Pakkaskaunis

Talven juhlallisin tila ilmaistaan kireä ilme suupielessä, sanotaan: pakkanen kiristyy. Kaikkialla näkymä huikaisevan puhdas ja luminen, hienoinen lumivaippa pensaissa, havupuut kuohkeina korkeuksissaan, kylmänsininen taivas yllä.

Talvinen korkeapaine, kylmä ja kirkas sää, on juhlallinen, vaikka kieli ei sitä tunne vaan väittää, että pakkanen ikään kuin kiristäisi kääntymään pois.
Pakkaskaunis ja kuusi muuta huurteista tekstiä
Kylmän enkelit
Harhoja öisessä metsässä 1863
Talvi piirtää naaman
Lumessa kahlaava, hikoileva nainen 1892
Lumen painoton paino
Matissen saksimat lumikukat

LUE TÄÄLTÄ

IV Vegetaarinen evankeliumi

Hildegardin teologiassa ihmisten ja Jumalan välillä on kasvillisuus, sen vehreys ja voima: viriditas toimii välittäjänä. Niinpä neitseellisessä syntymässä on jotain kasvillisuuden kaltaista, sieluja virvoittavassa Jeesuksessa on viriditas ja maailman pelastuskin kanavoituu kasvillisuuden kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista on puuttunut Hildegardia koskevista kirjoituksista, ennen kuin viriditas nostettiin esiin. Tuo tuoreuden ja vihreyden voimaan viittava sana, viriiliys mutta kasviperäinen, löytyy kaikkialta hänen kirjoituksistaan. Sen perusteella voi ymmärtää, miksi kasvit ovat hänelle keskeinen välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Se on ennen ihmistä mutta Luojan jälkeen.

Tietysti viriditas kuuluu myös joulun ihmeeseen. Aikaan jolloin elinvoima on vähimillään, viriditas tuo hengen, joka menee Mariaan. Se vaikuttaa Hildegardin uskontunnustukselta:

Niin ”korkeimman isän nimeen, joka suloisen viriditaksen avulla on lähettänyt Sanan Neitsyen kohtuun .” Näin pyytää Hildegard vuonna 1146 tukea Clairvauxin apotilta Bernhardilta, kun hänen puhdasoppisuuttaan oli epäilty. Vastaavaa muotoilua hän on toistanut myöhemminkin.

Viitaten neitseelliseen syntymään, ja sitä edeltävään suloiseen viriiliyteen, hän hahmottaa sen vegetaariseksi. Hildegardille Jeesuksen syntymä on pikeminkin kohdussa kukkivaa kuin tuottavaa hedelmällisyyttä, sikäli neitseellisenä pysyvää.

Miksi siis neitsyt, viriditas, nuorekas ja tuore ? Sana tuli lihaksi vegetaarisen viriditaksen välityksellä synnillisen lisääntymisen sijaan. Hildegardilla tuo Sana kukkii, kukoistaa ja laulaa, pysyy aina neitsyenä ja tulee lihaksi vain hengessä. Varmaankin Hildegard olisi joutunut vaikeuksiin, jos olisi näkynsä perusteella todistanut, että Maria ei koskaan tullutkaan raskaaksi.

Hedelmän ja hedelmöittymisen sijaan hän puhuu kukkimisesta (floriditas) ja siitä, miten viriditas toteutuu kukoistuksessa. Hildegard katsoi, että neitsyyden säilyttäminen merkitsi valintaa, jossa mahdollistui elämänvoiman vaaliminen ja omistautuminen puhtaudelle.

”Kirkkaasti kukkii Sana neitsyessä”

Tämä puhtauden vaatimus vaikuttaa Hildegardilla ehdottomalta ja jyrkältä, niin totalisoivalta, että hänen vegataariseen teologiassa on syytä suhtautua varauksella. Puhtaus, valkoisuus ja valon mystiikka on kovin elämänvastaista. Steriiliys -sanaa ei tunnettu varhaisella keskiajalla, kuten ei bakteerejakaan. Mutta Hildegard puhui puhtaudesta maan nesteiden tislaamisena sekä yrttien uuttamisena. Kaikki muu kuin puhtaus oli torjuttavaa; usko oli puhdasta, mutta niin myös tieto. Mistään asioista ei saanut tietoa, ennen kuin ne oli puhdistettu.

Jollain käsittämättömällä tavalla puhtaus liittyi keskiaikaisessa kosmologiassa vertikaaliseen ylös ja alas vektoriin, sekä ihmisen että kasvin pystyasentoon, mieluummin kuin matelemiseen. Horisontaalinen, makaaminen ja maan pinnan myötäinen ei tämän mukaan ole edes vegetaarisesti hyväksyttävää.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten Hildegardin vegetaarinen evankeliumi asettaa Jeesuksen pelastajaksi kasvimaailman keskelle. Ja samalla tavalla kuin viriditas on voima, joka vahvistaa Sanaa, saa Marian synnyttämään, samalla tavalla viriditas voimistuu Jeesuksessa. Hän on virvoittavien niittyjen poika, joka Sanansa myötä virkistää väsyneen ja voimattomaksi käyneen maailman. Kyse on tietysti synnistä, mutta synti saastuttaa maailmaa. Hildegardin näyt puolestaan olivat ilmoittaeet hänelle, että kun maa on voimaton ja kuiva (ariditas) niin Kristus voimassaan (viriditas) ilmestyy kasvillisuuden kautta, vehreänä vihreässä.

Hän joka syntyy Jouluna, on kesä talven keskellä, ja saa aikanaan uudistumaan koko maan piirin, ikuisen elämän(voiman) paluun.

MIchael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021

III Adventti – musiikissa resonoi kolme

Kun yksiääninen kirkkolaulu soi, sen taakse voi hahmottaa Hildegard von Bingenin musiikillista teologiaa. 1) äänenä ihmisruumis on kauneimmillaan 2) sielu on sinfoninen, siihen kokoontuu moninaisuus 3) järki on sielua ottaa yhteyttä maailmaan ja resonoi luonnon moninaisuutta.

Hildegard von Bingenin henkeen kolmannen adventin trioksi kokoontuvat ruumis, sielu ja järki. Kokonkutsujana toimii musiikki. Hildegard tunnetaan suurena säveltäjänä ja tuota 1100 luvun yksiäänistä kirkkolaulua kuunnellaan valtavast yhä. Siinä yksi ihmisääni resonoi aivan universaalisti, se oli Hildegardin pyrkimyskin.

”Sielu on sinfoninen [symphonialis est anima]”

Mutta samalla yksi ääni resonoi omaan rintakehäänsä ja koko ruumiiseensa, ja yllättäen tämä abbedissa korosti sitä miten ruumiillista kirkkolaulukin on. Myös kirkko hyväksyi tämän, vaikka ruumista pidettiin synnin pesänä. Hildegard katsoi, että laulaessaan ihminen on kauneimillaan, koska silloin ruumis muistaa sen paratiisin, missä oli viattomana.

Tämä yksiääninen laulu, ruumiin kaunein esitys resonoi universaalisesti; sikäli siinä on sinfonisuutta: ääni kokoaa kaikuja joka puoleta. Symphony -sanan juuri sym viittaa äänten (pony) yhteen kokotumiseen. Kuorolaulu oli Hildegardille erityisesti sellainen yhteen kokoontuminen, jossa kukin löytää oman äänensä. Harmoniset soinnit mahdollistavat sen, että kukin löytää oman rikkeettömän ja kauniin ääniruumiinsa.

Ilman muuta Hildegard tiesi katedraalien akustiset mahdollisuudet, ne ovat selvästi tämän äänten resonanssin taustalla. Mutta katedraalien taustalla ovat korkeat metsät, joita ne jäljittelevät. Ja puut, joita Hildegard rakasti niin, että katsoi sielun olevan puun kaltainen. Tuo arvoituksellinen rinnastus voi aueta, kun ajatellaan puuta sinfonian tapaan moniäänisyyttä huokuvana kokonaisuutena.

Miten on mahdollista, että alaspäin painuvat juuret ja ylös kohoava latva ovat sovussa vaikka vetävät eri suuntiin ? Miten on mahdollista, että sivulle päin pyrkivät oksat ovat sovussa kohtisuoraan pyrkivän runngon kanssa. Puun kaikilla osilla on oma äänensä kasvun harmonioissa, ja ne resonoivat syvlle ja korkealle.

”Ääni on ruumis, järki on sielu [Vox est corpus, rationalitas anima]

Kolmas osa kokonaisuutta on järki, joka liittää sielun ja ruumiin laajempiin yhteyksiin. Hildegard puhuu rationaalisuudesta, mutta tarkoittaa jotain muuta kuin vain ihmisaivoille ominaista järjellisyyttä. Järki on hänelle erityisen sinfonista, se on moniäänistä harmoniaa joka yltää laajemmalle kuin mikään muu. Hän katsoo, että ihminen on Luojalta saanut mahdollisuuden edustaa järjellistä universumia, mikä tarkoittaa, että hän voi löytää myös mykän luonnon äänet ja ilmaisut.

Siinä missä ihmisruumis on kauneimmillaan resonoidessaan sisäisyyttään ja ympäristön kaikuja, siinä järki on kauneimmillaan, kun se resonoi toisiin ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. Samalla Hildegard osoittaa erityistä kiitollisuutta kasvillisuudelle, joka niin hienosti resonoi luonnon värähtelyä. Sillä vaikka kasvillisuus vaikuttaa mykältä, sen korvat ovat kaikkein tarkimmat, sen ruumis ottaa värähtelyjä vastaan ja resonoi niihin.

Ks. Michael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021

II Adventti, neitseellinen odotus

Se, mikä tulee kasveista elämänvoimana suoniimme, on Hildegardin mukaan neitseellistä voimaa.

8.12. on neitseellisen sikiämisen päivä, katolisessa kalenterissa . Odotusaika kestää vielä 16 päivää, sitten on joulu.

Hildegard von Bingenin mukaan ihminen kehittyy täyteen ja vahvaan viisauteensa vain neitsyenä. Kuten luostareiden neitsyet, puhtaat olennot, pysyvät viriileinä vanhoille päivilleen asti.

Tosiaan, sana viriili tai viriditas on Hildegardin filosofian keskuksessa. Hänen vaikutuksestaan viriiliys ei tarkoita enää mieskuntoa, eikä neitsyt tarkoita vain nuorta naista, vaan viriiliys ilmenee ihmisissä jonain vegataarisena.

Ihminen ja kumppanuuskasvi synnyttivät ihmiskunnan, yhdessä Luojan avulla ne nousivat maasta. Hildegardin Physica alkaa sanoin In creationem homines de terra – ihminen, maasta olet sinä tullut. Sana Adam viittaa maasta tulleeseen.

Paratiisi oli eloisa ja vihreä (viriditas), kunnes – Hildegardin kertomana – tapahtui lankeemuksen seurausta kuivuminen (ariditas). Karkoitetusta ihmisestä tuli heikko ja kuiva, ellei Luojan suojelema kasvillisuus tarjoaisi vihreää voimaa (virititas) ja ravitsisi ihmistä.

Hildegardin ajattelussa kasvit olivat yhteydessä luojaan, ja ne tarjoavat tätä yhteyttä myös meille. Siksi Hildegard omisatutui yrteille. Ihminen on aina sairas, mutta oikeiden yrttien nauttiminen parantaa, elävöittää ja henkistää meitä.

Ihmiset ja kasvit olivat alusta lähtien hyvin erilaisia, juuret niillä olivat lähes avastakkaiset. Yhteistä oli, että molemmat hengittävät, ja että molemmissa virtasi nestemäinen elinvoima. Ihmisellä oli juuret, sen ei tarvinnut tappaa, koska ammensi elinvoimaa suoraan maan kohdusta.

Muuten ihmisen juuristo muodostuu puheesta ja käsistä. Kuten muutkin filosofit sanovat; rationaalisuus tekee ihmisen. Siispä Hildegardin mukaan ihmisen juuri on ratio (se viittaa juureen, radix). Juuristo, joka pitää ihmisen pystyssä, on luojan totuutta tavoitteleva päättely ja asioiden käsittely.

Sekä kasvit että ihmiset asettuvat Hildegardilla sukulinjoihin jotka ovat neitseellisiä: suvut jatkuvat juurista ei siemenistä käsin. On myös viitteitä siitä, että Hildegard oli seksimyönteinen sikäli, kun se lisäsi viriliteettiä ja elinvoimaa. Mutta lisääntymiselle hän kehoitti aina sanomaan ei. Hän oli myös luostarin lääkäri, praktinen toimissaan, ja tunsi yrttinsä. Se, että hän halusi parantaa ja saada ihmiset tervehtymään, kuuluu viriditas -kutsumukseen.

Samalla koko hänen ajattelunsa oli suvun jatkamista vastaan. Hän oli paneutunut ehtottomalla pieteetillä neitsyyden ihmeisiin. Voin hyvin kuvitella, miten Hildegard kerää yrttejä kasvimaalla, ja huolehtii että basilika ja salaatit eivät pääse kukkimaan. Kasvimaalla erityisesti vihreää tuottavat pidetään ikään kuin neitseellisessä vaiheessa, sillä kukkimisen myötä kasvit suuntaavat voimansa siihen.

Se, että Hildegard sulki maailmastaan pois suvullisen lisääntymisen kysymykset, antoi hänelle erinomaisen mahdollisuuden keskittyä viriiliyden eli viriditas -käsitteen mukaiseen ajatteluun.

Ehkä tästä johtuu, että vegetaariseen piiriinei tunnu kuuluvan hedelmöittyminen ja siemen, pelkästään vihteä elinvoima ja kasvu. Toki Hildegardin jälkeen me voimme poistaa nämä sulut ja rarjoitukset.

Adventti, neljä Hildegard von Bingeniä

Adventti alkaa:

Yksi ainoa yksiääninen lauluääni laskeutuu kirkkoon, tai nousee, on gregoriaaninen laulu joka hoitaa ihmisen mieltä. Hänen säveltämänsä yksi ääni täyttää tilan, laajenee ja pysyy yhtenä. Se avautuu, yksi ääni asettuu uuden tilan sisälle, edelleen yhtenäisenä. Se kuuluu laajempaan ykseyteen. Se kuuluu supistuvaan ykseyteen kaikuessaan myös sisäänpäin, se resonoi laulajan keuhkoissa, ja samoin myös kuulijassa, rintakehän ympärille keskittyvässä olemuksessa.

Tuo yksiäänisyys kaikuu ja resonoi, se kasvaa kun valo vähenee, nousee kohti vuoden lyhintä päivää, pisintä yötä. Se on kasvi, joka pimeässä kehittää kukka-aiheitaan, ei vielä edes nuppuja vaan nupun nuppuja. Tuon yksiäänisen laulu on viriditas, sen soinnissa ailahtaa jo vihreää edeltävä punainen, kukka, kevään ilo, mutta se liukuu äänettömyyteen, se läpäisee joulun punaisen ja saavuttaa sen infrapunan, joka kaikuu ja valmistaa myös kasveja kukkimaan.

Hildegardin ruumiillinen puoli on yrteissä, kukissa, lehdissä ja juurissa, yrttihoidoissa. Hänelle ihmisen ruumis oli aina langennut, eli aina kasveista löytyvän hoivan ja lääkinnän tarpeessa.

Kuinka sienet happanevatkaan

Marraskuun alussa sienet ovat jo mädänneet, vettyneet, valuneet ja lysähtäneet. Harmittelin, etten ollut paikalla, kun ne vielä olivat hyviä. Katselin pilaantuneita karvarouskuja. Ne eivät olleet napakoita, eivät enää olleet pörreäpintaisia, eivätkä kantaneet itseään rouskumaisen keveästi.

Sitten näin lampaankääpää, kaksi jo kellertävää läjää. Tarkastelin niitä, käsissäni oli kuolleiden sienten raskaita ja märkiä lakkeja. Ne olivat verttyneitä, mutta eivät lysähtäneitä.

Oli pelkkä mielijohde, että vein ne kotiin. Joskus sienet näyttävät käyttökelvottomilta metsässä, mutta paljastuvat hyviksi vasta kun paistaa ne. Nämä kaksi lampaankääpää osoittautuivat hyviksi. Joitain huonoksi menneitä lohkoja täytyi poistaa. Ne olivat niin vetisiä, paistamista kesti kauan ennenkuin pannulle saattoi lisätä mausteliemen ja rasvan. Sitten ne olivat hyviä.

Metsä näyttää myöhäiseltä. Jostain syystä se sai myöhäisen ilmeen jo syyskuun alussa. Sienet katosivat, vaikka syksy oli lämmin, muut kuin suppilovahverot. Ensimmäisten pakkasten jälkeen ne vaalenivas sopivasti, ja nyt ne erottuvat selvästi sammalikossa.

Harmittelen, että en saanut ajoissa kerättyä karvaruskuja enkä haaparouskuja. Syvältä sammalen joukosta löydän haaparpuskuja, ne ovat märkiä, niiden lierit raskaita ja valahtamaisillaan, sammal pitää silti jokaisen pystyssä.Viimeviikolla satoi lunta, ja nyt se on sulanut.

Huomaan, että haaparouskuistahan tulee juuri tuollaisia, kun ne keitetään. Kun rouskujen kitkerä maiti kiehutetaan pois, ja kun soluseinämät romahtavat, niistä tulee syötäviä.

Voihan olla, että nuo kevyesti jäätyneet sienet olsivat olleet hetken aikaa vielä maisteltavissa. Haaparouskujahan voi säilöä hapattamalla, niihin lisätään vain suolaa. Valoisassa ja lämpimässä paikassa, lasipurkkiin pinottuna, ne valmistuvat viikossa.

Entä nuo metsässä vettyneet rouskut ? On selvää, että ne ovat hapahtuneet myös, mutta koska niissä ei ole suolaa en uskalla maistaa.

Sieniä hapatettaessa niihin lisätään suolaa siksi, että maitohappobakteerit saavat vallan sienilihassa. Ne kestävät suolaisuutta toisin kuin useimmat muut bakteerit.

Luonnollisen ja kulinaarisen happamisen erottaa siis suolavesi. Aivan kuin happamansuolainen neste vain vaihettaisiin lähes samanaisen, elävässä sienessä olleen kitkerän maidin tilalle.

.

Pöytäbasilika kasvaa puheensorinassa

Basilikat ruukuissa ovat pieniä, ne eivät ole kasvaneet korkeaksi, paitsi yksi. Siinä ei ole tarpeeksi lehtiä, mutta onneksi pienet kasveista ovat lehteviä. Ruukullinen basilikaa riittää yhteen kattaukseen kahdelle hengelle, kahdelle lehtien napsijalle. Sitten siirrän tuon saviruukun pois kasvamaan, kertomaan lehtiä, sillä yhdestä kasvaa vähintään kaksi.

Kerro lehtesi, basilika.

Italiassa levisi joskus ennen uskomus, että basilika pitää äänekkäästä puheesta. Luin myytistä, jonka mukaan basilika tuodaan ruokapöytään tarkoituksella, käsillään elehtivien italialaisten lähettyville. Kovaäänistä puhetta rytmittää silloin tällöin ojentuva käsi, ja kohta on basilikan lehti sormien välissä.

Mielikuva italalialaisesta pöytäseurustelusta: spagettia, joka on kuin puheensorinaa, ja väliin tomaattikastiketta. Ajoittain joku imaisee juonenpätkän.

Sen, joka haluaa hyvää ja aromikasta basilikaa kannattaa kasvattaa sitä itse. Kannattaa kokeilla, kuinka se viihtyy puheensoronassa. Tosin olennaisempaa on käsillä elehtiminen on lehtien nyppiminen. Siitä basilika aivan hullaantuu.

En tiedä, joskus aamuisin minä olen puhumaton ja samoin puoliso. Emme mykkinä, sillä aina joskus hiljaisuus katkeaa, kun käsi napsaa basilikaa. Puolisolla on tapana katkaista latva. Minä puolestani poimin lehtiä varresta,

Pöytäbasilikaa hoidettaessa lehtiä olisi napsittava oikein. Jos kasvi on pieni, se kärsii kun latva sydään pois liian aikaisin. Silti puoliso, huomaamattaan, puhellessaan, nappaa basilikan latvalehdet. Minä huudahdan: ei, kasvu tyrehtyy.

Useimmiten olen väärässä, basilika haarottuu ja kasvu tuuhettuu. Ohjeissa kehotetaakin napsimaan latvoja. Arvelen, että kyse on kaupan basilikoista, jotka ovat täydessä mitassa, niiden ei enää saa kasvaa pituutta.

Minä napsin sivulehtiä, siksi että vielä kasvava basilika saisi korkeutta. Pöydän topiselta puolen arvellaan, etten malta. Katkaise nyt vaan basilikan latva, muuten kasvi venyy liikaa. Mutta hän ei tiedä, että yritän kasvattaa ennätysbasilikaa, en voi sanoa sitä, koska aion yllättää hänet.

Kun ilta on tulossa, ja ruoka katettu, puhelemme päivän juttuja. Asioita tulee mieleen, ja kun astiat kootaan pöydästä, balsilika on kaluttu.

Sitten alkaa basilika itse puhumaan – omissa oloissaan – kasvihuoneessa, jonne se on siirretty. Se kertoo lehtiään. Ne ovat pieniä lehden alkuja, kuin puhekuplia joita nousee aina kaksi yhden pois katkaistun sijaan.

Voi siis olla, että italialainen tapa on paras. Ehkä puhekuplia nousisi basilikasta vieläkin enemmän, jos pöydässä olisi paljon lehden nyppijöitä. Niinpä sitten, pitkän aterian jälkeen, kun iso mutta rangaksi kaluttu balsilika siirretään sivuun, vähitellen sen sadat pienet lehdet alkavat kasvaa kaikkialla sen oksissa.

Tällainen on siis pöytäbasilikan kasvatusohje.

Kun otat yhden, saat yhden uuden, mutta kun te otatte yhdessä kaksi saatte neljä, ja sitten kahdeksan ja sitten viisitoista. Loogisesti on mahdollista, että mitä enemmän on ruokailijoita, sitä enemmän basilikat haarottuvat ja tekevät uusia lehtiä syötäväksi.

Ne jotka ovat maassa, tietävät että ruoho kasvaa

Ja ilman muuta keväät ovat poliittisia. Se mitä tapahtui ennen kuin arabikevät, Prahan kevät tai 1968 kevät puhkesivat, maan alla virtasi voima, näkymättömänä leviävä tyytymättömyys odotti mullistavaa muutosta, positiivisen syntyä. Niin kevät lopulta puhkaisi pinnan, tuli julkiseksi ja nousi valtaan.

Me emme sitä tunne, jos maan pinta on vielä kylmä ja kostea, mutta juuret tuntevat. Ne tuntevat alhaisten lämpötilojen muutoksen. Maatyöläiset ovat tunteneet sen kuraisessa ja liejuisessa kevättyössään ja kasvukauden valmistelussa. Ja kun lämpöaalto tulee kaikki maassa on jo valmista ja kasvien tasavalta nousee.

Ylimistö on esittäytynyt mielellään korkealla maan pintaan mähden. Aateliset ajavat jousitetuilla vaunuillaan korkealla maasta, ja maatyöläiset kolhivat polvensa kiviin. Tai opiskelijat jotka mielenosoituksessa, jotka saavat kolhuja kun heidän yli vyöryy poliisirynnäkkö.

On tietysti eri asia istua nurmelle, kuin olla maahan nujerrettuna, kontalleen pakotettuna, loputtoman pitkien työpäivien väsyttämä siirtotyöläinen. Ehkä renki ja maatyöläinen, joka onnistuu löytämään hetken vapautta ja voi istua maassa. Niille jotka tarttuivat joutohetkiin, löysivät niitä, jos eivät olleet pakkotyössä, osasivat hakea joutoaikaa, tunnistaa kuinka vihreä nousee, voimaantua itsekin.

Ne, jotka ovat maassa, tietävät ruohon sitkeyden. Se, että tulee yliajetuksi, ei ole mitään, vain tallaamista, alistamista ja linttaan astumista, matalana pitämistä, nälän heikentämänä ja väsyneenä. Maalaiset tuntevat ruohon ja pysyvät nöyrinä, huomaamattomina. Loputtomasti, jokainen kevät menee ohi.

Tänä keväänä kaikkialla maailmassa protestoivat opiskelijat leiriytyivät yliopistojen puistoihin ja nurmikoille vastustamaan tappokoneistoksi muuttunutta Israelia. Varsinkin USAssa he vastustivat tappamista tukevia rahavirtoja. Samalla kyse oli heistä itsestään. Nykyajan opiskeliljat ovat ylikäveltyjä, maahan jyrättyjä, pettyneitä. Nytkin he tiesivät, että on vain ajan kysymys milloin poliisit poistavat heidät noilta ruohokentiltä, ja on palattava oppia pänttäämään.

Kuitenkaan vihreät keväät eivät ole vain symboleita, ne ovat todellisia muutoksen paikkoja. Ja vaikka yritys ei aina onnistu, opiskelijoiden pettymyksestä huolimatta niihin liittyy konkreettista voimaantumista.

Kun yhtäkkiä vihreä putkahtaa esiin, maan lähellä olevat tietävät että se on hyväksi. Se hyvä on levinnyt kaikkialle kuin tasavalta. He syövöt sitä, se on vitamiinipitoista. Kun vihreä nousee, kunouksellinen aika tulee konkreettiseksi, kaikkialla on syötävää, jokainen elollinen vahvistuu, voimaantuu, jokainen itse ja kaikki yhdessä. Se on yhtä luonnollista, kuin ruohon nousu keväässä ja valta jakautuu kaikkialle.

Kemistinero Robert Boyle 1600-luvulta käsitteli jään luonnetta

Robert Boyle, renessanssin Englanti ja modernin kemian esivaiheet. Hän tutki jopa jäätä. Kun Boylen varhaisvaiheeseen kuuluva New Experiments and Observations Touching Cold (1665) painettiin oli kylmä talvi.

Robert Boyle parka. Hän ei tiennyt vaikeuksista, joita talvella tutkimiseen liittyi. Hän kärvisteli Lontoossa koska muutamat jäähän liittyvät kokeet oli häneltä vielä tekemättä, ne voitiin tehdä vain talvella. Laboratorioissa ei 1600-luvulla osattu tehdä jäätä.

”Minun oli pakko odottaa ja hyödyntää pakkasta (joka on ollut pitkään harvinaista)”, Boyle kirjoitti. Pakkaset tulivat myöhään, jäätä syntyi, mutta se puolestaan vaikeutti kirjan painamista: ”kylmyys saavutti jonkin ajan kuluttua sellaisen asteen, että se vaikutti kostutettuun paperiin ja pysäytti lehdistön toiminnan pitkäksi aikaa”. Painoarkit olivat kuohkeita, jotta muste tarttuisi niihin, mutta ne olivat myös kosteita. Paperi jäätyi.

Boyle kirjoitti ja teki kokeita jään kanssa ”pakkaskauden ensimmäisellä tai toisella viikolla” ennen vuodenvaidetta. 1664 lopulla hän esitteli otteita käsikirjoituksesta Royal Societylle. Boyle vakuutti, että teos tulee julkaistavaksi heti kun sää sallii painamisen.

”Kylmä on niin karu aihe”, kirjoittaa Boyle teoksensa alussa, mutta nämä harvat kokeet ovat sekä ”hämmästyttävän kauniita” että ”erittäin merkittäviä”.

Boyle myönsi kylmää koskevan työnsä puutteet mutta sanoi silti, ettei tekisi niitä enää tarkemmin, sillä ”en ole koskaan käsitellyt luonnonfilosofian osaa, joka olisi ollut niin hankalaa ja täynnä vaikeuksia kuin tämä ”.

Meille veden muuttuminen jääksi on meille liiankin tuttua, mutta siellä, missä ilmasto on lämpimämpi, ihmisiä on aikoinaan pidetty valehtelijoina, jos ovat väittäneet sellaista. Mutta tutkijan täytyy tarkastella ja ihmetellä ”miksi niin suuri rakenteen muutos, kuin jäätyminen, voi tapahtua”.

Boylen oma käsitys oli aluksi, että tuuli aiheuttaa jäätä, pian hän luopui siitä. Sitten hän tutki mitkä objektit jäätyvät helposti, mitkä huonosti ja mitkä objektit saavat vieressä olevankin jäätym̈́ään. Hän kysyi, onko kylmyydelle luontaista nousta ylöspäin vai painua alaspäin.

Boyle kokeilee eri muotoista ja kokoista jäätä. Hän jäädyttää vettä metalliputkessa ja saa jääsylintereitä. Hän kokeilee jään sulattamista erilaisilla hapoilla, ja huomaa että parasta on suola. Boyle jatkaa kokeita, hän saa suolan avulla puupalasen jäätymään kiinni jäälohkareeseen. Hän ei ymmärrä mitä tapahtui.

Boyle käyttää myös jäälevyjä arvioidessaan jään kestävyyttä. Hän huomaa, että jos lasinsirulla raapii jäätä tarpeeksi syvälle, niin paksukin jää rikkoutuu: jopa sellainen joka muuten kestää ihmisen painon.

Boyle kuuntelee jäätä. Sisälle lämpimään tuodut jäälohkareet päästivät kiinnostavia ääniä: ”ikään kuin niihin tulisi pieniä halkeamia”.

Vesi ei ole ainoa neste, jota Boyle yrittää jäädyttää: hän kokeilee virtsaa, olutta, maitoa ja viinietikkaa, mutta viini jähmettyy kaikista hitaimmin.

Eräältä Venäjällä asuvalta intellektuellita hän kysyi, vaihteleeko jään tiiviys kylmyyden mukaan. Tämä vastasi, että Venäjällä jää on paljon kovempaa kuin Englannissa.

Boyle pohtii, onko Nova Zemjan jäässä havaittu sinivihreä väri luontainen vai jostain aineesta johtuva. Hän ei itse matkusta pohjoiselle napapiirille, ja tukeutuu kirjallisuuteen, joissa kerrotaan jäävuorista.

Hän ei epäile, etteikö meressä kelluisi ”suuria jääsaaria”. Mutta hän ei usko, että merivesi jäätyisi vuoreksi, vaan niiden täytyy olla suolatonta jäätä. Hän päättelee, että merellä ajelehtivat jättimäiset lohkareet ovat mantereelta irronneita. Hänen uskoo, että arktiset matkaajat puhuvat totta väittäessään, että tämä jää on ”makeaa ja juotavaa.”

Boyle ihmettelee kuinka arktinen jää voi olla jossain äärettömiin asti tasaista, ja jossain se muodostaa ”pelottavia kukkuloita”.

Hän uskoo, että jää kasvaa sen päälle putoavan lumen vaikutuksesta . Hän ihmettelee, ovatko tällaiset jääkukkulat kiinteitä tai valtavia kasoja. Onko ehkä vesi ja kylmyys ovat liimanneet palat yhteen? Jos ne ovat syntyneet valtavista jääpaloista, niihin on varmaan jäänyt onkaloita.

Boylen ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja, hänellä oli niin hyvä muisti, mutta silti hän päätti tehdä niin. Hän kirjasi ajatuksia ja sitaatteja irtonaisille paperiarkille eivätkä ne olleet missään järjestyksessä.

Johdonmukainen tutkimus tarkoitti järjestelmällistä toimintaa jo 1600-luvulla, mutta Boyle näyttää toimineen luovasti ja epäjärjestelmällisesti. Sekavat lappuset olivat osa hänen mielessään olevaa järjestystä. Ne olivat hyvässä järjestyksessä vain hänen muistissaan.

Jotkut kylmää koskevista kokeista Boyle kirjasi ”muistiinpanoina vihkoon, johon olin heittänyt ne omaan yksityiseen käyttööni”. Hän ei kiistä, että työ näyttää huolimattomalta, mutta vakuuttaa että kokonaisuus on hallussa. Boylen kuoleman jälkeen saatiin havaita, että hänen paperinsa olivat todella kaaoksessa. Kukaan ei löytänyt niistä järjestystä.

Referaatti jäätä käsittelevästä esseeteoksesta. Nancy Campbell The Library of Ice, Readings from a Cold Climate, 2018, VI luku

Lumikiteen kuvaaminen

ks myös LUMIPEITTO, talvisten tekstien valikoima

Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.

Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.

Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.

Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.

Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.

Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.

Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.

Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?

”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.”
Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.

Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.

Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.

Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,

Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.

Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.

On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.

Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.

rniemi@gmail.com