Myrsky herää salamaniskun jälkeen

giorgione-tempestPartSiri Hustvedt kertoo säpsähtäneensä nähdessään ensimmäisen kerran Giorgianon maalauksen Myrsky (1506-8). Taidehistorian luennolla hänen eteensä ilmestyi tämä Italian renessanssiajan maalaus, ja säpsähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, kuin salamanisku, eikä hän osaa sanoa miksi.

Maalauksen taustalla on kuvattu myrskyn nouseminen, ehkäpä hetki ennen kuin varsinainen myrsky puhkeaa. Kun mustat pilvet keräytyvät taivaalle ja tyyni ilmanala alkaa olla jo uhkaava, kunnes salamanisku repäisee taivaan ja vapauttaa tuulet riepomaan ympäristöä. Tuntuu, kuin puut ja pensaat vasta huojuisivat, mutta kohta,  salamaniskun jälkeen varsinainen myrsky pääsee valloilleen.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa Vapiseva nainen, hermojeni tarina (2011) Hustvedt kertoo taipumuksestaan säpsähtää. Salaman jyrähdys ja isku on ehkä se ikiaikaisin säikähtämisen merkki, se minkä koirat ja kissat sekä herkät ihmiset kokevat.

giorgione-tempest

Giorgianon maalauksessa tämä mustanpuhuva taivas ja samamanisku ovat taustalla, ja ne ilmaisevat etualalla oleviin hahmoihin liityvää tunnetta. Hustvedt säpsähti ilmeisestikin naista, joka on kuvassa etualalla lähes alastomana ja imettämässä lasta. Esseessään ”The Pleasures of bewilderment” Hustvedt kertoo, että aluksi hän ei huomannut kuvan miestä ollenkaan. On kiinnostavaa, että imettävä ja alaston nainen ei myöskään ole huomannut häntä katsovaa miestä, kuva vaikuttaa idylliltä hetkeä ennen repeämistä.

Tämä on se silmänräpäys, jolloin salama on välähtänyt, mutta jyrinää ei vielä kuulu. Sekunnissa kaikki on muuttunut.

Kuvassa olevan nuorukaisen ja imettävän naisen välinen jännite on jäänyt mysteeriksi. Naisen hahmossa ovat kaikki ikuisuuden merkit: imettävä madonna, alastomuus, suojanaan vain valkeat liinat. Nuori mies puolestaan on 1500-luvun asussa, itseasiassa näyttelijälle kuuluvassa, kuten tulkitsijat ovat huomanneet. Kuuluvatko mies ja nainen eri aikaan ja todellisuuteen?

Teoksen taustalla näkyy silta, ja sen alta virtaa joki joka on padottu, ja virtaa lopulta kapeana miehen ja naisen välistä. Koko kuva-ala jakautuu kahtia aina salamasta kuvan alareunan tummaan virtaan. Miehen ja naisen välillä ei siis ole yhteyttä. Kohta nainen havaitsee miehen, ja mitä sitten tapahtuu.

Giorgianon maalaus on yksityinen tilaustyö, ja saattaa olla että kuvan allegoriseen kertomukseen kätkeytyy jotain, minkä vain omistaja tiesi.

Toisaalta mieshahmon sanotaan muistuttavan Giorgianoa itseään. Tämä kuoli nuorena. Legenda kertoo että hän kuoli ruttoon, jonka oli tarttunut hänen rakastajattarensa. Näin siis maalauksessa on aineksia monenlaiseen tarinaan, ja myös Hustvedt jättää tarinan lopulta avoimeksi.

Hän jättää tekemättä jopa sen ilmeisen tulkinnan, että Giorgiani olisi maalannut säpsähdyksen. Salaman jyrähdys, hetki jolloin maalauksen naisen suojattomuus paljastuu, ja Hustvedt katsojana, joka samaistui välittömästi naiseen ja säpsähti itsekin.

Ja mitä sitten seurasi: myrsky ja hämmennys.

Siri Hustvedt: ”The Pleasures of Bewilderment” teoksessa Mysteries of the Retangle, Meditations on Painting (2005).

 

 

Tallenna

Tallenna

Entä sade episodina ?

Haluaisin kirjastoon, mutta nyt sataa rankasti ja lykkään lähtöäni.

DuLevande

Milloin vesisade onnistuttiin valokuvaamaan ensi kerran?  Milloin huomattiin, että vaikutelma on todempi suihkun avulla lavastettuna ? Milloin huomattiin, että digitaalisesti sadevaikutelmaan voi lisätä myös tuulenpuuskan suunnan, ja sade on vielä todellisempi.

Kirjallinen sade manipuloi aikaa: sade yllättää, muuttaa suunnitelmat ja aletaan pitää sadetta.

Ehdinkö juosta katua pitkin kirjastolle asti, ennen kuin sade kiihtyy. Kauanko ihmiset odottavat näyteikkunan kohdalla, markiisin alla sadekuuron loppumista.  Kerääkö jossain kiireesti pyykkiä narulta? Tai ehtiikö kalastaja järveltä pois ennen kuin sade kastelee. Varsin elokuvamaisia sateen episodeja. Kuvan saa myös episodina,  joka on ruotsalaisen Roy Anderssonin filmistä Du levande (2007).

 

Sade ja unohtuvat muistiinpanot

SataaRVesisadetta voi verrata unohtuviin muistiinpanoihin. Erityisesti sellaisiin, joita kirjoitetaan epäselvästi, joita ei ole tarkoitus lukea.

Kirjaimet voisivat mainiosti sulautua toisiinsa, teksti muuttua arvailtavaksi, koska kirjoittamisen hetki riittää. Jos edes joitain sanapareja hahmottuu sieltä täältä, sen verran että ajatuksen etenemisen voi todistaa. Miksi kirjoitan vaikka en saa tekstistäni selvää käsialastani ?

Aikomukseni on laajentaa muistiinpanojen kirjoittamista, tehdä siitä tapa hahmottaa kuultua.  Voihan se olla keino osallistua tilanteeseen, ikään kuin sateesta käsin teitä katoksessa olijoita katsellen.

 

Kasvit opettavat sormien kautta ihmistä

multaUudenajLuonto”Krysanteemit” on John Steinbeckin novelli (1938) pula-ajalta, jossa kukkia kotifarmillaan kasvattava nainen oli osaltaan luomassa amerikkalaista laman jälkeistä osaamista. Kyseessä oli Vihan hedelmät -romaanin vastateokseksi koottu kokoelma, sovinnon hedelmät on taas ajankohtainen.

Hyödyttömästi kukkien parissa toimiva nainen rinnastuu novellissa oikeaa työtä tekevään farmariin sekä kiertelevään kattilanpaikkaajaan.  Kukkien hoito osoittautuu erityisen arvokkaaksi työksi – ja miksi näin on.

Kiertelevä kattilaseppä saa naiselta tehtäväkseen viedä krysanteemin taimia tuntemattomalle kotipuutarhan hoitajalle.  (Kansallinen hyvän tahdon ele). Samalla nainen kertoo millä tavalla kukat ikään kuin opettavat hänelle kuinka käsiä käytetään.

– Juuri nuppujen aikaan niihin onkin pantava eniten huolta, hän sanoi hitaasti, empien. – En oikein tiedä, kuinka sen selittäisin.
Hän katsoi syvälle miehen silmiin ikään kuin olisi etsinyt niistä jotakin. Hänen suunsa raottui hiukan ja hän näkyi kuuntelevan.
– Yritän sentään selittää, hän sanoi: – Oletteko koskaan kuullut puhuttavan viljelijän käsistä?
– En voi kertoa kuulleeni, rouva.
– No, voin enintään kertoa, miltä tuntuu. Kun poimii pois turhia nuppuja, silloin niitä tarvitsee. Kaikki tunne ja taito keskittyvät sormenpäihin. Ihminen katselee omien sormiensa työtä. Ne tekevät työtä itsekseen, omin päin. Sen tuntee selvästi. Ne nyppivät nuppuja, nyppivät. Eivät erehdy koskaan, ne ovat kuin kasvia itseään. Tajuatteko? Sormet ja kasvit kuin yhtä. Sen tuntee käsivarressaan kyynärpäätä myöten. Sormet tietävät työnsä. Ne eivät erehdy yhtään ainoata kertaa. Sen tuntee omassa itsessään, ja silloin ei pääse tekemään virheitä. Ei yhtään ainoata. Ymmärrätekö? Pystyttekö tajuamaan. (Steinbeck, Pitkä laakso novelleja, 1981, suom. Jouko Linturi, s. 18)

Millaiseksi ihmisen ja kasvien suhde voisi muodostua tulevaisuudessa, posthumanistisena aikana, kun kukkien kasvatuskin ymmärretään kukkatuotannon sijaan kommunikaatioksi?

  • Krysanteemien taipumus kukkia liian tiheään, tehdä paljon nuppuja, tarvitsee sormia ihmiseltä siksi, että kasvi ei tukehtuisi kukkiinsa.
  • Onko tällainen sormien virtuositeetti, ajatustakin taitavampi toiminta, ehkä teknologisesti avustettuna, mahdollisuus uudenlaiseen elämään luonnon kanssa ?

Äiti lapsena 1942

3Siskoa2

Sodan jälkeinen Alajärven Kultalahti, ja kesäkuiset iltapäivät aikaa leikkiä sekä uida (Kaikki tämä on kuvitelmaa siitä kuinka äitini olisi viettänyt lapsena kesäpäivää Kultalahdessa,  ja kuvatkin löytyvät filmistä Badehuset (1987) You Tubesta.  Leikitään sopivan kiven päällä, äiti olisi kuvassa vaalea sinimekkoinen. Leikkipaikka on lehmihaassa, ja se on syntynyt sopivaan kohtaan järven lahdelle.

3siskoa3
Tytöt laskevat pennejä, pikkurahoja, ostaakseen irtokarkkia kioskilta. Karkit maksavat pennin kappale.
3siskoa4
Kolikot annetaan pojalle, joka on kintuistaan nopea kuin Paavo Nurmi. Hän kipaisee kinttupolkua pitkin kioskille, joka on hiekkatien risteyksessä, sinne on kilometri matkaa ja hän juoksee koko matkan pysähtymättä. Hengästyneenä poika palaa, ja kertoo että karkkeja ei ole, niitten valmistus on sodan takia lopetettu.
ranta1
Onneksi he löytävät paljon ahomansikoita. Uimassa käynnin jälkeen kaikki loikoilevat maassa ja maistelevat mansikoita ja kuvittelevat että ne ovat erivärisiä karkkeja. Niiden maku on herkullinen, mansikkakarkissa on maku joka on parempi kuin ahomansikassa koskaan. Ja sitten on myös banaani, kukaan ei ole vielä maistanut oikeaa banaania, mutta se on varmaan hyvää.
RantaAlast1
Sitten he kertoivat kauhujuttuja, ensin ne naurattivat ja sitten pelottivat. Tuleeko sota tänne asti, he miettivät.

RantaAlast2

Nuput paahdettuina

voikukannuput Parasta ovat voissa paistetut voikukan nuput. Niiden mieto aromi vetäytynyt ja tiivis maku tarvitsee voin. Nimenomaan suoraan pellon pientareelta haettuna ja paahdettuna, sormisuolalla terästettynä. Älä huoli voikukan karvaista nesteistä, huolellinen paahto kyllä häivyttää kaiken kitkeryyden ja jättää kypsän maun.

Tämä on sitä vihreän ydintä, nupuja, räjähtäviä nalleja, jotka piilevät voikukkapuskan vihreyteen kätkeytyneenä. Tämä ennenaikaisuuden tunne, tämä outo sadon keruu ennen kukkimista ja kypsymistä, ikään kuin poimisin pelkkiä lupauksia. Silti, rehevän kasvuston juurella suorastaan istahdan maahan, napsin kaksi käsin nuppuja kassiin.Syy istua kedolla, minulle siitä on muodostunut eräs onnen istumapaikka, syy pudottautua, syy antaa horisontin kohota, pelkästään sen takia olen taas tullut voikukkien luo. Nyt on pilvinen päivä ja toukokuun lopun viileähkö jakso, vielä tulen keräämään keltaisia voikukkia kesäviiniä varten. Jonain aurinkoisena alkuiltana, kun kukat ovat medestä runsaita vain hieman ennen ennen kuin ne vetäytyvät suppuun.

Täällä syrjäseudulla tuntuu hieman oudolta kysyä maanomistajalta lupaa rikkakasvien poimimiseen. Olen jo lapsena oppinut, että keskelle peltoa ei koskaan mennä talssimaan. Ja kun traktorimies sattui kerran peltotielle, kysyin että voinko kerättä voikukkaa, pysyn kyllä pientareella.Ilman muuta.

Nyt olen eka kertaa koonnut nuoppuja myös säliöttäväksi. Kerran tosin pakastin kourallisen nuppuja mutta ne tuntuivat menettävän täysin makunsa, ja maistuivat pelkiltä heinäpalloilta. Nyt yritän kaprisohjeen mukaisesti: olen kiehauttanut kattilallisen nuppuja suolavedessä, nuput aukeavat hieman kuumassa vedessä, nyt ne ovat tekeentymässä kolme päivää, kunnes purkitan ne maustettuun etikkaliemeen. Hyvä maistaa sitten talvella.

Kasa ahvenia

ahvenetAhventen kanssa on vielä paljon tekemistä, ennen kuin niistä löytyy sopivat tulevien aikojen ruokaherkut. Nyt pikkuahvenia, viikko sitten keskikokoista kutuahventa – välittömästi pyynnin jälkeen nautittuna. a) ahvenen mätiä ja ohuita ahvenen fileitä graavattuna, paahdetun leivän kanssa b) keko nyljettyjä ahvenia paistettuna, naposteltavaa illan istujaisissa valkoviinin kanssa.

Nämä ovat parhaat, mutta pikkuahven tarkemmin sanoen sangollinen pikkuahvenia. Lähiruoka, sekä proteiinin lähde, ja tulevaisuudessa niitäkin enemmän se kalaruuan erityinen aivoja ravitseva ominaisuus.

Katiskalla nousi pientä ahventa, kuin vääntäisi veden alta esiin välkehtivän pensaan, värisevän, kimaltelevan. Elämää täynnä olevan ansan, joka räpistelee elinvoimaa. Ne kuolivat jääkaapissa.

Jospa jättimäisten uivien kalatehtaiden aika olisi joskus ohi, lähikalastus, tarjolla niille jotka pyydystävät itse. Nauttivat välittömästi tämän herkun, tai vähintään kahden tunnin sisällä, herkkuna jota kalabusiness ei voi aivan halvalla tarjota.  Tulevaisuuden kala, joka nautitaan välittömästi.

Mutta ensin on selvitettävä tämä sangollinen pikkuahvenia. Niitten irtileikatut päät astiassa, oikeastaan pelkkiä silmiä.Niille on luvattava, että teen syötävää kaikesta minkä olen tappanut. Kalaliemet ja pehmoiseksi hautuneet ahvenkukot, oikeastaan ahvenkasat.

Mutta ahvenen evät eivät pehmene koskaan, ei yön yli hauduttuaankaan. Nyt odottelen uunissa kypsyvää pienten ahventen kekoa, olen kiehauttanut ne ensin ja napsinut kaikki evät ja piikkiset kohdat pois. Saa nähdä, löytyykö tästä tulevien kalaruokien läpimurto.

 

Tulppaanilla on posket

TulppaaniKaunotar   pysyy viileän etäisenä ja antaa hehkuvan poskensa hyväiltäväksi, tarjoutuu kuitenkin suudelmalle. Tällaisena kevätpäivänä tulppaani on nuori, vaikka posket roikkuvat. Kaikki te, punaiset ja keltaiset posket,  huojahtelette keppien nenässä. Tulppaanit, te olette kasveja vailla kasvoja, kaunottaria vailla silmiä ja huulia.  

 

 

Decamerone -käännöksestä kadonnut puutarha

2Puutarhassa oleskelun, ei puurtamisen vaan nautinnon klassikko on renessanssiajalta, Giovanni Boccaccion Decamerone. Seitsemän nuorta naista ja kolme miestä ovat lähteneet Firenzestä ruttoa pakoon ja asettuvat lähistölle linnaan.

”Valmistelut suoritettiin päivän kuluessa, ja varhain seuraavana aamuna naiset lähtivät kamarineitojensa ja näiden kolmen nuoren miehen sekä heidän palvelijoittensa saattamana Firenzestä. Parin tunnin kuluttua he olivat määräpaikassaan, komeassa linnassa, joka sijaitsi metsäisellä kukkulalla ja jonka lähiympäristössä oli ihastuttavia puutarhoja ja mitä ihaninta, jääkylmää vettä sisältäviä kaivoja. (…)

He viettävät joutilaista aikaa yhdessä, usein linnan puutarhassa, ja kertovat tarinoita. Pampinea, joka oli valittu kuningattareksi,sanoi:

”Täällä meillä on kukkivia puutarhoja, hymyileviä niittyjä ja varjoisia paikkoja vaikka minkä verran”! Täällä voi jokainen täyttää keuhkonsa taivaallisen lauhalla ja puhtaalla ilmalla! Menkää ulos ja huvitelkaa mielin määrin – mutta tunnin kuluttua teidän täytyy olla täällä ensimmäisellä ateriallamme.”

Nuoret herrat ja naiset lähtivät yhdessä puutarhaan, missä he sitoivat kukkaseppeleitä, keskustelivat ja lauloivat lemmenlauluja, kunnes tuli aika palata sisään…

Kun oli levätty ja aterioitu, Pampinea, kuningattareksti valittu sanoi:
”Kuten näette, on aurinko vielä korkealla, on painostavan kuumaa eikä kuulu ääntäkään, paitsi sirkkojen piipitystä oliivipuista – olisi hullua lähteä muualle. Tässä on paikka, missä kaikki voimme istua, täällä on varjoisaa ja hyvä olla, ja kun lisäksi huomasimme ottaa mukaan shakki ja lautapelit, ei meidän ole vaikeaa saada aikaamme kulumaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi hauskempaa kuluttaa sitä toisella tavoin, ja ehdotan että huvittelisimme kertomalla juttuja.”
(Boccaccio, Decamerone Johdanto suom. Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen)

Tässä Boccaccion teoksen johdannossa on kuitenkin varsin tarkka renessanssipuutarhan kuvaus, jonka kääntäjät ovat jostain syystä ohittaneet kokonaan…

Alla on harjoitelmani sen kääntämiseksi, Boccaccion renessanssimaista kieltä mukaillen:

Heidät ohjattiin puutarhaan, joka oli palatsin muurien suojassa; portti oli auki ja hämmästyen he seisahtuivat kauniin näkymän äärelle ja kävivät tarkastelemaan puutarhan eri osastoja.

Nurmialueet rajasivat tilaa ja toivat siihen vaihtelua, kukin niistä oli avara ja suora kuin nuoli, viiniköynnösten kattama, valmiina kantamaan lupaavasti kehittymässä olevaa satoa, juuri kukkaan puhjenneet köynnökset levittivät kaikkialle tuoksua, joka sekoittuessaan ilmaan – monien muiden tuoksujen kera – toi mieleen mausteet joita kasvaa idässä. Ruusupensaat reunustivat kutakin nurmialuetta, valkoisin, punaisin ja jasmiinisin kukin; näin puistossa ei ollut paikkaa, missä ei voisi kuljeskella varjossa, ei vain aamuisin vaan yhtä hyvin keskipäivän aikoihin, aina löytyi armollisia auringolta suojattuja paikkoja.

Kasvien määrää puutarhassa oli mahdotonta laskea, saati eritellä niitten lajeja, tai kuvata järjestystä kuinka ne oli istutettu; on riittävää todeta että siellä oli valikoima kaikkia harvinaisimpia lajeja joita tämä ilmasto sallii.

Keskellä puutarhaa, seikka joka ei ole muita vähäisempi vaan mitä huomionarvoisin, oli nurmi niin hieno, tiheä ja vihreä että se näytti lähes mustalta; ilahduttavia kukkia oli siinä lähes tuhansin kappalein, puutarhan reunaa kiersi mitä rikkain appelsiini- ja päärynäpuiden vihanta, niissä oli kukkia ja myös hedelmiä, raakoja sekä kypsiä, suuremmoisina, ei vähempää tuoksunsa kuin silmää miellyttävän varjoisuutensa puolesta.

Nurmen keskellä oli jalusta mitä valkeinta marmoria, hienosti kuvioituna, ja sen keskellä -en tiedä, oliko lähde luonnollinen vaiko tehty – kohosi pylvään tukema patsas, joka lähetti ilmoille vesisuihkun niin voimakkaan, että se levisi laajalle ja putosi jalustalle sellaisella voimalla, joka olisi pyörittänyt myllyn ratasta.

Vesivirta johdettiin pois nurmelta kätketyn viemärin avulla, ja sitten, tullessaan uudestaan esiin, se jakaututui kapeina kanavina, hienoina ja tarkasti jaettuina niin, että virta kiersi koko puutarhan, ja edellisen tapaan jakautuvat kanavat tunkeutuivat jokaiseen puutarhan osaan, kunnes yhdistyi taas ja ilmaantui kirkkaana kuin kristalli virraten alas kohti laaksoa työntäen kahta myllyn ratasta äärimmäiseen kiertoliikkeeseen jonka hyöty isännälle ei ollut vähäinen.

x x x

En halunnut katkoa Boccaccion pitkiä ja polveilevia lauseita, varsinkin virtaa kuvaavassa jaksossa. Ne olivat eräänlaisia tuon ajan pitkiä kamera-ajoja. Eric Auerbach on Mimesis-teoksessaan analysoinut erästä pitkien ja polveilevien lauseiden yhtetyttä nopean ja vaihtelevan pakomatkan kuvaukseen. Puutarhakuvauksessa suihkulähteen ja pienten kanavien kuvaus rinnastuu tähän.

Kuvauksessa on vallalla renessanssille tyypillinen parhaiden yksityiskohtien kuvaus: vain paras ja edustavin mainitaan, modernille lukijalle se voi tuntua teennäiseltä, mutta tässä se kuvaa puutarhaa joka tarjoaa monenlaista nautittavaa siellä oleskelijoille.

 

 

 

Tallenna