Taimien karaisu on pohdinnan arvoinen asia. Miksi edes tuoda niitä ulkoilmaan, epämieluisan viileään ja tuuliseen säähän ?
Tämä on ensimmäinen aihe teksien kokonaisuudessa, joissa kasvimaan hoito taipuu kohti filosofiaa – niin että päät ja latvat kohoavat, nyökkäävät ja kieltävät.
Kurpitsan taimet ovat niin suojattomia ulkona, ne näyttävät kärsivän. Kuten kuvasta näkyy, lehdet ovat hentoja ja varret herkästi katkeilevia.
Karaisun sanotaan vahvistavan. Taimien kokema kohtuullinen siedätys saa ne kestämään paremmin shokkia, joka on tulossa. Vielä ne ovat poteissaan, viedään yöksi sisälle. Mutta kohta ne ovat maassa, eikä niille voi antaa enää lämpöä ja suojaa – mitä nyt kastelun ja harson saa tarjota.
Taimien siedättäminen on kasvatusfilosofinen kysymys.
Miksi ei riitä, että ne ovat kasvaneet sisällä kookkaiksi ja tuuheiksi ? Siksi, että ne voivat jatkaa kasvuaan maassa, se on paljon verrattuna siemeneen joka heitetään multaan itämään.
Antaa siis kevään karaista. Jos se on lempeä, niin kurkut ja kurpitsat ovat satoisia. Mutta kevässä voi olla viileitä jaksoja, ja karkaisemattomat taimet menehtyvät. Kurkuille ja kurpitsoille käy niin jatkuvasti, ainakin minun hoidossani. Mutta koska siemeniä riittää, niin kokeilien niitä sekä varhain että myöhään.
Siedättämisellä, totuttamisella ja karkaisemisella on taustanaan kosminen turvattomuus, kylmä avaruus. Me ja kasvit tunnemme sen, vaikkakin erilailla erilaisissa ympäristöissämme.
Ympäristö laittaa kasvit koville. Maailmaan heitettyinä, ei ehkä ahdistuneina, mutta varmasti ne ovat shokkissa, voivat välillä huonosti, joutuvat stressaaviin tilanteisiin. Kasvimaan hoitajille tämä on selvää, siksi tämä ”hoitaminen” on tarpeen.
Kasvit reagoivat suoraan, joutuvat shokkiin ilman shokin kokemusta, stressaantuvat osaamatta huolestua. Näitä kasvien järkytyksiä on helppo havaita: kun rankkasade huuhtoo, tai kun kirvojen hyöky valtaa ne, tai kun kastelematta jääneinä ne nuukahtavat. Kun tutkijat puhuvat kasvien stressistä, he eivät tarkoita mitään hermostollista kokemusta, vaan pelkkää stressiä, kasvien ilmiselviä reaktioita.
Nämä kevätyöt ovat kalsoja, ulos jääneet kurpitsantaimet ovat aamupäivisin hieman velttoja. Taivas selkeni yöllä, silti avaruus ei päässyt suoraan kurpitsojen ylle huokumaan kylmäänsä, harso ja pihakatos suojasivat niitä sen verran.
Viluisan, epämiellyttävän olon voi tunnistaa meistä sekä kasveista. Tietty turvattomuus piilee avoimissa ympäristöissä – ja ajoittain kaikki elollinen saa kärsiä siitä. Kosminen halla on aina siellä, pilvikerrosten takana, magneettisten varausten ja lämpimän ilmakehän takana. Mutta pilvikerrokset rakoilevat, sattuu häiriöitä jolloin lämpö maasta karkaa, kolkko avaruus raottaa silmäänsä.
Katselen ulos sateiseen kevääseen, ja haluaisin lähteä puutarhaan, mutta siellä on märkää, palaan sohvalle.
Kaikkialle on valmistettu suojia, katoksia, asumuksia, monien asioita ympäröi kasvihuoneiden kaltaiset suojaukset. Kasvit suojakuvussaan siemenen sisällä, munan sisällä elämä suojassaan. Solut ovat yksittäisiä suojia; uloimmat solkuerrokset ovat kovia, elottomia ja erikoistuneet suojaamaan kasvin elämää ja virtaavia nesteitä.
Kasvit eivät rakenna suojia, mutta ne kasvavat itseään suojaten. On kaarnaa, tai kuorikerroksia kuin nahkaa.
Tällainen sade, joka nyt saa kurpitsantaimet likoamaan astioissaan tuntuu kuukauden päästä aivan toiselta: lehdet ovat tanakoita, ja aivan kuin niiden kasviruumis tanssisisi ja huojuisi sateen rytmissä. Vailla ajatustakaan, niissä on nautinto.
Ihminen rakentaa suojia. Olen turvassa ja kotonani näissä solumaisissa huoneissa, ne ovat kotini ja suojani. Oma – koti – talo. Neljän seinän yhdistelmiä, solukkoja.
Itse kasvan pääasiassa täällä interiöörissä. En ole enää taimi, silti harrastan jatkuvaa kasvatusta itseni suhteen. Teen sitä laiskuuttani, sillä olen koko ikäni vältellyt ulkotöitä. Ja nyt kun olen oppinut arvostamaan niitä, on vaikea ottaa lukeminen ja muu sivistävä mukaan kun lähden ulkotöihin – en voi jättää niitä kotiinkaan.
Ukona on avara luonto, rasitus, vieraus, oudot elolliset. Ei pelkästään ”outdoors” tuolla ”ulkona”, ei-kotona. Joka näin ajatelee, asettaa itsensä tarkastelemaan ympäristöä sisätilastaan käsin. Siksi saksan ”das Öffene” on parempi sana, kuin ”outdoors”. Kaikki oleminen asettuu avoimeen, suojattomaan mutta vapaaseen tilaan. Koska se on avoin, se on välttämätön kaikelle elämälle.
Kun nämä taimet, joita siedätän ulkoilmassa, saavat tuntea auringon, tuulen ja sateen niihin tulee tieto siitä mitä on olla avoimessa. Voisin pitää niitä suojassa, mutta siedätän niitä avoimeen.
Niinpä voidaan sanoa, että kosmisen hallan suhteen on kaksi vaihtoehtoa: joko suoja tai siedättyminen. Tämä on filosofisesti muotoiltavissa oleva kysymys. Se ei ole vain minun kehitelmäni, täältä provinssissa itsekseen mietiskelevän taimien kasvattajan oivallus. Peter Sloterdjik esittää tämän sfäärien filosofiassaan.
Oleminen tapahtuu erilaisten sfäärien suojissa, Sloterdijk puhuu myös kuplista, jotka ovat tiiviimpiä: niitä vahvistetaan ulkopuolisilta suojauduttaessa. Hän kutsuu modernia maailmaa kasvihuoneeksi, periaatteessa sekin on kupla. Moderni nykyaika lupaa kulutusmahdollisuuksia ja hyvinvointia, unelmana globaali suoja niiden täysimittaiselle toteuttamiselle.
Ihmisen kohdalla kosminen halla on turvattomuutta, suojaverhojen repeämistä, suojaverkkojen katoamista. Ihmisläheisyyden tilalle tarjoutuu teknolgogia, valtava kulutus ja sen järjestelmällinen turvallistaminen. Globaali teknologinen kasvihuone (ilman oikeita kasveja).
Se ilmakehän lämpeneminen, mitä on kutsuttu kasvihuoneilmiöksi on varoittava viesti tästä globaalista teknosuijasta. Tietoa siitä välittyy tämän suojakuvun ulkopuolelta. Ne, jotka ovat kasvihuoneen sisällä, eivät voi kokea sitä todelliseksi vaan menettävät kiinnostuksensa noihin tietoihin. Kasvihuoneen olennot ovat ilmastokatastrofin suhteen ulkokohtaisen tiedon varassa.
Ja vaikka elämä ympäristössämme ei ole mahdollista ilman mitään suojaa, niin sietokyvyn hankkiminen, resilienssi, joustavuus on tarpeen. Sloderdjik kutsuu sitä ”immuniteetiksi”. Laajemmassa kuin lääketieteellisessä mielessä se tarkoittaa vastustuskyvyä, sietokykyä monenlaisia vaivoja vastaan.
Ihminen siis on samassa maailmassa kuin kasvit, epävakaissa ympäristöissä tarvitaan erilaisia suojia sekä monenlaista siedättämistä
Kun työnnän nokkani iltaan, ulos kuumasta saunasta, viileys tuntuu iholla ja kertoo suojattomuudesta. Voin sopivasti antautua, tällä turvallisesti tontilla, joka rajautuu puutarhaan.
Olen usein seisonut aamulla taimien äärellä ja pelännyt pahinta. Aluksi vaikuttaa siltä, että ne ovat selvinneet. Maa on huurassa, taimet pystyssä harsojen alla. Mutta kun kasvinesteet sulavat, paljastuu että solukot ovat revenneet, ja lehdistä on tullut märkiä rättejä.
.Miksi nämä ympäristöt ovat tällaisia ? Kylmä edustaa kaikkea mikä tuntuu epämukavalta ja vaikealta. Joskus on halla vienyt taimet, harsot puuttuvat tai eivät riitä, kasvien solurakenteet jäätyvät – ja se on loppu.
Kurpitsanlehtien vihreydessä on suojattomuus. Niiden täytyy sietää ulkoilmaa, kunnes ne voi siirtää avoimiin kasvupenkeihin.