Lupiini, onko se jotain lupaavaa

Lupiinit viihtyvät valtateiden varsilla, ne ovat siellä typen takia. Aivan kuin monipäinen yleisö olisi tullut seuraamaan liikennettä. Ja niinhän se onkin: isot tiet muodostavat eräänlaisia tunneleita, joissa autojen tuottamat typpipilvet pyörteilevät; ja lupiinit kokoontuvat sinne ikään kuin nauttimaan ilmapiiristä. Niitten läsnäolo puhdistaa ilmaa, mutta samalla lupiinit ovat vieraslaji, ja liikenteen kanssa jokseenkin pitelemätön.

No niin. Sinä alat tässä jo ehdotella tienvarsille paikallisia lajeja, jotka poistavat samalla tavalla typpeä ilmasta; patistelet tienvarsia kukkakedoiksi, ehdottelet apilaa, joka sitoo typpeä; muistuttelet muista palkokasveista, jotka sitovat typpeä; tietysti päädyt johonkin pienikukkaiseen ja sävykkääseen hiirenvirnaan, jota kasvattelet puutarhassasi itsekin.

Asiaan. Kuvassa oleva lupiini on viljelylajike. Sinilupiini on syötävä ja erittäin protetiinipitoinen laji. Keski-Euroopassa teollinen suurviljely on jo pitkään satsannut sinilupiiniin; seuraava kasvispohjainen paisti, jonka väitetään olevan herkullinen, tulee kuulemma lupiinista. Myynnissä on jo lupiinimaitoa ja lupiinijäätelöä, tämä siksi, että lupiini on varsin kalsiumpitoinen kuten maito. Mutta edes kemistit eivät usko lupiinijuustoon, siihen ei tulisi luontaista makua.

Nyt sinä olet taas lipsumassa, ja alat kohta valittaa ruuan prosessoinnista; ensin luonnonantimet muutetaan massaksi, sitten se neutralisoidaan ja palautetaan luonnollisen makuiseksi. Massa – kuten nyt selittelet – on sananmukaisesti ainesta, proteiinia tai kuitua, jota tuotetaan massoittain. Sitten aineksesta poistetaan erityispiirteet. Näin puusta saadaan selluloosaa ja uutta muovia; näin palkokasveista saadaan proteiinia ja uutta lihaa. Viimein lupiini alkaa näyttää ja tuoksua paistilta.  

Kaikkihan tietävät, että villi tienvarsilupiini on myrkyllinen. Myös me, jotka olemme sitä maistaneet, tiedämme, että lupiininpapua ei voi sylkemättä maistaa, se on niin kitkerää.  Onhan niissä jonkin verran lektiiniä, kuten kaikissa palkokasveissa: herneissä, linsseissä, pavuissa ja maapähkinöissä. Toisaalta lupiini on terveellisempää kuin esimerkiksi vehnä; ja lupiinissa on oikein hyvin mineraaleja.

Mikset voi kirjoittaa niin, ettet käy neuvomaan muita. Kohta olet valittamassa sitä, miksi Suomeen ei edes tuoda lupiininsiementä viljeltäväksi. Kyllä sitä tuotaisiin, jos se menestyisi. Tai jos se Etelä-Suomessa hyvinä kesinä menestyisikin, niin viljely on silti epävarmaa. Tietysti kysyt, että miksei vielä ole kehitetty lajia, joka menestyisi. No, varmasti sitä kehiteltäisiin, jos siinä olisi järkeä. Varmaankin kaura ja kaikki siitä tehdyt tuotteet sopivat tänne paremmin. Omassa ruokakaapissasi on erilaisia, uusia kauraperäisiä aineksia, mutta etpä ole opetellut edes niitten käyttöä ruuanlaitossa.

Lomailua tuulenpyörteiden äärellä

Puuskaiseen tuuleen on tottuminen, koviin syöksyvirtauksiin on tänä kesänä tottuminen. Jos ei kyse kuitenkaan ole pysyvämmästä muutoksesta – tuulisesta aikakaudesta, – eikä siitä että fennoskandiasta tulisi tuulten temmellysalue. Ehkä kyse on vaan uudenlaisesta lomasäästä.

Puuskainen tuuli tekee ulkona olemisestani hetkittäistä; on loma-aika, jonka tuuli tylsistyttää, lopettaa puuhailut ja ajaa sisään. On niin aurinkoista ja kesäistä, haluan siis ulos.

Jotain kiehtovaa on myös puissa ja pensaissa, kun ne humisevat ja taipuilevat tuulessa. Ne ovat eläimiä, tyynen hetken jälkeen ne havahtuvat ja hyppäävät paikaltaan, riehaantuvat ja tyyntyvät sitten. Viimeinkin nuo maahan juurtuneet näyttävät pääsevan liikkeelle. Istun talon seinustalla, nuori männikkö edessäni ja katselen, kuinka se ravaa täyttä laukkaa. Tuuli vinkuu ja suhisee niiden neulasissa.

Puille syntyy tuulessa lihasten liikkeen kaltaista jännittymisen, venymisen ja palautumisen kaltaista toimintaa. Kasvit vahvistuvat näin; ainakin tomaatit kehittyvät ulkona jäntevämmiksi kuin tuulettomassa kasvihuoneessa.

Itse suosin kuitenkin lekottelua tuulensuojaisessa paikassa. Talon kaakonpuoleiselle seinustalle ei pyörteileväkään tuuli tunnu löytävän. Istun seinän vierelle asetetulla tuolilla ja kuuntelen. Tuulenpyörteet kohahtelevat aikansa naapurin vanhoissa koivuissa, pienen tauon jälkeen pyörteet iskevat isoon haapaamme aivan toisesta suunnasta. Kohta aavistan jotain aivan muuta: syöksyvirtaus lähenee, kiihtyvä tuuli painaa puiston männikköä enemmän ja yhä enemmän. Vauhti voisi vieläkin kiihtyä, mutta tällä kertaa se hellittää ennen puiden murtumista.

Olen vähitellen oppinut seurailemaan näitä puuskia. Sen jälkeen kun huomasin keskittyä vain kuuntelemaan, tajusin olevani hallitsemattoman elementin äärellä. Oivalsin, että tässähän istun tuulen reunalla, kaikkine aisteineni, samoin kuin joku toinen lomailija istuu merenrannalla kallion suojassa, katsellen kuinka myrsky iskee rantakiviin.

Itse tosin olen täällä maalaiskunnan lähiössä, kaukana vedestä, harvennetun ja kaatumisvaarassa olevan nuoren männikön reunassa. Olen kuitenkin tunnistanut jo kohdat, joihin tuuli rysäyttää kuin aalto, kallioihin murtuva. Naapurin vanhat koivut humahtavat. Kohta kuuluu kuin lasi pirstoutuisi pihahaavassa ja heti tuuli tyyntyy. Jännitys kasvaa, puiston männyt heräävät, pehmeä männynneulasten metsä kiihtyy täyteen vauhtiin, kukaan ei kaadu, tuuli hellittää: puut laskevat vapaalle, huojuvat vielä hetken kuin verryttelisivät tauolla jäseniään.

Claude Simon kuvasi toisenlaisen tuulen, ei tällaista lomailijan tuulta, vaan tylsän mutta ikuisen. Tuuli -romaanissa tuntuu kuin itse aika puhaltaisi, aivan kuin nykyisyys vallitsisi juuri näin: hetki pysyy nyt, mutta aika puhaltaa tulevaisuudesta käsin. Simonin romaanissa ei ole kyse yhteen suuntaan puhaltavasta tuulesta, vaan juuri tällaisista tuulenpuuskista ja pyörteistä kuin täällä nyt.

Syreeni on sireeni

Kesäiltana tuoksuva syreeni kertoo, kuinka idylli voitetaan paniikilta. Syreenipensas on pysähtynyt pako, vain kukista huokuva tuoksu, hienhajun kaltainen, paljastaa sen raivoisan hetken mikä on takanapäin.

Idyllien taiteilijan, Marc Chagallin maalauksissa syreeneihin liittyy aina makuullaan olevat ihmiset,  lepäilevät parit tai haaveilijat. Kuuluisin niistä on ”Lovers in the lilacs”, onnellinen Pariisi 1930, maalaus kukkavaasista, jossa syreenien keskellä loikoilee pari. Ne vaikuttavat naisilta. Toisen alaston yläruumis hehkuu vaaleana, ja hänen rintojaan hyväilevällä hahmolla on ja violetti asu: syreeninkukkien värit.

Ehkä Chagall tunsi syreenin liittyvän myytin ja maalasi siksi idyllisen parin. Kerrotaan, että Syreeni -niminen nuori neito oli kuljeskellut yksin metsässä, kun Pan -jumala oli havainnut hänet. Pan ja hänen panohalunsa ajoi Syreenin paniikin. Tästä nuo pan-pan homma kertoo: kiimainen ei kohtaa toista, saa aikaan vain silmittömän pelon, pakoreaktion.  Juuri kun Pan oli tarttumassa Syreeni -neitoon, tämä pelastutuu puuksi. Kuvittelen, että sillä hetkellä sireeni soi!

Hälyytyssireenin ääntä ei kertomuksessa ole. Se on tullut siihen Pohjanmaalta, jossa olen kuullut syreenin äännettävän sireeninä . Ehkä ”sy”-äänteen suuta suipistavaa elettä haluttiin leventää ja sattumalta päädyttiin myös sisällöllisesti täsmälliseen ilmaisuun. Syreenin idylli syntyy sillä hetkellä – siitä huutavasta hiljaisuudesta – kun hälyytyssireenin huuto lakkaa.

Tällä tavalla siis idylli saavutetaan; se on paniikilta voitettu tila. Luontoidylli on pelolta ja paniikilta voitettu levollinen aika. Se ei synny silmänräpäyksessä, vaan vähitellen  –  kun sydämen jyskytys rauhoittuu, ja koko ruumiin valtaa varmuus, että mitään pelättävää ei ole.

Toistaiseksi ei ole mitään pelättävää, koska Pan itsekin on muuttunut idylliseksi, ja hälyytysäänien torvet ovat muuttuneet huilunsoitoksi. Ilman muuta Chagallin syreenimaljakossa loikoilevat naiset ovat idyllisen katseen luomia: toinen maalauksen nainen on lanteikas ja toinen rintava. Myöhempi syreeninkukka-maalaus Chagallilta sijoittaakin kuvan etualalle haaveilevan miehen.

***

Kun luen Amy Lowellin amerikkalaisille lähes monumentiksi muodostunutta runoa Lilacs (syreenit, vuodelta 1928) tunnistan kuinka oivaltaen Lowell tarkentaa syreenin tarinaa.

 Lilacs -runossa syreenit tuovat idyllin pihaan, ovenpieleen – jo siitä on ehkä jo aavistettavissa, että on myös ilman turvaa jääneitä. Sellaiset syreenit tavataankin seuraavaksi. Ne ovat autiotalon liepeillä, tuulen vammauttamia ja pieksämiä pensaita – shokissa:

”Lilacs watching a deserted house
Settling sideways into the grass of an old road
Lilacs, wind-beaten, staggering under a lopsided shock of bloom
Above a cellar dug into a hill.”

Minulle syreenimaja – tuo idyllinen paikka – syntyy vasta, kun puutarhakalusteet tuodaan majaan ja kesävaatteisiin pukeutuneet ihmiset istahtavat sinne. Aivan kuin syreenit olisivat saaneet turvan puutarhakalusteista – ja ihmiset sen myötä idylinsä.

Lapset eivät kuitenkaan rauhoitu. Minä olen Pan ja kipitän pienillä jaloillani ympäri syreenipensaita, syöksähdellen niitten alta ja välistä, serkkutytöt juoksevat ja kiljahtelevat. Opin, että tytöt ovat olentoja joitten perässä juostaan.

Lowellin runossa syreenit kiitävät tietä pitkin juoksevan lapsen rinnalla. Olen yllättynyt miten syvälle kulttuurissamme on tämän Panin kaiku: kaiku tuosta väkivaltaisesta alkukuvasta jossa Pan ajaa takaa Syreeniä:
” And (lilacs) ran along the road beside the boy going to school. ”

Kerta kielon päälle


Siinä on niin 50-luvun ujoutta tuossa kielossa. Kuin se olisi juuri mennyt naimisiin kivitaskun kanssa. Kauniisti laulavan linnun kumppanuus tekee sen ujoksi, kaipaavaksi, vaikka ne on nähty yhdessä koko kevään. Voin kuvitella tämän tarkasti. Eletään 50-luvun loppun kesiä, ujous on naisten tyyli. Siinä joenmutkassa on vanha koivu ja heinälato: kielot kasvavat siinä jokeen viettävässä rinteessä ja kivitasku laulaa siinä koivussa. Sen pesässä, kielojen keskellä, on viisi munaa kiven kolossa.

Pellot ovat sarkoja. Nuori aviopari on tullut heinätöihin, kaadetun heinän joukossa tuoksuu vahvasti mesiangervo. Nuori vaimo on kielo, varressa kahdeksan nuppua, niistä vain osa avautuu ja kukkii.

Kielossa on kertomus mahdottomasta kaipuusta, kiellosta. Niissä lauluissa kielon nimi on laakson lilja, ”lily of the valley”, sointuisa nimi jonka sille antoi satakieli. Tosin se oli vain yksi satakielen sille antamista lempinimistä; niitähän se lintu lauloi puussa kieloja kasvavan rinteen yllä. Kerta kielon päälle voi laulaa, se lauloi. Kielo rakasti tuota laulua kaikella kahdeksalla sydämellään, se sykki vain tuolle laululle. Mutta ujona se ei muuta voinut kuin tuoksua ja hehkua. Sitten lintu lopetti – ei kiellon päälle voi kauaa laulaa.

Minä olen kaukana, itken ja huudan. Se on sitä vauvan rääkymistä mitä minun kurkusta tulee. Talon seinustalla kasvaa jokivarresta tuotu kielo, kuuntelee suipoilla lehdillään ja rakastaa yöllä itkevää. Toisen kesän minä yökkäilen ilman syytä, eikä kielo tee kukkaa. Se leviää ja lehdet lisääntyvät avonaisen ikkunan alla. Sitten tulee uusi kevät, minä en itke, eikä kielo nouse ollenkaan, minä olen pystyssä enkä taapertele vaan juoksen.

Kerta kiellon päälle on ruotsia ja tarkoittaa jotain niin hyvää, että sitä tekee mieli ottaa lisää. On aika, jolloin kielot eivät ole myrkyllisiä, ne vain tuoksuvat. Sellaisen kukinnan varaan joku yhä laittaa onnensa, kerta kiellon päälle, kielon varaan.

Tuo tulppaani vartoi kauan

Miksi kukkia on niin monen värisiä, eiväthän ne mitään värejä näe?

Kuljen päivittäin erään tulppaaniryhmän ohi, ja nyt viimeinkin ne ovat raottamassa vihreitä nuppujaan: keltaista ja punaista sieltä on tulossa.

Eräs, lähellä lämmintä seinänviertä, oli huomattavasti edellä muita. Se oli aikaisempaa sukupolvea, kevään ensimmäisessä lämpöjaksossa herännyt. Se oli kokenut taantuman ja pysähtyneisyyden ajan: näin selvästi turhautuneisuuden. Annoin sille odotukseni, kun kuljin siitä ohi. Tuo tulppaani sananmukaisesta vartoi – ei vartioinut vaan vartoi – pitkät ajat lähes samanlaisena vihreänä nuppuna koko ajan. Ja kun se viimein sai paljastaa kukkansa, kuin kultamunan, muut tulpaanit olivat saaneet sen kiinni.

Mutta silti, pystyikö yksikään noista nopeasti heränneistä tulppaaneista sellaiseen keskittyneisyyteen kuin tämä.

”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa keskittyneesti silmänsä”.

Mahla ja maanalaisten hiivat

Mahlasima on valmistunut, pari viikkoa sen jälkeen, kun sitä tuli valutettua koivuista. Kun koivu lopettaa talviunensa, alkaa mahla virrata: se nousee oksan kärkiin ja ruokkii lehtisilmuja niin että ne puhkeavat. Tai toisin päin, puiden silmut paisuvat keväällä ja imevät oksien kärjissä puun suonista nestettä. Koivu imettää jokaista lehteään, tai jokainen lehti imee mahlaa.

Halusin esittää tällaisen rinnastuksen, mahla ja maito, siksi koska juon mahlasimaa, jossa on käyneen maidon maku. Ja pitää siinä ollakin potkua kuin tamman maidossa, ei tosin väkevyyttä vaan maitohappobakteereja ja maan voimaa.

Olisi hyvä tietää enemmän mahlan käymisestä, onhan se ikivanha viikinkien juoma, jonka käyttäminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Maanalisten hiivat! Syvällä maassa olevat juuret tuovat nesteen ja kivennäisten myötä hiivaa, joka saa mahlan muutaman päivän kuluttua käymään.

Sen tiedän, että koivun rungon sisällä puuaines ja ksylitolit ovat täysin puhtaita ja steriilejä – kuten siman valmistus edellyttää. Maan alta siihen tulee luotettava, aina samanlainen hiiva, joka saa tämän ihmeellisen imetystuotteen kukoistamaan.

Monena vuonna olen ihmetellyt tätä maitohappomaisuutta mahlasimassa. Vaikka mahlan makeus vaihtelee, ja vaikka lisään simaan hunajaa ja viinihiivaa, silti maku poikkeaa tavallisesta simasta ja tavallisesta viinistä. Ensin häpesin sitä, pidin simaa epäonnistuneena, sitten ymmärsin että niin sen pitääkin käydä. Tänä vuonna kokeilin kukkaisaa, ja makeutin mahlan syreeninkukkasiirapilla, jota oli jäänyt viimekesästä. Tuoksu on kukkaisa, mutta maku muistuttaa käynyttä, rasvatonta kefiiriä.


Pajuilla oli hetkensä, osana ilmaa

Aikainen kevät katkesi takatalveen, siitepölystä runsaat ilmavirrat tyrehtyivät ja ilma raikastui. Mutta se, mikä helpotti allergikkojen hengitystä, lopetti pölytyksen pienikukkaisilta pajuilta. Niiden keskinäinen kuhinansa loppui ja alkoi kokonaisen vuoden kestävä paikallaan oleskelun aika. Siitepöly on niiden ainoa kontakti lähipiirinsä ulkopuolelle, siis maailmaan. Toki pajukasveilla on kesällä vilkkaat suhteet lähiympäristöön: juuriensa avulla ne hakevat vesisuonia ja sekoittuvat muihin juuriin sekä rihmastoihin. Mutta vain pölytysaikana niillä on kontakti etäisiinkin pajuihin. Ymmärrän hyvin tämän kaukokaipuun, ja summittaisen viestinnän, kun hedekukat tervehtivät ilmavirtojen välityksellä emikukkia.

Lyhyt on kevät, kohtaamisten aika, kun etäälle toisistaan juurtuneet pajupuut tai pensaat ovat yhteydessä toisiinsa siitepölyn välityksellä. Miksi se tapahtuukin aina, kun kevät on epävakaimmillaan. Vaikka paju on tietääkseni ainoa kukka, jolla on suojanaan pakkasen kestävä valkoinen turkki. Mutta kun ne pienet, neulamaiset kukat uskaltavat esiin turkin alta, alkavat lämpimän jakson tullessa lähettää ja vastaanottaa siitepölyä. Kunnes sade paiskaa siitepölyn maahan, ja halla hyytää kukat.

Kun paju kukkii, siinä on jotain muinaista ja jurakaudelta periytyvää: paju harrastaa summittaista hedelmöittymistä. Siinä on kevään olemus, valikoimaton ja kaikkia koskeva hedelmöittymisviesti. Voin hyvin tuntea sen itsekin, kun olen jossain, minne on kerääntynyt valtavasti ihmisiä. Se on ilmapiiriä, joka ei perustu minkäänlaiseen valintaan;  on vain valtavaa summittaista jakamista. Hengitän, olen ihmisten ilmoilla. Toisten ihmisten hengittämä ilma sekoittuu happeen jota vedän keuhkoihini.

Tällainen on maailma. Me sekoitumme summittaisesti toisiimme, emme voi valikoida kenen hengittämää tai pölyttämää ilmaa hengitämme.  Maailma on yhteinen, monilajinen. Pajukasvit ovat juuttuneina paikoilleen, mutta pöllähtävät näin keväällä. Samalla kun ne näin tervehtivät lajitovereitaan, ja samalla siitepölyisellä tavalla kaikkea muutakin.  Allergiset reaktiot osoittavat, että kaikkien ihmisten keuhkot kyllä tunnistavat sen.

Krookuksen tarina

Kevään ensimmäinen merkki oli muutos pojan käyttäytymisessä. Talviaikaan niin aamu-uninen nuorukainen lähti jo auringon noustessa kuljeksimaan ylös niityille. Kerrotaan, että hän olisi löytänyt sieltä nymfin, ja että hän olisi juossut tämän väsyksiin sekä vanginnut syleilyynsä. Kevään ensimmäinen merkki oli oikeastaan nymfin ja pojan tapaamispaikka, se oli auringossa lämmenneen kivenjärkäleen suojassa.

Aluksi Smilex-niminen nymfi oli pitänyt tapaamisia vain leikkinä. Kuin perhonen hän liikuskeli vuoriniityn lämpimissä ilmavirroissa. Pojan ilmestyessä niitylle nymfi kierteli pensaiden ympäri, kunnes poika juoksi hänen perässään. Nymfi valitsi tuulensuojaisen, lämpimän kiven, jolle asettui. Kun poika heittäytyi viereen nurmelle, hän pyrähti tämän luo.

Nymfi oli hauras, ja poika oli varovainen ja hellä heidän maatessaan auringon lämmössä. Nymfi rakasti kevyttä: leikkejä, kujeiluja, suukotteluja, hullutteluja. Hän halusi pitkiä lepertelyjä, hyväilyjä, jotka saivat ihon värisemään.

Nymfi oli useinkin pitänyt pojan elintä käsissään ja leikkinyt sillä. Tällä on merkitystä tarinan kannalta, koska nuorukaisen nimi oli Krookus. Hän oli pakahtumaisillaan, niinpä hän esitti kosintansa joka kerta kun he tapasivat.  Hän oli polvillaan maassa, kiihottuneena hän tarttui nymfin molempiin käsiin ja veti tätä puoleensa.

Nymfi ei suostunut, koska se olisi merkinnyt alas kylään muuttamista. Miksei nuorukainen voisi ryhtyä paimeneksi. Hehän ovat onnellisia täällä, hehän saisivat elää vuoriniityllä. Tämän poika kertoi vanhemmilleen jotka tyrmäsivät ajatuksen välittömästi.

Kevään lumous oli pian ohi. Narsissien roiskeet olivat tulleet ja menneet. Päivät kuumenivat ja vihreä syveni, hiki valui pojan kasvoilla kun hän kisaili nymfin kanssa. Kun nuorukainen vielä viimeisen kerran esitti kosintansa – vetäen nymfiä molemmista käsistä puoleensa, kysyen tulisitko sinä Smilex vaimokseni – nymfi ei vastannut mitään, vaan pyysi jumalatar Floran paikalle.

Flora laskeutui kedolle, asettuen täyteen kukkaloistoonsa. Narsissit balleriinamekoissaan, ja kovapintaiset tulppaanit tulivat nymfin ja nuorukaisen eteen – ja Flora otti heiltä halun pois. Flora sekoitti heidän tunteensa, muotoili siitä kukan mukuloineen ja istutti sen maahan: se oli sinivioletti krookus, sen terälehtien keskellä hehkuvat tuliset heteet olivat sahramia.

Yhä nykyään, vuoriniityillä kulkijat voivat ihailla krookuksen terälehtiä kerätessään luonnonvaraista sahramia mausteeksi.

Karl Kraus ja Wien yleisönä

Nyt suuren poliittisen taantumuksen aikaan myös Wien on kokenut äärioikeistolaisuuden nousun. Hallitusvalta on salonkikelpoisella oikeistolla. Tavalliset liberaalitkin ovat huolestuneita. Tai kuten Karl Kraus sanoi 1914, maailmansodan syttyessä: wieniläiset ovat huolissaan ja siksi ilomielisiä.

En halua verrata aikoja 1914 ja 2019, nykyaika on täysin toinen. Mutta samankaltaisten aikojen lukeminen niitä vertaamatta, potentiaalisuuden tunnustelu on eräänlaista taustatyötä Wieniin matkustamista varten.

Kuvassa on Kraus ystävänsä Oskar Kokoschkan maalaamana. Karl Kraus oli – 1900-luvun alun modernisti ja antimodernisti -joka vihasi ja rakasti wieniläisiä lukijotaan. Kraus toimitti yksin Die Fackel (Soihtu) lehteä, täytti sen polemiikeillaan ja satiireillaan.Häntä on pidetty, vain keskitason kirjailijana. Nyt kun hänet on varsinaisesti löydetty on myös huomattu, että monet tuon ajan parhaista kirjailijoista lukivat Die Fackelia.

Krausin Wien satiirien kohteena olivat mm. upseerit Ringstrassella riikinkukkomaisine asuineen, omaa arvokkuuttaan esittelemässä. Krausin satiirin kohteena oli  myös vasta perustettu Psykoanalyyttinen seura, ne näyttivät tekevän kaikista pervoja. Kraus pilkkasi myös omiaan: hän oli taustaltaan Wienin juutalainen, ja satirisoi heitä sinnikkäästi.

Krausin tylyt huomiot olivat enemmän kuin satiirisia. Ne vaikuttavat joltain silloin tuntemattomalta pessimismin muodolta, joltain minkä tunnetaan nyttemmin Thomas Bernhardilta, hänen Wienin kulttuuripiirien kuvauksistaan.

Kaikesta huolimatta Krausin yleisö oli Wien. Hän luki polemiikkejaan wieniläisille, ja nämä kuuntelivat henkeään pidättäen. Kraus veti väkeä massaluennolleen: seuraavan polven kirjailijoista Robert Musilin ja Elias Canettin kerrotaan olleen hänen ihailijoitaan. Nämä kävivät kuuntelemassa Krausia.

Nykyään kun noista Krausin jeremiaadeista otettuja pätkiä kuuntee You Tubesta, voi tunnistaa kiihkon ja pateettisuuden.  En tiedä miksi tuota puheen raivoa kutsuisi: itsesyttymiseksi ja tulipaloksi, lauseitten lieskoiksi satojen kuulijoitten edessä.

Sellainen oli myös puhe, jonka Kraus piti toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin. Hän kuvasi itsensä yksin yössä palavaksi soihduksi. Hän oli aggressiivinen pasifisti, joka julisti että tämä sota on ihmisen loppu. 1900-luvun alun kunniakäsitys ja isänmaallisuus hallitsivat tuon ajan saksankielistä maailmaa. Sellaista sävyä saattoi löytää jopa Thomas Manin tai Robert Musilin puheista, odotettiin ”suuren ajan koittamista”.

Karl Kraus piti vastapuheen, jossa toivoi Euroopan säästyvän ”suurelta ajalta”, ja että pieni aika palaisi pian. Hänen puheensa otsikkona oli ”Tänä suurena aikana”. Ote puheen alusta englanniksi:

In this Great Time

which I still remember when it was so small; which will become small again if there is enough time, and which, because in the realm of organic growth no such transformation is possible, we prefer to address as a fat time and also a hard time when the very thing happens that one could not imagine, and in which one can no longer imagine.

Karl Krausin päätyönä pidetään nykyään mammuttimaista näytelmää Ihmisyyden viimeiset päivät sen aika on ensimmäistä maailmansotaa, se on teatteria Wienin julkisista tiloista, sotauutisista, kansallisuhosta ja kärsimyksestä.

Ihmisyyden viimeiset päivät julkaistiin vasta Krausin kuoleman jälkeen 1952. Se on mammuttimainen teos ja lähes mahdoton esittää. Sen esittäminen vaatisi teatterilta kokonaisen näytäntökauden, parikymmentä ensi-iltaa peräkkäin. Mammuttimaisuutta ilmentää se, että yhdessä näytöksessä saattaa olla kolmisenkymmentä kohtausta, usein mukana pelkkää katuvilinää. Wieniläisissä kahviloissa on useita kohtauksia. Eräs on satiiri joka käsittelee kielen kielellistä puhtautta kansalliseen henkeen. Vapaaehtoisesti katuja partioivat miehet, ”kansan äänen” nimissä, peittävät vieraskielisiä nimiä katukylteistä. He tekevät kansalaishuomautuksia myös puhekieleen pesiytyneistä vieraista sanoista. Jostain syystä kadulla kulkijat olivat kauhuissaan jos joutuivat heidän pysäyttämäkseen.

Ote kohtauksesta englanniksi:

Suburban street. A milliner’s shop, a Pathéphone record shop, the Café Westminster, and a branch of the cleaners Söldner & Chini. Enter four young men, one of them carrying a ladder, strips of paper, and paste.

FIRST Here’s another one! What does that say? Salon Stern, Modes et Robes. Paper the whole thing over!

SECOND Yes, but we could leave the name, and what kind of shop it is. Here, let me. Watch. (He pastes and reads) “Sal Stern Mode.” That’ll do — it’s German now. On to the next.

FIRST Patephon, look, what’s that? Is that French?

SECOND No, it’s Latin, that can stay. But what’s that there: “German, French, English, Italian, Russian, Hebrew music”?

THIRD What should we do?

FIRST It has to go, all of it!

SECOND No, let’s try this (He pastes and reads): “German — Hebrew music.” That’ll do.

THIRD But what have we here? Look at that! Café Westminster. That’s surely English, isn’t it!

FIRST Yes, but we’d better check with them first. It’s a coffeehouse, the owner might be some celebrity and we’d be in trouble. Let’s get him out here. Wait a minute. (He goes in and returns at once with the proprietor, who is visibly alarmed.) You see the point, don’t you? — a patriotic sacrifice—PROPRIETOR What an imbroglio, but if you gentlemen are from the Voluntary Committee—

FOURTH Look, why did you call your coffeehouse that in the first place? That was shortsighted.

PROPRIETOR But gentlemen, how could I have known? I feel bad about it myself now. Look, the reason I called it that is because we’re right beside the Western Station, and that’s where the English milords arrive during the season — so they should feel at home straight away—

FIRST So, did you ever have an English lord in your coffeehouse?

PROPRIETOR I’ll say! Those were the days! Heavens, yes!

FIRST Congratulations! But look, none of them can come now anyway.

PROPRIETOR Thank God for that! — Gott strafe England! — but look, people have got used to the name, and after the war, when, God willing, the English customers come back — look, give me a break!

FIRST Sorry, mister, the voice of the people can’t make allowances for things like that, and the voice of the people, as you will know only too well—

Kraus tunnetaan osuvista näkemyksistään I maailmansodan suhteen. Samaan hengevetoon todetaan usein, että Krausin satiirinen terävyytensä olisi kadonnut II maailmansodan suhteen.  Krausilta kysyttiin, että miksi tämä ei pilkkaa Hitleriä, tämä tokaisi että ”ei Hitleristä kannata puhua”.  Voi olla että intellektuelleista sopi erottautua tällä tavalla. Tämän perusteella on luultu, että Kraus ei olisi pitänyt Hitleriä vaarallisena. Krausin näkemys oli kuitenkin, että ei Hitleristä kannata puhua, mutta niistä jotka tuollaiseen uskoo, niistä kannattaa puhua enemmänkin.

Kraus kuoli pian sen jälkeen kun natsit takavarikoivat, juutalaisuuden vuoksi, hänen omaisuutensa. Hän menetti työhuoneensa ja hän sairastui. Tilanne paheni, kun Kraus joutui auton töytäisemäksi ja muutaman kuukauden kuluttua hän kuoli.

Tiaisen kevät

Tuttu koirastiaisen kevätlaulu, niin soolomainen kutsu verrattuna talitiaisten tavalliseen visertelyyn. En tiennytkään, miten suuri muutos kevät on tiaisille. Niitten tavat ja touhut ovat jo alkukeväästä aivan toisenlaisia kuin muulloin. Syksyllä, kun poikaset ovat aikuisia, ne eivät ole erityisen pesä- ja reviirikeskeisiä. Sanotaan niitten tutustuvan syksyllä uusiin paikkoihin, terästävän muistiaan jemmailemalla löytämiään siemeniä puukuorten koloihin.

Kuulemma tiaisilla on sukuelimet oikeastaan vain keväällä.  Muun ajan vuotta ne ovat varsin surkastuneet, mutta kevätmenojen aikaan sukuelimet heräävät ja kasvavat, ottavat vallan.

Tai mikä noissa tiaisissa nyt ottaa vallan: pesimishalu, halu reviiriin. Jokin ottaa vallan tiaisten aivoissakin, niitten suhde lajitovereihin muuttuu: kaikki ovat joko kilpailijoita tai kumppaniehdokkaita.

Sellaista se on: parittelukumppaneiden hakeminen on antoisaa, sitten pesiminen on niin tyydyttävää, ja sitten suuret tunteet kohdistuvat poikasiin. Käytän tällaisia tunneilmaisuja, koska keväällä tiaisissa vaikuttavat adrenaliinit ja endorfiinit poikkeavat vain vähän ihmisen tunnetilojen hormoneista. Tunteet ovat tietysti toisenlaisia linnuilla, mutta mitä tahansa ne ovatkin, ne koetaan yksilöllisesti, ja ne hyrräävät voimakkaasti.

Olen kunnostellut linnunpönttöjä tiaisille. Uskon ymmärtäväni niitten pesimishalua, sitä halua tehdä tähän maailmaan pieni, kuiva ja pehmeä paikka.  Tunne a) mistähän löytyisi muhimispaikka, onhan paikan tekeminen lähes yhtä mukavaa kuin muhiminen.  Rinnastan sen nimenomaan sänkyyn menemiseen, pesä ei ole talo vaan se on sänky maailmassa. b) Panopaikka muovataan peitteissä loikoilemalla ja kääntyilemallä, tiaisten pullea rintakupu painelee suojaisassa pesässä sammalia.  c) Sitten ollaan pesässä sukuelimet paisuneina.  Ja vain siksi, että elämä on oikein mukavaa ja tyydyttävää, se myös jatkuu ja lisääntyy.

Ja ilman muuta – kun pönttöjä kunnostelen – koen olevani hieman myös osallisena tuossa tiaisten onnessa.

No, nyt tosin koiraslinnut vasta laulelevat ja kuuluttelevat alueitaan.  Tuntuu siltä, että pihapiiriin ne tulevat vasta lopuksi: ensin tiaiset keskittyvät puistoon ja sen takaiseen metsikköön. Ei ne pönttöjä tarvitse, pesimiskiihkossaan ne pykäävät petipaikkoja vaikka minne puskaan.  Mutta ennen pitkää ne pyrähtelevät myös täällä, vähemmän kiinnostavissa mutta turvallisissa linnunpöntöissä.