Tekijä: admin

Kasvit hengittävät valoa

On hyvä ajatella, että kasvit hengittävät valoa. Ja on hyvä tietää, kuinka tärkeää kasville on sekä valo että pimeys. Samalla kuitenkin on niin paljon sellaista, missä ymmärrykseni kasvien olemisen suhteen on ikään kuin päälaellaan.

Erityistä ponnistelua on vaatinut sen hyväksyminen, että kasvit eivät varsinaisesti ole vihreitä. Siis kasvit itsessään eivät ole vihreitä, ne vain heijastavat vihreää aallonpituutta. Toisin sanoen: ne antavat vihreän pois, koska eivät tarvitse sitä kuin vähän. Ihmettelinkin jo, miksi kasveille ei ole tarjolla vain vihreitä kasvivaloja. Ne eivät halua vihreää. Ne haluavat punaista ja sinistä, niitä värejä ne vetävät sisuksiinsa ja vihreä on niitten sylkeä.

On varhainen kevät. Katselen huoneita kameran silmällä. Kun liikun talon etelä-ikkunan luota länsi-ikkunalle, tunnistan valon vähäisyyden. Vanhan kännykän silmä sopeutuu niin hitaasti, että voin hahmottaa muutoksen. Tavallisesti kattolamput tekevät jokaisesta huoneesta tasavaloisen kuution. Se tila, jonka havaitsee kun katselee ulkoa ikkunasta sisään, on sisällä olijan silmille tottumuksen tylsistämä. Ihminen on tilassaan, näkee huoneita ei sitä, kuinka valo tulee sinne.

Kameran silmällä huomaan, millaisia valokuutioita ikkunat ovatkaan. Pimeimpään aikaan nuo valon kiilat olivat yllättävän tylppiä, nyt ne ovat kylmiä ja viiltäviä. Kevättalvisen päivän valo on kalvas kuin ruumis.

Ihmettelen sitä, miksi ikkunoiden äärelle ryhmitellyistä kasveista vain osa suuntautuu valoon päin – mikseivät ne kaikki ole yhtä lailla valon nälkäisiä. Taimiruukussa paprikan itujen puska kurkottaa hanakasti kohti valoa kohti. Jokaisella taimella kaksi terävää sirkkalehteä, kuin linnun nokat kurkottaisivat pesästä. Vaan huonekasvit, jukkapalmu ja muut, eivät tee elettäkään valon suuntaan. Niiden kovat ja suipot lehdet ovat pimeän puolelta aivan samanlaisia kuin valon puolella. Mikähän salaisuus, demokratia, siinä vallitseekaan ? Onhan selvää, että valon puolella olevat lehdet saavat enemmän punaista ja sinistä säteilyä – mutta vihreä huokuu ulos tasaisesti joka puolelta.

Minulla ei ole ollut paljoakaan ymmärrystä sille, miten huonekasvit kituvat niukassa talvivalossa. Niitä ei ole tarvinnut kastella. Nesteet eivät virtaa niitten juurissa, tuskin haihtumista enempää.

Kovapintaisilla huonekasveilla lehtien vihreä on lähes elotonta, vain harvat anturat yhteyttävät. Ymmärrän, että ne ovat eteläistä syntyperää: viihtyvät huoneen lämmössä ja käyttävät valoa vain vähän. Sellaisiksi ne ovat kehittyneet kuivissa oloissa, kun valoa on ollut liikaa ja vettä vähän. Aiemmin kastelin huonekasvit kuoliaaksi. En ymmärtänyt, että vettä ei tarvita, koska ei ole valoakaan. Huonekasvit elävät ja kasvavat hitaasti, pieni valo riittää. Talvisin ne ovat muuttuneet esineiksi, lähes ajattomiksi.

Toisaalta hämärässä nurkassa kyyhöttävä peikonlehti suuntaa isot kämmenmäiset lehtensä vain valoon päin. Kun käännän ruukkua, huomaan myöhemmin, että lehdet ovat säätäneet suuntansa taas suoraan valoon. Tämä saa ne vaikuttamaan erityisen läsnäolevilta, lähes kuuntelevilta.

Sytytän kasvivalot sitten kun aurinko on laskenut, ledlampun siniset ja punaiset nuppirivit valaisevat paprikan ja tomaatin taimiin tyytyväisyyttä. Tuntuu kuin ne kaipaisivat Välimeren alueen voimakasta valon volyymia: silloin ne eivät veny vaan tukevoituvat, juuret imevät kosteuden ja niitten huokuma vihreys syvenee. Annan niille sinipunaisia auringonlaskuja: neljä tuntia kasvivaloa, ja sen jälkeen kahdeksan tuntia lepoa ja pimeyttä.

Kevät, sää ja muu vähäpätöinen (Irigaray)

Ymmärrämme todella huonosti vegetaarista olemista, ja sen myötä meillä on heikentynyt suhde vuodenaikoihin ja luontoon. Luce Irigarayn Through Vegetal being (2016) on Michael Marderin kanssa kirjoitettu puheenvuoro. Irigary käsittelee luontosuhdetta, sen rikkoutumiseen johtaneita ensimmäisiä valintoja.

Kuinka tosiaan on syntynyt kulttuuri, joka pakonomaisesti toistaa ruumiin ja hengen eroa, työntää naista marginaaliin, ja toteuttaa käytännössä luonnon alempaa arvoa teknologiaan nähden.

Haastattelussa vuodelta 2017 Irigaray muistuttaa, ettei ole sattumaa että rikkeet matriarkaattia vastaan tehtiin juuri silloin, ennen historiallista aikaa. Through vegetal being -teoksessa 2016 hän kirjoittaa, että tämän rikkeen jälkeen kaikki jumalaisen syntymän metafyysiset tarinat ovat mitätöineet luontoa.

Mircea Eliaden kulttuurinen synnyn teoriaan tukeutuen Irigaray katsoo, että jumalmyytit ovat aktiivisesti tehneet luontoa ja suvun naislinjaa vähemmän merkittäväksi.

“On todella yllättävää, että luonnonvoimia ja jumalaisia voimia ei ole ymmärretty samoina, eikä harmoniassa” kirjoittaa Irigaray ” tämä on jakanut meidät niin, että kaikessa on tämä ero luonnon ja henkisen välillä.”

Säätilan ja jumalan rinnastusta on pidetty primitiivisenä, koska siinä ihminen tekee jumalan siitä, mitä pelkää ja minkä armoilla on. Poseidon, tuulen jumala ja Zeus rajuilmojen ylijumala on nähty mielikuvituksen leikkinä, yhtä vähäisenä kuin säätilojen vaihtelu vakaina aikoina. Imastokatastrioissa ne ovat palanneet. Poseidon, trombien jumala riehuu jo maalla eikä enää vain merellä; ja Zeun salama iskee metsäpaloja kuiville alueille.

Irigaray kiinnittää huomion tällaisten luonnonuskontojen primitiivisyys-leimaan. Hän pitää sitä osana metafyysis-kristillistä luonnon mitätöintiä. Kristillisissä vuotuisjuhlissa on yhä jälkiä taistelusta vuodenaikoja vastaan: joulu syntymisen juhlana torjuu pakanallista kuoleman juhlaa, ja kristillinen kuoleman juhla pääsiäisenä torjuu pakanallista kevään heräämisen juhlaa.

Vegetaarinen syntymä – ennen kaikkea kevät – on ilmeinen ja selvä aistillisuuden ja kasvillisuuden heräämisen kausi. Mutta kevätmyytit on muunnettu teologiaa palvelemaan: ikkunalla vihertävä ruoho symboloi ylösnousemusta, joka ymmärretään hengen voittona. Huomiotta jää maa, luonto ja miljoonien hehtaarien vihertyminen.

Luonnonuskonnoissa kuolema on marraskuussa, eikä keväällä. Irigarayn kalenterissa kevät merkitsee kosmisia hääitä.

Nämä rakkauden hierogamiat, jumalten häät, kätkeytyvät kasvillisuuteen, kuten Irigaray kirjoittaa “they are immersed in vegetal environment, and are compared to what happens to the plants” (135).

Kiinnostava poikkeus kristillisissä kertomuksissa on Laulujen laulu. Siinä lauletaan puutarhasta naisen on henkisen ja seksuaalisen vapauden paikkana. Irigaray tarkastelee Laulujen laulua Raamattuun kätkeytyvänä heteroseksuaalisena kevätjuhlana. Siinä rakastaja kehottaa lemmittyään heräämään, koska talvi on ohi ja puutarhasta on tullut paikka, jossa he voivat tuottaa iloa ja nautintoa toisilleen.

Laulujen laulussa on jälkiä uskonnosta, jossa henkinen ja seksuaalinen eivät vielä eroa toisistaan. Irigaray toteaa, että morsiamen äitilinja ja sulhasen isälinja kohtaavat kuten hierogamiat jumalten häissä. Tämä Laulujen laulun ydin kuitenkin hukataan pian. “They gradually move away from a cosmic hierogamy, which is their very origin” (Irigaray, 135-136).

On selvää, että mitä lähempänä kosmista hierogamiaa pysymme, toteaa Irigaray, sitä selvemmin keväthäät ovat sekä seksuaalisia että henkisiä. Laulujen laulu on jäänne, jossa niitten eroa ei vielä ole tapahtunut. Lihallinen ja henkinen yhtyminen on parille sallittua, ja kuten Irigaray sanoo: se antaa heille onnea ja energiaa

Irigarayn vuodenaikojen kulttuurihistoriassa talvella on paikkansa, se painottuu kevättalveen ja aikaan, jota hän kutsuu “valon paluuksi”. Kosminen herääminen ei siis tapahdukaan samaan rytmiin maan kanssa, vaan jumalten valo tulee, kun maaperä on vielä kylmä. Talvipäivän seisaus on kevätrituaalien ensimmäinen hääpäivä.

Näin siis Irigaray esittää, että silloin kun jumalat liittyvät vuodenaikoihin, kyse ei ole teologiasta eikä vielä metafysiikastakaan. Kevättalvella tuleva valo on kosminen, ei metafyysinen tapahtuma. Maapäällä ja taivaan alla olemisen kokemus asettuu ruumiiseen ja sieluun, kuten Irigaray painottaa hengittämiseen. Ilma on elementti, joka mahdollistaa että olemme ruumiillisia ja henkisiä. “It allows us to be both body and soul” (Irigaray, 136).

Myös kasvillisuus elää maanpäällä ja taivaan alla. Ja tämä mahdollisimman yksinkertainen seikka sisältää suuren potentiaalin ajattelulle, joka on korjaamassa metafyysistä virhettä. “…the potential of elemental origns: rooted in the earth growing in the air…” (Irigaray 126).

Kun jäävuori oli pahan ilmentymä

Jäävuoret, jäätiköt, jotka nyt hidastavat ilmaston lämpenemistä ovat pitkään edustanet pahaa. Ne ovat olleet jotain luojan luoman maanpiirin ulkopuolista. Eurooppalaisille käsitys ikiroudasta- ja jäästä on syntynyt pääasiassa lumihuippuisten Alppien perusteella.

Keskiaikana laaksokylissä on kerrottu tarinoita lohikäärmeistä, jotka lymyävät jäisten vuorten luolissa. Kerrotaan, että Rotario -niminen ritari olisi v 1358 taistellut lohikäärmettä vastaan jäisellä alppirinteellä.

Monet teologit päättelivät vuorten jääpeitteen edustavan pahaa ja paholaisen uhkaa alhaalla laaksoissa asuville kristityille. Jotkut teologit esittivätkin, että lumihuippuiset vuoret ovat paholaisen lymypaikkoja, joista käsin tämä yrittää yhä vallata maan piirin.

Käsitys jääkaudesta oli olemassa jo ennen kuin Alppijäätikköjen tutkija Louis Agassiz todisti jääkauden merkit 1840 -luvulla, mutta sitä pidettin paholaisen aikana. Käsitys, että Eurooppa olisi joskus ollut jään valtaama liittyy siis teologisiin käsityksiin paholaisen hallitsemista alueista.

Myöhemmin Mary Shelleyn Frankensteinin hirviössä voi havaita muistuman siitä, että ne jotka eivät ole Jumalan luomia, paetkoot jäätiköille. Frankensetinin epäluomus hätistetään lopuksi jääkentille, koska siellä on paikka niille, jotka eivät ole luojan luomia.

Helvetia, Sveitsin toinen nimi, ei kuitenkaan viittaa helvettiin. Kyse on heimosta, jota roomalaiset kutsuivat alpeilla asuviksi helvetialaisiksi. Mutta Paholaisen silta Andermatten vuoristossa on silti saanut nimensä uskomuksesta, jonka mukaan Paholaisen ja Jumalan välinen taistelu käytiin taivaalla sen yllä. EräsPaholaisen sotureista sai siipeensä, syöksyi alas ja jäi piilottelemaan vuorelle.

1690-luvulla Charmonix´in rinteen alla asuvat kyläläiset huomasivat, että ikirouta ja jää leviää vuosi vuodelta lähemmäs kylää. He rauhoittuivat vasta, kun piispa kirosi jäätikön ja vaati Jumalan nimeen jäätä pysymään aloillaan.

Sittemmin juuri alppijäätiköiden sulamisesta tunnistettiin ilmaston lämpeneminen. 1980-luvulla jäätikköjen katoaminen oli jo silmin nähtävää. Monet Alppien jäätiköistä sulavat kokonaan tämän vuosisadan loppuun mennessä. Vuonna 1879 mitattu Rhônen jäätikkö Sveitsissä on menettänyt 1266 metriä 140 vuodessa.

Pari sataa vuotta sitten kellään järkevällä ihmisellä ei oskottu olevan asiaa eikä kiinnostusta vuorten jäätiköitä kohtaan. Vaikka jo roomalaiset huomasivat että jäätiköiden ylittäminen oli mahdollista. Turkkilainen Hannibal oli tullut sotajoukkoineen Alppien yli 218 eKr. Tämän esimerkin jälkeen myös jotkut kristityt uskaltautuivat Alpeille.

Valistuksen aikana 1700-luvun lopulla, maantieteelliset selonteot jääpeitteestä vuorilla olivat korvaamassa myyttiset selitykset. Tuon ajan romantikkojen myötä vuorten jäiset huiput tuotiin esiin ylevinä kohteina. Monet romanttisista runoilijoista olivat vaeltajia, jotka tarvitsivat maantieteellistä tietoa, samalla heitä kiinnosti myytit ja legendat – vanhat varoitukset pahan hallitsemista jääkentistä muuttuivat houkuttaviksi.

Vuorten lumihuipuja ei oltu nähty kauniina ennen 1700-luvun lopun romantiikkaa. Lumikenttien valkoisuuskin oli jotain pahaa ja kuolettavaa.

Runoilija P.B. Shelley oli myös kiinnostunut jäätiköistä, v 1819 hän teki vaelluksen Chamonix -vuorelle. Shelley seurasi aikansa tiedettä, mutta runoilijana hän piti itseään kuitenkin maagikkojen perillisenä. Jäätiköihin, kristallimuodostelmiin, liittyy jotain runoilijanerolle tuttua. Jään kuolettavaa kosketusta ei tule kiistää: halla hävittää vihreän kasvullisuuden ja huurre korvaa sen. Jäiset kristallikuviot muistuttivat runoa, joka saa kielen kiteytymään säännöllisiksi rytmin ja soinnun kuvioiksi.

Lumen heijastaman valon äärimmäiseen kirkkauteen liittyy Shelleyllä ajattoman viisauden mielikuvia. Mont Blanc -runossaan hän kirjoittaa

”The everlasting universe of things
Flows through the mind, and rolls its rapid wnves,
Now dark – now glittering – now reflecting gloom –
Now lending splendour, where from the secret springs
The source of human thought its tribute brings
Of waters, – with a sound but half its own.”

Shelleyn lisäksi myös Goethe oli kiinnostunut jäätiköistä ja niitten tutkimuksesta. Goethe ilmeisesti oli sitä mieltä, että jääkausi on paras teoria, jolla maan muodostumista voi selittää. On mahdollista, että Goethen romaani Wilhelm Meisterin vaellusvuodet (1828) oli tuttu Louis Agassizille, joka kymmenen vuotta myöhemmin löysi jääkauden merkkejä maan pinnanmuodoista.

Goethen romaanista löytyy maantieteilijöiden debatti maapallon geologisesta synnystä. Oliko maapallo ensin veden vai tulen peittämä, ovatko vuoret maan sisuksista vyöryneitä massoja vai taivaalta kertyneitä röykkiöitä – näistä kiisteltiin. Suhteellisen hiljainen ryhmä puolusti jäätä, ja katsoi että asia pitäisi tutkia. Ehkä jää on vähitellen levinnyt alas vuorilta ja levinnyt kaikkialle, peittäen maapallon.

Goethe kehitteli ajatusta vielä 1829 esittäen, että ehkä joskus on ollut kylmä kausi, jolloin mantereella kaikki vedet ovat jäätyneet niin että yhtenäinen jääpeite on yltänyt aina Alpeilta mereen asti.

Eric.G.Wilson: The Spiritual History of Ice, Romanticism, science and the Imagination, Palgrave macmillian, 2003.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.

Kun metso on hukassa, metsä on hukassa.

Kohtasin metson tienvieressä seisomassa, se ei väistänyt eikä lähtenyt pois kun pysäytin auton. Sää oli poikkeuksellisen lämmin näin tammukuussa, lähes keväinen. Metso ei mitenkään levitellyt pyrtstöään eikä tehnyt soidineleitä. Se näytti masentuneelta.

Paikka oli autiota suomenselkää Multian ja Soinin välillä. Hakkuuaukea, jonka reunalla tuo metso seisoi oli valtava, tuo puuton alue polveili jopa viiden kilometrin päähän.

Edessäni oli metsokukko, suhteellisen nuori, hieman rähjäinen. Punaiset meikit silmien yllä se katseli, ja aivan kuin se olisi sanonut että lopeta minut. Ammu minut, en jaksa enää. Ja enemmänkin, ampukaa meidät kaikki.

Metsot ovat vanhojen metsien lintuja, tosin nuorikin metsä käy, mutta elämänilo on vanhoissa metsissä. Metsot ovat kestävien talvien lintuja, ja liian aikaiset kevään merkit stressaavat niitä. Hullut metsokukot, jotka yrittävät iskeä ihmistä ja paritella, eivät ole mikään vitsailun aihe.

Ampukaa meidät kaikki, se olisi helpotus.

Ne ovat metsoja, niitten nimi tulee sanasta metsä. Ne ovat ylpeitä lintuja, niillä on muistissa mitä on metsä, se ei ole sana, jonka merkitystä voi ihminen muunnella. Metsää ei ole, jos metsosta tuntuu siltä.


Jouluaika ja pähkinöitä paahtuu

On varsin osuvaa, että pähkinäpensaan siemenet itävät parhaiten jos ne ovat kylmässä joulusta kevääseen, siis koko talven. Joulun alla sain kirjeen Mustilan arboretumista ja siinä niitä oli, euroopanpähkinäpensaan siemeniä. Siis ihan syötäviä pähkinöitä; sillä erotuksella, että ne ovat kasvaneet Suomen kylmissä oloissa ja otollisia kasvatettavia.

Pähkinät ovat aina kuuluneet jouluun, sitä edeltäneeseen Yuleen ja Saturnaliaan. Pähkinöiden murtaminen pähkinänsärkijällä, paahtaminen ja pureskelu on joulun ytimessä enemmän kuin kinkku. Pähkinät kuuluvat sekä aterioille että lahjojen joukkoon.

Vanha tapa ”nakata” joululahjoja periytyy ehkä pähkinöistä. Ruotsin ”julklapp” sai nimensä siitä, että heitettiin lahjapaketti kuin kalikka. Se lensi ovanraosta ja mätkähti tuvan lattialle; heittäjät pakenivat kuin pahainen tonttulauma. Tämän edeltäjänä arvellaan olevan tapa heittää ovenraosta kouralliset pähkinöitä joulutervehdyksenä. Näin tehtiin ainakin pähkinäpensasalueilla Saksassa ja Eteläruotsissa.

Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa puolestaan mätkittiin kepillä pässiä muistuttava pussi tai pässi rikki, että sieltä valui pähkinöitä ja karkkeja. Luonnollisesti karkit oli kääritty suojapaperiin, kuin pähkinänkuoreen. Niitä saattoi myös heitellä ja varistella lapsille karnevaaleissa sekä muissa juhlissa.

Pähkinöiden varistaminen puusta – niiden murtaminen ja paahtaminen – on ollut iso asia talvikauden alussa. On pakkanen, on nälkä, ja silloin pähkinäpuuta varistamalla saattoi saada niskaansa lupaavaan ropinan. Sitä seuraa pähkinöiden paahtaminen nuotiolla, ja se tuttu popsiminen jota ei voi lopettaa.

Tämä on helppo kuvitella. Tosin Richard Powers on kuvannut tällaisen pähkinäkiihkon The Overstory -romaaninsa alussa. Ollaan Amerikan länsipuolella, siirtolaisaalto vyöryy karavaaneina sisämaata kohti, jossa on vapaata maata farmareille. Ja silloin, jos sattui olemaan alkutalvi, kohdattiin pähkinälehtoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään, ja joissa kulkijat löysivät sitä parasta ja ravitsevinta – ja he joutuvat pähkinäkiihkon valtaan.

Powers kuvaa, kuika miehet heittää jysäyttävät isoja kiviä päin puun runkoa niin, että pähkinät varisevat. Myös H.D. Thoreau koki myös tämän kiihkon. Tosin hän kammoksui sitä, että puita kivitettiin: ”puut ovat meidän isovanhempiemme vanhempia. Jos tuntisitte Luonnon salaisuudet paremmin, olisitte inhimillisempiä niitä kohtaan.” Vaurioituneet puunrungot olivat kivityksen jälkeen alttiita kaikenlaisille taudeille. Mutta vielä kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin Amerikan mantereelle kulkeutui virustauti, joka hävitti lähes kaikki silloiset pähkinäpuut.

The Overstory -romaanissa seurataan puita. Pähkinäkiihkon aikaan syntyy myös norjalais-espanjalainen avioliitto, ja suku jonka vaiheita Powers kuvaa niin pitkään, kuin suvun toteemi – pähkinäpuu – on voimissaan. Norjasta lähtenyt nuorukainen toi länsirannikolta kourallisen pähkinöitä Iowan tienoille ja niistä kasvoi puut talo luokse.

Pähkinäpuilla on ollut merkityksensä Pohjois-Amerikan demokraattiselle historialle. Powersin romaanin lisäksi tämä välittyy, esimerkiksi Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -romaanista, ja retkestä metsään joulun alla, pekaanipähkinöitä keräämään. Truman kertoo, kuinka hän keräsi mummonsa kanssa työntökärryllisen pähkinöitä hedelmäkakkuja varten: jouluna kakkuja jaettiin kaikille, tutuille ja tuntemattomille.

Myös Walt Disneyllä olisi ollut mahdollista kunnioittaa pähkinäpuuta Tuhkimo-animaatiossa. Grimmin sadussa Tuhkimo nimittäin seitoi pähkinäpuun alla, kun hänen ylleen varisi jotain, joka osoittautui tanssiais-asuksi. Disney suosi hyvää haltijatarta ja taikasauvaa. Pähkinän ystävät saavat hyvityksen vasta paljon myöhemmin, kun Hessu Hopo muuttuu taikapähkinän avulla superhessuksi.

Pähkinäpuun alla seisoessa hänen ylleen varisee se hieno tanssiaisasu, joka tuo hänelle onnen.

Tavallaan pähkinäpuun alla kaikki ovat vertaisia, kuten Tuhkimo tanssiaisissa, kuten mielin määrin paahdettuja suolapähkinöitä nauttineet siirtolaiset amerikkalaisessa pähkinälehdossa. Tai kuten jouluna, kun kuusi varistaa lahjat oksiensa alle. Onkin sanottu, että pähkinät olivat syötävien joululahjojen vanhimmat edeltäjät.


Haukka juuttui pensasaitaan

Kylmien talvipäivien ja lumipeitteen aikaan. Tänään puoleltapäivin haukka juuttuneena orapihlaja-aitaan, enkä osannut auttaa sitä. Varpunen ja tiainen pysyttelivät hiljaa syvällä alaoksistossa (toisin kuin silloin, kun taivaalle ilmestyy jokin haukka ja ne antavat varoitusääniä). Nyt ne eivät hiiskahtaneetkaan.

Ne olivat suojassa paikollaan. Haukka olisi ehkä siepannut toisen jos olisi havainnut liikahduksen. Pelko oli aistittavissa – ja hetki oli jännitteinen, uhrilinnun avuttomuus. Se piti pikkulintuja silmällä koko ajan pyristellessään vapaaksi. Kun se vähitellen pääsi irti, se lennähti läheiseen lehmukseen, viipyi siinä lyhyen hetken ja lennähti pois. Sillä ei ollut täällä enää mitään saatavissa. Sen jälkeen kesti vielä hetken ennen kuin pikkulinnut uskaltautuivat esiin. Ensin pyrähti tiainen tarkkailemaan tilannetta lehmuksen ylimmältä oksalta, sitten varpunen pudottautui maahan jatkamaan ateriaansa. (ks. Salzinger)

Aamut vaalenivat hitaasti

Korkeapaineesta syntyi vaikutelma aivan kuin ilma kaikkoaisi, tähtien kylmät tulet sekä kuu näyttivät etääntyvän, jäljellä oli syvä ja laakea maljamainen avaruus, jäätynyt ja pirteä. Aamut vaalenivat hitaasti, olivat kauniita. Ensin oli ripaus jäätä, sitten kahden päivän kuluttua valkoista kuuraa. Päivännousun aikaan tien takainen niitty oli jäässä, jättäen komean, tumman puron kiemurtelemaan sulana puitten alta kohti laaksoa.

Yökävelyn alku

Koko sen kylmän päivän ajan pysyi lakeudelle levittäytynyt maaseutu seisahtaneena, pysähtyneenä. Viisi astetta jäätymispisteen alapuolella, maa pieksettynä. Pilvet pidättivät lunta joka ei satanut. Lähiöiden koulut oli suljettu, ihmiset kotiin jääneinä, jalkakäytävät liukkaina, ja tiet mustaa jäätä. Aurinko kuljetti ohutta paperia taivaan yli. Sitten, juuri ennen pimeää lumi tuli – sitä putosi viisi tuntia taukoamatta, sitä kertyi nelisen senttiä tunnissa.

Olin pöytäni ääressä sen illan, yritin työskennellä, sään takia levottomana pysähtelin, seisoskelin, katselin ulos ikkunasta. Katuvalo avasi keltaisen kiilan, jonka läpi lumi laskeutui, lihavat hiutaleet kookkaita kuin hehkuvat hiilet.

Kahdeksan aikoihin lumisade hellitti. Tuntia myöhemmin lähdin kävelylle, termospullossa lämmintä punaviiniä. Kävelin pari kilometria pitkin pimeää syrjäistä tietä missä lumi oli puhdasta ja vailla jälkiä. Asutus harveni.  Jossain verhot syrjässä ikkunoista, perheillat menossa, tv-vastaanotinten välke ja vellonta. Kylmä tunkeutui kuin piuha syvälle nenääni. Tähtien joukko, kuu valeli kaiken hopeallaan.

Aurora borealis

Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä. 

Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.