Kategoria: Yleinen

Kuinka saada pirulta omansa takaisin ?

Pirulta ei koskaan saa takaisin sitä, mitä se kerran on ottanut. Kerrotaan, että silti eräs isoisä oli onnistunut – tämä tapahtui kammottavan pimeänä yönä, kaukana Ukrainassa. Hän käytti neuvottelupöydissä kultakolikoita, ristinmerkkejä, siunauksia, kortilla huijaamista, tarmokasta uhkailua sekä nyrkin paukutusta niin, että onnistui.

Tiedetään, että Ukrainan presidentti, Vlododymyr Zelenskyi  on luvannut neuvottelevansa  ”vaikka itse pirun kanssa” että rauha saataisiin. Sopiva neuvotteluyö on käsillä. Kannattaa siis lukea kuinka Nikolai Gogol, tuo ukrainalainen kasakkasuvun vesa, kuvasi sitä, miten isoisä voitti pirulta takaisin sen, mitä tämä varasti.

Nuoren Gogolin tarinakokoelma Dikankan iltoja (1831, suom. 1972) sisältää kuvauksen pirujen ja noitien neuvottelutaktiikoista. Tanssivia piruja ja hiilihangolla lentäviä noitia riittää ukrainalaisessa tarinaperinteessä; syysöisin ne ovat juhlineet jotain, mistä meillä ei ole tietoakaan.

Tärkeässä osassa tarinaa ovat kapakan isännän ohjeet siitä, miten pirun pakeille päästään:

”Kuuntele siis! Kapakan takaa tie kääntyy oikealle ja jatkuu siitä metsään. Ole valmiina matkaan heti hämärän laskeuduttua. Metsässä asuu mustalaisia, ja he tulevat ulos koloistaan takomaan vasaroillaan vain öisin, kun noidat ratsastavat hiilihangoillaan halki ilman. Sinun ei tarvitse lainkaan välittää siitä, mitä he todella tekevät. Kuulet metsässä kulkiessasi kovaa moukareitten pauketta; mutta älä kulje siihen suuntaan, mistä pauke kuuluu, edessäsi näet vääristyneen puun, jonka vierestä lähtee kapea polku, ja tämä on se tie… vasta kun tulet pienelle purolle, saat pysähtyä. Sieltä löydät myös sen, mitä tarvitset, mutta älä unohda ennen lähtöäsi täyttää taskujasi sillä, mitä niissä pitääkin olla, sinähän käsität, että Pirut rakastavat kilisevää yhtä paljon kuin ihmisetkin. (150-151.)”

Isoisä, jonka kerrotaan olevan niin peloton, että on tempaisut sutta hännästä ja heittänyt sen pois tieltään, joutui nyt kylmien väristysten valtaan, kun astui pimeään metsään.  Sillä kohta metsässä alkoivat moukarit paukuttaa rautaa niin, että korvissa soi.

Ensimmäinen neuvottelupaikka löytyi öisen nuorion ääreltä. Mutta kuten protokollaan kuuluu, ylemmät pirut ja viskaalit eivät olleet paikalla. Hiipuvan nuotion äärellä istuu mykkänä jurottavia rumiluksia, kadonneesta lakista ei päästä edes puhumaan. Ei niistä ole juttelijoiksi, mutta kourallinen kilisevää avaa isoisälle helvetin portit. Siellä musiikki pauhaa ja tanssit olvat hurjimmillaan:

”Mitä hirviöitä! Irvinaama irvinaaman vieressä. Semmoinen kasa noitia kuin lumihiutaleita jouluna – ja pyhätamineissaan maalattuna kuin markkinahuorat, ja jokainen, jokainen niistä tanssi trepakkia kuin vimmattu. Ilmoille leijui valtava pölypilvi! Niiden naamojen pelkkä katseleminenkin säikytti kunnon kristityn puolikuolleeksi. Isoisää alkoi kumminkin naurattaa, kun hän katseli, miten pirut hypähtelivät tanssiaskelin hännät heiluen noitien edessä; ja kuinka soittajat löivät nyrkeillään poskiinsa niin kuin rumpuihin ja puhalsivat nenäänsä niin kuin metsästystorveen. Heti kun tuo joukko oli huomannut sankarin, se ryntäsi hänen luokseen. Siankärsiä, koirankuonoja, pukinnamoja, kurjennokkia, hevosenturpia – kaikkia niitä tungeksi hänen luokseen ja jokainen halusi antaa tervetuliaismuiskun.” (153)

Niinpä seksiäkin oli tarjolla, niin että neuvottelija saataisiin kunnolla jallitetuksi. Isoisä käy kuitenkin ruokapöytään, ottaa lähes talikon kokoisen haarukan ja yrittää ahmia herkkuja. Mutta aina kun hän on haukkaamassa, joku toinen kita haukkaa ensin. Monista yrityksistä huolimatta hän ei onnistu saamaan mitään suuhunsa.

Tästäkös isoisä kimpaantuu ja uhkaa toimia, kuten ”kristityn kasakan” tulee – eli vääntää joka pirulta niskat nurin.  Pirut vain irvistelivät, kunnes noidista kaunein haastoi hänet pelaamaan korttia.  Jos isoisä voittaa yhdenkin erän kolmesta, hän saa lakkinsa, jos ei, niin hänellä ei ole paluuta ihmisten ilmoille.

Ja kuten neuvotteluissa yleensä käy, ratkaisu on yhden kortin varassa. Puolihuolimattomasti ja salaa isoisä tekee ristin merkin viimeiselle kortilleen, ja seiska muuttuu valtiksi, jolla hän voittaa lakkinsa takaisin, sekä nopean ratsun. Sillä hän kiitää ilmassa, mutta maata hipoen kotiin asti.

”Hän lensi ylikantojen ja mutavallien päistikkaa rotkoon ja tömähti sen pohjalle niin kovasti, että sielu melkein irtaantui hänen ruumiistaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa, mitä hänelle sillä hetkellä tapahtui, toivuttuaan hieman hän katsoi ympärilleen, aamu oli jo valjennut, edessä oli tuttuja maisemia: hän makasi mökkinsä katolla.” (157 – 158)

 Lakki oli onneksi tallella, sekä lakkiin kätketty viesti josta isoisä ei ollut kertonut kenellekään, viimein hän toimitti tämän kirjeen keisarinnalle.

Kuva: Punainen metsä yöllä, Chernobylin lähellä.
https://theprimarychronicle.com/nuclear-waste-and-forest-fires/

Omppumehussa on syksyn merkit, eli pilaantuminen.

*Syksyn omenasadosta, Huvitusta ja Vuokkoa, hieman käynyttä ja hiilihappoista.
* Parveke, Alajärven Levijoella
* Muistiinpanoja Michael Pollanin Toinen luonto (suom 2018), sen luvusta ”Sadonkorjuu”.

Syksy, kun runsaat ja ylenpalttiset sadot kukoistavat, ne eivät välitä kuolemasta ja mailleen menevästä kasvullisuudesta.

On vain päivien kysymys, milloin ensimmäinen halla iskee. Se ennenaikainen pakkasyö, josta minäkin selviän jos muistan peitellä kurkut. Tavallisesti tätä ennenaikaista hallaa seuraa taas lämmin jakso, ja syksy jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi jos vetelät ovat päässeet jo puutarhaan: herkimmät siellä ovat silloin mustanpuhuvia ja lysähtäneet kasaan.

Sadonkorjuujuhlat – nykyään niitä pitävät pääasiassa tilhet ja rastaat. Ne pitävät pihlajia ja marjapensaita pitopöytinään, höpöttävät ja pulputtavat loputtomasti. Kaikille riittää, mitään reviiriääntelyä ei lintujen metakasta erotu. En usko, että linnut edes syövät marjoja; pikemminkin ne heittelevät niitä, sotkevat ja mekastavat. Niinhän tekivät myös ihmiset, elivät syksyisin kuin viimeistä päivää; sotkivat elintarvikkeita minkä ehtivät, niin että suuri osa väestä kuoli puutteeseen talvella. No, ehkä tilhet ja rastaatkin jemmaavat muutaman marjan talven varalle, mutta eihän se mitään auta.

Olen samaa mieltä, syksy on käyneitten marjojen ja omppujen juhla. Enkä minäkkän piittaa, vaikka omenmehussa on etikkainen vivahde. Tästä kymmenen litran panoksesta ei tule omenasiideriä, etikka valtaa sen ja kuukauden sisällä juoma on pilalla.



Mummun mehu

*Tuoremehu mustaherukasta, ei lisättyä sokeria.
*Maaperä: Pynttärinniemi, niukasti multainen, hieman savinen.
* Verantatoimisto aamuvalossa
*Kirjoitustöitä aiheesta kirjoittaminen, digiaika ja lukuhaluttomuus
*Mehu laimennetaan vain lorauksella vettä. Viisi tähteä.

Miksi juoman nimi on mummon mehu, vaikka se ei ole vanhanaikaista mehumaijalla kiehutettua eikä höyrytettyä mustaviinimarjamehua ? Tämä on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kuuntelevan mummun mehua, nykyajan tarpeiden mukaista.

Mummo on tarkalla silmällään havainnoinut mehulaseja: aromien takia hän on siirtynyt kylmäpuristukseen ja pastorointiin, omista mieltymyksistään huolimatta hän on luopunut lähes täysin sokerista. Toki vain aurinkoisten kesien jälkeen, kun herukat ovat muutenkin makeita. Koleat kesät vaativat yhä syksyllä sokeria.

Mummunmehu on äitini, vasta vanhoilla päivillään saavuttaman kukoistuksen juoma. Nuorena vaimona hänellä ei ollut omia marjapensaita, maaperä oli liian savista ja raakaa. Hän sai poimia, vieraista pensaista mitä muilta jäi, ja mitä isolta työmäärältään sunnuntaisin ehti.

Nyt pensaita on liikaakin, ja pakastimissa odottava marjamäärä lähenee 200 litran panosta. Herukat on poimittu vasta kun ne ovat paisuneet suuriksi ja ovat raskaimmillaan sekä tippumaisillaan. Ne on siirretty pakastimeen odottamaan syyskuista mehustamolla käyntiä. Sieltä ne kannetaan kellarin hyllyihin odottamaan vierailijoita, lapsia ja lapsenlapsia jotka voivat käydessään ottaa mehupulloja mukaansa.



Mustikkanektari

Kuukauden kypsyttyään, mustikkanektarini osoittautui hyväksi työjuomaksi. Kirjoittajan maratoonlle sopiva juoma. Kun uudet ideat tulee pitää loitolla, mustikka antaa sitkeyttä ja parantaa näkökykyä.

Nektari myös maistui omaperäiseltä, siinä ei ollut kaupan mustikkamehun makua, ei myöskään marjakeittimellä höyrytetyn ja sokerilla maustetun pullomehun nostalgiaa. Sen maku poikkesi myös mustikkapirtelön tuoreesta marjaisuudesta. Jostain syystä tässä nektariksi kutsumassani on vahvempi mustikkaisuus kuin missään muussa – sekä ihan totta, tanniinisuus.

Keräsin mustikat elokuun puolivälissä. Kellosalon tukkitien vieressä männikkö oli harvennettu ja mustikka oli saanut kunnolla valoa. Paikoitellen pölytyskin oli onnistunut, ja mättäät sinersivät. Linnut olivat siellä nauttineet terveellisiä marjoja, ja jäljistä päätellen myös hirvet. Nyt mustikat olivat jo hieman yliaikaisia, marjojen maussa tuntui jo pientä vetisyyttä.

Nektari maustui sammiossa kuukauden verran, nyt lapposin sen niin että pohjalle jäi vain musta mäski. Lisäsin hieman sitruunamehua sekä hunajaa. Uskon, että niitten ansiosta maku irtosi nesteeseen yllättävän hyvin. Kun maistoin mäskiä siinä ei ollut enää makua, kaikki oli nesteessä. Jotain hyötyä on siis ollut vanhoista kotiviinin tekemisen keinoista, se ei koskaan oikein onnistunut, ehkä alkoholi ei vain sovi minulle. Siis alkoholin tekeminen, muuten passaa kyllä. Nektari kypsyi mukavasti, ehkä mustikasta tulleiden luonnonhiivojen ansiosta. Tosin maku oli nyt taipunut hieman marja-aronian suuntaan, mustavadelma olisi ollut toivottavampi.

Ruususima

Nyt kun ruususimat on nautittu lähes viimeistä pulloa myöten, voi vaan kysyä, että mistä se tuli. Kuka kertoi? Sub rosa ja vaikeneminen ruusun nimeen on jonkin muun kuin seurustelujuoman valmistustapa, mutta kuka vihjaisi että vaikeneminen voisi olla se juoma.

Niemandsrose, se kukkii ei ketään, eikä siitä puhuta.

Ja tätä varten ruusun terälehdet on haettava salaa. Olin hautausmaalla niin hermostunut ja peloissani, että erehdyin ottamaan vain muutamia tuoksuttomia ruusuja. Tiedän, että on olemassa parempi hautajaisruusu, tumma, sellainen jossa on synkkä tuoksu; ei lainkaan parfyyminen vaan lähes punaviinimäinen.

Olin aluksi aivan hakoteillä, tekemässä ruusuhilloketta, kyllästämässä punaisia terälehtiä sokerilla. Huomasin, että mihinkään niin makeaan ja parfyymiseen kuin ruusuhilloke en ole ennen erehtynyt, ja sen haluaisin välttää. Aavistin, että on olemassa tummanpunainen ruusu, jonka tuoksu on kuin surunvalitus, voisko sitä saada jostain.

Tavallisempi selitys on nainen, joka sanoi tekevänsä ruususimaa ihan samalla tavalla kuin vappusimaa. Enpä halunnut makeaa simaa. Muistin erään kukantuoksuisen ja pirskahtelevan valkoviinin – ehkä se oli Fiulin Pinot Grigio – ja tuumin, että saattaahan sellaista tulla, aromisimaa.

Niin kävi ja kaikki oli nopeasti ohi. Tuo ruusuntuoksuinen ja pirskahteleva juoma oli parhaimmillaan vain kolmannen pullon verran. Ensin oli kehittymätön, sitten tuli lupaava ja täydellinen. Hyvin nopeasti kuitenkin hiilihappoisuus pulloissa lisääntyi, niin maku ja tuoksu erosivat toisistaan. Vain kolmas oli säilyttänyt parhaan hetken.

Alkemia on tietysti myös selitys ruususiman synnylle. Ajatus juotavaksi muuttuneesta valosta, jossa lähes aineeton ruusun terälehti heittää henkensä kuumaan veteen. Ja myöhemmin pöydän ääressä, avataan jääkaapista otettu kylmä pullo. Korkki avautuu kuin nuppu ja suu, joka kertoo että ruusu on parhaimmillaan kylmänä, ystäväni, silloin tuoksu on painautunut sopivasti makua vasten.

Pajuilla oli hetkensä, osana ilmaa

Aikainen kevät katkesi takatalveen, siitepölystä runsaat ilmavirrat tyrehtyivät ja ilma raikastui. Mutta se, mikä helpotti allergikkojen hengitystä, lopetti pölytyksen pienikukkaisilta pajuilta. Niiden keskinäinen kuhinansa loppui ja alkoi kokonaisen vuoden kestävä paikallaan oleskelun aika. Siitepöly on niiden ainoa kontakti lähipiirinsä ulkopuolelle, siis maailmaan. Toki pajukasveilla on kesällä vilkkaat suhteet lähiympäristöön: juuriensa avulla ne hakevat vesisuonia ja sekoittuvat muihin juuriin sekä rihmastoihin. Mutta vain pölytysaikana niillä on kontakti etäisiinkin pajuihin. Ymmärrän hyvin tämän kaukokaipuun, ja summittaisen viestinnän, kun hedekukat tervehtivät ilmavirtojen välityksellä emikukkia.

Lyhyt on kevät, kohtaamisten aika, kun etäälle toisistaan juurtuneet pajupuut tai pensaat ovat yhteydessä toisiinsa siitepölyn välityksellä. Miksi se tapahtuukin aina, kun kevät on epävakaimmillaan. Vaikka paju on tietääkseni ainoa kukka, jolla on suojanaan pakkasen kestävä valkoinen turkki. Mutta kun ne pienet, neulamaiset kukat uskaltavat esiin turkin alta, alkavat lämpimän jakson tullessa lähettää ja vastaanottaa siitepölyä. Kunnes sade paiskaa siitepölyn maahan, ja halla hyytää kukat.

Kun paju kukkii, siinä on jotain muinaista ja jurakaudelta periytyvää: paju harrastaa summittaista hedelmöittymistä. Siinä on kevään olemus, valikoimaton ja kaikkia koskeva hedelmöittymisviesti. Voin hyvin tuntea sen itsekin, kun olen jossain, minne on kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Se on ilmapiiriä, joka ei perustu minkäänlaiseen valintaan;  on vain valtavaa summittaista jakamista. Hengitän, olen ihmisten ilmoilla. Toisten ihmisten hengittämä ilma sekoittuu happeen jota vedän keuhkoihini.

Tällainen on maailma. Me sekoitumme summittaisesti toisiimme, emme voi valikoida kenen hengittämää tai pölyttämää ilmaa hengitämme.  Maailma on yhteinen, monilajinen. Pajukasvit ovat juuttuneina paikoilleen, mutta pöllähtävät näin keväällä. Samalla kun ne näin tervehtivät lajitovereitaan, ja samalla siitepölyisellä tavalla kaikkea muutakin.  Allergiset reaktiot osoittavat, että kaikkien ihmisten keuhkot kyllä tunnistavat sen.

LUOTTAMUS VENTOVIERAISIIN


Nykyisen epäluottamuksen ilmastossa tuntuu yllättävältä, että verkkoon on syntynyt ventovieraiden välistä luottamusta vahvistavia systeemejä – kuten airbnb. Yksiöni Jyväskylässä on airbnb -välityksessä.

Matkoillakin käytän aibnb:tä mieluummin kuin hotellia. Vieraitten ihmisten keskinäinen luottamus on osoittautunut sen arvoiseksi. Välttelen asuntosijoittajien kolkosti sisustettuja huoneita, mutta miksi en luottaisi ihmiseen, joka tarjoaa joutilasta asuntoaan majoitukseen.

Eräs airbnb:n perustajista Joe Gebbia törmäsi systeemin ongelmiin heti alkuvaiheessa.  Puhelinpäivystyksessä tuolloin riitti painajaismaisia tilanteita: joskus matkaaja on oven takana vieraassa kaupungissa, eikä asunnon vuokraajaa näy missään; joskus vuokralle annettu asunto on hajotettu eikä tekijöitä löydy mistään.

Nuo ovat ongelmia, jotka tulevat ensin jokaisen mieleen, kun yksityismajoituksesta puhutaan. Kyllästyttävän usein olen joutunut selittämään, että tämä on ihan luontevaa ja turvallista.

Monet ongelmat airbnb:ssä on ratkaistu taitavasti suunnitellun verkkojärjestelmän avulla.  Minä en ole unohtanut kertaakaan järjestää oven avausta matkustajalle, vaikka muuten unohtelen kaikenlaista, koska  automaatti lähettää muistutukset.  Airbnb tarjoaa myös isot, ja paljon mainostetut, takuut asunnolle.

Systeemiä olennaisempaa on se, miten airbnb vahvistaa luottamusta vieraisiin ihmisiin. Toki tunnistan itsessäni taipumuksen luottaa liikaakin tuntemattomiin, se on kuitenkin saanut peruteltua vahvistusta. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat majoittuneet asuntooni, yleensä kokemus on ollut myönteinen.

Ihmisiin tulee uskoa, ja heille tulee antaa mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

Muistan, että tällainen luottamus tuntemattomaan oli myös filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen politiikan peruskiviä.  Hänen panoksensa jälleenrakentamiseen toisen maailmansodan loputtua, suuntautui ihmisten välisen luottamuksen korostamiseen.

Käsite ”bad faith” viittasi yleiseen, sodan jälkeiseen, epäluuloon jokaista vierasta ihmistä kohtaan. Lähes paranoiaksi kasvanut epäluulo synnytti massiivisia turvallisuuspalveluja ja kontrolleja.

Ne olivat epäluottamuksen järjestelmiä, joiden mukaan vieraaseen ei voi luottaa ennen kuin tämä on todistanut luotettavuutensa.  Päinvastainen – luottamusta rakentava politiikka – puolestaan perustuu vain jälkikäteis-kontrolliin: vasta luottamuksen pettäminen johtaa kuulusteluihin.

Airbnb on rakentanut verkko-alustan, jonka avulla voit yöpyä tuntemattoman ihmisen asunnossa, tai voit majoittaa vieraan asuntoosi. Airbnb:n asiakkaiden tulee antaa palautetta kokemuksistaan, ja näin huonot asunnot saavat vähemmän asukkeja. Toisaalta vierailijat tietävät että heidän on parasta noudattaa talon sääntöjä. Jos tupakoit kämpässä, seuraavaa asuntoa on varmaankin vaikea saada.

Ei kuitenkaan tarvita, kuin yksi tutkimus, niin paljastuu kuinka vaikeaa on lisätä luottamusta erilaisten välille. Yhdysvalloissa airbnb vuokrauspyyntöjen hylkäämisiä tapahtuu mustille enemmän kuin muille. Vuonna 2016 tutkitusta 6000 hylkäyksestä afrikkalais-amerikkalaisilta kuulostavat nimet johtivat tilastoa 16% prosentilla verrattuna muihin.

Tutkimustulos herätti kohun ja synnytti #AirbnbWhiteBlack -kampanjan, jossa ihmiset kertoivat hylätyistä varauksistaan.

Olen huomannut samaa Suomessa. Jostain syystä eestiläiset perustelevat varauksessaan matkansa syyn hämmästyttävän yksityiskohtaisesti.  He ilmeisesti kokevat, että heitä epäillään.

Airbnb tuntuu olevan suhteellisen voimaton perusteetonta diskriminointia kohtaan: vaikka henkilötiedot on varmistettu, vaikka vuokraaja voi suosituksista lukea, kuinka luotettava henkilö on kyseessä, silti joidenkin ihmisryhmien pyyntöjä hylätään.

Airbnb kyllä uhkaa sanktioilla niitä vuokraajia, jotka usein hylkäävät vuokrauspyyntöjä. Minäkin lähestyin muutaman kuukauden sanktion rajaa, olin hylännyt pyyntöjä koska tarvitsen asuntoa ajoittain itsellenikin.

 

Hiihto loskassa, pelko ja väsymys 1916

Kohtaamme vaativan talvikauden Kerstin Ekmanin Sudentalja -trilogian alkusivuilla, kun meidät viedään vuoteen 1916 Lapin liepeille, Pohjois-Ruotsiin. Vastaavia talven kokemusten kuvauksia kirjallisuudessa olen käsitellyt Pakkaskaunis -sikermässä (2018).

Ekmanin teossarjan ensimmäisessä osassa, sen avauskohtauksessa 6- vuotias Kristin kulkee yksin, peloissaan iltapimeällä kirpeässä pakkasessa ja kohtaa pelottavan ukon.

”Oli ankara pakkanen, tähdet tuikkivat neulanterävinä korkealta. Minä pelkäsin kuusimetsää, joka kohosi tien kummankin puolen. Lumitaakka painoi oksia alas ja puiden sisällä oli mustaa. Vielä pahemmin aloin pelätä kun sillalla oli varjo.”

Ekman talvisissa kuvausissa henkilö heitetään vaaralliselle tai pelottavalle matkalle, ja luonnon keskellä hän saa tuntea olevansa pieni ja avuton. Sitten tämä avuttomuuden tunne muuttuu ulkoiseksi, konkreettisesti uhkaavaksi mieheksi, jota tyttö tai nainen haluaisi paeta. Tässä lapsuus -kohtauksessa pelko muuttuu riemukkaiksi tunteiksi, kun pelottava hahmo paljastuukin Kristinin saamelaiseksi enoksi. Miten heleäksi pakkasyö muuttuukaan.

Luonnon keskelle ilmestyvä pelon aihe, jokin kammottava jota ei voi paeta tuntuu olevan Ekmanin suosima tapa muuttaa pakkasyö tai lumiräntä tunteeksi. Sudentalja -trilogian päähenkilö Hellevi kokee samantapaisen pelottavan hahmon rämpiessään suksineen jäällä lumirännän nujertamana:

Tuisku muuttui kaatosateeksi Hillevin lykkiessä kylää kohti. Hän sauvoi minkä vesikeliltä pääsi, mutta sukset takertuivat kerran toisensa jälkeen lumipöpperöön ja kengät luiskahtelivat mäystimistä. Hän alkoi olla näännyksissä ja hänen oli pakko taas levätä, roikkuen koko painolla sauvojen varassa. Metsäiset vaarat kylän takana kohosivat suhruisina väräjävässä veden ja ilman välimuodossa. Omasta mielestään hän ei ollut päässyt juurikaan lähemmäs , vaikka oli sauvonut itsensä kuolemanväsyksiin.

Hillevi hiihtää rättiväsyneenä ja peloissaan järven jäällä. Olemme vuodessa 1916, Pohjois-Ruotsin rajaseudulla, Nuori Hellevi on aloittanut juuri kätilön työt, puoliväkisin hän oli tunkeutunut löyhkäävään pirttiin, löytänyt synnytystuskissa olevan tytön, ja onnistunut pelastamaan tämän mutta ei lasta. Tässä mielentilassa hän hiihtää kohti kotia, kun hänen pelkonsa saa konkreettisen muodon:

Silloin hän kuuli takaansa koiran haukkua. Hän lähti taas lykkimään niin lujaa kuin pääsi. Mutta haukku läheni. Lopulta hän jo näki mustan koiran, kun vilkaisi olkansa yli. Koira haukkui juostessaan, eikä aikaakaan kun Hillevi sai sen kannoilleen ja tunsi sen repivän hametta. Hän yritti puolustautua sauvalla, mutta siitä koira kävi vain entistä äkäisemmäksi ja hyppi häntä vasten ja repi oikeanpuoleista takinhinhaa.

Hillevillä on takana hirvittävä kokemus pimeässä ja ikkunattomassa savupirtissä. Synnytystä tekevän tytön isä oli uhannut häntä kirveellä, vienyt hänen muistiinpanonsa.  Hillevi oli väsynyt ja kaikki pelot tuntuivat tavallista voimakkaammilta. Koiran silmätkin tuntuivat valtavilta:

Ensin koira näytti vallan kamalalta, koska sillä oli isot valkoiset silmät, jommoisia hän ei ollut ikinä nähnyt koiralla. Sitten hän tajusi, että ne olivatkin kaksi valkoista täplää turkissa silmien yläpuolella. Hän sohi koiraa sauvalla ja saikin sen tanssahtelemaan vähän kauemmas. Mutta nyt hän kuuli huudon ja hänen takanaan rahisivat ja lätisivät jonkun sukset. Koira näytti asettuvan hiukan ja tyytyi juoksemaan puoliympyröitä hänen ympärillään yhä haukkuen.

Hillevi ei pysähtynyt. Painoi pään harteiden väliin ja sauvoi kaikin voimin. Mutta äkkiä hänen rinnalleen hiihti mies ja viisti poikittain eteen niin että Hillevi törmäsi.

Tähän hetkeen kiteytyvät Hillevin kaikki pelot: hän on yksin suksineen keskellä tuiskua järven jäällä, on aivan mahdollista että pirtin vihainen ukko on seurannut häntä kirves kädessään.

Hän oli mies, jota sanottiin Villeksi. Hän vain ojensi kätensä. Eikä Hillevi voinut tehdä muuta kuin sen minkä teki. Koska pelkäsi miestä.
Koira jolla oli valkoiset silmätäplät, seurasi miestä tämän kääntyessä sauvomaan kohti Lubbenia.”

Kerstin Ekman, Herran armo, Sudentalja I-osa 2002, 89 suom. Pirkko Talvio-Jaatinen).

Katso myös. Henna Pääkkönen: Marginaalissa vai maailman keskipisteessä? Pohjoisen representaatioista Kerstin Ekmanin Vargskinnet -trilogiassa (pro gradu Oulu 2015)

Olla kaukana metsässä, se tunne

Kuinka paljon muinaisten metsien jälkiä on yhä meissä? Mentaaliset ikimetsiin liittyvät tuntemukset aktivoituvat, varsinkin kun kuljet yksin luonnossa. Se juhlallinen ja sanaton tunne, joka herää aina ja automaattisesti, kun hiihtelijä hidastaa vauhtuaan ja antaa aisitiensa valpastua tykkylumisten kuusten ja mäntyjen parissa.

Ajattelun ja hahmottamisen lähes automaattisissa aivoreiteissä on aktivoituu ikuisia tunteita, tai kutsuja metsälaisen tunteisiin.  Varsinkin säätiloihin ja vuodenaikoihin liittyvissä empatioissa ja antipatioissa saattaa olla noita ylisukupolvisten kokemusten rakenteita. Ne ovat antoisia ja kiinnostavia yhä.

Eksymisen tunne saattaa olla piilevänä läsnä jopa turvallisen latulenkin kiertämisessä, monille on tärkeä kokea turvallisuuden tunnetta juuri metsässä.  Halu liikkua vain merkityllä ladulla vailla eksymisen pelkoa kertoo siitä, mitä suljetaan pois. Aivan kuin hiihtolenkin ulkopuolella olisi yhä ääretön ja eksyttävä ikimetsä.

Mutta liikkuminen muualla, kuin latujen ja merkittyjen reittien piirissä aktivoi havaintokyvyn aivan toisella tavalla. Metsässä tavatyn ihmisen katse on aivan erilainen kuin tuttua kuntolenkkiä kiertävän eteenpäin tuijottava vetojuhdan katse. Metsäkatse on vilkas, hieman levoton, kohtaamisen ajaksi seisahtanut valppauden harjoitus.

***

Sara Maitlandin From the Forest, a Search for the Hidden Roots of our Fairy Tales (2012) on esseemäinen ja omaelämäkerrallinen tutkielma ikimetsistä satujen herättämien tunteiden kautta tarkasteltuna. Voimakkaat vaihtelut pelosta helpotukseen ja autuaaseen onnen tunteeseen heijastelevat metsäkokemusten skaalaa. Valppaudella on hänen mukaansa yhteytensä metsän hahmottomalta vaikuttavaan, hallitsemattomaan, kokonaisuuteen. Biodiversiteetillä ja ikimetsän monimuotoisuudella on yhteytensä valppauteen, sekä runsauden ja rikkauden kokemuksiin.

Maitlandin innoittamana olen lukenut metsäsatuja varsin epäsatumaisella tavalla. Olen hakenut noista fantasioista joitakin konkreettisia yhtymäkohtia niihin affekteihin joita metsässä kulkijassa yhä herää. Konkreettisten metsäkuvausten ja realistisen toiminnan sijaan keskeistä on tunne. Ensin on eksymisen tunne, ja sen ympärille hahmottuu sitten se metsä.

Esimerkiksi Grimmin satujen ”Marian lapsi” sisältää lyhyen metsä-episodin, jossa tyttö herää metsän keskelle karkotettuna. Ympäristö vastaa nuoren ihmisen reaktiota aina hätääntymisestä rauhoittumiseen ja pikaiseen tylsistymiseen asti. Episodi on lyhyt:

”Silloin tyttö vaipui syvään uneen, ja herätessään hän oli keskellä erämaata. Hän yritti huutaa, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hän hyppäsi pystyyn juostakseen tiehensä, mutta minne tahansa hän kääntyikin, kaikkialla oli hänen tiellään tiheätä piikkipensaikkoa.
Korvessa, joka ympäröi tyttöä joka puolelta, oli vanha ontto puu, ja se sai kelvata hänen asunnokseen. Siihen hän ryömi yöksi nukkumaan, ja se antoi hänelle suojan myrskyä ja sadetta vastaan. Hänen elämänsä oli surkeata … (Grimmin sadut 1, Marian lapsi s.23)

On olennaista, että hätääntyessään keskellä metsää, ahdistuskohtaus alkaa unen tavoin: huuto joka ei tule kuuluvaksi, korostaa sitä, että hätääntymisellä ei ole yhteyttä todellisuuteen. Tämä hätääntymisen tunne tulee ulkoiseksi tilanteeksi, jossa piikkipensaikko saartaa häntä joka puolelta. Tämä saarrettuna olemisen tunteen rauhoittunut versio nousee pian edellisen tilalle: korven saartamana olemisen kokemukseksi, ja vakiintuneeksi elossa pysyttelemiseksi onton puun tarjoamassa suojassa.

***

Unessa on luontevaa tupsahtaa keskelle ikimetsää, tosin kerran minulle sattui samoin myös todellisessa tilanteessa.  Pari talvea sitten olin ajellut kauas metsätietä pitkin, kahlannut erääseen jäniksille hyödylliseen pajukkoon ja hukannut auton avaimet.

Siinä tilanteessa havahduin hereille kuin tuo sadun tyttö.  Koin metsän laajuuden ja etäisyydet hyvin konkreettisesti. Sen tajuaminen hiipi vähitellen mieleeni. Kun olin aikani tutkinut taskujani ja todennut avainten pudonneen jonnekin lumihankeen, tilanteen lohduttomuus jysähti ylleni. Tajusin selkeästi kuinka kaukana olen, ja kuinka talvinen ilta ehtisi pimetä, ennen kuin kymmenen kilometrin kävelymatka lähimpään asutukseen olisi kuljettu.

Vaikka taskussani oli puhelin ja taksin tilaaminen olisi ollut helppoa, päätin sitkeästi etsiä avaimia. Tajusin kyllä, että pehmeästä lumesta pientä avainlätyskää on lähes mahdoton löytää. Tajusin, että ne ovat jossain kahlaamieni jälkien luona, mutta parinkymmenen sentin syvyydessä.

Olin huomannut alueella myös susien jälkiä, se toi tilanteeseen myös järjettömiä pelon tunteita. Haiseeko pelko todella siten, että se voisi houkutella petoja, mietin ja päätin merkitä umpäristön lirauttamalla männyn rungolle kuin koira.

Missä kaikkialla olinkaan kulkenut susien ja jänisten jälkiä seuraillen? Kiertelin aikani, hain mustaa vilahdusta, kuljin varovasti lunta potkien. Tiesin, että liikkuessani saatan yhtä hyvin peittää avaimet kuin löytää ne.

Apaattista kahlaamista kesti aikansa, ja tarpeeksi kierreltyäni menin ensimmäisen pajukon luokse, jossa olin puutarhasaksilla napsinut oksia jäniksille. Päättelin, että ainoa mahdollisuuteni löytää avaimet, oli tuo kohta, jossa otin nuo sakset taskustani. Se voisi olla myös avainten putoamisen kohta.

Apatia syveni, nyt olin jo polvillani lumessa. Haroin käsilläni aluetta, jossa oli katkottuja pajuja. Luotin siihen, että käteni tai käsivarteni tunnistaisivat kovan pienen avaimen jos se sattuisi kohdalle. Se oli tietysti turhaa ja toivotonta.

Kaikeksi onneksi avaimet, olivat pudotessaan tarttuneet puskan erääseen oksaan. Ne roikkuivat siinä hyvin selkeästi ja valmiina aivan kuin naulakossa. Mielihyvän tunteet ryöpsähtivät kun istuin autoon, hiljaa ajellessani auton valot pyyhkäisivät kultaisia silauksia lumipenkkoihin.

***

Realistinen lumihangen saartamaksi joutuminen johtuu usein voimien yliarvioimisesta.

Viime viikonloppuna olin kahlannut huomaamatta liian kauas metsään. Kuljin vesurin kanssa etsien sopivan kokoisia haapoja jäniksille kaadettavaksi.  Huomaamatta olin kierrellyt niin, etten tiennyt enää lyhintä reittiä takaisin metsätielle. Soisessa tai kosteapohjaisessa metsässä lumi oli kerrostunut suopursun varpujen päälle, niin että kahlatessani huomasin olevani haaroja myöten hangessa, siis vaipuneena kahta kertaa syvemmälle lumeen kuin kankaalla liikkuessani.

Tämä oli samankaltainen kokemus, kuin satujen tunnettu piikkipensaikon läpi pääseminen. Siellä ollessani tiesin heti, että poispääseminen vaati aikaa, ja annoin liikkumiseen runsaasti aikaa – olin kuin hidastetussa filmissä etenemistä. Käytin puoli tuntia kymmeneen minuuttiin, kunnes pääsin nousemaan hikisenä tielle ja autolle.

Talvihaalareihin puetulla lapsella saattaa voimat hyytyä jo saappankorkuisessa lumessa kahlaamisesta.

 

 

Makujen herättämisen kolme vaihetta

Ruokakulttuuriin liittyvä versio adventista on juhla-aterian lähestymisen kolmas vaihe –  se etenemisen järjestys, missä ollaan menossa viljan ja juuresten jälkeen.

1. Hyvä puuro on ensimmäisen adventin. Riisipuuro on  maidossa hauduttamisen myötä tullut suomalainen. Puurossa voisi toki maistua enemmän seimen pohja, kokojyvävehnä tai speltti, sekä maidon imetys ja imeytyminen.

2.Toinen adventti on uunijuuresten. Hienoisesti  maustettujen, öljyttyjen, niin etteivät ota porkkanan, punajuuren, lantun paikkaa.

3. Kalasäilykkeet, suutarinlohi, maustesillit, savustetut muikut marinadissa…

Voidaan myös ajatella että adventti ei ole pelkästään viivytetty menu, vaan aistien herättämisen kolme vaihetta. Renessanssikokki, gastronomi Billat-Savarin kiinnitti huomion olennaiseen ja silloin kun puhui ruokalajista aistin herättämisenä. ”Makuvaikutelmien järjestys” luvussa hän sanoo, että suussa voi olla kahden tai korkeintaan kome makuvaikutelmaa:

”saman nielemistapahtuman aikana voi tuntea peräkkäin toisen ja kolmannenkin aistimuksen, jotka asteittain heikkenevät, ja joita tarkoitetaan sanoilla jälkimaku, tuoksu ja polte.” (Brillat-Savarin Maun fysiologia,s46)

Aistien herättelijä luottaa kolmeen vaiheeseen, kun adventti tulee kielen kärjeltä leviää kitalaelle, asettuu peremmälle.

KOLMANTENA ADVENTTINA odotan trion ilmaantumista, että se nousisi jostain mitättömästä, niin että kirjoitetan jotain kolmelle kaverukselle, kolmannelle silmälle, kolmannelle pyörälle, kolmannelle jalalle.

Kolmas karva olkoon merkkinä

Kolme käpälän jälkeä

Imurille kolmas pistoke

NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille