Kemistinero Robert Boyle 1600-luvulta käsitteli jään luonnetta

Robert Boyle, renessanssin Englanti ja modernin kemian esivaiheet. Hän tutki jopa jäätä. Kun Boylen varhaisvaiheeseen kuuluva New Experiments and Observations Touching Cold (1665) painettiin oli kylmä talvi.

Robert Boyle parka. Hän ei tiennyt vaikeuksista, joita talvella tutkimiseen liittyi. Hän kärvisteli Lontoossa koska muutamat jäähän liittyvät kokeet oli häneltä vielä tekemättä, ne voitiin tehdä vain talvella. Laboratorioissa ei 1600-luvulla osattu tehdä jäätä.

”Minun oli pakko odottaa ja hyödyntää pakkasta (joka on ollut pitkään harvinaista)”, Boyle kirjoitti. Pakkaset tulivat myöhään, jäätä syntyi, mutta se puolestaan vaikeutti kirjan painamista: ”kylmyys saavutti jonkin ajan kuluttua sellaisen asteen, että se vaikutti kostutettuun paperiin ja pysäytti lehdistön toiminnan pitkäksi aikaa”. Painoarkit olivat kuohkeita, jotta muste tarttuisi niihin, mutta ne olivat myös kosteita. Paperi jäätyi.

Boyle kirjoitti ja teki kokeita jään kanssa ”pakkaskauden ensimmäisellä tai toisella viikolla” ennen vuodenvaidetta. 1664 lopulla hän esitteli otteita käsikirjoituksesta Royal Societylle. Boyle vakuutti, että teos tulee julkaistavaksi heti kun sää sallii painamisen.

”Kylmä on niin karu aihe”, kirjoittaa Boyle teoksensa alussa, mutta nämä harvat kokeet ovat sekä ”hämmästyttävän kauniita” että ”erittäin merkittäviä”.

Boyle myönsi kylmää koskevan työnsä puutteet mutta sanoi silti, ettei tekisi niitä enää tarkemmin, sillä ”en ole koskaan käsitellyt luonnonfilosofian osaa, joka olisi ollut niin hankalaa ja täynnä vaikeuksia kuin tämä ”.

Meille veden muuttuminen jääksi on meille liiankin tuttua, mutta siellä, missä ilmasto on lämpimämpi, ihmisiä on aikoinaan pidetty valehtelijoina, jos ovat väittäneet sellaista. Mutta tutkijan täytyy tarkastella ja ihmetellä ”miksi niin suuri rakenteen muutos, kuin jäätyminen, voi tapahtua”.

Boylen oma käsitys oli aluksi, että tuuli aiheuttaa jäätä, pian hän luopui siitä. Sitten hän tutki mitkä objektit jäätyvät helposti, mitkä huonosti ja mitkä objektit saavat vieressä olevankin jäätym̈́ään. Hän kysyi, onko kylmyydelle luontaista nousta ylöspäin vai painua alaspäin.

Boyle kokeilee eri muotoista ja kokoista jäätä. Hän jäädyttää vettä metalliputkessa ja saa jääsylintereitä. Hän kokeilee jään sulattamista erilaisilla hapoilla, ja huomaa että parasta on suola. Boyle jatkaa kokeita, hän saa suolan avulla puupalasen jäätymään kiinni jäälohkareeseen. Hän ei ymmärrä mitä tapahtui.

Boyle käyttää myös jäälevyjä arvioidessaan jään kestävyyttä. Hän huomaa, että jos lasinsirulla raapii jäätä tarpeeksi syvälle, niin paksukin jää rikkoutuu: jopa sellainen joka muuten kestää ihmisen painon.

Boyle kuuntelee jäätä. Sisälle lämpimään tuodut jäälohkareet päästivät kiinnostavia ääniä: ”ikään kuin niihin tulisi pieniä halkeamia”.

Vesi ei ole ainoa neste, jota Boyle yrittää jäädyttää: hän kokeilee virtsaa, olutta, maitoa ja viinietikkaa, mutta viini jähmettyy kaikista hitaimmin.

Eräältä Venäjällä asuvalta intellektuellita hän kysyi, vaihteleeko jään tiiviys kylmyyden mukaan. Tämä vastasi, että Venäjällä jää on paljon kovempaa kuin Englannissa.

Boyle pohtii, onko Nova Zemjan jäässä havaittu sinivihreä väri luontainen vai jostain aineesta johtuva. Hän ei itse matkusta pohjoiselle napapiirille, ja tukeutuu kirjallisuuteen, joissa kerrotaan jäävuorista.

Hän ei epäile, etteikö meressä kelluisi ”suuria jääsaaria”. Mutta hän ei usko, että merivesi jäätyisi vuoreksi, vaan niiden täytyy olla suolatonta jäätä. Hän päättelee, että merellä ajelehtivat jättimäiset lohkareet ovat mantereelta irronneita. Hänen uskoo, että arktiset matkaajat puhuvat totta väittäessään, että tämä jää on ”makeaa ja juotavaa.”

Boyle ihmettelee kuinka arktinen jää voi olla jossain äärettömiin asti tasaista, ja jossain se muodostaa ”pelottavia kukkuloita”.

Hän uskoo, että jää kasvaa sen päälle putoavan lumen vaikutuksesta . Hän ihmettelee, ovatko tällaiset jääkukkulat kiinteitä tai valtavia kasoja. Onko ehkä vesi ja kylmyys ovat liimanneet palat yhteen? Jos ne ovat syntyneet valtavista jääpaloista, niihin on varmaan jäänyt onkaloita.

Boylen ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja, hänellä oli niin hyvä muisti, mutta silti hän päätti tehdä niin. Hän kirjasi ajatuksia ja sitaatteja irtonaisille paperiarkille eivätkä ne olleet missään järjestyksessä.

Johdonmukainen tutkimus tarkoitti järjestelmällistä toimintaa jo 1600-luvulla, mutta Boyle näyttää toimineen luovasti ja epäjärjestelmällisesti. Sekavat lappuset olivat osa hänen mielessään olevaa järjestystä. Ne olivat hyvässä järjestyksessä vain hänen muistissaan.

Jotkut kylmää koskevista kokeista Boyle kirjasi ”muistiinpanoina vihkoon, johon olin heittänyt ne omaan yksityiseen käyttööni”. Hän ei kiistä, että työ näyttää huolimattomalta, mutta vakuuttaa että kokonaisuus on hallussa. Boylen kuoleman jälkeen saatiin havaita, että hänen paperinsa olivat todella kaaoksessa. Kukaan ei löytänyt niistä järjestystä.

Referaatti jäätä käsittelevästä esseeteoksesta. Nancy Campbell The Library of Ice, Readings from a Cold Climate, 2018, VI luku

Lumikiteen kuvaaminen

ks myös LUMIPEITTO, talvisten tekstien valikoima

Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.

Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.

Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.

Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.

Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.

Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.

Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.

Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?

”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.”
Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.

Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.

Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.

Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,

Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.

Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.

On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.

Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.

rniemi@gmail.com

Allegoriset advientit – yli kuohuva neljäs

NELJÄNTENÄ ADVENTTINA kirjoitan jotain laatikolle, huoneelle, tontille, kontille, standardille – tai jollekin eläimelle.

Loukkaantunut villisika on vaarallinen. Kun joulun alla -23 villisika jäi auton telomaksi Helsingintiellä ja pakeni, kaikkia alueella kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Myöhemmin tuli tieto, että villisika oli paennut metsään, toivottavasti se toipuu.

Tiedämme paljon vähemmän kuin arvaammekaan, siksi villisikaviha pysyy yllä varmuuden vuoksi koska vaarana on sikarutto. Tiedon sijaan kuvittelemme likaisen sian, tautisen ja haisevan. Toisaalta afrikkalaisesta sikarutosta on näyttöä että se on erittäin vaarallinen – ja tarttuu ihmisiin.

Suomessa ei kerrota villisikoja olevan kuin itärajalla, mutta tietomme on hajanaista, kuten Helsingintien esimerkki osoittaa.

Syyskuussa Keski-Ruotsista löytyivät ensimmäiset naapurimaan sikaruttotapaukset, kun metsään kuollut villisika paljastui ruttoiseksi. Tuon alueen metsiin tuli tiukka liikkumiskielto ja voin hyvin kuvitella mitä se merkitsee alueen ihmisilla. Pelkästään tieto siitä, että ruttoa voi olla muuttaa metsät vaarallisemmaksi, kuin mikään petoeläin.

ASF-virukseen ei ole olemassa rokotetta. Se on vakava verenvuototauti, joka leviää sikojen keskuudessa. Monia suursikaloita on jouduttu hävittämään eri puolilta Eurooppaa. Tämä verenvuototauti on levinnyt Latviaan, Liettuaan ja Viroon asti. Suomenlahden tälle puolen sen tiedetään tulevan ennen pitkää.

Kari, metsästäjatuttuni Miehikkälästä kertoi että itärajalta tulevia villisikoja mestästetään mahdollisimman paljon. Viime vuonna hänen veljensä on ampunut niitä viisi kappaletta, tänä vuonna villisikoja arbellaan tulleen rajan yli vähemmän. Mitään tarkkoja tietoja ei ole, vain jälkien perusteella tehdyt laskelmat.

Villisian kerrotaan olevan vaikea ammuttava, sillä on niin hyvä vainu. Vaikka villisialla on huonot tihrusilmät, sen hajuaisti on erinomainen. Sen on helppo tunnistaa ihmisten jättämät hajuvanat ja piiloutua. Aamuyöstä, kun on vielä pimeää, se käy aterioimassa. Infrapunakiikarit ja valot ovat terpeen sen metsästämisessä.

En tiedä onko villisika Suomessa vieraslaji. Mutta Saksassa on huoli sekä sikarutosta, että villisikojen sukupuutosta. Niiden kannat olivat kasvussa, ne olivat jo palaamassa. Mutta nyt villisikoja on ilmeisesti pakko tappaa paljon, muuta keinoa sikaruton pysäyttämiseksi ei tiedetä.

Saksassa on pyydystetty tai löydetty tiettävästi 200 sikarutton kuollutta villisikaa, ammuttuja on moninkertainen määrä. Suomessa ei ole löydetty vielä yhtään virusta kantavaa villisikaa, mutta valtava määrä on ammuttu.

Tämä on hirvittävää, mutta niin on pakko tehdä.

MUITA NELJÄNNEN ADVENTIN ALLEGORIOITA

Taivas laulaa aina – kvartetti
Tarinan neljä tasoa
Jostain tulee vielä neljäs merkitys

Jos valot on päällä, hirviöt eivät olekaan poissa

VALON VALETURVA Enemmän valoa ei tarkoita enemmän turvallisuutta, tämä on hyvä tietää vuoden pimeimpään aikaan.

Pihavalo herättää turvallisen vaikutelman, mutta kun valon häikäisy peitetään niin varjosta löytyy hahmo.

On yksinkertaisesti väärin ajatella, että enemmän valoa olisi lisää turvallisuutta. Kriminologi Dunja Storp, joka on kiinnostunut pelottavista tiloista.

Valaistu metroasema tai tyhjä supermarketin parkkipaikka pitäisi valaista entistä voimakkaammin, että ne koettaisiin turvallisiksi. Riittääkö mikään valo ?

”Ihmiset tarvitsevat erilaista valoa vuorokaudesta ja vuodenajasta riippuen. Talviyönä kello kolme sinivoittoinen valo, on ihmisille yhtä häiritsevää ihmisille kuin linnuille – eikä se lisää turvallisuutta, vaan vahvistaa pelkoa.”

Vaikka suunta on löytynyt, energian säästämiseksi monet pienet kaupungit sammuttavat valonsa aikaisemmin tänä syksynä ja talvena, myös isoja nähtävyyksiä, maamerkkejä valaistaan vähemmän. Länsimaat ovat vasta oppimassa, että pimeydestä ei ole vain haittaa. On valaistuja alueita jotka pelottavat ihmisiä jo yhtä lailla kuin pimeä.

Halusimme valaista kaupunkimme, mutta miten on käynyt?

”Me vain kasvatamme varjoalueita ”, sanoo tutkija Christopher Kyba ”Me emme ymmärrä valoa tarpeeksi. Tunnemme olomme epämukavaksi, kun emme näe, ja uskomme, että valo auttaa.” Kyba tutkii, miten keinovalaistus vaikuttaa meihin.

”Jos haluat nähdä hyvin, et tarvitse enemmän valoa, vaan vähemmän kontrastia.”

”Kaupungissa taas on paljon valoa jopa pimeissä nurkissa, mutta jostain tulee vielä kirkkaampi valo, ja siksi emme näe mitään hämärään jäävällä takapihallamme”

Jos keinotekoisia valonlähteitä ei ole, asiat, jotka ovat olleet siellä koko ajan, tulevat yhtäkkiä näkyviin. On paikkoja, jotka ovat kuuluisia pilkkopimeydestään: Namibiassa tai Chilen Atacaman autiomaassa. Ne, jotka haluavat matkustaa vähemmän kauas, voivat löytää pimeän ja tähdet planetaariossa. Kun taivas pimenee, tähtitaivaan äärettömyys ilmestyy.

Harva enää elää alueilla jossa on pimeyttä niin paljon että voisivat nähdä edes tuhat tähteä galaksistamme. Itse asiassa 99 prosenttia Euroopan ihmisistä elää olosuhteissa, joissa taivas ei enää pimene kunnolla, maailmanlaajuisestikin vastaava luku on 80 prosenttia (Science: Falchi et al., 2016). Vain joissakin paikoissa maailmassa on niin vähän keinotekoista valoa, että ihmiset

Laita valo päälle – ja hirviöt ovat poissa. Lapset voivat kokea näin, mutta yhteiskuntiemme tulisi aikuistua, koska joka vuosi maapallo tulee noin kaksi prosenttia kirkkaammaksi.

Referaatti Die Zeit artikkelista

https://www.zeit.de/wissen/umwelt/2022-10/licht-verschmutzung-dunkelheit-energiekosten-natur

3. adventti – kolme parasta

Ketkä saivat kultaa, hopeaa ja pronssia ? Ketkä nousevat palkintokorokkeelle tällä kertaa ? Sen jälkeen kun huomattiin, että mitään kilpailua ei ollutkaan, korokkeelle nousseet kaksi nolostuivat ja tulivat alas.

Laskettuaan kätensä nämä kaksi parasta eivät tienneet pitääkö niitä edessä vai takana. He pitivät käsiään ensin rennosti lanteilla, sujauttivat ne sitten selän taakse, kunnes asettivat ne sitten eteen haarovälin kohdalle ja punastuivat. Nyt he eivät tienneet minne katsoa, ei ainakaan ylös, ehkä alas tai sivulle.

Odotettiin vielä hetki, kunnes kolmaskin oli maan tasalla ja palkintokoroke oli tyhjä. Oliko tässä koko touhun tarkoitus: kukin vuorollaan laskeutuu korokkeelta niin, että lopulta on vain tyhjä podium.

Mutta kuka on tuo neljäs, jonka rinnalla kaikki muut nyt seisovat ?

Jeesuslapsi hän ei ole, ei se joka pinkoi pakoon kesken kaiken. Emme tiedä kuka, mutta ehkä se paljastuu sen jäljeen kun hän on kätellyt kolme muuta.

Kolmas karva olkoon merkkinä
Kolme käpälän jälkeä
Imurille kolmas pistoke
Makujen herättämisen kolme vaihetta
Kolme sanaa kerrallaan
Kolme peuraa, ovathan kaikki terveinä

Talouskuusta ennen oli romanttinen kuusi

Saksalaisessa joulkuusen historiasta läytyy jo enteitä nykyisestä luonnonmetsien västymisestä talousmetsien tieltä. Joulukuusi – Tannebaum – on peräisin etelä-saksalaisista ikimetsistä. 1700-luvun lopulla aatelisto arvosti tätä tannekuusta, otti sen joulupuukseen, eli liitti vanhan puurituaalin kristilliseen juhlaan. Aiemmin kuusen tuominen pihaan – tai jopa sisälle – oli metsän palvonnan merkki, ja sellaisena joulukuusi toimii yhä.

Kun 1800-luvulla joulukuusi omaksuttiin saksalaisen porvariston jouluperinteeseen, aivan kuin huomaamatta Tannebaum, tannekuusi, korvautui toisen lajin kuusella. Se oli nykyinen, pohjoinen kuusi, Fichte. Siinä on terävät neulaset varrattuna tannekuusen pehmeämpiin, litteämpiin neulasiin. Porvariston hyvin lämmitetyissä asunnoissa nämä terävät neulaset putosivat aiemmin, tarttuivat ja pistelivät sukissa. Tannepuu ei pudottanut neulasiaan lainkaan.

Sattumalta samaan aikaan joulu lyheni, ja jos joulukuusen jalkaa ei osattu kastella eikä kuuselle annettu vettä, se oli heitettävä ulos jo ennen vuodenvaihdetta.

Nuorena, joulukuusen ikäisenä tannekuusi oli oksiltaan tanakampi kuin kuusi. Ja jos tannepuussa oli käpyjä, niin sen sijaan, että kävyt roikkuisivat oksilta, ne ovat pystyssä, muistuttaen kynttilöitä.

Caspar David Friedrich, tunetuimpia romantiikan ajan taiteilijoita, onnistui liittämään syviä uskonnollisia tunteita kuuseen. Tässä talvimaisema -nimisessä maalauksessa on joulun elementit, kevyt lumisade, kuuset ja kirkko. Taustalla olevan katedraalin tornit rinnastuvat etualan kuusiin, ne kertovat samaa sanomaa.

Maalauksessa korostuu kuusen ”ikivihreys”, se on symbolinen viesti, joka on antiikin ajoista lähtien liitetty nimenomaan kuuseen. Kuusen ikivihreys on keskiajalta lähtien ollut kuoleman voiton symboli: vaikka kaikki muu luonnossa kuolee talveksi, niin havupuu kestää vihreänä. Kuusi on niistä tärkein, koska sen oksat ja neulaset muodostavat ristin ornamenttia.

Friedrich itse oli kotoisin Saksan pohjoispuolelta. Hän siis tiesi hyvin, että kuusi on ristin kaltainen puu siksi, että ristin ornamentti toistuu siinä, aina rungosta oksiin ja neulasiin asti.

Miten ”ikivihreyden” symboli näkyy Friedrichin maalauksessa? Tarkemmin katsottuna kuvasta löytyy vammainen, joka on jättänyt kainalosauvansa ja edennyt kuusen suojiin, lähes kadonnut tuohon ikivihreään. Kuusen suojista voi myös havaita krusifiksin, jota vammainen rukoilee.

Molemmat hahmot, sekä vammainen että krusifiksi ovat huomattavan näkymättömiä kuusen vihreydessä, lähes kadonneita. Ikiviheys, eli se että kuusi yhteyttää yhä, hitaasti, vaikka kaikki muu on kuollutta ja jäätynyttä. Näin siis elvyttävä voima tuntuu tulevan pikemminkin kuusesta kuin taivaalta. Toki lumisade taivaalta laskeutuu hiljalleen, armollisena.

Caspar David Friedrichin Tetchener altar (1807/8) on alttaritaulu, jossa Golgata onkin kuusivaltaisella kukkulalla. Friedrich itse luonnehti maalaustaan:

”Ikivihreänä, ajan kulua vastustaen, kuuset seisovat ristin luona kuin ihmisen toivo, tämä puista ristinkaltaisin.”

Jostain syystä Friedrich kirjoittaa tannekuusesta, vaikka maalauksessa on ilmiselvästi tavallinen kuusi. Siinä on terävät latvat, hieman ristiä muistuttavat. Tannekuusen latvat pyöristyvät vanhemmiten, vain nuori tannekuusi on terävälatvainen.

Maalauksen kuuset nousevat taivasta vasten, rinne on jyrkkä ja tulevaisuus heittää dramaattiset säteensä keskellä olevaan ristiinnaulittuun. Näkökulma on niin jyrkästi alhaalta ylös kurkottava. Joku huomautti tuohon aikaan, että maalaus rikkoo perspektiivin lakeja, luonnollinen etäisyys järkkyy. Maalaus tuntuu sisältävän itseesnsä rukouksen asetelman.

Toki alhaalta päin katsottuna kuuset ovat hyvän näköisiä.

Sattumalta 1800- luvun alussa syntyi metsän talouskäyttö. Käytännössä se merkitsi tannekuusen syrjäytymistä kuusen tieltä, koska tavallinen kuusi kasvoi nopeammin. Tannekuusi oli luonteeltaan ikipuu, tammien, pyökkien ja jalavien tavoin se kesti aikaa. Tannekuusen erottaa kuusesta parhaitan kaukaa, koska se on pyöreälatvainen.

Toki tavallinen kuusikin kasvaa moninkertaisesti vanhemmaksi kuin tukkina käytetty talouskuusi. Mutta valistus ja niin sanottu hyödyn aikakausi merkitsi istutusmetsiä ja kuusen voittokulkua. Friedrichin maisemamaalauksissa nykyihmisen simään pistää se, että metsiköitä hallitsee vanhat puut: ne ovat kallistuneita, katkeilleita ja lahoavia. Tätä lahopuiden runsasta kuvaamista ihmeteltiin aikanaan, Friedrich maalasi niitä luonnon omina raunioina.

Näin siis jo 1800-luvulla huomio kiinnittyi toisaalta hyödylliseen metsään ja toisaalta romanttiseen mersään. Tätä, esimerkiksi Friedrichin romantisoimia kuusia, on erheellisesti luonnehdittu nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi kaipuuksi vanhoihin metsiin. Hyödyn aikakausi ja valistus onnistui samaistamaan realistiset metsät talousmetsiin.

On pitkään uskottu, että 1700 luvun lopulla alkanut modernisoituminen oli dynaamista siksi, että tiede ja tekniikka loivat hyödyn aikakauden. Esille siis nousee hyvin yksipuolinen moderni, joka ei ole luovassa mielessä kovinkaan dynaaminen enää. Monet filosofit ovat jo pitkään väittäneet, että modernisoituminen oli niin dynaamista koska sen ytimessä vaikutti romantiikan ja valistuksen välinden jännite.

Nykyään ymmärretään, että romantiikka merkitsi erittäin terävänäköistä hyödyn ja valistuksen epäilyä. Romanttinen intohimo ikimetsiin, vanhoihin ekosysteemeihin, leimattiin toki nostalgiseksi ja sentimentaaliseksi.

Kun puhutaan raunioromantiikasta ja romanttisen villiintyneistä puutarhoista, jäädään vielä urbaanien kliseiden piiriin. Mutta parhaat romantikoista olivat jo vuoristoissa ja alueilla, jotka kiinnostivat valistusrationalisteja vasta sata vuotta myöhemmin.

pystyyn kuolleet tai maahan lahonneet puut, olivat jonkun kummallisen kauneuden monumentteja. Kun tämä nostalgisena pidetty hyödyön tunne on vähitellen paljastunutkin järkeväksi, vanhat metsät korvaamattomia, lahopuut ovat hyödyllisiä – ekologisen talouden kannalta.

Samalla me olemme pahasti myöhässä, ja se romanttiseksi nostalgiaksi leimattu terävänäköisyys oli päinvastoin, edellä aikaansa. On osoitettu, että kiinnostus ikimetsiin ja jopa luhistuneisiin lahopuista heräsi aivan samaan aikaan kun keksittiin suunnitelmallinen metsätalous. Tämä romantiikka ei siis ollut pelkkää reaktiota kaikkien vanhojen puiden kaatamista vastaan. Puunhakkaajan työ on pientä verrattuna suureen metsään.

Seuraava Friedrichin maalaus on metsän sisältä 1814. Tarkkaan katsottuna ruskean ja vihreän sävyisten vanhojen kuusien ääriviivat hämärtyvät. Se oli Friedrichin temppu jonka avulla hän toi näköismaalauksiinsa lumoa. Vaikka myöhemmin sama keino on levinnyt kaikkialle: Walt Disneyn Bambista aina fotoshoppaajien ”sivellintoimintoon”. Tällä tempulla, Friedrich yhdisti konkreettisen luonnon ja lumoutuneen katseen.

Jostain syystä Friedrich on maalannut mielellään selin olevia hahmoja, tunnetuin niistä on maailmankuulu Vaeltaja – romantiikan ikoni. Tässä puolestaan metsästäjä on poistumassa pimeään kuusikkoon.

Samaan aikaan kun metsätalouden idea syntyi, niin romantiikan myötä syntyi villin luonnon idea. Sitä ennen vuoret ja muut etäiset olivat rauhassa, ihmiset pitivät niitä luotaantyöntävinä alueina.

Mutta romantikot kysyivät, että ehkäpä nuo ihmisen koskemattomat alueet ovat arvokkaita sellaisenaan. Saattaa olla, he ajattelivat, että ihminen on nujertanut kaikki lähialueensa. Romantikot huomasivat että luonnon hyödyntämisen rinnalle voidaan nostaa toinen kysymys: pitääkö luonto nujertaa vai voiko sen antaa olla villinä.

Kaksi kaurista syventää rauhaa – 2 adventti

Kaksi metsäkaurista lumisella pellolla, myös ne turvautuvat toisiinsa, siskokset samasta pesueesta. Sen jälkeen kun emo on ne vieroittanut, ne ovat hakeneet turvaa toisistaan. Ne ovat saaneet myös rohkeutta. Yhdessä ne ovat uskaltautuneet tähän asti. Silloin kun vaaraa ei ole,toisen rauhoittuminen ja rentoutuminen siirtyy toiseen, saa vahvistusta toisesta.

Näin tulee joulurauha, kuin kaksi kaurista. Levottomuuteen ei ole aihetta: lumessa ei jälkeäkään, korviin ei tule ääntäkään.

Säpsähdys, kauriin pakeneminen, se ei tarvitse vahvistusta. On pako, kauriin säikky luonne. Pakoeläimen arkuus.

Mutta nyt ne ovat uskaltaneet tien luona olevalle pellolle, kaaputtamaan ruohoa lumen alta. Yhteinen päätös, kun rauha todetaan. Auton ohimeno saa ne nostamaan korvansa. Älä säpsähdä, en minäkään, ne vain nyökkäävät. Näin rauha vahvistetaan.

TOINEN ADVENTTI – 6 ALLEGORIAA

Avaruus on syvää, kirkasta jäätä (Swedenborg)

ks. myös muita tähtitaivaaseen liittyviä tekstjä

Lumi hehkuu himmeänä kuin lasillinen maitoa, mikään ei rajoita lapsen havaintoa. Miten lumihiutaleista tulee valkoisia, kysyi Emmanuel. Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä.

Valonsäteet ovat uponneet kinokseen, Emmanuel näki siellä kuohkean enkelin.

Kun hän heitti lapiollisen ilmaan, se oli kristallipölyä kuin tähtitaivas yöllä. Miten kiteet asettuvat toistensa päälle, hän kysyi, miten kimallus laskeutuu valkoisena lumena.

Emmanuel Swenenborgilla oli kosmisia näkyjä jo nuorena, isä piti häntä Luojan lahjana, hän pääsi Uppsalan yliopistoon vuonna 1703, jo 15-vuotiaana. Kun Emmanuel valmistui tohtoriksi, hän oli 21-vuotias ja kansainvälisesti tunnettu The Principles of Chemistry (1721) -teoksen kirjoittaja. Monien muiden aiheiden lisäksi hänen neroutensa suuntautui kosmoksen ja jään suhteisiin.

Swedenborg päätteli, että avaruus on läpinäkyvää mutta kovaa läpitunkematonta jäätä, kuten kristalli. Hän päätteli, että avaruuden täytyy olla kirkasta, syvää jäätä. Öisin kun tutkija voi tarkastella tähtitaivasta, hän saa todistaa, kuinka avaruus kimaltelee kiteisenä, ja hitaasti liikkuen kuin kiinteä jääkansi liukuisi maan yllä.

Ties mihin Swedenborgin ura tutkijana olisi kehittynyt, ellei kristallin, jään ja avaruuden lumo olisi harhauttanut hänet.

Tutkimuksissaan Swedenborg oli edennyt jo vesimolekyyleihin, kun hän koki ratkaisseensa arvoituksen: kylmyys saa molekyylit asettumaan kiteiksi. Ja koska jää kiteytyy kuin kristalli, niillä täytyy olla jotain yhteistä. Innostuksessaan hän ei ymmärtänyt, että latinan kieli oli harhauttanut hänet – sana chrystallus viittasi jäähän, eikä hän huomannut todistelleensa vain kieleen liittyvää uskomusta.

Silti Swedenborg tunnettiin tarkkana ajattelijana, hänellä oli uskomaton kyky löytää symmetrioita hahmottomina pidetyistä asioista. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, milloin hän todistaisi kokeiden avulla kristallin ja kosmoksen vastaavuudet. Niin ei käynyt: hänen löytämänsä symmetriat eivät merkinneet mitään.

Swedenborg ei koskaan luopunut käsityksestään, että kosmoksessa vallitsee kristalli. Siitä johtuu kristallipallon keskeinen rooli ennustuksissa .

Swedenborgin erehdys oli runoilijalle tyypillinen: sanat glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Jäätikkö viittaa lasin kaltaiseen läpinäkyvyyteen.

Näin siis jää, kristalli, lasi ja kosmos ovat kielen tasolla liitetty yhteen jo aikaa sitten.

Varjojen ja pimeyden eleganssi

ks. Pimeästä pimeään -miniesseet

Kiiltävän valkoiset sairaalan seinät lisäävät potilaan ahdistusta. Kirurgisesti valaistujen huoneiden sijaan parempi olisi levätä maanvärisessä huoneessa, jossa on tatami lattialla.

Kirjailija Junichiro Tanizaki tarkasteli vuonna 1933 kirjoittamassaan esseessä Varjojen ylistys aiheenaan jo silloin kadonnut varjojen kulttuuri Japanissa. Kromattujen haarukoiden sijaan varjoihin sopii posliiniastioiden sijaan mustat puuastiat. Nainen, jolla on mustat huulet, tarjoilee vieraalle aterian. Tämä auringonvalolta suojattu, sisätiloissa elänyt, alistettu olento on kohtelias ja pidättyväinen, hänellä on mustatut hampaat.

Varjojen ylistys -esseessään Tanizaki puolustaa naisten oikeuksia, mutta syyttää länsimaista valistusta johdonmukaisesta varjojen poistamisesta, täysvalaistuksen ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavaa tuhoa varjojen kulttuureille idässä.

Lännessä haamutkaan eivät ole varjoja, vaan ne hehkuvat valoa. Japanilainen kuvittelu ”viihtyy pimeydessä ei niinkuin länsimainen henki, joka on kirkkaisa kuin lasi” kirjoittaa Tanizaki.

”Jos on totta, että ”eleganssi on jääkylmää”, on toisaalta niin, että ”eleganssi on likaista”. Onhan eleganssi, josta löydämme iloa, jossain määrin epäpuhdasta, ja kieltämättä siinä on jotain epähygieenistä. Toisin kuin länsimaalaiset, jotka pyrkivät poistamaan pienimmänkin tahran, idän ihmiset näyttävät pitävän tahran säilyttämisestä ja haluavat – jollain tavalla – kaunistaa sitä.”

”Meillä perinteisten esineidenkin värit ovat pimeyden sekoitusta, kun taas lännessä suositaan värejä, jotka ovat auringon säteiden kerrostumia. Me rakastamme hopea- ja kupariastioita, koska niihin on taipumus tulla patinaa, kun taas lännessä tällaisia pintoja pidetään epähygieenisinä, siksi he kiillottavat ne.”

Lännessä suositaan avaria nurmikoita, idässä puita ja pensaita jotka luovat varjoisia alueita. Lännessä vältetään varjoisia nurkkia, huoneiden katot ja seinät maalataan pastelliväreillä, he suosivat täysvalaistusta ilman varjoja.

Miksi tämä taipumus etsiä kauneutta varjoista on niin voimakas itämaalaisten keskuudessa ? Eihän lännessäkään sähkö, kaasu ja öljy ole vallinneet sen kauempaa. ”Silti, rajallisen tietämykseni mukaan heidän kulttuurissaan ei ole lainkaan taipumusta kauneuteen, joka tulee pimeästä eikä iloon, joka löytyy varjoista”.

”Mistä nämä makuerot sitten johtuvat? Ehkäpä me idän ihmiset haluamme olla tyytyväisiä siinä ympäristössä, jossa olemme, me haluamme näyttää olevamme tyytyväisiä. Pimeys ei saa meitä tyytymättömiksi, vaan me sopeudumme siihen. Jos valoa on vähän, niin valoa on vähän – niinpä me käännymme pimeyden äärelle ja löydämme sieltä kauneuden”.

”Länsimaalaiset eivät tyydy nykyisyyteen vaan haluavat jatkuvasti kehittää ympäristöään. Kynttilöistä lamppuihin, lampuista kaasuvaloihin, kaasuvaloista sähköön. Länsimaalainen etsii kirkkautta lakkaamatta ja pyrkii eroon vähäisistäkin varjoista.”

Vanhat japanilaiset elokuvat ovat epämiellyttävän pimeitä länsimaiselle katsojalle.

Samoin niukasti valaistut, hiljaiset juhlatilat, koetaan epämiellyttävän pimeinä. Ne ovat kadonneet modernisoitumisen myötä Japanistakin. Näin siis se juhlallisena koettu tila, joka hahmottuu pimeän ja hämärän välille, koetaan häiritsevän pimeinä – ei rauhallisina vaan epämiellyttävän pimeinä. Samoin täyspimeässä nukkuminen herättää levottomuutta, ja vasta yövalo antaa rauhallisen unen.

Tanizaki kertoo Kiotossa aikoinaan tunnetusta ravintola Waranjiyasta, joka oli kuuluisa siitä, että siellä käytettiin perinteisiä kynttilöitä sähkövalojen sijaan. Käydessään siellä Tanizaki sai todeta,että kynttilät oli korvattu sähkölampuilla. Muutosta perusteltiin sillä, että asiakkaat olivat valittaneet huonosta valaistuksesta. Tanizakille tuotiin kuitenkin kynttilä, koska hän halusi nauttia vanhasta varjojen perinteestä.

”Silloin aloin ymmärtää, että puisen lakatun astian kauneus tulee todellakin esiin vain hämärässä puolivalossa.

Waranjiyan huone oli vain neljän ja puolen tatamimaton teehuone, ja tokonoma-alkovin musta katto ja musta pylväs kiilsivät, joten tila olisi tuntunut hämärältä, vaikka sitä olisi valaistu hehkulampuilla. Kynttilän valossa se oli kuitenkin erityisen pimeä, ja tuijottaessani varjoihin joissa tarjottimet ja kulhot hohtivat, huomasin kuinka rikasta ja lumoavaa oli tuo lakkapintaisten astioiden hämäryys.

Nuo lakatut esineet ovat perinteisesti olleet mustia, ruskeita tai punaisia, niiden tumma pinta on saatu aikaan monella maalauskerralla, ja se on tehty pimeän ympäristön vuoksi.

Kun näen lakatun laatikon, pienen työpöydän tai hyllyjä, jotka on koristeltu makien kiiltävillä kulta- tai hopeapilkuilla, ne näyttävät aivan liian räikeiltä ja häiritseviltä, jopa vulgaareilta; mutta kun ne asetetaan pilkkopimeään tyhjyyteen ja valaistaan auringon tai sähkövalon sijaan yksinäisen kynttilän valolla, niin räikeästä esineestä tulee syvällinen, hienostunut ja arvokas.

Muinaisista ajoista lähtien käsityöläiset ovat aina pitäneet pimeää ympäristöä mielessään, kun he ovat levittäneet kerros kerrokselta lakkaa esineiden pintaan… Heidän ylenpalttisessa kultalakan käytössä otettiin aina huomioon se, miten teos nousisi esiin hämärästä ja miten lampunvalo heijastuisi sen pinnasta. Toisin sanoen kultalakkaesineitä ei ollut tarkoitus katsella suorassa valossa, vaan vähän kerrallaan, ikään kuin pehmeästi sisältäpäin tulevassa valossa.

Upeimmat kuviot oli tarkoituskin kätkeä pimeyteen, jotta ne toisivat mieleen ilmaisematta jäävät tunteet ja tiedostamattomina pysyvät emootiot. Kynttilänvalossa hämärässä huoneessa myös kärsimättömän ihmisen voi houkutella meditatiiviseen tilaan, kun lakkapintaan heijastuva valo välkkyy jokaisen satunnaisen tuulenvireen saapuessa.

Näin valo näkyy yksilöllisesti, herkästi värähtelevänä täällä ja siellä kuin ohuet nestevirrat, jotka virtaavat tatamilla, tyhjeten hiljaisiin lammikoihin, kutoen kuvion, joka maalaa lakalla itse yön. ”

Junichiro Tanizaki: The Praise of Snadows, 1933, englanniksi 1997.

Tanizakin varjojen ylistys on vaikuttanut esim. Tokioon. Rppongi Hillsin kaupunginosasta sammutettiin katuvalot ensin kokonaan, myöhemmin valosuunnittelijat toivat alueelle erityisen himmennetyn valaistuksen. (Johann Ekelöf: Maailma ilman pimeää, s.189)

Jos silmäni näkevät pimeässä

Hetki sitten valo sattui silmiin, niin että pitkään oli mahdotonta hahmottaa, missä vajan ovi on. Pimeässä valo pistää silmiin, ja vaikka se olisi vain pieni pisto tappisluissa, se sokaisee niin, että hämärään piirtyneet reitit katoavat. Metsätie katoaa, vajan luo kaartuva polku katoaa.

Talojen ja valojen ohi kulkeminen aiheuttaa jatkuvaa vaihtelua, kun vähittäinen hämärään sopeutuminen katkeaa jokaisen valon tuikkiessa ja pistellessä silmiin. (Liikuta kursoria kuvan päällä niin näet) Pihavalot eivät koskaan ole lisänneet turvallisuutta. On käynyt niin, että satunnaiset valot pimentävät ympäristön, ja tekee varjoon vetäytymisen helpoksi. Olen seisonut naapurin pihatien vieressä, ollut hiljaa hämärässä, ja naapurin mies on kulkenut ohitse niin läheltä, että olisin voinut ojentaa jalkani ja kampata hänet. Ilman pihavaloa hän olisi nähnyt minut hämärässä, näkökentän reunalla olevien sauvasolujen ansiosta, ja olisimme vaihtaneet muutaman sanan.

En halua otsalamppua, se tekisi iltakävelystäni kokonaan valaistun. Tällä pimeäkävelyllä, joka ajoittain vaihtuu hämäräkävelyksi, kuljen varjoissa niin, että valo ei paljasta minua. Vaikka se ei ole tarkoitus, vaan se että pupillit silmissäni saavat laajentua

Näen oven aitan seinässä, hahmotan tien ja renkaiden raiteet, jota kävellessäni en kompastu siihen kiveen joka on tien vasemmassa reunassa, en astu ojaan joka kulkee tien oikeaa reunaa. Kun kuljen hämärässä, koetan myös kääntää pääni niin, että yksikään valo ei osu näkökenttään. Kaukaakin pilkottavat valot haittaavat näkemistä.

Sikäli kun hämäryys hallitsee, pupillit laajenevat. Yleensä minulla on pistävä katse, mutta hämärässä se on pehmeä, lähes hellä. Kun katse saa levätä, fotonien pommitus hiipuu, ja hämärä laskeutuu silmien verkkokalvoille. Toiset aaltopituudet vallitsevat, niin että värit vähenevät ja taittuvat tummiksi, kaikki pehmenee, asumusten nurkat ja puiden siluetit, maa jaloissa.

Ympäristö ei piirry tarkasti, mutta mikään ei katoa, aallonpituudet vain muuttuvat, ja näkö avautuu toisenlaisena. Sitä varten kuljen hämärässä, on syksy, se tarjoaa pehmeää pimeää. Muutos tapahtuu näköalueen reunoilta käsin, turhaan olen yrittänyt tarkentaa katsettani pimeään aitan seinään ja sen oveen. Siellä, minne ei kukaan voi katsoa suoraan, aitasta vasemmalle, tiestä oikealle, sieltä avautuu hämäränherkkää näkökykyä.

Minulla on eläimen silmät, verkkokalvon yllä on toinen kalvo, tai jäänne siitä. Annan pimeänäön levitä silmiini, omaan vähäistä valonkajoa keräävät silmät, ja voi olla että näen kuin kissa. Kirkkaassa valossa iiris suojautuu ja pupilli supistuu, mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaiseksi.

Kyse on silmien rentoutumisesta, en saa kuvitella näkeväni mitään, silloin katse tarkentaa ja aavistus, ei pysyttele enää näkökentän reunamilla. Minä en nyt ole se, joka näkee, annan eläimen katsoa. Silmissä avautuvat silmät, pupillit laajenevat. Sopeudun hämärään.

Kuljen kärrytien päähän ja käännyn oikealle, siellä on kissa pimeässä. Ja vaikka minun silmäni eivät hehkuisi niin kuin sen, voi olla että silti se näkee silmieni hehkuvan pimeässä. Toinen ihminen ehkä näkisi silmien välähdyksen, mutta kissa huomaisi silmieni pysyvän hehkun.