Yleinen – Sivu 2 – Risto Niemi-Pynttäri

Toinen adventti jurottaa vielä – vinokkaat.

Toinen adventti pitäisi saada putkahtamaan, mutta ensimmäinen tuntuu vaan jatkuvan. Sieniadventti ei etene kuin kello, siinä on aina tämä ihmeen ja yllätyksen tuntu.

Tosin vinokkaiden ja muiden viljelysienten sanotaan olevan suhteellisen vakaita. Jos niillä on taipumusta jurottaa meillä, niin sitä suuremmalta ihmeeltä se tuntuu, kun fruittaus alkaa. Nyt olisi aika kakkosvaiheen, muodonmuutoksen, kahden kynttilän esiin nousemisen, toisen tulemisen.

Jos rihmaston muodostuminen on ensimmäinen vaihe, se näkyy kasvatuspussien sisäpintaan ilmestyvinä valkoisina laikkuina. Hyvässä materiaalissa tämä rihmasto tiivistyy koviksi paakuiksi, joista nämä adventeiksi kutsumani tapahtumat puhkeavat. Adventum! Adventum! Se tulee, se ilmestyy.

Tosiaankin kuusi viidenkymmenen litran säkkiä siskon kellarissa kehittyy vähitellen – näiden vaatimattomien sieniadventtien kautta – kohti taivaat täyttävää ilosanomaa.

Me siskon kanssa olemme itsekin pätkiä samasta rihmastosta. Sienirihmastot kehittyvät pienissä pusseissa, se on minun alueeni, Siskon alue on kilometrin päässä: satoa tuottavat säkit ovat viileässä ja kosteassa, valolla ja ilmankostuttimella varustetussa kellarissa.

Teemme työtä niin vähän kuin mahdollista, tärkeintä on virheiden välttäminen. Siihen ei riitä yksi, vaan tarvitaan myös näkökulma toisteta paikasta käsin – tämä on syytä nostaa esiin näin kahden kynttilän adventtina.

Rihmaston leviämistä kutsutaan kolonisoinniksi. Minä, jonka tehtävänä ovat rihmastot, toimisin siis kolonialistina. Jos sienirihmaston rinnastaa yhteiskuntaan, niin tuo termi vaikuttaa harhaanjohtavalta. Täällä sekä rihmastossa ei keskusjohtoisuus vallitse, se hajaantuu, ja sattuman ohjaamaa on oleminen täällä.

”Miltä kapitalismi näyttäisi, jos edistyksen oletuksesta luovuttaisiin ? Se saattaisi näyttää laikuttaiselta: varallisuuden kasaantuminen on mahdollista, koska pääoma imee itseensä hajanaisilta laikuilta suunnittelematta tuotetun arvon”.

Näin sienisosiologinen teoria, teoksessa Lopun aikojen sieni, elämää kapitalismin raunioissa. (Anna Lowenhaupt-Tsing, 2020, s.22). Tunnustan, että sienifantasiani eräs puoli on tässä: unelma suunnittelematta putkahtavista, valtavista vinokas -sadoista.

Meillä on siskon kanssa kokemusta näistä sattumalta tulleista, mutta valtavista sadoista jo lapsuudenkotoa. Oli vadelmaviljelykset, myin marjoja pikkukaupunkien toreilla: joskus tuli paljon rahaa. Kaikki oli sattumaa ja ohi hetkessä.

Nyt jokaisessa olkisäkissä on arviolta parikymmentä seimeksi kutsumaani kohtaa syntymän ihmettä varten. Monoteistinen yhden-seimen-ihme on tuotu nykyaikaan, noin 1200 sieniseimeä.

Ensimmäisen ihmeen laskettu aika on käsillä, ja monin paikoin jo tapahtunut. Mutta sienievankeliumin ihmeitä on odotettavissa kolme kertaa joka seimessä. Ihanneoloissa tätä tapahtuisi 3600 kertaa. Jos tuon luvun muuttaa suoraan kiloiksi, niin annettavaa tulisi olemaan noin kolme ja puolituhatta kiloa vinokasta.

Ja koska alkuperäisestä evankeliumista ei voi luopua, tämä olisi jaettava maksutta kaikille. Tämä olisi mahdollista ihanneoloissa, mutta Lopun aikojen sieni -sitaatti palauttaa laajenemisfantasian todellisuuteen.

”Tässä huvenneen toivon ajassa etsin häiriöiden muovaamia ekosysteemejä, jossa monet lajit joskus elävät yhdessä vailla sen enempää harmoniaa kuin taisteluakaan.” /22)

Nuo vinokasrihmastot näyttävät pysyvän laikkuina, eivätkä olkisäkit tule täpötäyteen rihmastoa. Siellä on niin paljon muuta elämää. Olkiin jääneet kauranjyvät ovat hieman itäneet, osin oljet ovat myös mätänemässä koska pastörointi ei täysin onnistunut. Täysin synnittömiä ei näistä oljista tullut, se on vaan hyväksyttävä.

Vertauskuvia käyttäen siis sienten ensimmäinen tuleminen (rihmastot) jäävät laikuiksi, mutta silti toinen tuleminen (fruittaus) on alkamassa.

Sieniadventti, siitake, yksi

Jos sieni on numero yksi, niin siitake on jotain ensimmäisen adventtikynttilän kaltaista. Tuo yksilösieni aloittaa nyt sieniadventin. Tosin valkoisena pompannappina tunnettu, ja valtavan yleinen herkkusieni, olisi toinen ehdokas adventin puheenaiheeksi. Joulumarkkinoiden massaherkku. Paitsi, että minä en ole kasvattanut herkkusieniä, enkä kasvata, koska paremman makuisia löytyy luonnosta.

Siitake tulee ensimmäisenä mieleen. Muistan, kuinka porasimme koivupölleihin reikiä, joihin tungimme siitakepitoista sahajauhoa. Siitä on yli viisi vuotta, olimme saaneet säkillisen sahajauhoa johon siitake oli levinnyt. Pöllit unohdettiin kuusen varjoon kolmeksi vuodeksi, vasta sitten ensimmäiset yksilöt putkahtivat rungoista.

Näin siitake on numero yksi, ja niistä jokainen on yksilö. Kukin näyttää työntyvän puun kuoren alta yksin ja muista tietämättä. Tosiasiassa kyse on rihmastosta, yhdestä pöllin kokoisesta oliosta. Se puolestaan syntyi puun sisälle lukuisista ymppäyksistä, joita olimme tehneet.

Emme tienneet, että siellä levisi ilosanoma.

Sitä, kun rihmasto löytää toisen ja liittyy kolmanteen, on kuvattu yhdyntänä, siitakkeen erittäminä feromoneina, ilon hetkinä, jotka meidän tietämättämme täyttävät pöllin.

Sen sijaan, että rajautuisin kristilliseen adventtiin, aavistelen suurempa saapumisen ja leviämisen tapahtumaa. Luin sienirihmastojen feromoneista Merlin Sheldraken tutkimuspohjaisesta teoksesta Entangled Life, how fungi make our Worlds, change our minds& shape our Cultures.

Hän ei puhu avaruudesta tulleesta sienestä, joka tartutettiin ristinpuuhun, ja inkuloitiin niin julmasti verellä? Jesu sieni. Kyseessä oli vain tarina, jossa sanottiin, että ainoa täysin puhdas materiaali ympättäväksi – eli neitseellinen syntymä – on totta, vaikka yleisempää kuin luultiin.

Minua kiinnostaa tavallinen siitake, joka levisi täysin toisessa kulttuurissa, ja vailla metafysiikkaa, ihan vaan ruokasienenä.

Jouluisia kuvia herättämään kiinnostustanne. Sieniä olisi myytävänä! Tosin ei nyt, vaan muutaman vuoden päästä. Koska rihmasto on hukassa – tosiaan olen kadottanut siitakerihmastoni.

Näinä päivinä oli käynyt niin kuin varoitettiin: materiaaleihini levisi epäpuhtaus. Epäilen omaa kättäni, ja siinä oikean käden keskisormi on numero yksi, ja epäilytävältä näyttää kynnenalus, josta epäpuhtaus helposti lähtee. Ja rihmastot hävisivät.

Mutta kunhan löydän yhdenkin rihmaston pätkän, ryhdyn töihin. Alan valmistella siitakkeen tulemista, tulen laajentamaan sitä voimaperäisesti. Ja kun kevät koittaa, käsillä on oleva runsaat aineistot ympättävänä varsin suureen määrään koivunpöllejä, Haarajärven maille unohdettavaksi.

Tulet palavat vainajille

Joskus maailman ainoa öinen valo oli palavat tulet. Ja siellä missä vainajat odottavat, ei ole sähköä. ja ainoa valo on palavaa ainetta. Silloin he hakeutuvat hetkeksi tulien lähettyville, mutta pysyttelevät pimeässä, mutta ihmiskasvot näyttävät pääkalloilta nuotion loimussa. Ne valmistavat eläviä kasvoja kohtaamaan ne kasvot, jotka ovat poissa. Näistä kokkotulista kirjoitti Thomas Hardy 1870-luvulla.

Pyhäinpäivä, vainajien päivän kynttilämeret muistuttavat ajasta ennen sähkövaloa, silloin kuolemanpimeä oli vahva ja voimissaan.

Öisiltä nummilta, kuvattuna englantilaisissa 1800-luvun romaaneissa, voi löytää Emily Bronten Humisevasta harjusta tuttua tulenkajoa ja pimeää. Thomas Hardyn Paluu nummelle -romaanissa on klassiseksi tullut 1870-luvulle sijoittuva ympäristökuvaus luonnontilaisista nummista villiponeineen.

Romaanin alussa on marraskuun viidenteen päivään sijoittuva kuvaus öisistä kokkotulista nummilla. Gay Fawkes Night, nykyään ilotulitteiden mutta aiemmin kokkotulien yö, jossa juhlitaan 5. marraskuuta 1605 torjuttua vallankaappausta. Hardyn romaanin 5 luku ”Maan tapa” sijoittuu tähän rituaaliin, koska silloin nummialue on kuin sykkivä tähtitaivas merkkitulineen – huimasti laajempi kuin nykyiset pyhäinpäivän kynttilämeret. Ja, kuten Hardyn kuvauksesta voi aavistaa: ei se tuli, vaan sitäkin huimempi pimeys.

1870-luvun marraskuinen pimeys, sen laajuus ja pelottavuus on jotain nyt kadonnutta, johon Hardy johdattaa lukijan. Hän muistuttaa, että marraskuiset kokkotulet ovat vanhempaa perua kuin kuningaskunta, kokkoja on poltettu samoilla paikoilla jo druidien aikaan.

Kuvaus alkaa hämärän laskeutuessa nummille, näyttää kuin mustat ja korkeat pensaat liikahtelisivat. Elokuvamaisessa kohtauksessa ne näyttävät liikkuvilta heinäseipäiltä, jotka keikautetaan kevyesti maahan; ihmishahmot keräävät ne kokoksi; tulenlieskat välähtävät, ja kuiva risukokko sähähtää palamaan.

”Tulen sytyttäminen on ihmisen vaistomainen, vastustava ele silloin, kun talven tulo kumisee kautta koko luonnon. Se kertoo prometheolaisesta kapinasta sitä väistämätöntä tosiasiaa vastaan, että tulossa oleva talvi lupaa pahoja aikoja, kylmyyttä ja pimeyttä, kurjuutta ja kuolemaa. Musta kaaos saapuu…”

Tulen liekit ja varjojen kuvioinnit ihmisten kasvoilla muuttaa heidät joksikin toisiksi, samalla sekä dramaattisiksi ilmehtijöiksi ja olennoiksi vailla persoonaa:

”Varjoisat silmäkuopat, jotka olivat syvät kuin pääkallossa, muuttuivat äkkiä onteloiksi; kuopallaan olevat posket näyttivät luolan seiniltä jotka kiilsivät, rypyt korostuivat rotkoiksi ja sitten valonleimahdus hävitti ne kokonaan… silmämunat hohtivat kuin pienet lyhdyt.”

Sitten kuvaus siirtyy vanhaan ukkoon, joka aluksi oli pelkkää nenää ja leukaa, sitten tulenkajo näytti nuorentavan häntä. Ukon olemukseen valui tyytyväisyyttä, hän nousi ja alkoi tanssia eloisasti tulen ympärillä.

”Hän alkoi myös laulaa, mutta ääni oli hyvin vanha, kuin savutornissa pörräävän kimalaisen ääni.”

Sitten muutkin tulilla olijat juorusivat ja laulelivat aikansa, ja kun tulet hiipuivat, oli aika lähteä ja vaeltaa pilkkopimeässä kohti laaksoa ja koteja. Pimeässä vaeltamisen lyhyt luonnehdinta – kokemus joka on kadonnut, koska pimeässä ei liikuta – että pimeässä käveltäessä ei liike tunnu:

”Alas, alaspäin he kulkivat, ja vieläkin alemmas – tuntui siltä, kuin jokainen askel, minkä he laskeutuivat, olisi tehnyt tyhjäksi heidän etenemisensä.”

Kuvaus murheen laaksoon laskeutumisesta saa tästä yksityiskohdasta – pimeässä kävelemiseen liittyvästä tuntemuksesta – viittauksen turhaan ponnistelun.

Nämä nummella kulkijat ovat kuitenkin jaloistaan erittäin tottuneita, he osaavat liikkua pimeässä. Heidän jalkansa tunnistavat sieltä pienetkin kinttupolut, sellaisetkin joita tottumaton ei tunnistaisi edes päivällä. Tuskin ne olivat edes polkuja, koska ulkopuoliset eivät tunnistaisi niitä.

”Nummen vakituisten asukkaiden ei ollut vaikea löytää niitä yölläkään. Näiden reittien seuraaminen pimeässä – jolloin ei ollut valoa edes tien havaitsemiseen – perustui siihen, että jalat olivat oppineet aistimaan ne. Se johtui vuosikausien kokemuksesta, öisestä kulkemisesta nummimaastossa. Sellainen kulkija pystyi havaitsemaan eron koskemattoman heinikon ja hiemankin tallatun reitin välillä.”

Hardyn romaanissa marraskuinen kokkotulien yö huipentuu romanttiseen hahmoon, joka tulee kokon hiillokselle vasta muiden poistuttua.

”Nainen kiipesi kummun huipulle, missä riutuvan nuotion punaiset hiilet tervehtivät häntä kuin elävät silmät manalle menneen päivän ruumiissa.”

Tällainen vertauskuvasto voisi toki olla pelkkää kuvitusta, mutta elävien ja kuolleiden kohtaamisen kannalta se voi kertoa jostain muusta, mikä alkaa sitten kun tulet ovat hiipuneet, väki poistunut – ja paikalle tulee vielä yksi elollinen, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa näille hiilloksille.

Thomas Hardy: The Return to the Native (1878), suom Paluu nummelle (Harry Forsblom, 1968), kirjoittajan mukailema suomennos.

Kultainen keltainen porkkana Uzbekistanissa

Porkkana on niin tavallinen, liian tuttu ja niin itsestään selvä. Siksi katselen maalaisdokumentteja Uzbekistanista, maailman vanhimman porkkanakulttuurin viljelysmailta. Etsin sieltä jotain, mikä horjuttaisi tätä porkkanan arkisuutta.

Ihmellistä on jo se, että porkkanalla on Uzbekistanissa neljä satokautta vuodessa. Odotan löytäväni dokumenttifilmeistä oikean aropellon porkkanan, joka polveutuu suoraan alkuporkkanasta.

Katselen You Tube -dokkareista Uzbekkeja nostamassa porkkanan myöhäissatoa entisillä kolhooseilla. Talkoot vaikuttavat olevan siellä yhä voimissaan. Säätila näyttää tutun syksyiseltä. Kuluneissa, mutta lämpimissä takeissaan ja päähineissään he puurtavat, kylän vanhemmat naiset sekä nuorukaiset. Porkkanat naatteineen ovat rivissä, maata myllätään, kuvasta välittyy jopa happamanmakea syksyn tuoksu.

Uzbekistanissa porkkanoita käytetään enemmän kuin Euroopassa. Keltaiset porkkanat ovat olennainen osa Uzbekistanin kuuluisinta ruokaa, plovia. Keltainen porkkalajike on erityisen makea, se antaa ploville ominaisen maun.

Porkkana on Uzbekkien jokapäiväistä ruokaa. Sikäläisiä elinkustannuksia laskettaessa porkkanan hinta kertoo paljon. Ns. plov -indeksi mittaa kansalaisten ruokakuluja.

Aiemmin niin turvallinen porkkana ja sen vakaa hinta merkitsi kohtuullisia aikoja. Nyt on toisin: sotiva ja uhitteleva Venäjä on nostanut hintoja ja horjuttanut turvallisuutta: jokainen Uzbekistanin asukas kärsii arviolta 1000 dollaria vuodessa Venäjän takia.

Uzbekistanin valtavalle maataloudelle elintärkeä vesi tulee Kirgisiassa ja Tadžikistanissa virtaavista joista. Aiemmin nuo joet ovat tarjonneet vettä luotettavasti ja tasaisesti, nyttemmin tulvimisen ja kuivumisen vaihtelut tuovat ongelmia.

Muutosta on myös säätiloissa. Ne ovat olleet hyvin epävakaisia: yllättävät hallat ja raemyrskyt keväällä 2021 toivat katovuoden. Porkkanan hinta loikkasi jopa 25% kalliimmaksi. Tuon vuoden kesä oli poikkeuksellisen kuuma: pienikokoinen porkkana selvisi stressistä paremmin kuin isoksi ehtinyt – suurten porkkanoiden kerrotaan paikoin paistuneen kuumassa maassa niin, että lopulta ne pehmenivät kypsiksi.

Tashkentin seudulla olevaa maatilaa pitävä Mukhtor Gazatov kertoo AFPn haastattelussa porkkanan viljelystä. Hän viljelee kultaista keltaista, ja sillä olisi hyvä menekki Tashkentin torilla. Vuoden 2021 heikon sadon takia hänen tulonsa ovat pienentyneet. Toisaalta hinta on noussut huimasti, ja ostajat valittavat .

Kesäkuun 2021 hellekautena lämpötila nousi jopa + 40 asteeseen, ja se tuhosi porkkanaa:

– Kun sää on näin kuumaa, osa porkkanoista paistuu maassa.

Viljelijä Kazatov kertoo, että kevään jyrkät säänvaihtelut ja hallat viivästyttivät porkkanan kasvua ja aiheuttivat halkeamia juuriin. Hän pelkää, että säätilojen heilahtelu tulee olemaan suurin ongelma myös tulevaisuudessa,

Edellisvuoden sato jäi huonoksi, kun taas vuoden 2022 poikkeuksellisen hyvän kevään myötä puolestaan varhaisporkkana oli hyvälaatuista ja edullista. Kuluvana vuonna porkkanasadosta uskotaan tulevan mainio.

Uzbekkien maalaiselämää kuvaavassa dokumentissa aiheena ovat talkoot porkkanapellolla. Ehkä hehtaarin kokoinen pelto on tasaisella arolla, siitä kootaan juurekset kyläläisille sekä karjalle. Työhön osallistuvat etupäässä naiset sekä pojat, yhden vanhemman miehen huomaan ajavan kuorma-autoa, ja hakevan porkkanat.

Yleensä pojat auttavat mummoja. Nuorukainen käyttää lapiota, irrottaa porkkanoita, niin että mummo voi naateista vetäen koota niput, ja laittaa ne riviin. Samanlaisia työpareja näyttää ahertavat eri puolilla porkkanapeltoa: poikia ja mummoja.

Kun kuormuri peruuttaa peltoa pitkin paikalle, pojat ryntäävät keräämään porkkanat riveistä. Siinä näytetään voimaa ja nopeutta, pojat vilkuilevat kameraan, kokoavat niin suuria sylyksiä kuin jaksavat, ryntäävät kuormurin luo ja reuhtovat porkkanat lavalle.

Porkkaoiden laatu näyttää vaihtelevan, ne eivät ole tasamittaisia kuten meidän markettiporkkanamme. Niissä näkyy myös haaroja ja sivujuuria. Pienet ja huonot lajitellaan näemmä eläimille.

Uzbekistan on tunnettu kultaisesta porkkanastaan, sitä sanotaan maailman parhaaksi. Puolet kyläläisten porkkanapellosta on keltaista laatua, puolet oranssia. Kultainen porkkana näyttää olevan lujemmin maassa kiinni kuin kartiomainen oranssi. Kultainen ei suippene, vaan asettuu maahan kuin paalu. Katselen tarkasti. Tuoko on sitä porkkanaa, mistä puhutaan ikivanhan geeniperimän huipentumana. Se on täysin eri kuin Euroopasta maailmalle levinneen oranssin porkkanan perimä.

Nyttemmin Uzbekistanin kultainen on todettu erittäin kestäväksi lajiksi. Se on porkkana, joka sietää muuttuvia sääoloja. Sen sanotaan olevan sitkeä sekä helteillä, että kolealla säällä. Se kestää tauteja. Tämän lisäksi kultaista keltaista pidetään erityisen terveellisenä, lähes yhtä hyvänä kuin villiporkkanana, mutta parempana maultaan.

Yritin tilata Uzbekistanin kultaista harvinaisten siementen kaupasta Saksasta, mutta ne ovat loppuneet. Olen huomannut, että nyt kun moniväristä sateenkaarikirjon porkkanapusseja myydään kotipuutarhureille, niin kyseessä on usein hybridit. Tutun, makean ja rapean oranssin ominaisuuksiin täydennetään muita värejä. Näin on myös tehty monissa vokkivihannespusseissa: ne ovat värikkäitä, mutta suurimmalta osaltaan eriväristä porkkanaa.

Toisaalta olen hämmentynyt, myös siitä, että Virosta löytämääni uzbekistanilaista keltaista ja pyöreäpäistä kutsuttiin rehuporkkanaksi. Sitä suositeltiin erityisesti kaneille.

Tämä ”kultaiseksi porkkanaksi” kutsuttu maatiaislajike on jalostunut viljelijän ja porkkanan yhteistyön myötä. Kylväjä on tehnyt ehdotuksensa, mitkä porkkanat pääsevät jatkoon ja siementämään uusia jälkeläisiä. Varsinainen kehitys on tapahtunut kuitenkin porkkanoissa, niiden kukkien pölyttyessä ja sekoittuessa toista perimää kantavien porkkanankukkien sekä joskus sekoittuen myös villiporkkanoiden siitepölyyn.

Juuri näin uzbekki -maatiaisiin on kertynyt monipuolisuutta verrattuna laboratorioissa jalostettuihin hybrideihin. Miksi siis kylväisin enää nantesia, jos löydän jostain kulteista keltaista ?

Maaseutudokumentissa kylän mummo näyttää tekevän porkkanamehua talkoiden jälkeen. Hän raastaa keltaisia ja oransseja porkkanoita, sekoittaa raasteen, ja puristaa siitä porkkanamehun. En tiedä miksi, ehkä keltainen tuo lisää makeaa oranssiin.

Lähteet:
EastFruit -horticulture Uzbekistan 2021

Extreme wether costs – Muhktor Gazatov interview 2021

Kuvakaappaukset Farmers Collect Tonns of Carrot in Uzbekistan. Preparing for Winter.

Uzbek Golden Carrot: Sturdy Carrot of Central Asia

Porkkanan nosto – ja maahan palautus

Kokonainen porkkananippu maasta irrotettuna, välittömästi ylös taivaalle nostettuna – tämä ele on uskonnollinen. Valokuvan mies pitää juuri maasta nostettua nippua kaksin käsin ylhäällä kuin vastasyntynyttä. Lähikuvassa näkyvät multaiset ja karheat työmiehen kädet.

Kuvassa on ele ja kiitos, joka esitetään taivaalle, säälle, lämmölle ja sateelle. Mutta tämän kiitoksen voisi myös esittää suoraan maalle, silloin se olisi toisenlainen.

Taivaalle annettu porkkana ei lisäänny, se on irrotettu maasta kesken kaiken, ennen kukkaa ja siementä. Jos edes yksi porkkana noista taivaalle kohotetuista työnnetään takaisin maahan, niin myöhemminkin saadaan porkkanoita. Viisas ei uhraa kaikkein parasta Jumalalleen, vaan maalle – jo geeniperimänkin vuoksi.

Katsoin videota porkkanannostosta Afganistanissa, ja jossain sielläpäin porkkanan sanotaan eriytyneen villijuureksesta. Katsoin kuinka naiset kantoivat kasasta porkkanoita pestäväksi, sitten huomasin että joukosta oli laitettu muutamia porkkanoita sivuun ja tuonnetty multakasan laelle. Ymmärsin, että siinä ovat uudelleen istutettavat, siemenporkkanat.

Onko se porkkanan jalostusta, kuin maukkaimmat, suurimmat juuret valikoutuivat edelleen viljeltäväksi? Osittain kyllä. Juuri noilla Afganistanin seuduilla olevat porkkanalajit tiedetään geeniperimältään runsaimpana. Juuri tällaisen siemanporkkanan sivuun laittamisen ansiosta, tällaisen hitaan jalostuksen myötä porkkanan perimä on moniouolistunut.

Toisaalta, ”siemenporkkana” ei ole ihmisen tekemä, vaan valitsema. Vuorovaikutus ihmsen ja porkkanan välillä, jossa porkkanan tarjoamista juurista ihminen tekee valintansa. Mutta koska prosessit ovat hitaita, voisi kuvitella että samalla porkkana on itsepintaisesti parin tuhannen vuoden aikana kehittänyt ihmisen makua.

Tosin yksipuolisen jalostuksen ja monokulttuurin vuoksi vallalla on makea,oranssi perimältään köyhtynyt porkkanalajisto. Se miten porkkana olikaan opettanut ihmisille hieman kitkerämpiä, karotiinisempia ja luteiinisempia makuja, se on pyyhkäsity sivuun lyhyessä ajassa.

Porkkanaa nostaessani ajattelen mielelläni, että nämä liikkeet ja käden tuntuma vetäessä, heiluttaessa, kuin hammasta irrottaessa on jotain porkkanan meille opettamaa. Tosin samalla porkkana on suostunut muovautumaan yhdeksi kartiomaisekasi juureksi. Hajajuurinen, raivokkaasti maasta kiinni pitävä juuripehko on muuttunut esiin kaivettavasta maasta vedettäväsi.

Vaikka itse nostankin porkkanat maasta talikolla, olen huomannut, että hiekkaisissa ja multaisissa kohdissa nostan niitä käsin. Ehkä tuossa eleessä on jotain universaalia, tietysti kulttuurin ja maaperän erot näkyvät myös tavassa kuinka juures vederään maasta. On erilaista irrottaa porkkanaa hiekkaisen maan Keski-Aasiassa kuin märän mullan Euroopassa, ja sitten tämä meikäläinen, varovainen irrotus raskaasta moreenimaisesta maasta.

Lakat ja hirvipolku suolla

Mistähän johtuu, että taas parhaat lakat löytyivät hirvien suohon tallaaman kavio-uran viereltä ? Tuo hirvipolku on saanut lakkakasvustot aivan villiintymään. Edistääköhän tuo rahkasammalen tallominen kasvustoja. Entä marjominen? Miksi tuon uran varrella lakkoja oli myös enemmän kuin muualla, ja miksi ne ovat vielä niin isoja. Voi olla, että siitä olen löytänyt suurimmat ja kauneimmat lakkani, tosin se voi olla vain kuvitelmaa.

Mitä ovat ne hirvet, jotka ovat siitä kulkeneet ? Onko kyse siitä legendaarisesta Pegasoksen kavio-urasta, vaikkakin hirvien tallomasta, niistä kavioiden jäljistä, joista myyttiset sanankäyttäjät joivat, ammensivat inspiraatiota tuosta poljennosta?

Tuo on hirvien polku, joka kulkee kapean suon poikki ja hakeutuu mäntykankaalle. Olipa ilo löytää tuo kapea ura taas tänään, seurata sitä pienen matkaa, lähes ryömimällä ja kiitollisena, koska niin paljon ja niin isoja sieltä kertyi astiaani. Tuo kultaisten valokkien reunustama mutainen ja kapea ura. Kuin viiva, tai haava, tuo ihme ! Olin jo ryystämäisilläni suovettä ja loppusyksystä ehkä ryystänkin. Tässä vaiheessa riittää se, että kavio-ura löytyi taas. Näyttää myös siltä, että hirvet itsekin syövät lakkoja mielellään: tosin etäämpää, läheisillä lämpäreillä oli kavion jälkiä, eniten siellä missä oli lakkojakin.

Juolaheinä, sitkeä tapaus

Se on juuri tuo juola juolavehnässä, tuo juuri etenee valkoisena juovana, se kulkee aivan maan pinnan alla. Nerokkaat kasvimyrkkyjen kehittelijät tarttuivat myös tähän juolaan. He kehittivät myrkyt sellaisiksi, että juuret itse saavat kuljettaa ne perille, jokaiseen kolkkaan asti.

Silloin, kun en ole virittynyt kasvitarhamielelle voin katsella juolavehnän juurten kiinnostavia solmukohtia. Ne ovat kuin asemia, joista juuri voi haarautua uuteen suuntaan tai nousta maanpintaan heinäksi. Silloinkaan en ole kiinnostunut muusta kuin juurista. Minulla ei ole käsitystä siitä, miksi tuo juuristo kuuluu juolavehnään. Juurten perusteella nimettynä se on juuriheinä, tai osuvin nimi olisi vanhan kansan käyttämä juola, pelkkä juuriston juola.

Juolaheinä, on maan alla kulkevan juuren tekemä juova, jopa niin että kun juuri kuolee, niin sen tekemä juova jää pilkkomaan ja murustamaan maata.

Kun olen kasvimaavireessä, en pidä siitä miten juolaheinä häiritsee taimia kaalimaalla.

Pöyhiessäni kaalimaata, tunnen juolaheinän vain vaaleana juurakkona, joka leviää ja tekee olot ahtaaksi muille juurille. Talikkotuntumalla voin sanoa, miten ne ovat vahvistuneet hurjasti tänä keväänä. Paljon on satanut jo kesäkuun alkuun mennessä, juuret ovat vahvistuneet ja levinneet alkukevääseen verrattuna.

Tunnen henkilökohtaisena ärsytyksenä sen, että kohta maassa ei ole tilaa kaalten juurille.

Tuntuu kuin minun jalkani peiton alla kohtaisivat sinne tunkevia toisia jalkoja, kylmiä varpaita. Tämä tuli mieleen, kun katsoin videolta, miten rönsyilevä juuri hivuttaa muita juuria ja valtaa itselleen tilaa. Juurten liikettä katsoessani koin sitä tunnetta, kun lämmin peitto liukuu pois jaloiltani. Tämä on niin kasvimaista: kun nukun, haluan että jaloilla on rauhallista tilaa peiton alla.

Myöhemmin samaa tunne palaa, kun huomaan pitkiä heiniä kiusaamassa kaatlen latvoja. Heinät ovat nousseet kaalintaimien ylle ja kaartuvat alas koskettelemaan taimien herkkiä latvoja. Kasvukärki on niin herkkä. Kun heinä heiluu tuulessa, huomaan miten ärsyttävästi se koskettelee kaalin latvaa. Aivan kuin joku kutittelisi heinällä nenääni, enkä voisi liikahtaakaan. Pelkään, että se jatkuu päivästä toiseen.

Joskus yöt mullan alla voivat olla hankalia, mutta onneksi on aamu. Ja aamun lehti. Olen huomannut, että juolaheinällä on vaikeuksia tunkea maalle levitetyn sanomalehtipinnan läpi. Kun juurten penkominen ja syrjään heittäminen on heikentänyt juolaheinän kasvuvoimaa, se ei näytä kasvavan lehden läpi. Kuiva sanomalehti oli kova vastus viime kesänä, kun oli kuivaa. Nyt on niin märäkää, että vettyneen lehden läpi voi helposti työntää sormen. Mutta luotan siihen, että juolaheinä ei yritä pintaan, että sen kasvupisteet eivät löydä aukkoa. Toivon että se ei osaa tulla lehden läpi, vaikka muuten se pystyy halkaisemaan paksun ja tiiviin saven läpi.

Ruoho on noussut ja kasvien tasavalta

Voimaantuminen alkaa ruohikosta, lehdistä ja korsista, keväällä se alkaa joka puolella lähes samaan aikaan. Se on hyvin tuttu, aina uusiutuvan vihreän nouseminen silmiin, ikuinen lupaus, tulevaisuusmuisto. Tiedän noin yleistasolla, että kun maa kääntää kylkeä aurinkoon nähden sopivasti niin kylmettynyt maanpinta virkoaa eloon. Ja nerokkaasti hajautuneet fotosynteesit aloittavat tuottaa vihreää. Siis onko mitään demokraattisempaa !

Valta on ruohikossa, se on ruohikko. Tätä Walt Whitman ylisti Ruohonlehtiä- runoissaan. Vaikka hän kiittää ruohoa ja tasa-arvoa, olen silti pitänyt sitä vain metaforana: loikoilla ruohikossa ja haaveilla vapaudesta.

Nyt aavistan, että kieli kantaa tässä jotain todempaa kuin ihmisen assosiointia vuodenajan suhteen. ”Kesä kaikilla” on demokraattinen julistus sekä toteamus: kesää ei anneta kaikille vaikka se vuodenaikana on kaikkialla vapaasti tarjolla.

Ja sitten on poliittiset keväät, joita myös pidetään toivon heräämisen metaforina: Prahan kevät, arabikevät Kairossa. Tämä tapahtuu siinä toivossa, että viimeinkin ilmapiiri muuttuu ja jokainen saisi ”hengittää vapaasti”. Ovatko nämä vain metaforia?

Silloin kuin elottoman stagnaation jälkeen alkaa valtapesäkkeiden hajoaminen ja anarkistista energiaa vapautuu silloin ”valta on kaduilla” kuten on sanottu. Harvat ovat kokeneet tuon tunteen: pelon ja toivon sekaisen nykyisyyden. Kansannousu, johon sekoittuu väkivaltaisuuksien hyöky, joskus militaristinen väkivallattoman kansannousun nujertaminen kuten Minskissä syksyllä 2020.

Poliittinen voimaantuminen joka tapahtuu siellä, mistä näyttäisi vallitsevan voimattomuus. Varsin selvä varhaiskeväästä haettu vertaus. Ja toisaalta minullakin on kuluvan kevään ensimmäiset merkit tuoreessa muistissa: sulava lumi ja kuusipuissa tapahtunut värin muutos helmikuun lopulla. Mistä on tullut tuo tapa hakea kevään ensimmäisiä merkkejä? Minulle se merkitsee taimien idättämisen alkua, mutta mistä kaukaa tämä tapa sitten tulee ? Idut ovat aina edeltäneet vihreän nousua.

Valtakeskittymien hajoaminen ja siitä johtuva voimaantumisen tunne niissä jotka ovat olleet voimattomia. Hajautetun vallan emansipaatioon liittyy myös luottamus ”ruohonjuuritasolla” syntyviin käytäntöihin. Mutta ilman uudistuvaa kevättä mikään ei keskeyttäisi vanhan ruohotuppaan rutiineja. Pystyyn kuivaneeseen tottumukseen ei elämä palaa, vaan keväällä kaikki menee uusiksi.

Kun kasvillisuus valtaa maan, kyse on todellakin hajautetusta vallasta. Silti tasapäistä valtaa emme näe muualla kuin kasvien monokulttuureissa, pellolla, Puun ja ruohon suhde ei jakaudu tasan, mutta niiden välillä on suhde. Kyse ei ole vain olemassaolon taistelusta luonnossa, ei kaikkien sodasta kaikkia vastaan – aivan kuin luonto eläisi jotain vielä pahempaa kuin sotatila.

Ekologiassa tajutaan kasvien tasavaltalaisuus: kyse on maastoon hajautuneen vallan, resurssien ja kasvien kemiallisen vuorovaikutuksen ymmärtämisestä. Vuorovaikutus on molemminpuolista. Koivu ei ole diktaattori sen juurelle asettuneille valkovuokoille ja ruoholle, kuusi ei nujerra sammalta ympäristöstään, eikä mänty haittaa lähistön puolukanvarpuja.

Neurobiologi Stefano Manusco on keväällä suomeksi ilmestyneessä teoksessaan KASVIEN TASAVALTA (2022) esittänyt, miten uusi tasavaltainen maailmanjärjestys voisi olla kasvipohjainen. Kasvit ovat aiemminkin saaneet aikaiseksi kestävän kehityksen aikakausia.

Diktatuuri viittaa yksisuuntaiseen kommunikaatioon. Diktatum, hierarkian huipulta tehty käskynjako on eläinkunnassa aina vaarallista. Erityisesti nisäkkäillä, joiden rakenne on sellainen, että lähes kaikki tieto välittyy aivojen kautta. Mutta kuten Stalin ja Hitler tiesivät suora koneellinen kitkeminen ja myrkyttäminen tuhoaa muutkin kuin kasvit.

Mutta kasveilta puuttuu täysin ”kuuliaisuus”. Diktaattori puhuu kuuroille korville, kun se yrittää saada kasveja tottelemaan. Kasvit itsessään ovat niin hajautettuja eläväisiä että niistä voi repiä osia irti, on kasveja joiden katkaiseminenkaan ei merkitse loppua. Aivokeskuksen sijaan tiedot ja taidot ovat kasveilla hyvin hajautettuja. Ja tämä on juurimetafora ehkä sille kokemukselle, että passiivinen vastarinta voi olla voittoisaa ja pahalta vaikuttavasta tuhosta voidaan elpyä.

Silti koivunmahla nousee Ukrainassa

Otteita ukrainalaisen kirjailija Nelia Vakhovskan esseestä Koivunmahla (der Standard 9.4.2022. )

Kuukausi sotaa on kulunut kuin yksi päivä. Pitkä synkkä päivä, jonka aikana joudun oppimaan paljon dissosiaatiosta. Siitä, kuinka psyyke irtoaa kehosta, tekee siitä oudosti toimivan, kuin nivelletty tyyny.

Kiovan kadulla havaitsen jotain poikkeuksellista. Vanhempi mies on asettanut tuolin keskelle pientä puistoa, istuutunut aurinkoon, ja on lukevinaan. Oikeastaan hän on varsin huomiota herättävä, koska viereisissä koivuissa on suuria pulloja tai purkkeja, joihin valuu keväistä mahlaa. Varis lähestyy ja yrittää juoda koivunmahlaa. mies nousee ylös ja häätää sen pois. Lintu palaa muutaman pian ja tekee uuden yrityksen.

En voi millään uskoa, kuinka voin huvittua tästä, vaikka sydämeni painaa niin mustana? Hetken aikaa olen pelkkää havaintoa, kylven kevään auringonsäteissä ja hengitän rauhaa niin syvään kuin pystyn, tavoitteen sitä juotavaksi kuin koivunmahlaa kaunana Rivnessä Luoteis-Ukrainassa, 350 kilometrin päässä täältä Kiovasta.

Musta taakka

Dissosiaatioon suositellaan rutiineja – jatketaan toimia joita on aina tehty, että keho ja psyyke löytäisivät taas toisensa.

Palaan nuoruuteni kokemuksiin Rivnessä, kun toimitin vakavasti sairaalle äidilleni lääkkeitä, eikä löytynyt. …Menetin otteeni ennen kaikkea hammashoitoon liittyvissä asioissa. Terveysjärjestelmässä toteutetun uusliberalistisen uudistuksen seurauksena pikkukaupungin asukkaiden oli hakeuduttava yksityisiin hammaslääkäreihin. Sodan lähestyessä lääkärit evakuoituivat. Julkisen sairaalan pieni vastaanotto oli elvytettävä, mutta sieltä puuttui lähes kaikki.

Silti taulussa apteekin seinällä luki yhä ”kolmesta viiteen kappaletta kumpaankin ylä- ja alaleukaan”, lista on valtava, ja pyydän myyjää täsmentämään. Vastaus on hämmästyttävä: ”Jäljellä on vain etuhampaisiin”. Katsomme myyjän kanssa toisiamme silmiin ja ajattelemme räjähdysaaltoja. Hän auttaa minua pihtien kanssa ja lisää pyytämättä vielä vaikeasti saatavaa lääkettä hammassärkyyn. Kumpikin yrittää huomaamatta pyyhkiä kyyneleitä.

Päätän spontaanisti lähteä Kiovasta pikkukaupunkiini…. ajan tutun esikaupungin kautta, sieltä on evakuoitu joukko 10-16-vuotiaita lapsia. Kaikki heidät on raiskattu. Psykologit eivät tiedä, miten auttaa kaikkia kerralla.

Rajda, pieni tuttu kylä oli ollut kolme viikkoa miehitettynä. Sen asukkaat eivät tehneet vastarintaa. Aluksi venäläiset olivat ystävällisiä ja kilttejä lapsia kohtaan. Myöhemmin, ” omatoimisuuden” aikana, he alkoivat tehdä ryöstöretkiä, pakottivat vanhoja miehiä kaivamaan juoksuhautoja heidän puolestaan.

Puhelin kiellettiin. Panssarivaunut ampuivat kohti kieltoa rikkoneiden taloja. Joskus ilman syytä, pelotellakseen. Oli mahdollista paeta jalan metsän läpi; yksi nainen ja hänen raskaana oleva tyttärensä onnistuivat siinä. He viettivät yön niityllä pakkasessa.

Viisas valkoinen mies kertoo maalleni mestarillisella saksan kielellä, että on parempi antautua ja pysyä hengissä, jotta vältytään ”sanoinkuvaamattomalta kärsimykseltä”. Toiset viisaat vaativat pasifismia, että Ukrainaan ei saa toimittaa aseita, jotta kahden suurvallan sota välytettäisiin. Kaikki nämä herrat, joilla on pakkomielteenä kaikkitietävä länsimainen asenne, näyttävät olevan sokeita yhdessä suhteessa – Ukrainalle itselleen he ovat kaukana kaikesta humanismista. ”Putin kohtelee Ukrainaa kuin naista”, sanoo Femen-aktivisti Inna Shevchenko. Vallanhimoinen ”Venäjän maiden keräilijä” ei ole koskaan salannut tätä. Mutta toisin kuin rouva Itävalta, joka on tehnyt olonsa mukavaksi, pullean kukkaronsa kanssa käpertymällä venäläisten syliin, Putin vaatii Ukrainaa ”de-ukrainalisoitavaksi” – ryöstettäväksi, raiskattavaksi, kidnapattavaksi, ”leirille” viuetäväksi, ammuttavaksi, panssarivaunujen yli ajettavaksi ja upotettavaksi pitkään ”Donetskin kansantasavallan yöhön”. Prosessissa syntyvät ruumiit eivät kuitenkaan häiritse näitä kahta fiksua herrasmiestä.

Voimaton ja armoilla oleva

Putinin lisäksi kaikki suurvallat kohtelevat Ukrainaa kuin naista – voimatonta ja antautunutta naista, joka yllättäen voi taistellakin vastaan. Suurvallat mittaavat kupeiltaan tykinpiippujensa pituuden ja talouspeniksensä koon. Niiltä tarvitaan kerskailuun ja sotilasbudjettien kasvattamiseen. Naisen, joka vuotaa verta on huudettava tullakseen kuulluksi.

Maaseudulla 70-vuotiaan isäni kanssa olen rikollisen onnellinen. Tämä pieni kaupunki on välttynyt miehityksen kauhuilta. Hän itse on säästynyt luodeilta ja sirpaleilta, omin käsin tehty juoksuhauta on testaamatta. Pommitettu kylä menetti kahdeksan ihmistä ja useita kymmeniä taloja ja rakennuksia. Nyt elämä on hiljalleen palaamassa, taannoin mainostettiin jopa paikallista sushia. Isäni kantaa koivumahlaa metsästä. Kohotamme maljan mahlaa ja juomme rauhanneuvotteluille. Yöllä ajattelen Mariupolia ja Donbassia ja näen jälleen mustuuden.

Otteet DeepL -käännöskone ja Risto Niemi-Pynttäri

Lumimyrsky tuivertaa ihmistä

Saunoessani kävin ulkona vilvoittelemassa, kolme kertaa, kuten tapani oli. Huomasin, että lumimyrskyssä lämpö häipyy iholta yllättävän nopeaan.

Odottelen kylpytarvikkeita ja pyyhettä. Hän on tuomassa niitä, ponnistelee lumimyrskyssä saunalle, niin kuvittelen, ja jättää korillisen oven taa ja lähtee.

Miten selviän saunalta taloon, koska minulla ei ole lämpimiä vaatteita ?Ennen pitkää pitää syöksyä myrskyyn ja yrittää päästä taloon, joka on tuolla rappujen yläpäässä. Minulla ole muuta suojaa kuin pyyhe.

Odotan. Heitän löylyä, lämmitän luitani. Ensimmäisellä kerralla kokeilen miten kylmältä myrskyssä tuntuu ja palaan kohta joelta takaisin. Sitten lämmittelen, kuumennan ja rohkenen ulos lumituiskuun. Toisella kerralla kokeilen, että miten pitkälle pystyn ponnistelemaan niin, että minulla on vielä voimia palata saunalle takaisin lämmittelemään. En pääse puoleenväliin asti.

Yö oli jo pitkällä, kiuaskivet haalenivat. Odotan. ennen kun lähden viimeiseen yritykseen. Nyt istun lämpimässä huoneessa, kädessäni höyryävä kupillinen mustaa pehmeää teetä. En muista miten olin onnistunut pääsemään myrskyn läpi.

LUMIMYRSKY -teemaa on kertynut tänne.