Mustikkatahrat työhousuissa antavat ajateltavaa. Mitä tuo housunpersaus kertoo ? Sen, että näillä housuilla on istahdettu varvikkoon levähtämään, venyttelemään selkää, katselemaan puunlatvojen yli taivaalle, vastaanottamaan ajatuksia.
Vanhoista housuista on tullut työpöksyt, beigenvärisen puvun housut ovat 90-luvulta peräisin – sopivasti löysät polvista. Vanhaksi käynynyt puku pätyy työvaatteeksi, se on isältä peritty tapa, oikeastaan isoisältä. Minä tosin en ole koskaan oppinut korvaamaan vyötä köydenpätkällä.
Naapurin miehellä on sama tapa kun tavataan joskus liiterillä. Molemmilla meillä on käytössä likaantuneet suorat housut ja kauluspaita. Hyvä perinne, hyvä elinkaari vaatteelle.
Mustikkasesongin merkit eivät lähde pesussa. Ilman suolaa housut eivät puhdistu, lisksi suola pitäisi levittää kiireesti vielä kostealle tahralle.
Tämä antaa aihetta kysyä, löytyykö jotain mustikalle olennaista nimenomaan sen mustikkaisen sinimustasta väristä. Oraakkeli voisi lukea samoja merkkejä myös kiville ja kannoille ilmestyneistä mustikkatahroista. Siellä linnut ja muut eläimet ovat olleet olennaisen äärellä.
Ei liene sattumaa, että Kanadassa ja Pohjois-Amerikassa järjestetään markkinoilla kilpailuja siitä, kuka vetää eniten mustikkapiirakoita naamaansa. Eräänlainen kulutuskiihkon parodia paljastuu, kun kisailjat nauravat naamat mustikassa. Juuri tällaisessa sotkemisessa ei ehkä juhlita ylikulutusta: hehän eivät käytä edes muovihaarukoita. Tosin lautaset heitetään kohta mustiin jätesäkkeihin, päätyäkseen lopulta osaksi muovijätteestä koostuvaa vuoristoa.
Itsensä ja naamansa sotkeminen mustikkaan saattaa olla ikiaikainen tapa juhlia runsautta. Bakkanaalit ovat tavallaan marjaperäisiä juhlia, sillä latinan bacca viittaa marjaan. Sitä juhlitaan suurten marjasammioiden äärellä, ahmitaan sekä sotketaan oikein kunnolla.
Huomatkaa, että mustikan nimessä on musta, viittaa voimakkaampaan värivolyymiin kuin blueberry. Aito mustikka, se harvinaisempi, se on pikimusta ja suorastaan kiiltää metsässä. Kyse on flavonoideista, terveellisistä väriaineista. Siitä huomataan, että mustikan olemus on pääasiassa väriä.
Minä kuulun mustikkasuiden joukkoon, en niin hillityihin mustikkakieliin jotka nauttivat herkkunsa varovasti suupieliä sotkematta. Suupielten sotkeminen sehän kuuluu asiaan, tähän iloiseen mustikkasesonkiin kun marjoja on paljon, – ja meille tarjoutuu mahdollisuus unohtaa ruokatavat.
Ja koska mustikka on niin vahvasti värjäävä marja, sivistymätön ahmija paljastuu heti. Lapset sotkevat itsensä hilloon. Ja minäkin nauran mukana, suu mustikkaisena.
Jospa sivistyneisiin pöytätapoihin hyväksyttäisiin edes jotakin mustikkaista:sinisen kielen näyttäminen tai julman näköinen mutta ystävällinen mustahampainen hymy.
