessä juoksemisen kokemusta, laumarynnistystä. Isäni on hieman taipunut kilpakumppaninsa puoleen, itseasiassa tuo taipuminen osoittaa että hän kilpailee Timon kanssa. Onneksi kasvojen ilme kertoo kuinka iloinen hän on toisesta siinä rinnalla.

Ranta jatkuu pitkään matalana, sen voi päätellä loivasta rantaniitystä. Pelkään, että isä jatkaa vaan juoksuaan vielä senkin jälkeen kun Timo on heittäytynyt veteen. Eleestä näkee, että Timo on jo valmis syöksymään. Jos niin käy, niin silloin Olli olisi lopulta taas yksin, ja vedessä juoksu alkaisi tuntua raskaalta, pian hän olisi kauempana kuin muut.

Mutta erillisyys kestäisi vain hetken, pian kuitenkin Olli melskaa taas toisten kanssa.

Tallenna

Vesikamppailu sinulle, isä

kes'leiri50h

Tästä kuvasta en enää hahmota sinua isä, en vaikka haluaisin. Eivätkä nuo hahmot kuvassa ole muuta kuin sinun sukupolveasi. Sinä olet mukana veden pärskeessä, vesikamppailussa.

Neljä poikaa ovat täydessä toiminnassa, he ovat puoliksi kadonneet veden pärskeeseen ja keskittyneet siihen. Lähestyvään aaltoon yhdessä valmistautuneina. Vesi ei pakota heitä mihinkään. He ryntäävät vettä vastan, sitä vastustaen, siihen heittäytyen. Ei ole pakkoa, eikä hurjinkaan hyppiminen ole liikaa: he antavat voimansa kokonaan, löytävät voimantuntonsa. Kukin itse, ei eristyneenä vaan samalla toisilleen tilaa riehuen.

Isä ole tyytyväinen niistä hetkistä toisten poikien kanssa elokuussa 1946, mieluummin se, kuin putoaminen jäihin samoissa vesissä 44 vuotta myöhemmin, sen jälkeen sinua ei enää ollut.

Ennen viimeisen kappaleen kirjoittamista ajattelin, että tullessani tämän kuvan äärelle, tulen sinun luo. En halua kertoa mitään kuolinkamppailustasi jäiden keskellä. Haluan pojan, Ollin, joka vuonna 1946 pomppaa pintaa ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. En halua kysyä sinulta vedestä joka tukehduttaa. En halua kysyä sinusta urheilijana, kaikkien voimien ponnistamisesta veden alla, agonista. Tässä on toinen vesikamppailu, silloin poikana, siihen haluan sinut sijoittaa.

Kaipaan sinua, kuvittelen sinut tuonne pärskivien poikien joukkoon sulautuneena.

Tallenna