Kasvien hidas aikarytmi

Kasvukausi kiertää sitä universaalia aikaa, ja tätä paikallista säätä mukailevaa aikaa. Puutarhassa koen tämän lähes huomaamatta.

Aina on jotakin, kuten tuo kuukausimansikka, joka ei edes kukkaan ehtinyt vaikka kesä on ollut pitkä ja lämmin.  Ne ovat vasta nuoria. Kun marras tule, lupaus jota ne kantoivat, katoaa. Yhtä nuoria ovat parsan taimet, mutta ne ovat perennoja, monivuotisia. Siirrän ne isompiin ruukkuihin ja pehmeään multaan odottamaan kevään heräämistä.

”Puutarha on oma-aikainen, en voi käydä sen aikaa. Jokainen kasvi on oma-aikainen.  Puutarhassa monet ajat risteytyvät. Syyskrookukset ja kevätkrookukset näyttävät samanlaisilta, mutta niillä on aivan erilainen aikatuntuma (Zeitgefühl).” (Byun-Chul Han, 2018.)

Ajan tuntee siitä, miten toinen aika käy omani rinnalla. Die Zeit des Anderen, oli Emmanuel Levinasin pieni, filosofinen kirjanen, joka kiinnitti huomion ihmisten eriaikaisuuteen.  Muistan siitä jotain: toisen ihmisen aika kulkee niin eri rytmissä, että kohtaamiset ovat oikeastaan keskeytyksiä. Tuo sana itse on ajallinen: keskeytys.

Minun sisäinen puheeni, ajanvirtani törmää, katkeaa, muuttaa suuntaa, kun joku tulee sanomaan jotain. Keskustelut ovat keskeytysten sarjoja, todella tarpeellisia.  Toisaalla puutarhan hidas aika on tarpeen. ”Puutarha, jossa työskennellään, antaa paljon. Minulle se antaa  Olemisen ja ajan.” (Han,2018.)

Oleminen ja aika, oli myös Levinasille iso kokemus. Selvästikin hän halusi keskeyttää tuon Heideggerin ison aikamonologin ja osallistua siten olemisen ja ajan ymmärtämiseen.

Nyt luen Byung-Chul Hanin filosofiaa tästä, kuinka aika tulee puutarhaan. Han on saksalainen, joka tuo korealaista taustaansa ja zeniläistä aika-tilaa heideggerilaisittain syvenevään ajatteluunsa. Samalla Han julkaisee paljon, ja taso vaihtelee. Tiedä sitten johtuuko se mediajulkisuudesta vai tekstien eriaikaisesta ja nopeasta sadonkorjuusta.

Byung-Chul Han tarkastelee pienessä Lob der Erde -teoksessaan (2018) maata, joka puutarhurin hoitamana muuttuu erityisen ”tulossa olevaksi”.  Puutarhaan Han menee valmistelemaan kukkien tulemista, hedelmien tulemista tai sitten talven yli kestämistä. Niin minäkin sen koen: maanparannustyö on lupauksen valmistelua, ajan tekemistä kasveille.

”Die Zeit des Anderen” luvussa filosofi kohtaa ajan hitauden, kun hän vaalii kukkia. Huoli ja huolehtiminen on hänen tapansa osallistua kasvien aikaan. Heideggerin angstinen huoli saa rinnalleen huolen toisesta. Han toteaa, että koska hänellä ei ole lapsia, kukista on tullut antoisa huolehtimisen kohde.

Marjapensaat ovat jo vanhuksia: lehdissä on läikkiä; niin vähiin ovat voimat käyneet. Käyn napsimassa tomaateista lehtiä, ja ne reagoivat tähän keskittämällä voimansa hedelmiin. Kohtaamiset ovat keskeytyksiä, lehtien riistoa, kritiikkiä, johon kasvi vastaa viikon viiveellä. Niin hitaita ovat kasvien repliikit. Nyt leikkauskohdat ovat parantuneet ja tomaatit kasvaneet.

Byung-Chul Han, kirjoittaa elokuun kukasta nimeltä Herbstzeitlos, syksyn ajattomuus. (Kukan suomalaisesta nimestä ei voi mitenkään pitää – syysmyrkkylilja). Han toteaa, että tämä kukka tuo ”transsendentin ajattomuuden puutarhaan”, se kukkii vielä kun muu kasvillisuus on romahtanut hallan jäljiltä.

Puutarhassani koristekaalit valmistautuvat myöhäiseen kukoistukseen. Kaaliperhosten toukat nujersivat ne kesällä aivan henkihieveriin, saippuavesi hätisti toukkia vain hieman. Mutta vasta kun tervehdin kaalten raaskuja rankalla kädellä ja rapsin vioittuneet lehdet pois, ne ymmärsivät että vielä on aikaa työntää uutta. Kauniita olette, sanon niille nykyään.

 

Kuinka maa luovuttaa porkkanan

Tartun solmukohtaan naatin ja juuren välille. Nostelen maasta näitä jäykkäjalkoja. Varovasti kuin hammasta irrottaen ne löystyvät, porkkana jos toinenkin.

Lapset tietävät miten kiinnostavaa on nostaa porkkanaa, kuinka maa luovuttaa sen otteestaan.

Aion tutustua maaperään syömällä, haluan tuntea maan sen porkkanalle antaman maun perusteella. Tämä on vain aikomus; minä, tavanomainen bulkkiporkkanan rouskuttelija en osaa tunnistaa maaperää, erottelukyky ei riitä.

Yritys voi sikälikin olla turha, että vain vieraan voi maistaa. En voi maistaa sitä maaperää, jota on kynsieni alla. Minä maistun siltä itse.

Silti, huomaan kuinka pitkä jälkimaku on tässä pienessä, kuivan kesän kiusaamassa porkkanassa. Juuri nostetun ja huuhdellun porkkanan rouskutus antaa raikkaan maun, joka kypsyy pehmeään oranssiin. Jälkimaussa tunnen saman kuin porkkanan naateissa. Siinä on selleriä ja persiljaa, aavistus anista. Mutta maku muuttuu tunkkaiseksi jo ennen kuin haihtuu.

Vatsassa raaka porkkana teettää töitä. Joillekin se kertoo vatsanpuruista,  minä koen sen miellyttävänä, vaikka tiedän, että porkkana puree vatsassa.

Opin pitämään siitä, kun aloittelin kasvissyöntiä. Ne olivat 80-luvun porkkananpurijan vuosia: olin luopunut kirjallisuudesta ja järsin kirjastossa filosofian alkeita, poimin maiharin taskusta porkkanan. Joku huomasi, miten multainen se oli ja varoitti maabakteereista. Ai, tosiaan, totesin ja sen jälkeen kävin aina kirjaston vessassa huuhtaisemassa porkkanani.

Opin nauttimaan raa’an juureksen murinasta vatsassa. En tiennyt, että haudutettu porkkana on terveellisempi: jopa antioksidantit irtoavat paremmin kun juures on kypsytetty.

***

Tänä kesänä porkkanarivin harventaminen unohtui, ja nyt mullasta nousee paikoin pieniä korkkiruuveja, toisiinsa kietoutuneita porkkanoita. Miks ne tolleen kietoutuu, ympäri toinen toista? Toisaalta heti kun on tilaa, niistä tulee paksujalkoja, liian isoja.

Parhaita ovat sormiporkkanat. Sormet asettuvat sopivasti vierekkäin, kuin käsi kasvaisi mullassa.  Solakoissa porkkanoissa ei ole mautonta ydintä, koska paras osa on juuri ulkopinnan alla, ja sormiporkkanoissa sitä pintaa on eniten.

90-luvun pulavuosina valikoin lapsia varten 5 kg porkkanapusseja, maistelin erilaisia, ja makeimpia ostin sitten pusseittain.

Silloin kuvittelin, että maun perusteella pystyisin erottamaan typpibuustauksen ja myrkkyjen määrän. Tämä johtui siitä, että todella huonoja ja metallin makuisia porkkanoita tarjottiin siihen aikaan usein syötäväksi. Porkkanakemppiä tykitettiin järeillä aineilla. Tarkka valikointi kannatti, samaan hintaan saatoin saada rapeita ja hyviä.

Huonoimmat porkkanat ostin ovelle tulleelta hevosmieheltä: 10 kg luomuporkkanoita, oikein juuttisäkissä.  Ne olivat niin metallisia maultaan, että pian oivalsin asian. Myyjä oli saanut halvalla ylimyrkytetyn porkkanasadon, eivätkä hevoset suostuneetkaan syömään niitä. Mies päätti jakaa porkkanat rehteihin juuttisäkkeihin, silloin ne voi myydä luomuna pois.

Tämän kesän lajikkeeni on Nantes varhainen, oranssi. Joskus historiassa porkkana oli punainen, kolmisen sataa vuotta sitten tapahtuneen ihmeen, mutaation, seurauksena löytyi oranssi. Ja heti sitä haluttiin viljellä. Aivan kuin oranssi pureskeltava olisi jo ollut odottamassa tulemistaan.

Kumma kyllä porkkanan ihme tapahtui nimenomaan juuressa eikä kukassa, jota yleensä pidetään värien alueena.

Sekavihannespussi onkin sitten tulosta tästä porkkanan värivaihtelusta. Niitten valikoimat koostuvat pääasiassa erivärisistä porkkanoista. Vain pienen pienet paprikan palat, kirkkaan punaiset, virittävät  nuo eriväriset porkkanakuutiot.

Valitettavasti kaikki pakastevihannesten valikoimat tuntuvat yhdistelyn parodialta – niin kauan kun inkivääri puuttuu. Sillä porkkana on löytänyt parinsa jo kauan sitten: kokit tuntevatkin parhaat porkkanan ja inkiväärin sekoitukset.

Toisaalta: olen nähnyt kuvan, joka tuntuu lupaukselta:  porkkanaa dipataan siinä johonkin mullalta näyttävään, tummaan ja tukevaan seokseen. En saanut selville, mitä se oli, mutta juuri multaan dippaamisesta haluaisin tehdä kattauksen. Dippaamisen ele on kuin kaste, mutta mullasta nostamisen sukua.

 

 

 

Athene riisuutui ja sukelsi

 

Athene seisoo jyrkän rantakallion huipulla valmiina sukeltamaan. Hän laskee keihäänsä, nostaa kypäränsä pois.  Aurinko välähtää Athenen silmissä ennen kuin hän syöksyy alas veteen. Noustessaan viimein pintaan hän tuntee kuin olisi uudestaan syntynyt.

Kerrotaan, että Athenen ensimmäinen syntymä oli vaikea. Hän oli hedelmöittynyt partenogeneettisesti eli pelkästä Zeun ajatuksesta.

Zeus oli mies, joka ei pitänyt siitä, että nainen synnyttäisi hänen lapsensa. Tosin toiveet ovat muuttuneet tarinoiksi, joissa Zeus on hedelmöittänyt itsensä  – ja hänen tiedetään synnyttäneen ainakin kaksi lasta. Dionysos syntyi hänen reidestään ja Athene hänen päästään.

Athenen synnytystarina kertoo sikiön siirrosta. Sen mukaan Zeus oli saanut vauvan itseensä nielaisemalla naisen, jonka oli saattanut raskaaksi. Nainen oli nimeltään Ajatus.

Synnytystä edeltävänä päivänä Zeus oli seurannut, kuinka merikotka lensi pesälleen. Hän ei halunnut oman lapsensa syntyvän rumana ja avuttomana kuin ihminen. Parempi on synnyttää valmis olento – kaunis ja voimakas – kuin kotka, sellainen, joka kantaa jo syntyessään komeaa nokkaa ja teräviä kynsiä, sellainen, jonka katse on tarkka kuin valokiila.

Synnytyksen alla Zeus sai pahoja päänsärkyjä. Ne kehittyivät niin hankaliksi, että lopulta Zeus ei toivonut enää muuta kuin sitä, että joku kumauttaisi häntä kalloon. Näin tapahtui, ja Athene putkahti ulos Zeun päästä.

Vastasyntynyt oli täydellisesti aseistautunut lapsi ja kaunis jumalatar. Näin syntyi tytär kuin sotilaspoika, liiankin kyvykäs puolustamaan itseään. Hän oli juuri sellainen, mitä Zeus oli kotkaa katsellessaan ajatellut. Tosin silmät olivat niin suuret, että myöhemmin tytärtä kutsuttiin myös pöllöksi eli Pallas Atheneksi.

Vaan mitä muuta voi täydellisenä syntynyt lapsi toivoa kuin mahdollisuutta riisua panssarinsa ja sukeltaa – nousta vedestä märkänä ja rumana – pelkkä ihokas yllään. Siitä on tullut Athenen salainen huvi, mutta kenenkään ei saisi nähdä häntä sukeltelemassa.

Tosin nyt Zeus on ottanut kotkanpäisen hahmon ja vartioi tytärtään kaukaa kalliosaarelta. Hän tuntee isällistä onnea, koska tytär näyttää olevan sekä soturi että kaunotar – ja kaiken lisäksi täydellisen vapaa.

Pian Zeun päätä alkaa särkeä : hän tietää että tytär on vapaa vain silloin, kun kääntyy isäänsä vastaan. Zeun päässä pyörii ajatus, että Athene on häntä älykkäämpi ja tulee vielä monta kertaa nolaamaan hänet.

Mutta toistaiseksi Zeus vain vartioi ja pitää huolta siitä, että kukaan ei pääse koskemaan Atheneen, että tämä saa olla yksin sukeltamassa.

Muina aikoina, kun Athene on asioillaan, hän on sillä tavalla kaunis ja kova, että häntä ihaillaan vain kaukaa. Athene tietää, että tunteet eivät ole häntä varten. Vaikka hän pitää rakastajia, hän huolehtii siitä että ei tule raskaaksi.

Nyt on jotain uutta kuitenkin ilmaantunut hänen elämäänsä; valmistautuessaan poistumaan jyrkänteeltä, hän on tyytyväisenä menossa Herkuleen luo, hoitamaan tämän lapsia. Athene on muutaman kerran käynyt hoitamassa entisen rakastajansa lapsia. Ja vaikka hän ei miehestä välitäkään, niin lasten kanssa hän on mielellään.

Athene oli katsellut lasten perään tarkoilla silmillään, mutta erityisen tyytyväinen hän oli huomatessaan, että lapsista hänen jäykkyytensä oli kiehtovaa. Ja Athenen hymy, joka tiedettiin tappavaksi, olikin lapsista mukava. Pitäessään kahta lasta sylissään, hän tunsi uuden kyvyn itsessään. Näin Athene löysi salaisen kutsumuksensa ja toivoi, että voisi enemmänkin hoitaa lapsia.

Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

 

Zeus tekee kauniin auringonlaskun

Semele pysytteli kaislojen suojassa joen rannassa, hän ei halunnut paljastaa vartaloaan auringolle ja odotteli pimeän laskeutumista. Semele -jumalatar, maan hedelmällisyyden tytär, oli ajanut muulit joelle, ja nyt ne olivat juomassa. Zeus on kuin peto, joka väijyy iltapilvien takana horisontissa, kuitenkin hän on jumala, joka tekee kauniin kultaisen auringonlaskun, niin että Semele lumoutuu eikä huomaa varoa. Hän astuu kaislikon kätköistä, ja juuri silloin aurinko valaisee hänet kauttaaltaan, ja ylhäällä Zeus rakastuu. Hän tuijottaa uimaria auringossa, ennen kuin tämä laskeutuu virtaan. Semele ui ylväästi pää pystyssä. Jumalpedon katse liukuu hänen kaulallaan ja kauniisti kaartuvassa selässä. Pian Semele nousee virrasta, muulit odottavat jo kärsimättöminä rannassa.

Yö laskeutuu nopeasti, Semele joutuu Zeun alle pimeässä. Mutta maan jumalatar onnistuu vetäytymään viime hetkellä, eikä Zeus päässyt kylvämään siementään. Hän tuli naurettavasti omalle reidelleen.

Tiedetään, että sittemmin Zeun komeasta reidestä syntyi Dionysos. Isä ei erityisemmin pitänyt siitä, että hänen lapsensa kutsui Semeleä äidiksi. Lapsi viihtyi vähemmän korkeissa tähystyspaikoissa, mutta piti Semeleä äitinään ja viihtyi kasvillisuuden suojassa.

Zeus katselee usein, kuinka niityt ja kaikki vihreä kukoistaa kesän ja lakastuu sitten vailla hedelmää. Semele ei välitä, hänen nimensä on sem-el (kesän tuho) syksyisin hän antaa vihreän runsauden kadota ja ajaa muulinsa pois niityiltä.

Kuva: Tintoretto (mahdollisesti), 1545.
Teksti jatkaa sarjaa Jumalat ja helteenit rantavedessä.

 

Apollo ja liian kirkas keskipäivä

Orfeusta janotti, hän oli seurueineen palaamassa Ateenaan. Apollo piti polttavan kuumaa päivää, eivätkä hallusinaatiot hellittäneet.

Kolme auringonkiertoa kestäneiden riittimenojen jälkeen Orfeus kuuli yhä laulua; välillä hän huitoi käsillään kohti pensaita ja vastaili lintujen esittämiin arvoituksiin. Sekoittamaton viini sekä huumaavat yrtit eivät vaikuttaneet enää, mutta ajoittain hän sai yhä eläimiltä kysymyksiä ja jopa syytöksiä.

Nuorena hän oli jättänyt Apollon selkeät laulut ja siirtynyt Dionysoksen riitteihin, oppinut transsin ja rytmin, soittamaan kannabisnuotion savussa ja syömään juurenleikkaajan annostelemia oksennusyrttejä.  Sen jälkeen kun hän alkoi puhua jumalille, hän ei ole tuntenut itseään oikein terveeksi. Muistatko enää, millaista on olla yhtä selväpäinen kuin minä kysyi korppi oksaltaan. Muistan, Orfeus vastasi, mutta jo silloin minulla oli kauniimpi ääni kuin sinulla.

Aluksi Orfeus palveli Apolloa, sanat hänen lauluissaan olivat arkisia, kauniita ja selkeitä. Apolloa hänen on kiittäminen kansan suosiosta. Orfeus muistaa, kuinka Apollo opetti hänet soittamaan lyyraa.

Apollo, sinulla oli suuret eleet. Heti synnyttyäsi sinä heittelit kaikki muut lahjat pois, hyväksyit vain jousen ja lyyran. Sinulle riitti kaksi lelua: lyyra, jolla voit hallita nykyisyyttä ja lumota kuulijan hetkeen kiinni. Jousella voit hallita tulevaisuutta, ampua kauas. Näytit minullekin, miten tulevaisuuteen tähdätään ja kuinka kohtalo iskee. Mutta eniten minä nautin lyyrasta, ahdistus väheni ja oma oloni muuttui heti onnelliseksi. Olen käyttänyt lyyraa paljon, niin että minusta itsestäni on tullut lyyra, Orfeus ajatteli.

Samalla hän muisti että reitin varrella, aivan Ateenan kupeessa on Apollon pyhäkkö, jossa hän voisi käydä kysymässä oraakkelilta kuinka saisi terveytensä takaisin. Nyt on oikea aika tervehtiä Apolloa, kirkkaan kesäpäivän jumalaa, Apollo Heliosta.

Apollon pyhäkön ytimessä on kirkas, kylmävetinen lähde tai maanalainen virta. Sinne ei ole pääsyä muilla kuin valituilla, mutta Orfeus huomasi olevansa tervetullut. Hänelle ei kuitenkaan suostuttu antamaan ajatusta selkeyttäviä oksennusyrttejä, joita kaksi pappia oli itse käyttämässä. Orfeus aavisti jo että hän joutuu kylmään lähteeseen: se tuntui vastenmieliseltä, mutta hän on astunut jo pyhälle alueelle eikä voi enää kieltäytyä.

Jäätävä vesi oli harpyijoiden kynsiä, ne iskivät Orfeuksen ihon läpi ja raatelivat. Sitä kesti aikansa, kunnes hänen ruumiinsa palautui ennalleen. Miellyttävä olo tuli vasta kun hän nousi lähteestä. Mutta papit työnsivät hänet takaisin jäätävään veteen, niin menot määräsivät; sitten he painoivat hänen päänsä pinnan alle ja pitivät sitä siellä.

Monta hetkeä kului; hänen kallonsa tuntui tyhjältä, kuin kylmä vesi virtaisi sen läpi. Pää tuntui olevan läpeensä jäätä vielä, kun hänet päästettiin pintaan. Vähitellen ajatukset palasivat kuin linnut häkkiinsä, Orfeus tunsi olevansa normaali – ja onnellinen. Kun papit olivat päästäneet otteensa, Orfeus haukkoi henkeä niin äänekkäästi, että luulisi hänen kiittävän pelkkää ilmaa.

Näin Orfeus oli valmisteltu oraakkelin kuulemista varten. Ääni sanoi; nyt olet terve, mielesi on kirkas ja selkeä, sellainen jota Apollo sinulta toivoo. Mene tuonne kirkkaaseen päivään, laula ihmisille torilla, älä enää kuvittele tuonpuoleisia.

Teksti on jatkoa kesäsarjalle Jumalat ja helteenit rantavedessä.

Kuva: Euripideen Ifigeneia filmin avauskohtauksesta,  Michael Cacoyannis (1977).

Afrodisia, eli mitä olikaan ennen seksiä

Jos Cholelta kysyttäisiin, mitä on afrodisia, hän sanoisi että se oli sitä mitä tapahtui, kun Skymnos tuli rantakallioille missä  hän paimensi hanhia.

Olen palannut teemaan Jumalat ja helteenit rantavedessä, jossa helleenien kautta kuvitellaan todellista kesää.

Katselen Vasilis Koundouroksen Young Afrodites (1963) elokuvaa. Se perustuu löyhästi Longoksen Dafnis ja Chole -tarinaan.

Ihmettelen sitä, miten paljon filmin afrodiitit ovat meren rannan kivikoissa, matalassa kirkaassa vedessä. Onko se hyvä paikka harrastaa afrodisiaa?

He ovat kreikkalaisia lapsia vuoden 200 eKr tienoilla: he eivät tiedä mitä seksi on, mutta tietävät mitä on pelätä toista ja olla toisaalta utelias. He osaavat ajaa toista takaa, ja juosta terävien kivenlohkareitten keskellä; he tietävät mitä on paeta, sekä painia ja tulla kellistetyksi.


Rantametsikössä puolestaan aikuinen pariskunta tapailee toisiaan. Jostain syystä you tubessa filmin tekstitys on niin kovasti myöhässä, että aikuisten himokkaat lauseet siirtyvät joskus näitten varhaisnuorten kohtauksiin. Se kuvaakin mainiosti sitä, millaiset esteet nousevat eteen kun yritämme ymmärtää, mitä tämän kalastajantyttären ja paimenpojan välillä tapahtuu. Voimakkaita tunteita ja intensiivisiä fyysisiä kohtaamisia, mitä ne ovat?


Chole ja Skymnos eivät leiki, eivät peuhaa eivätkä pärski vettä toistensa päälle. He ajavat aggressiivisesti toisiaan takaa. Ensimmäinen kohtaus alkaa kevyehköllä kuurupiilolla vedessä olevan ison kiven ympärillä, mutta se muuttuu pian todelliseksi takaa ajoksi. Chole pakenee rannalle ja Skymnos syöksyy perässä, kellistää tämän ja pitää toista otteessaan. Kun kohtaus muuttuu hellyydeksi, Cholen hyväillessä Skymnoksen vaaleita hiuksia, poika säpsähtää ja poistuu.

Myöhemmin Skymnos tuo Cholelle lahjan, se on kuollut pelikaani. Syvän kiintymyksen lintu ripustetaan toteemi-eläimeksi rannalle.

Toisessa takaa-ajokohtauksessa asetelma on vaihtunut: nyt Chole on aktiivinen ja ajaa poikaa takaa, tämän vuoro on olla passiivinen. Ja Chole saakin kellistettyä Skymnoksen kumoon, kunnes tämä onnistuu livahtamaan pakoon.

Sitten seuraa kummallinen kohtaus, jossa lähes huomaamatta Cholen tilalle tuleekin aivan tämän näköinen ja ikäinen poika. Skymnos pakenee kauhuissaan ja poika saa hänet kiinni vedessä, kaataa hänet, lyö ja painaa hetkeksi pinnan alle. Tämä ennakoi filmin traagista loppua, jonka tunkeilija aiheuttaa.

Koundouroksen filmissä on niukasti repliikkejä, ja nekin ovat vain aikuisten sanomia. Chole ja Skymnos eivät puhu sanaakaan, kuvakerronta on välillä kuin mykkäfilmistä.

Poeettinen realismi ja rannat: tuo mustan kiven ja valoisan taivaan sekä meren tallettava kamera vie minut muinaiseen rantaan paremmin ilman värejä. Taivaan ja meren sini, nykyisyyden tyrannia, vain estäisi tuon entisen rannan esiin nousun.  Tietenkin huomaan myös, kuinka puhtaita nuo rannat olivat.

Koundouroksen Young Afrodites-filmissä aiheena on nautinto ja toisiinsa vetoa tuntevat ihmiset:

”Only the voice of desire, inarticulate, raw and elemental, permeates the film as the couple try to explorate their bodies, control their lust and enjoy their mutual  attraction.” (Vrasidas Karalis, The History of Greek Cinema, 100, Google books).

Foucault puhuu afrodisiasta taitona kokea ja säädellä sekä antaa nautintoa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että seksi on termi, joka estää meitä ymmärtämästä mitä afrodisia merkitsi helleeneille.  Seksuaalisuuden historiassa (1998) Foucault kuvaa afrodisiaa sanoilla ”rakkauden asiat, rakkauden nautinnot, sukupuolisuhteet, lihalliset asiat, aistinautinnot.” Ja vaikka nuo kuulostavat seksiltä, me emme voi tietää mitä ne olivat, koska ne Foucaultin sanoin viittaavat ”toisenlaiseen todellisuuteen … ja meiltä puuttuu käsite, joka yhdistäisi kokonaisuuden juuri sillä tavalla kuin afrodisia tekee (Foucault, 138).

Välillä jopa tuntuu, että afrodisian kokonaisuuteen voisi kuulua myös taito käyttää merenrantaa: ”afrodisian käytöllä viitataan siihen, miten nämä asiat vaikuttavat kuumuuden ja kylmyyden, sekä kuivuuden ja kosteuden vaihteluun” (Foucault, 188).

Ulkomaailman elementit ovat myös ruumiillisen tasapainon elementit. Rannalla vallitsee tältä kannalta hyvät kuivan, kostean ja lämpimän vastaavuudet. Afroditen nuorilla on Foucaultin painottamaa minätekniikkaa, aktiivisuuden ja passiivisuuden vaihtelua, halujen säätelyä sen verran, mitä takaa-ajossa ja pakenemisessa tarvitaan. Ja kesäinen kallioranta tekee siihen ison balanssin.

 

 

Pellon pekko, ostopakko, mintturontti, nokkospesto

Nokkospesto on kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen, ei ole mitään verrattuna niihin määriin nokkosta mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta. Kannattaisi useamminkin kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii luottamusta sekä paikalta että istahtajan housuilta. Maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut jonkin aikaa ennen kävelemään oppimista. Muistatko kun istahdit varomattomasti liian lähelle jengiä, nuorten nokkosten ärhäkkää porukkaa. Olit niin seurallinen. Isompana, sydänkesällä osaat jo väistää näitä isoja ja vihaisia tyyppejä.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote oikeaan kohtaan, juuri siihen missä lehti muuttuu varreksi,  minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, joudun nyppimään heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu usein myös basilika, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä.  Jos sille tielle lähtee, niin saman tien voisit käyttää pelkkää basilikaa. Valkosipuliinkin haen varovaisuutta. Siinä missä toiset freeasaa neljä valkosipulia, ja toiset tipauttaa ne suoraan blenderiin,  minä otan kolme pois.  Makua nokkospestoon voi saada myös mintusta, mutta nyt sitä on vain kuivattuna.  Miksi käyttää ollenkaan, jos ei saa tuoretta? No menköön nyt pari minttuteepussillista, tällä kertaa.

Parsaa uusilla viljelymenetelmillä

Ilman muuta parsalla on asemansa tulevassa permakulttuurissa, metsäpuutarhani lämpöpenkissä. Penkki on täsmälleen 40 cm korkea niin, että sorkkarautani napsauttaa valkoisen tukin kannosta poikki aina sopivasti juuriytimen eli kruunun päältä. Olisi alkukesä, ja suomalainen parsakauteni huipentuisi Juhannukseen.

Katselen maatalousvideota parsan traktoriviljelystä, jossa muokkaus, istutus ja kastelu vaativat laitteistonsa. Istutus näyttää tapahtuvan vanhan perunanistutuksen tavoin, kyydissä istuvat piika ja renki tiputelevat juurimöykyt, eli kruunut, vakoon. Aura kääntää mullan täsmälleen 40 cm korkeaksi tasaiseksi penkiksi.

Samalla kone upottaa kaksi kasteluletkua parsapenkin pohjalle. Huomaan miettiväni pikemminkin lämmön kuin veden tarvetta suomalaisessa parsapenkissä. Mutta sitten paikalle pyörähtää pikkutraktori, joka vetää foliosuojan jokaisen penkin ylle. Sen sanotaan päästävän auringonlämmön  sisälle penkkiin ja estävän penkin kylmenemisen yöpakkasilla.

Tuon foliojutun otan taatusti osaksi tulevaa parsapenkkiäni, en tehoviljelyä, mutta ehkä aurinkokennon ja lämpöjohdon.

Se mitä tehoviljelyvideo ei kerro, on se, kuinka juuristosta pidetään huolta yli kymmenen vuotta. Juuristoa ainakin pilkotaan jonkin verran satokauden alussa, niin että se uusiutuu vuosittain. Myöhäissyksyllä parsapensaikko on syytä niittää, niin ettei sen punaiset marjat pääse putoamaan ja itämään penkkiin.

Itse parsan poimintaa ei ole onnistuttu koneellistamaan vielä. Yleisin väline on ikivanha sorkkarauta jonka käyttö vaatii herkkyyttä ja taitoa olla telomatta vartta.

Permakulttuuriin, sen metsäpuutarhoihin, parsa sopii hyvin, koska se on monivuotinen ja helppo. Toki se vaatii kalkitusta kovasti, niin että hapan suomalaismetsän pohja muuttuu sille suotuisaksi. Hoitoa se vaatii vähän.  Mutta jos penkin unohtaa, niin jänikset ehtivät paikalle ennen sinua.  Tai ilman talvisuojaa kylmyys nujertaa parsan juuriston.

Kaikki nämä on mahdollista voittaa varsin helposti, niin että kuvittelen alkukesien olevan kohta oman parsan sesonkia.

Kyky aavistaa kevät jo ennen sen tuloa

Kevään ensimmäiseen merkkiin havahduin vasta maaliskuun lopulla: oli suojasää ja kosteutta ilmassa. Oli märän puun tuoksua. Ehkä kevään ensimmäinen merkki oli hieman myöhempi maantien tuoksu –  märän hiekan ja saven vivahde. Ehkä niitä tuoksuja oli enemmän,  kaikkea mitä sekoittui suojasään kosteuteen. Tai yksinkertaisesti vain se, että tuoksut vahvistuvat päivällä lämmenneen ilman viiletessä.

Kevään merkkejä on paljon. Huomaan niitä enemmän, kunhan vältän pikaista ensimmäisen valitsemista. Sama, jos astuisin ulos, ja sattuisin dieselin katkuun ja huomaisin vain sen.  Kevään merkkejä riittää, ja kaikki ne ovat satunnaisia.

Kevään aavistus on laajeneva alue, josta ilman kosteus välittää tuoksuja.  Tuore havu, jos lähistöllä on kaadettu metsää. Kelirikon muta tai katupölyn kastuminen.

Aamuisesta ilmasta löytämäni kevään merkit ovat toisenlaisia: usein ne johtuvat valon lisääntymisestä, kuten kaunis ovaali, jossa valo kimaltelee jäähän syöpyneessä reiässä. Tai  auringon nousun aiheuttamat lintujen aamulaulut.

Keskipäivän kevään merkit ovat pälviä lumessa,  tai vastaan tuleva ihminen kasvot kääntyneinä päin aurinkoa, tai silmien sulkeminen ja luomien läpi hehkuva lämminvalo.