Pieni jääkausi 1590-luvulla herätti edistyksen ?

frozen

Onko sattumaa, että euroopalaisen valistuksen syntyä edelsi yllättävä ilmaston kylmeneminen, 1590 -luvulla alkanut Pieni jääkausi ? Ilmaston kylmeneminen voi olla sysäys ennenkuulumattomaan emansipaatioon, sekä ratkaiseviin 1600-luvun edistysaskeliin Euroopassa.

Historisti, kirjailija Philip Blom esittää, että kylmyysshokki, jonka Pieni jääkausi aiheutti, merkitsi vapauspyrkimysten huimaa edisystä. Blom ei kuitenkaan tukeudu muodikkaaseen aivotutkimukseen, eikä väitä että kylmyys terävöittäisi ajattelua. Hänen väitteidensä perusteluja saadaan tosin odottaa helmikuuhun, kunnes Die Welt aus den Angeln ilmestyy.

Frankfurt Allgemeinen (26.12.2016) sunnuntaiesseen kirjoittaja ei huomannut esittää Blomin perusteluja. Sen sijaan hän esitti runsaasti metaforia. Valistus ja kirkkaan selkeä ajattelu on kylmää ! Rationalismi on kirkasta ja jäätävän tarkkaa!

Eurooppalaisen kulttuurin synty tapahtui Välimeren helteessä ja valossa, mutta jostain syystä seuraava sysäys olikin kylmästä ja pimeästä johtuva.

Pienestä jääkaudesta alkoi Espanjan, Italian, Kreikan kulttuurinen laiskuus. Suurin säänmuutos sattui tuolloin Englantiin ja Alankomaihin  – ikään kuin Shakespearen ja Descartesin nerokkuus olisivat edellyttäneet viileää ilmastoa.

Pohjoismaihin liittyy tässä ilmasto-älyllisessä skenariossa yhteiskunnallinen edistys. Mielikuvat muuntuvat historiaksi, kun toimittaja toteaa, että jatkuva kylmyydestä kärsiminen antoi ratkaisevan potkun tasalämpöisten hyvinvointivaltioitten rakentamiselle Pohjoismaissa.

 

 

 

Tallenna

Haamut liikkuvat välipäivinä

Haamut, pirulaiset, kiusanhenget kiihtyvät erityisen haitallisiksi nyt kun vanhasta on päästetty, irti eikä uuteen ole tartuttu. Välipäivien välitilassa ne leijuvat irrallisina kuin työttömät joulun jälkeen, odottelevat toimistoon ilmoittautumista sitten vuoden alussa. Välipäivät ovat irrallisuudesta kuohkeaa aikaa.

Mutta mitä haamut ovat nykyään? Kiusanhenkiä, a) asioita jotka ovat tapahtuneet jo, menneitä, jotka kummittelevat mielessäni. Miten minua vituttaa tuo yks, hylkäsi hakemukseni, varmaankaan ei ollut lukenut sitä ajatuksella. Mä en ikinä saa läpi mitään, niin kauan kun tuo päättää. Okei, miksi sitten vaivaan turhaan itseäni, on muitakin tahoja.

b) Pahimpia ovat itse kehitellyt haamut, kuten tuo yks, joka vesittää minun työtäni, niin etten onnistu niin hyvin kuin haluaisin. Syyttelen ja kehittelen haamun. Minua ei kiinnosta kuka hän oikeasti on, ihmisenä, minulle hän on haamu josta haluan vapautua. Hän haihtuu ilmaan heti, kun lopetan syyttelyn.

Haamut ovat kuolleita, jotka kummittelevat koska ovat irronneet eivätkä ole enää todellisia. Kun ne tulevat näkyviksi, huomaan ne, ja annan niiden haihtua savuna ilmaan.

 

 

Viisi ilmettä, peukku ja sydän emojit

jyvaskylajouua3

Lähetin omat Facebook emojini kaupungille tuulettumaan, heillä on ollut niin rankkaa.  Aleppon ahdistus ”Grrr..”  isku joulutorille  ”Sniff…” puna-armeijan kuoro terrorismin uhrina ”Whoop… sniff…”. Joulukorttien sijaan ”love” ja tykkäämisiä.

Tällä minä kellun, globaalissa uutisvirrassa ilmehtivänä pellenä, palleroina, tykkäämässä vai vihaamassa.  Kun joulu tuli, hehkutin punasydämiä.

Kuvittelen, että emojit muodostavat alkeellisen ruumiin.  Siinä on vain peukku, pää ja sydän. Kullakin on oma tunnevolyyminsa. Peukku on ikään kuin käden heilautus, pää on aivot, ja suuri myönteinen tunne on punainen sydän.

Tuovatko ne tunteet someen? Näyttää siltä, että tunteiden sijaan ne ilmaisevat asenteita.

Emojit itsessään eivät nosta tunnehyökyjä, ne kelluvat kohdalle tulevissa kuohuissa. Varsinaiset hysteriat nousevat kommenttiosastoissa. Taitavat provokaattorit välittävät nykyään tietonsa tarkasti ja neutraalisti. Vihaa uhkuvat kommentoijat sitten verbalisoivat kaikki mielikuvat mitä uutisesta voi saada irti.

Kommentit ovat lyhyitä ja nasevia, sellaisia jotka mahdollistavat vain asenteellisuuden. Se riittää nosamaan hysteriaa, sanasotia sekä peukkujen ja vihasta punaisten naamojen välisiä kahakoita.

Siellähän minäkin provosoidun, enkä voi olla halveksimatta niitä, jotka heikompia halveksivat. Tiedä sitten, millä tavalla Facebookin algoritmit laskevat nämä reaktioni, varmaankin liittävät minut maailman kulkua koskevien tunneaaltojen barometriin. Ja tietysti profiloivat minut noitten emojien käytön perusteella.

Minulle on selvää, että maailma on sama kuin erimielisyys ilman vihaa.

On selvää, että Facebook on tahtomattaan nostanut populismia. Sen algoritmit kiihdyttävät sitä, mikä on jo herättänyt kiihtymystä. Se, mitä Jaron Lenier vuonna 2006 kutsui ”digitaaliseksi maolaisuudeksi” toteutuu Facebookissa siten, että sen algoritmit suosivat suosittuja näkemyksiä, ja näin se julistaa hysteeristä populismia totuutena. Se tieto on totta, mikä milloinkin on suosituinta.

Mutta ehkä on olemassa myös toinen populismi. Suuri ja parempaan suuntaan menevä, rauhoittava pikemminkin kuin hysteerinen. Sellaiselle ei vielä ole emojia, en tiedä olisiko se rauhan merkki. Steven Pinker, lingvisti ja intellektuelli, väittää että uutisotsikoiden sijaan on katsottava laajempaa dataa. Se osoittaa että rauha ja demokratia ovat kuitenkin voitolla.

emojitfb

Pöyristyttävät uutiset kiihdyttävät – rauhoittavia Facebook ei tunne, vaan kiihtymyksen tuottamisen vastapainona ovat koomiset sattumat jotka rentouttavat ja hellyttävät kuvat, niiden tehtävä on tuoda mielihyvää. Tämä rakentuu kunkin mieltymysten mukaan. Facebook kokemus on automaattisesti aina käyttäjänsä profiiliruumiin mukainen – eli peukun, pään ja sydämen säätämä. Ehkä täydennykseksi tarvittaisiin vielä tietoisuutta ilmaiseva silmä otsassa.

 

Tallenna

Lucifer on valoa

Pimeys on lempeää ja ääretöntä syysmetsää.

Kuinka kammottavaksi tämä maailma on muuttumassa, kun se alkaa olla täysin valaistu. Lucifer oli enkeli nimeltään valo, lux, lusis. Se toi valon siunauksen ja sitten kirouksen. Lucifer on kreikaksi phosphoros, fosfori.

Ehkä kirous on se, että valo läpäisee kantajansa. Olet väsynyt ja valojen ärsyttämä, mietit tätä mielekästä työtäsi. Mitkään rajat eivät pitele sitä, vain kiinnostus ja sitoutuminen voi läpäistä ihmisen tällä tavalla.

Jos on valoa se tunkee sisällemme, jos on työtä se ei anna lepoa.

Saapumisen ensimmäinen vaihe: adventtipyry

Adventum tarkoittaa tulemista, ja nyt ensimmäinen adventti oli lumen tulemista. Se alkoi pehmeästi leijailevien lumihiutaleiden merkeissä lauantaina. Ensimmäisen adventtisunnuntain lumipyry olikin sitten pienikiteistä, kasvoille iskeytyvää vaakasuoraa ja vihmovaa lunta. Aikaa, joka tulee suoraan päin.

salkku1

Tallenna

Tallenna

Vanhassa salkussa aika on pysähtynyt, joskus pidettyjen luentojen materiaaleja kirjekuorissa. Lumipyryssä neulaset iskevät kasvoihin, vaikka minne käännyt, lumi vihmoo sinua päin. Menee tovi, sitten huomaat että pyry onkin tullut taaksesi, ja se on työntänyt sinua jo pitkän aikaa.

Aika puhaltaa myötä ja aika puhaltaa vastaan. Aikamyrsky vaihtelee.

Muita ensimmäisen adventin allegorioita:
Mattoon juuttuneesta rusinasta
Tää yksi nuppi
Uuno on yksin
Ensimmäinen puudutus

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Yhdeksän astetta tähtipimeään

f319Sen jälkeen kun olen käynyt pimeään sisälle, voin ajatella että taivaan alla on olemassa yhdeksän tasoa, vaihe vaiheelta syvenevää pimeyttä.

Syvin pimeys ei ole vielä silloin, kun etäisyyttä lähimpään valon kajoon on vähintään kaksikymmentä kilometriä. Ja vaikka silmäni ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta katseltuani tunnin ajan pimeyttä. Vaikka yhdenkään valonlähteen kajoakaan ei näy, silti on vielä jotain: tähdistä tuleva valo ja tuskin havaittavat heijastukset sekä kaislojen varjostumat järven pinnassa. Tähtien määrä on tuhansissa.

Tähdillä on myös oma magnitudinsa, kuuteen eri tasoon jaettu valovoimansa, joka tulee ilmi pudotuspelissä. Kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy aina heikoimmin säteilevät katoavat silmistä.

Se on avaran pimeyden syvin aste, avaruuspimeyden. Pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, mutta tässä ei. Olen joskus istunut järven rannassa tällaisessa pimeydessä, ja muistan kuinka avaran tilan tuntu välittyi hyvin vahvana, on avaraa vaikka sitä ei näekään.

Kahdeksas pimeyden taso on luontoretkillä ehkä yleisin. Pimeys olisi täysin vapaana ja valloillaan ellei horisontissa olisi linkkimastoa, yhtä ainutta valopistettä. Kuin sadan metrin päässä istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa suuren osan tähdistä, vaikka silti niitä on vielä satoja, ehkä yli tuhat.

Yritän kääntyä muualle, yritän poistaa sitä silmäkulmastani. Välillä onnistunkin, mutta silmien tyhjentäminen, valomuistumisen poistaminen on vaikeaa. Kynttilä, tulitikku, taskulamppu, nuoton hehkune kaikki estävät pääsemästä pimeään sisälle.

Seitsemäs pimeyden taso vastaa suunnilleen kilometrin päässä näkyvän talon valopiriä, joka ei kuitenkaan näy suoraan vaan kajastaa metsän takaa.Tähtimäärä taivaalla laskee viiteensataan.

Kuudennen tason pimeys onkin etäisen talon valo, järven takana kahden kilometrin päässä. Se on kieltämättä kaunis ja kutsuva, verrattuna linkkimaston ja taivaalla vilkkuvan lentokoneen valoon. Mutta pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni, antaa reseptoreihin kerääntyneen valoenergian hiipua, silloin pelkkä vilkaisu valopisteeseen estää kokemasta enemmän kuin kolmensadan tähden läsnäoloa.

Viidennen tason pimeys on minulle kuitenkin kakkein tutuin, lapsuudenkodin piha,ei valon pistettäkään mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on juuri ja juuri havaittava valonkajo. Tähtitaivas on jo huomattavan tutun oloinen, arvattavasti sataviisikymmentä on ilman ponnistelua havaittavien tähtien määrä.

Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa. Laskemme alle sadan.

Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo vie siivun horisontista ja ohikulkutiellä parinkymmenen katuvalon tiivistymä himmentää taivaan. Mutta tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.

Toinen pimeyden taso on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä koska toisella puolen hehkuu kaupungin valot. Tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, kolmekymmentä.

Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka ne ovat harvassa.

Tallenna

Tallenna

Hämärän kuvan pelko on syvässä

Valokuva tuntuu olevan sitkeästi nimensä vanki. Grafiikka tarttuu hämärään tarkemmin kuin kamera, ehkä kuivaneula on paras hämärän tutkija, koska se tuo valon mukaan tuskin havaittavana pisteenä, lähes digitaalisesti. Olen jo jonkin aikaa etsinyt hyviä hämäräkuvia, sitten löysin nämä Lorenzon Way North -kuvat, jotka eivät pelänneet pimeää.

lzo-fr-waynorth2

Se, missä vaiheessa kuva muuttuu katsojalle täysin pimeäksi, on mukana tässä kuvassa. Näin valokuva, se mikä joskus tuotiin esiin menemällä pimiöön ja valottamalla negatiivia, on jotenkin muuttunut kertomukseksi.

Herkät digikamerat pystyät tuomaan esiin kiinnostavaa hämärää, tosin Lorenzon kohteet ovat usein lumisia rinteitä. Silti ne ovat kiinnostavampia kuin ruumis pimeässä – dekkarin genre filmissä on jollain tavalla pilannut hyvän aiheen. Olen jonkin verran selannut you tubesta näitä ruumiin löytämisen esityksiä, etsinyt jotain, mikä todella tekisi oikeutta aiheelle – eli ruumiin löytämiselle pimeässä. Ei mitään tyydyttävää. Pääasia, eli se minne ruumis kuuluu eli pimeä ja tunne kun siihen törmätään, hukataan filmeissä parin minuutin jälkeen, kun aletaan selvittää rikosta. Joku on sanonutkin sen, että dekkari on sitkein valistuksen linnake tällä alueella.

Mutta kynällä saadaan luotua hienoa pimeyttä, sitä todellista missä ei ole ruumista.  Käden avulla kerätään pimeyden ja hämärän rajalle kiinnostavaa materiaalia.

Ikivanha hiilipiirros kertoo nuotiotarinaa ja tuo mukaan paljon ilmaisevia varjoja. Varhaisesta kuvataiteesta löytyy chiaroscuo – asteittainen siirtymien hämärään.  Grafiikasta löytyy niinkin mestarillisia hämärän työstämisen välineitä, kuten kuivaneula. Kieltämättä myös vahaliitu tuo hämäränharmaalle paperille, kuten Bilalilla seuraavassa kuvassa (tosin tuo hattu on ehkä lipsahdus, kuten myös pantteri). Mutta tumma pohja suorastaan kehottaa säästeliääseen vaalean käyttöön.

juoksijabilal

Toki tällaiseen hämärän voi löytää mestarillisesta valokuvastakin, jos kamera vaan tavoittaa taustan joka on tarpeeksi vivahteikas ja samalla tumma.

Tätä siis ihmettelen: mistä syystä valolla piirtäminen ja maalaaminen tekee paremmin oikeutta hämärälle kuin valokuva. Mestarit ovat erikseen, ja Lorenzon kuvat ovat jotain muuta – mutta kun olen selannut fotocommunity.de sivuston hämäräkuvia (dunkel) joita on nyt noin 28 000 kappaletta, ne ovat yleensä liian valoisia. Ehkä prosentin verran kuvista uskaltavat olla kunnolla pimeän, hämärän ja niukan valon piirissä.

Hämärän kuvan pelko on niin syvässä, kuvitellaan että kaikki mikä on kiinnostavaa vaatisi paljon valoa !

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Wienerwaldin kummitussairaala

Wienin liepeiltä, metsäalueelta löytyvä iso ja autio sairaala on kiehtonut sekä okkultisteja että tyhjien paikkojen bongareita. Paikalla onkin aika järkyttävä historia. Jättimäinen kompleksi rakennettiin 1900-alkuvuosina keuhkotautiparantolaksi ja kerrotaan mm. Kafkan lepäilleen siellä hetken aikaa.

Johtava keuhkotautilääkäri, Hugo Krauss teki kuitenkin itsemurhan, kun 1938 Gestapon miehet ilmoittivat ottavansa parantolan omaan käyttöönsä. Tohtori Krauss otti myrkkyä, ja hänen sairaalansa muutettiin parhaille arjalaisille tarkoitetuksi synnytyssairaalaksi. Se sai nimen Heim Ostermark.

Hanke oli kuulemma Hitlerille läheinen. Nuori Hitler olikoj jo Wienin vuosinaan osallistunut innokkaasti arjalaisia aviopareja järjestävän yhdistyksen toimintaan. Pienehkö, ruskeasilmäinen Hitler itse ei ilmeisesti yltänyt ehdokaslistalle asti. Yhdistys siis järjesti puhtaita avioliittoja.

Sittemmin SS synnytyssairaalana tunnetussa paikassa syntyi arviolta ainakin 1700 täydellistä lasta. Synnytysraportissa ei todellakaan mainta yhtäkään vammaisena syntyttä, edes yhtään huulihalkiovauvaa ei syntynyt. Murhatuksi tuli arviolta sata vauvaa.

”Täällä haisee murhattujen veri” lukee eräässäkin rauniosairaalan seinään kirjoitetussa lauseessa.

Paikkojen logiikka Praterin alkoholisteilla

Spurgujen oleskelupaikkojen valinta – talvipaikkoja ja kesäpaikkojen ekologinen vaihtelu – noudattaa omaa ikiaikaista rytmiään myös Praterin Matkakeskusken pihalla Wienissä. Lokakuun puolivälissä piha-alueella majailevilla näkyy olevan kassit ja rinkat, asuntoloihin ja tyhjiin rakennuksiin hakeutuminen on meneillään. Keväällä varhain he kulkevat kättä ja pulloa heiluttaen, suunta on puistoihin päin.

Miksi uusi, 2008 valmistunut, Pratern Sternin matkakeskus kerää spurguja ? Ehkä he noudattavat alitajuisesti jotain vanhempaa reittiä. Aiemmin paikka oli nimeltään Nordbahnhof, jonne Prahan, Varsovan, Brnon junat tulivat. Kumman paljon tuolla on yhä spurgutason tsekkejä ja puolalaisia ihmisraunioita, joitten tarkoituksena oli tulla Wieniin töihin.

Muistan kevään 2013, kun asuntoni oli Praterissa, viikonloppuisin alueella oli ruuhkaa. Tuntui että spurgujen, narkkareiden ja kaikkien sekaisin olevien festivaalit olisivat täyttäneet tienoon.

Filmiklippi on OFR-kanavan dokumentista. Siinä esiintyy lippispäinen nuorukainen ikään kuin turistioppaana Praterin spurgumestoihin. Viinapullopalkalla hän esittelee toimittajalle paikan sosiaalisen rakenteen: missä istuu paikalliset ja missä muualta tulleet.

Auringon paahtama, mustelmille hakattu, venäläismies tuntuu olevan kaikkein pahiten sekaisin – ja samalla kaikkein tarkin. Hän on kauhuissaan toimittajan tullessa paikalle, hän toistaa järkyttyneenä sanaa kalasnkikov… tuijottaa suoraan kameraan hokien kalasnikovia. Spurguopas varoittaa toimittajaa, siitä että kaveri on erittäin ahdistunut. Menee tovi, ennen kuin tajuan että olalla kannettava iso kamera saattaa näyttää kaverin silmissä aseelta. Mikä tuon ahdistuken syy on, sitä voi vain arvailla.

ORF-kanavan dokumentin nimi on ”Praterstern die Letzste halt”. Viimeinen pysäkki. Lähdöt ja saapumiset. Kuolleisuus näillä matkakeskuksen penkeillä on suurta, muistan että ambulanssien vierailuaika täällä on aamuvarhainen. Muistan myös Jyväskylän Matkakeskukseen kuollutta spurgua, Esaa,jonka tunsin suhteellisen hyvin. Hän oli ison maatilan poika Uuraisilta, kuskasin hänet joskus kotiinsa, kun se oli tarpeen. Niin, Jyväskylän uusi matkakeskus oli juuri avattu, kun Esa kuoli sinne. Ajattelen, että hän ikään kuin leikkasi ensimmäisenä silkkinauhan.

Jotenkin atavistisissa vaistoissani pelkäsin aluksi Praterin aluetta, asuin lähellä, kummallinen viimeisen pysäkin kammo mieleni taustalla. Vieressä on Praterin sirkus ja huvipuisto, sen karma tuntui pahemmalta kuin Praterin spurgupenkit ja huorakulmat. Huvipuisto oli alunperin julkinen eläiten kidutuspaikka ja huvittelumielessä tapahtuva vammaisten ihmisten häpäisypaikka. Ikään kuin jossain olisi vielä pahempaa kuin viimeisellä pysäkillä.

Nyt lokakuussa siellä käydessäni tulin jotenkin iloiseksi, kun tunnistin erään huoran. Hän näytti niin hyvinvoivalta, että teki mieli mennä halaamaan ja sanomaan että sinäpä näytät hyvältä. Kolme vuotta sitten hän oli asemalla aina hengaileva ja ilkeästi perässä roikkuva laiha narkkari, lähes lapsi vielä. Nyt hän oli pulskistunut ja terveemmän oloinen. Silmiinpistävän aktiivisesti hän suunnitteli jotain kahden rikolliselta näyttävän nuoren kaverin kanssa. He kulkivat aseman aulan läpi, naisella oli suunnitelma, ja hän taivutteli miehiä avukseen.