Jonkin aikaa villikasvit päästävät ihmisen lähelleen

Monet villiyrteistä ovat parhaimmillaan vain lyhyen aikaa. Kuusenkerkkäviikko oli alkukesästä, juhannukseen mennessä tuoreet kasvustot ovat jo puutuneet. Villiyrtit opettavat oikea-aikaisuutta, ja juhannus on luonnonajan käännekohta. Aika huipentuu ja kesäkasvien luonne muuttuu.

Pelkkä koivun lehtikin on kylpenyt valossa ja syventää nyt vihreäänsä. Ollut auringossa minäkin, vain kasvoissa rusketusta, niskassa ja käsivarsissa. Ihmettelen koivuja, miten tasaisesti vihreä syvenee, se tapahtuu jokapuolelta yhtä paljon, kauttaaltaan.

Villiyrtit poistuvat, kuten Jeanne Simonsin kuvassa

Villiruokaa, kuten nokkosta ja vuohenjuuren lehteä kokkailen paljon näin alkukesästä. Keitän ja paistan, niin villi kitkeryys taittuu. Olennaista on kokemus luonnosta syötynä, ja on aika jolloin villiyrtit ovat sallivia maistajalle.

Villiyrteissä vitamiinien, antioksidanttien ja muiden kitkerien ainesten määrä on laimentamaton. Puutarhavihannekset ovat vetisiä ja makeahkoja niihin verrattuna, helpoksi syötäväksi jalostettuja. Me sileäihoiset ja laiskavatsaiset syömme laimeaa vihreää villieläimiin verrattuna. Niiden ruoka on villiä.

Onhan se alkuperäisin ja vanhin tapa kohdata kasvikunta, syödä suoraan luonnosta. Syömällä tulen luoksesi villi luonto, ohitan antroposeenin ja syömällä sinä, villi kasvi, tulet osaksi minua.

Mutta villikasvit täytyy kerätä ja syödä oikeaan aikaan: silloin kun ne päästävät lähelleen. Juhannuksen jälkeen ne voimistuvat, lähtevät syötävän piiristä. Ne lopettavat tämän otollisen jakson, jolloin ne olivat vielä suhteellisen helposti syötävää.

Toisin sanoen, tähän asti villikasvit ovat antautuneet syötäväksi. Tämän jälkeen niiden ne sitkistyvät, maku vahvenee, ja meidän mielenkiintomme vähenee. Samaan aikaan kasvimaalta alkaa irtoamaan vihreää salaattia, pinaattia ja punajuuren tai retiisin lehteä.

Juolaheinä, sitkeä tapaus

Se on juuri tuo juola juolavehnässä, tuo juuri etenee valkoisena juovana, se kulkee aivan maan pinnan alla. Nerokkaat kasvimyrkkyjen kehittelijät tarttuivat myös tähän juolaan. He kehittivät myrkyt sellaisiksi, että juuret itse saavat kuljettaa ne perille, jokaiseen kolkkaan asti.

Silloin, kun en ole virittynyt kasvitarhamielelle voin katsella juolavehnän juurten kiinnostavia solmukohtia. Ne ovat kuin asemia, joista juuri voi haarautua uuteen suuntaan tai nousta maanpintaan heinäksi. Silloinkaan en ole kiinnostunut muusta kuin juurista. Minulla ei ole käsitystä siitä, miksi tuo juuristo kuuluu juolavehnään. Juurten perusteella nimettynä se on juuriheinä, tai osuvin nimi olisi vanhan kansan käyttämä juola, pelkkä juuriston juola.

Juolaheinä, on maan alla kulkevan juuren tekemä juova, jopa niin että kun juuri kuolee, niin sen tekemä juova jää pilkkomaan ja murustamaan maata.

Kun olen kasvimaavireessä, en pidä siitä miten juolaheinä häiritsee taimia kaalimaalla.

Pöyhiessäni kaalimaata, tunnen juolaheinän vain vaaleana juurakkona, joka leviää ja tekee olot ahtaaksi muille juurille. Talikkotuntumalla voin sanoa, miten ne ovat vahvistuneet hurjasti tänä keväänä. Paljon on satanut jo kesäkuun alkuun mennessä, juuret ovat vahvistuneet ja levinneet alkukevääseen verrattuna.

Tunnen henkilökohtaisena ärsytyksenä sen, että kohta maassa ei ole tilaa kaalten juurille.

Tuntuu kuin minun jalkani peiton alla kohtaisivat sinne tunkevia toisia jalkoja, kylmiä varpaita. Tämä tuli mieleen, kun katsoin videolta, miten rönsyilevä juuri hivuttaa muita juuria ja valtaa itselleen tilaa. Juurten liikettä katsoessani koin sitä tunnetta, kun lämmin peitto liukuu pois jaloiltani. Tämä on niin kasvimaista: kun nukun, haluan että jaloilla on rauhallista tilaa peiton alla.

Myöhemmin samaa tunne palaa, kun huomaan pitkiä heiniä kiusaamassa kaatlen latvoja. Heinät ovat nousseet kaalintaimien ylle ja kaartuvat alas koskettelemaan taimien herkkiä latvoja. Kasvukärki on niin herkkä. Kun heinä heiluu tuulessa, huomaan miten ärsyttävästi se koskettelee kaalin latvaa. Aivan kuin joku kutittelisi heinällä nenääni, enkä voisi liikahtaakaan. Pelkään, että se jatkuu päivästä toiseen.

Joskus yöt mullan alla voivat olla hankalia, mutta onneksi on aamu. Ja aamun lehti. Olen huomannut, että juolaheinällä on vaikeuksia tunkea maalle levitetyn sanomalehtipinnan läpi. Kun juurten penkominen ja syrjään heittäminen on heikentänyt juolaheinän kasvuvoimaa, se ei näytä kasvavan lehden läpi. Kuiva sanomalehti oli kova vastus viime kesänä, kun oli kuivaa. Nyt on niin märäkää, että vettyneen lehden läpi voi helposti työntää sormen. Mutta luotan siihen, että juolaheinä ei yritä pintaan, että sen kasvupisteet eivät löydä aukkoa. Toivon että se ei osaa tulla lehden läpi, vaikka muuten se pystyy halkaisemaan paksun ja tiiviin saven läpi.

Ruoho on noussut ja kasvien tasavalta

Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !

Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.

Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.

Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?

Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.

Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.

Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.

Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.

Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.

Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.

Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.

Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.

Silti koivunmahla nousee Ukrainassa

Otteita ukrainalaisen kirjailija Nelia Vakhovskan esseestä Koivunmahla (der Standard 9.4.2022. )

Kuukausi sotaa on kulunut kuin yksi päivä. Pitkä synkkä päivä, jonka aikana joudun oppimaan paljon dissosiaatiosta. Siitä, kuinka psyyke irtoaa kehosta, tekee siitä oudosti toimivan, kuin nivelletty tyyny.

Kiovan kadulla havaitsen jotain poikkeuksellista. Vanhempi mies on asettanut tuolin keskelle pientä puistoa, istuutunut aurinkoon, ja on lukevinaan. Oikeastaan hän on varsin huomiota herättävä, koska viereisissä koivuissa on suuria pulloja tai purkkeja, joihin valuu keväistä mahlaa. Varis lähestyy ja yrittää juoda koivunmahlaa. mies nousee ylös ja häätää sen pois. Lintu palaa muutaman pian ja tekee uuden yrityksen.

kuvakaappaus you tube videosta

En voi millään uskoa, kuinka voin huvittua tästä, vaikka sydämeni painaa niin mustana? Hetken aikaa olen pelkkää havaintoa, kylven kevään auringonsäteissä ja hengitän rauhaa niin syvään kuin pystyn, tavoitteen sitä juotavaksi kuin koivunmahlaa kaunana Rivnessä Luoteis-Ukrainassa, 350 kilometrin päässä täältä Kiovasta.

Musta taakka

Dissosiaatioon suositellaan rutiineja – jatketaan toimia joita on aina tehty, että keho ja psyyke löytäisivät taas toisensa.

Palaan nuoruuteni kokemuksiin Rivnessä, kun toimitin vakavasti sairaalle äidilleni lääkkeitä, eikä löytynyt. …Menetin otteeni ennen kaikkea hammashoitoon liittyvissä asioissa. Terveysjärjestelmässä toteutetun uusliberalistisen uudistuksen seurauksena pikkukaupungin asukkaiden oli hakeuduttava yksityisiin hammaslääkäreihin. Sodan lähestyessä lääkärit evakuoituivat. Julkisen sairaalan pieni vastaanotto oli elvytettävä, mutta sieltä puuttui lähes kaikki.

Silti taulussa apteekin seinällä luki yhä ”kolmesta viiteen kappaletta kumpaankin ylä- ja alaleukaan”, lista on valtava, ja pyydän myyjää täsmentämään. Vastaus on hämmästyttävä: ”Jäljellä on vain etuhampaisiin”. Katsomme myyjän kanssa toisiamme silmiin ja ajattelemme räjähdysaaltoja. Hän auttaa minua pihtien kanssa ja lisää pyytämättä vielä vaikeasti saatavaa lääkettä hammassärkyyn. Kumpikin yrittää huomaamatta pyyhkiä kyyneleitä.

Päätän spontaanisti lähteä Kiovasta pikkukaupunkiini…. ajan tutun esikaupungin kautta, sieltä on evakuoitu joukko 10-16-vuotiaita lapsia. Kaikki heidät on raiskattu. Psykologit eivät tiedä, miten auttaa kaikkia kerralla.

Rajda, pieni tuttu kylä oli ollut kolme viikkoa miehitettynä. Sen asukkaat eivät tehneet vastarintaa. Aluksi venäläiset olivat ystävällisiä ja kilttejä lapsia kohtaan. Myöhemmin, ” omatoimisuuden” aikana, he alkoivat tehdä ryöstöretkiä, pakottivat vanhoja miehiä kaivamaan juoksuhautoja heidän puolestaan.

Puhelin kiellettiin. Panssarivaunut ampuivat kohti kieltoa rikkoneiden taloja. Joskus ilman syytä, pelotellakseen. Oli mahdollista paeta jalan metsän läpi; yksi nainen ja hänen raskaana oleva tyttärensä onnistuivat siinä. He viettivät yön niityllä pakkasessa.

Viisas valkoinen mies kertoo maalleni mestarillisella saksan kielellä, että on parempi antautua ja pysyä hengissä, jotta vältytään ”sanoinkuvaamattomalta kärsimykseltä”. Toiset viisaat vaativat pasifismia, että Ukrainaan ei saa toimittaa aseita, jotta kahden suurvallan sota välytettäisiin. Kaikki nämä herrat, joilla on pakkomielteenä kaikkitietävä länsimainen asenne, näyttävät olevan sokeita yhdessä suhteessa – Ukrainalle itselleen he ovat kaukana kaikesta humanismista. ”Putin kohtelee Ukrainaa kuin naista”, sanoo Femen-aktivisti Inna Shevchenko. Vallanhimoinen ”Venäjän maiden keräilijä” ei ole koskaan salannut tätä. Mutta toisin kuin rouva Itävalta, joka on tehnyt olonsa mukavaksi, pullean kukkaronsa kanssa käpertymällä venäläisten syliin, Putin vaatii Ukrainaa ”de-ukrainalisoitavaksi” – ryöstettäväksi, raiskattavaksi, kidnapattavaksi, ”leirille” viuetäväksi, ammuttavaksi, panssarivaunujen yli ajettavaksi ja upotettavaksi pitkään ”Donetskin kansantasavallan yöhön”. Prosessissa syntyvät ruumiit eivät kuitenkaan häiritse näitä kahta fiksua herrasmiestä.

Voimaton ja armoilla oleva

Putinin lisäksi kaikki suurvallat kohtelevat Ukrainaa kuin naista – voimatonta ja antautunutta naista, joka yllättäen voi taistellakin vastaan. Suurvallat mittaavat kupeiltaan tykinpiippujensa pituuden ja talouspeniksensä koon. Niiltä tarvitaan kerskailuun ja sotilasbudjettien kasvattamiseen. Naisen, joka vuotaa verta on huudettava tullakseen kuulluksi.

Maaseudulla 70-vuotiaan isäni kanssa olen rikollisen onnellinen. Tämä pieni kaupunki on välttynyt miehityksen kauhuilta. Hän itse on säästynyt luodeilta ja sirpaleilta, omin käsin tehty juoksuhauta on testaamatta. Pommitettu kylä menetti kahdeksan ihmistä ja useita kymmeniä taloja ja rakennuksia. Nyt elämä on hiljalleen palaamassa, taannoin mainostettiin jopa paikallista sushia. Isäni kantaa koivumahlaa metsästä. Kohotamme maljan mahlaa ja juomme rauhanneuvotteluille. Yöllä ajattelen Mariupolia ja Donbassia ja näen jälleen mustuuden.

Otteet DeepL -käännöskone ja Risto Niemi-Pynttäri

Lumimyrsky tuivertaa ihmistä

Saunoessani kävin ulkona vilvoittelemassa, kolme kertaa, kuten tapani oli. Huomasin, että lumimyrskyssä lämpö häipyy iholta yllättävän nopeaan.

Odottelen kylpytarvikkeita ja pyyhettä. Hän on tuomassa niitä, ponnistelee lumimyrskyssä saunalle, niin kuvittelen, ja jättää korillisen oven taa ja lähtee.

Miten selviän saunalta taloon, koska minulla ei ole lämpimiä vaatteita ?Ennen pitkää pitää syöksyä myrskyyn ja yrittää päästä taloon, joka on tuolla rappujen yläpäässä. Minulla ole muuta suojaa kuin pyyhe.

Odotan. Heitän löylyä, lämmitän luitani. Ensimmäisellä kerralla kokeilen miten kylmältä myrskyssä tuntuu ja palaan kohta joelta takaisin. Sitten lämmittelen, kuumennan ja rohkenen ulos lumituiskuun. Toisella kerralla kokeilen, että miten pitkälle pystyn ponnistelemaan niin, että minulla on vielä voimia palata saunalle takaisin lämmittelemään. En pääse puoleenväliin asti.

Yö oli jo pitkällä, kiuaskivet haalenivat. Odotan. ennen kun lähden viimeiseen yritykseen. Nyt istun lämpimässä huoneessa, kädessäni höyryävä kupillinen mustaa pehmeää teetä. En muista miten olin onnistunut pääsemään myrskyn läpi.

LUMIMYRSKY -teemaa on kertynut tänne.

Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Näkökyky paranee pimeässä

Hyvää pimeää, toivotan, laajalti hyvää ja häiriötöntä hämärää vuodenaikaa

Tasainen hämärä on parasta, luen aiheesta näkökykyyn liittivän perustelun. Jos silmiin sattuu paljon valoja, on vaikea hahmottaa eteensä. Ja vaikka valo ei pistäisi suoraan silmiin, niin ympäristössä voimakkaat erot kirkkaan ja hämärän välillä haittaavat näkemistä. Katuvalojen alla kulkeminen merkitsee jatkuvaa vaihtelua hämärän ja valaistun välillä. Tästä johtuu, että katuvalojen välillä näet oikeastaan huonommin kuin ilman valoja. Usein siis tasainen pimeä on parempi, kuin valon ja pimeän vaihtelu.

Miksi pimeässä näkee paremmin ? Jos silmä saa sopeutua rauhassa hämärään, se itseasiassa avautuu. Jos kuljet hämärässä, niin kaukanakin olevat valot haittaavat silmän sopeutumista. Vaikka ne eivät valaise, ne aiheuttavat kontrasteja ja häiritsevät.

Toinen syy, miksi pimeässä näkee paremmin, liittyy silmien rentoutumiseen. Kun siirryt pimeään, silmä laajenee ja avautuu. Se sopeutuu niin, että pimeässäkin ympäristössä näet hyvin.

Ihmissilmällä on kyky sopeutua hämärään, vaikka se ei ole läheskään sitä, mitä yöllä tai hämärässä liikkuvan eläimen näkökyky on. Kun iiris suojautuu ja pienenee valossa, sen pupilli supistuu. Mutta kun silmä pääsee hämärään, pupilli laajenee, iiris rentoutuu ja silmä tulee vastaanottavaisemmaksi. Näin tapahtuu, kun katseen annetaan rauhassa sopeutua hämärään, jota valopisteet eivät haittaa. Pimeässä näemme itse asiassa melko hyvin, ja se onkin hämärää.

Paul Bogard: The End of night -referaattia

Entä sienirihmastot, kuinka voitte ?

En tiedä olenko koskaan nähnyt suppilovahveron rihmastoa. Ovatko ne niitä valkoisia rihmamöykkyjä, joita on sammalen alla kunttakerroksessa ? Vai ovatko ne ruskeita, yhtä kätkeytyviä kuin suppislakit. Olisipa lumoavaa, jos ne sattuisivat olemaan kullankeltaisia, kuin suppisten jalat. Juuri näille syksysienille, samoin kuin lahottajasienille nämä pitkäksi venyneet, lauhat syksyt voi olla hyväksi. näille kylmän kanttarelleille, kuten suppiksia kutsutaan. Ehkä suppilovahveroiden rihmastot eivät kylmästä säikähdä, nuo kylmän kanttatellit. Kanadassa niitä kutsutaan kylmän kanttatelleiksi tai talvisieniksi. . En tiedä, luulen että pitkät syksyt ovat otollisia niiden rihmastoille.

Suvun harvennusmännikössä, Etelä-Pohjanmaalla, kulkiessani en löytänyt suppilovahveroita, en edes vakiopaikalta. Etsin sieniä, mutta en kerätäkseni, vaan löytääkseni rihmaston merkkejä, ja lupauksia metsän terveydestä.

Suppilovahverot ovat mykoritsoja, puuston terveydestä huolehtivia symbioosisieniä. Sain selville, että ne kuuluvat siihen kuuluisaan metsäpohjan kommunikaatioverkkoon, joka on mullistamassa käsitystämme metsästä. En tosin tiedä, näitä sienijuurten eroja. Toiset vierailevat solujen sisällä, suppiksen rihmat hakeutuvat vain solujen väleihin. Samalla sain selville, että lähes kaikki metsäsienet ovat mykoritsoja, tietenkin kaikki ovat symbioosissa puitten kanssa.

Suppilovahverot näyttävätkin siltä, kuin ne oisivat osa metsän piuhastoa. Jos satut astumaan suppisesiintymän päälle, huomaat sen, olet polkenut sammalikkon kätkeytyneitä keltaisia johtoja. Ja kun nostat sienen, saat varmistuksen: lakki on kuin sammunut merkkivalo, ja sienivarren multainen pää rihmoineen näyttää irti repäistyltä sähköjohdolta.

Mutta missä kunnossa juuri tämän harvennetun männikön sienirihmastot ovat ? Onko siellä enää suppilovahveroiden rihmastoja, onko siellä merkkejä muistakaan mykoritsoista ? Onhan tämä palsta niin sanottua jatkuvan kasvatuksen metsää. Juuri siltä kannalta, ja kilpailussa avohakkuupolitiikkaa vastaan, on sitä parempi, mitä pikemmin sienirihmastot palaavat ruokkimaan puita ja tekevät metsästä terveen ja voittoisen.

Elättelen toivoa, muovikassissa on mukana muualta keräämiäni suppilovahveroita. Kylvän niitä toiveikkaasti tänne. Tosin kukaan ei ole onnistunut kasvattamaan suppiksia. Sikäli tämä on epävarmaa puuhaa, ihminen ei saa metsäsientä tulemaan haluamiinsa paikkoihin. Pois minusta sellainen halu hallita luontoa. Kylvän sinne pelkkiä ehdotuksia, tarjoumia. Tosin suppisten kylvämistä viisaampaa voisi olla kesäinen kastelu, ja joidenkin sammalikkojen suojaaminen kuivuuskausilta – tai metsäojien tukkiminen.

Tuosta suvun metsän harvennushakkuusta on muutama vuosi. Koska olin hyväksymässä sitä, seurailen nyt metsän toipumista. Yhteydet taitavat hieman pätkiä tälläkin palstalla – niin kuin kaikkialla hakatuissa metsissä. Rihmastoja pirstoutuu ja metsästä katoaa joksikin aikaa puita vahvistavat, niiden kanssa symbioosissa olevat sienet.

Heikentyneillä rihmastoilla ei ollut juurikaan voimaa fruittailla näkyviä sieniesiintymiä. Symbiosikumppaneita on kadonnut, mutta uskon että pieniä rihmastojen alueita on sammalikoissa, siellä täällä. On täysin mahdollista, että rihmastot palaavat vielä. Aikaa se voi viedä, varsinkin kun auringonpaahteiset kesät kuivattavat pahasti koneen tallomat alueet. Rihmasto ei vielä ole päässyt kasvamaan, eikä luomaan suhteita jäljelle jätettyihin mäntyihin.

Olen lukenut, että metsäsienet kuuluvat siihen kunkin metsäpalan kokoiseen, maanalaiseen piuhastoon, mykoritsoihin jotka jatkvat sitä, minkä puiden juuret aloittavat. Juurten kuljettamat maaperän nesteet ja ravinteet tulevat suurelta osin rihmastoista. Ilman mykoritsojen apua jokainen puu tarvitsisi paljon isommat juuret. Mykoritsojen avulla metsä voi olla tiheä, kaikkien puiden ja sienten symbioottinen yhteisö. Suppilovahverokin saa kumppaneiltaan koivuilta ja männyiltä fotosynteesituoteita – ja koska se tarvitsee terveitä puita, se pitää ne terveinä.

Tuttujen metsäsienten rihmastot pitävät silti metsäpohjan rikkoutumisesta, rihmastojen katkeilusta. Siksi ne ovat tuttuja ja ikään kuin symbioosissa meidän sienestäjien kanssa. Kun tulen pois harvennetusta männiköstä, menen toiselle puolen metsätietä. Siellä on liikuttu omalla tarktorilla puita poimien, siellä on aina ollut runsaat ja monipuoliset sienikasvustot, ja huomattavan terveet sekä tuuheat havustot.

Vadelmia kertyy kämmenelle

Olen varsin nopea ja rutinoitunut vadelmanpoimija. Puutarhavadelma koulutti minut sellaiseksi. Kerään marjat ensin kouraan ennenkuin kumoan ne astiaan. Villivadelmienkin kerääminen kämmenelle toimii, koska vadelmat ovat pieniä.

Arkisen, nopean ja ehkä ahneen poimimisen ohella olen huomannut, että marjojen kertyminen kämmenelle tekee minut jostain syystää hyvin tyytyväiseksi. Se on välitöntä tyytyväisyyttä, eikä sitä että saan paljon vadelmia.

Kun olen poimija, en näe vadelman läsnäoloa. Asetelmamaalauksissa se nähdään: aineena vadelma on aina ollut suosittu marja, sen punaisuudessa on jotain ruusumaista, sen pinta on erityisen herkkä ja ilmaiseva. Taiteilija – meditoidessaan vadelmia – tuntuu tuovan esille juuri sitä, mikä arkipoimijalta katoaa keräämiseen.

Asetelmat ovat yleensä pysähtymisen kuvia; niiden still-life tilanne, katoava hetki, sopii mainiosti vadelman hetkeen. Siihen on tartuttava tuoreena ! Vadelmassa on runsaasti mesimarjaisia aromeja, jotka katoavat pian poimimisen jälkeen.

Luin taide-artikkelin, jossa aiheena oli vadelma ja suojahanska. Hämmästyin huomatessani George Henry Hallin maalauksesta Raspberries and the Gauntlet (1868) kuinka vadelmat olivat ritarin suojahanskassa kuin kämmenellä.

Aggresiivinen sotahanska oli kääntynyt palvelemaan vadelman keruun asiaa. Tulkinnassa Hallin maalaus liitettiinkin pasifistiseen linjaan, jossa aseet taotaan auroiksi. Rautanyrkki on maalauksessa muuttunut kämmeneksi, kääntänyt pehmeän puolensa esiin ja lepää metsän sammalella tuoreita, tuoksuvia vadelmia varten.

Asetelmasta voi lukea tarinan ritarista, joka on kääntynyt hurmeiselta verikentältä vattupusikkoon ja löytänyt sieltä onnen. Mutta aivan kuin haamukuvana, vadelmissa on vastapulppuavan veren tuore puna. Ja miten helposti vadelmat murskautuvat, jos hanska puristetaan nyrkkiin.

Vadelmapensaan lypsäminen

Vadelmien poiminta muistuttaa eräänlaista marjapensaan lypsämistä. Tämä lypsäminen on nyppimistä, parhaimmillaan koskettelua. Herkästi putoavien marjojen poimiminen ei onnistu kovin ottein, ei pensaaseen tunkeutumalla eikä oksia heiluttelemalla, siten marjat vain putoavat maahan.

Toisaalta kokemattomat poimijat- he seisovat pensaan äärellä ja keräävät marjoja astiaansa yksitellen – huomaavat vain ne vadelmat, jotka nähdään ylhäältä päin. He eivät huomaa, miten paljon pensaalla on annettavanaan.

Kokenut vadelman poimija kumartaa ja kättelee, taipuu lähes suutelemaan oksan kärkiä. Näin ritari toimisi vadelmia poimiessaan. Tällaista kuvausta majesteettisen pensaan luokse tulevan ritarin kuvausta voisi jatkaa, kertoa kuinka poimija polvistuu, luo katseen ylös sekä ottaa vastaan runsaat lahjat. Saajan koura täyttyy marjoista, jotka hän kumoaa suojahanskaansa. Mutta ojentaako hän kouransa heti uudestaan ?

Seuraavaksi tämä majesteetti puhdistetaan rutiköyhäksi, siksi lypsäminen tuntuu osuvalta vadelman poiminnan kuvaukselta. Ja voihan olla, että tuo majesteetin edessä kumartumisen elekin tehdään nimenomaan lypsäminen mielessä.

Kun vadelmapensasta lypsetään, peukalon-etusormi-otteella poimija tarttuu vadelmaan. Pensas pudottelee nännejään. Se pitää kiinni vain kypsymättömistä marjoista, mutta kypsät irtoavat pelkästä kosketuksesta. Marjat ovat vieneet kaikki vadelmapensaan voimat, ja heti kun vadelmat irtoavat kiinnikkeistään, pensas alkaa vahvistua. Vadelmien lypsäminen helpottaa pensasta.

Arkinen kuvaus siitä, miten paljon marjoja on, miten ahkerasti poimija työskentelee, kadottaa läsnäolonsa vadelman suhteen -sen, mitä maalauksesta välittyy. Ahkera poimija kohtaa vadelmapensaan tuloksen ja työpanoksen kannalta. Ja vaikka poimijan koura täyttyy yhä uudestaan; ja vaikka hän vie lähes kaiken, silti talouslaskelma ei tavoita sitä täyttyvien kourallisten kokemusta.

Ansaintalogiikan sijaan vadelmapensasta ja kukkuraista kämmentä tuleekin kuvata ihmetellen ja tietämättömänä, samalla kokeneesti ja kaikkea tietoa käyttäen.

Huomaavaisuus on marjan poimintaan sopiva tapa, siihen kuuluu huomaaminen: kaikki mikä edistää marjojen huomaamista lehtien joukosta. Siihen kuuluu marjan värille tarkentunut katse, ja pensasmarjojen kohdalla varovainen oksien liikuttelu. Erityisen antoisaa on kuitenkin marjapensaan alle kumartuminen ja polvistuminen, sillä huomaavainen näkee parhaiten.

Poimija on paikallaan ja vain kädet liikkuvat. Lapset ja nuoret tunnistavat tämän liikkumattomuuden ja inhoavat marjanpomintaa. Mutta poimija on keskittyneenä toimeensa, taipuneena vadelmapensaan puoleen aivan kuin hyväilisi ja koskettelisi jotain, jonka oksat jännittyvät ajoittain, mutta joka muuten on täysin rento.

Kun marjat vierähtävät kämmenelle, ja niitä kertyy kourallinen … niin, se on seikka, jota haluaisin kuvata yhä uudelleen … kun marjoja kertyy kämmenelle.

Nancy Strow Sheley: Taking Up the Gountelet: George Henry Hall’s Raspberries.
American Art.Vol 19. No3 (Fall2005) pp. 82-91.
https://www.jstor.org/stable/10.1086/500233

Julkinen oleminen uimarannalla

Helle pysäyttää ajan. Tiesit sen heti aamulla, kun avasit parvekkeen oven, eikä tuuli ollut vielä herännyt ja ilmassa oli lupausta. Ei suunnitelmaa, olihan rantaviltti, juomista, uikkarit ja pyyhe jo valmiina. Arvelit, että iltapäivällä saattaisit löytää itsesi uimarannalta. Loikoillen antaisit helteen, liikkumattoman taivaan ja horisontin pysäyttää ajan. Voisit antaa päivän pysähtyä ja nyt-hetken olla nyt.

Niin, olla yleisellä uimarannalla, olla osa rantayhteisöä, joka kestää vain tämän iltapäivän. Löydät tontin ja asutat sen muutaman tunnin ajaksi, sen jälkeen paikan voi ottaa jokin toinen, eikä se haittaa. Vai vievätkö ihmiset toisiltaan tilan ? Onko ilmapiiri muuttunut, eivätkö ihmiset mahdu enää samaan maailmaan?

Pelkkä ajatuskin on naurettava, ja outoa olisi, että kaikki eivät muka olekaan tervetulleita yhteisille uimarannoille. Et voi jättää lepotuolia ja auringonvarjoa hietikolle odottamaan huomista. Sellainen kuuluu vain yksityisille rantapaikoille. Niissä taas on se huono puoli, että siellä ei ole toisia eikä tuntemattomia ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että me emme vie toisiltamme tilaa, vaan luomme maailmaa toisillemme.

Yleinen uimaranta on niin demokraattinen, kaikenlaiset kehot esiintyvät siellä lähes alastomina. Vaikuttaa siltä, että edes täydelliset kropat eivät olisi toisia arvokkaampia, noteerattuja toki, mutta pakostakin vain osana laajaa kehopositiivisuutta. Hyväksyvä suhtautuminen ihmisruumiiseen sellaisenaan on yleisten uimarantojen lähtökohta. Se tuntuisi vallitsevan niin hyvänä, ja niin syvällä mieltymyksen perustassa, että mikään ei uhkaisi sitä.

Tosin tästä ollaan eri mieltä. Puhe rantakuntoon laittautumisesta sisältää nykyään ehkä vaativampia äänenpainoja kuin aiemmin. Viikonvaihteen (19.6.21) Der Standardin uimaranta-aukeama keskittyi ruumiillisen rantakunnon kysymyksiin. Kyse oli erityisesti naisruumiiseen kohdistuvista vaatimuksista uimarannoilla, joita tuossa artikkelissa käsiteltiin. Tosiaan artikkelissa erotellaan ja kritisoidaan näitä vaatimuksia, mutta kumman tarkasti eroja tunnistavalla silmällä. Vaikutti siltä, että kehopositiivisuus, johon yksi teoksista keskittyi, ei esiintynyt ollenkaan niin itsestäänselvänä ja myönteisenä, kuin mitä se tuntuisi rannoilla vallitsevan.

Ilman muuta yleiset uimarannat ovat julkisen näyttäytymisen tiloja, ja sellaisena ne kuuluvat jokaiselle. On hauskaa, että uimaranta näyttämönä keskittyy yleensä veden rajaan. Ei ole ehkä sattumaa se, että kuivan hiekan ja matalan veden kohtauspaikka on muodostunut näyttämöksi. Siinä ihmisruumis kohtaa elementin.

Ja voi tuota veden kohtaamisen herättämien eleiden määrää, kiljahduksia, säpsähdyksiä, roiskuttelua, eleetöntä laskeutumista. Ja voi tuota kastumista, tuota vedestä nousemisen, kahlaamisen, hyppelyn määrää – kukin elehtii omalla tavallaan. Yleisellä rannalla tapahtuva julkinen uimaan meno sisältää aina viattomuutta. Koskaan se ei ole pelkkä esitys, sillä vesi on elementti, joka värähdyttää aina.

Rantajulkisuus on lyhyttä, hetkittäistä ja usein anonyymiä ruumiillisuutta. Ad hoc –rantayhteisöt, ja niiden näyttämöt, syntyvät päiväksi kerrallaan. Öisin ranta on lähes tyhjä, ja seuraavana iltapäivänä sinne taas syntyy uusi näyttämö. Me olemme olentoja, jotka haluamme tulla nähdyksi.

Lähes klassinen uimarantatutkielma liittyy Marc Augen ei-paikkojen antropologiaan: ”Ort den wichtigen Nichtigkeit” 1995 esseen nimi viittaa yleiseen uimarantaan tilana, jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja merta. Uimaranta on hänelle ei-paikka, kuten surpemarketti, lentokenttä. huoltoasema, moottoritie ym.

Auge löytää rannalta lukuisan määrän statuseroja, joita pystytetään rantanäyttämölle. Aurinkotuolilla ja varjolla voi ehkäpä tehdä paljon, rantakuntoisella kropalla vielä enemmän, jos se on osa varakkuutta. Samalla tavoin myös ”biitsin historia” kertoo statuseroista. Mutta onko se asian ydin?

Tutkijan tarkka silmä varallisuuseroille ei minua kiinnosta niin kuin tuo hetken yhteisö – siinä ei ole mitään pysyvää, mihin varallisuutta rakentaisi. Ad hoc – yhteisössä kaikki nuo erot ovat naurettavan pieniä suureen elementtiin verrattuna.

Marc Auge kuitenkin näkee toisin, ja sanoo: ”Mitä lähempänä luontoa, sitä jyrkemmät erot ihmisten välillä.” Kuitenkin hänen mukaansa aurinko ja luonnon elementit luovat uimarannalle olennaisen alueen, jossa ei ole varsinaisesti mitään. Vaikka rannalla oleskelija näyttäisi palvovan aurinkoa, vettä ja kehoaan, Auge ei usko että se olisi todellista. Onko tosiaan niin, että veden ja auringon sijaan ihminen arvostelee vaan toisia ja hakee statuseroja ?

Toisaalta ajan hidastuminen uimarannalla. Tapa kuinka Auge puhuu siitä, ei tunnu sopivan statuserojen havainnointiin. Se, miten arkinen ajankulu liukenee ja lähes pysähtyy rannalla, sanoo Auge. Pitkälleen asettuminen, taivaan alle, veden äärelle, mitään erityistä tekemättä hidastaa ajan tuntua. Tästä eteenpäin aika sovittautuu vähitellen kunkin temperamenttiin, uneliaisuuteen tai toimeliaisuuteen. Aikaa on runsaasti, mutta se on harha koska pian aika on mennyt.

Yleisille uimarannoille siis ! Siellä jokainen voi viettää kiireetöntä aikaansa ja elää päivää tarpeidensa mukaan mutta kartuttamatta omaisuuttaan. Jokaisella on rantaviltin kokoinen alueensa. Ympärillä satunnainen yhteisö, jossa vain ollaan, vaatimatta sen kummempaa yhteistöllisyyttä, edellyttämättä yhteishenkeä. Yhteisiä arvoja ei vaadita – korkeintaan hyväntuulisuutta ja ystävällisisiä eleitä.