Sulamisen tavallinen ihmeKurkien levähdys ja kevätlento
Mitä kurkien aivoissa tapahtuu
Tekijä: Risto
Karhunlaukkavillitys, jos vaan olisi siemeniä
Missä on karhunlaukka, sitä siemenpussia ei löydy. Kun haluan hyviä ja helppoja vihersyötäviä, sellaisia jotka eivät vaatisi edes puutarhaa, aloittaisin karhunlaukasta, ne kasvavat metsässä valoisan koivikon juurella. Vaativatko ne edes omistusmetsää, jos kylväisin niitten taimet ikään kuin vahingossa kunnan koivikkoon. En kertoisi kenellekään, mutta kävisin toukokuussa keväisin keräämässä niitten lehtiä.
Kuten Venäjällä, karhunlaukkavilliyksen aikaan, ihmiset vaeltelevat kassiensa kanssa metsässä ja keräävät tätä herkullista yrttiä. En tosin tiedä, miten se viihtyy näillä seuduilla.En tiedä ehtiikö siementen verkkotilauskaan tähän hätään.
X x x
Nyt viikkoa myöhemmin odottelen karhunlaukan siemeniä. Hyötykasviyhdistyksen kirje viipyy, ja odotellessanii luen wieniläisen Der Standardin karhunlaukkareseptejä. Bärlauchsosse! Sopii valkolihaisen kalan kanssa. Karhunlaukkapeston , Pesto alla Genovese, ei sisällä valkosipulia vaan tätä mietoa ja aromikasta karhunlaukan sipulimakua.
Valppaus, läsnäolo tässä hetkessä liukastelu
Olen varsin hyvä kulkemaan liukkailla teillä. Osaan lukea jäisiä ja polanteisia polkuja. Kulkuni ei muutu jäykäksi ja varovaiseksi heti kun varma ja tasainen alusta katoaa, koska nuorena olen oppinut liukumaan. Juoksuaskel, liuku…juoksuaskel, liuku. Se on tanssia.
Oletteko huomanneet kuinka nuoret hakeutuvat hiekoittamattomille ja jäisille poluille. Tosin he ovat tyhmiä ja etenevät ilman lakkia, kädet taskuissa, mutta liukumalla ja tanssillisin elein. Samoin he laittavat auton, mopon tai polkupyörän tanssimaan aina kun mahdollista. Liukkaus on tanssiinkutsu.
Kun reitit käyvät liukkaiksi voit tietenkin olla varovainen, voit jäykistää askelesi ja hakea hiekkaisia kohtia. Niin tein minäkin maanantaina, matkalla töihin. Askelsin reippaasti eteenpäin ja pysyttelin hiekoitetulla kaistalla. Se kapeni harmittavasti juuri kohdalla, jossa lukiolaistyttö oli tulossa vastaan. Hän ei väistänyt, enkä minäkään väistänyt. Hän oli mielestäni juuri parhaassa liukumisiässä, ihmettelin miksi hän vaatii hiekoitettua kaistaa itselleen, koetin kaikin elein rohkaista häntä astumaan liukkaalle alueelle, mutta hän ei uskaltanut. Olen varma että hän ajatteli jo tulevan vuoden ylioppilaskirjoituksia ja sitten alkavaa opiskelupaikkoihin rynnimistä. Ymmärrän tämän, ja siksi olkapäämme vain hipaisivat kun ohitimme toisemme.
Olen tyytyväinen talvikenkiini, niissä on syväkuvioistet pohjat, lumella ne pitävät hyvin, mutta heti kun sää lauhtuu, ne tulevat liukkaiksi ja muistuttavat minua tästä ylimääräisestä liukastelun huvista. Kun on liukasta, et voi ajatella mitään muuta. Valppaus, ruumiillinen läsnäolo ja hetkessä eläminen !
Kun minulta on kysytty, miksi pidän liukaspohjaisia kenkiä, olen viitannut suksiin tai luistimiin. Yhtä hyvin olisin voinut viitata kaatumislajeihin kuten skeittailuun ja lautailuun.
Iän myötä minun on tosiaan täytynyt varautua kaatumisiin. Vaikka jo nuorena olen hankkinut liukkaalla liikkumisen taidot, niin ikääntyminen on ikään kuin kutsu kangisteluun ja varovaisuuteen.
Siksi olen opetellut kaatumaan sekä vasemmalle että oikealle kyljelle, niin että käytän kyynärpäätä – en koskaan varaisi käden ja ranteen päälle koko painoani. Mutta taaksepäin liukastuminen, se hilpein kaatumisen muoto, se mikä niin usein kuvataan koomisesti, sen vaaratonta versiota en ole vielä oppinut.
Hiihtävä parvi 1965 matkalla kouluun
Puusuksien jono matkalla kouluun, rottinkisauoja, koppuraisia monoja, hamaita villasukkia käännetty niin, ettei lumi mene kenkään, hiihtohousuja, anorakkeja tai norjalaisvillapaitoja. Hiihtäminen 60-luvun lapsilla oli parveilua.
Parviin hakeutuminen teki matkasta helpon, miksi hiihtää yksin, kun parvi voi kuljettaa kuin itsestään jokaisen perille. Latu kiersi talosta taloon ja päätyi koululle. Antti ja Heikki, Anna-Liisa, Terho ja Tapio ja Risto oli parvi, päätöstä ei tarvinnut tehdä, aamun sinisessä hämärässä pihaan ilmestyi suksivien joukko, joka vei mukaanaan.
Kuvat ovat ruotsalaisesta lasten seikkailusarjasta Kråkgulddet. Parveilevat lapset ottavat siinä rosvot kiinni. Katsoessani sarjaa you tubesta koetin laskea, montako lasta rosvojahtiin osallistuu – sitä oli mahdoton sanoa, joukko vaihteli koululuokasta kolmeen päähenkilöön. Kyse on selvästikin parvimaisesta toiminnasta, jossa seikkailuun osallistujien määrä vaihtelee koko ajan. 60-luvun lapsena jaan tuon parveilu-kokemuksen. Myös filmin hiihtokohtaus – joka tässä on erikseen -on 60-luvun lapsille tuttu, jopa ilmeet ja eleet tuntuvat tuolle ajalle tutuilta.
Tapiolla löytyy hiihtämisen rytmi alamäessä, polvet joustaa, kädet työntää, joustavat potkut, suksen kantojen läpse kertoo että nyt kulkee. 
Siva-sukset on tervattu, ja keittiön uunin äärellä sinisellä Rexillä voideltu. Järvisten puu-suksia pidettiin parhaina, mutta vimpeliläiset Sivat sai halvalla suoraan tehtaalta. Alamäen jäkeen ylämäessä kaikki siirtyy eteen, suksi ei pidä ja potku lipsahtaa, sauvat eivät työnnä vaan vetävät, rytmi lopuu, hiihto muuttuu töksyttelyksi. Parven eteneminen hiipuu, lähes pysähtyy ja muuttuu jutteluksi, niin noustaan loiva mäki kuin itsestään. Ja vahuhti kiihtyy taas seuraavassa alamäessä.
Antilla oikean jalan mono ei pysy siteessä, ruskeaa vahvaa nahkaa olevaan pohjaan on poltettu sopivat siteeseen sopivat reijät, mutta lukko pompsahtaa aina auki. Tämä on jatkuvaa ja niin tuttua, että Antilla on jo nopea tapa painaa toisella suksella lukko taas kiinni. Eihän hän tiedä, että lukon kärki on väärällä etäisyydellä ja sitä pitäisi siirtää 5 milliä eteenpäin. Antti yrittää vaan hiihtää varovaisesti ja kun lukko pongahtaa auki, hän hakee suksen ja laittaa sen jalkaansa.
Ristolla vasen puu-järvinen on korjattu peltipaikalla, suksi tuntuu harraavan ja siitä jää metallin vetämä viiru latuun. Peltiseppä oli tehnyt hyvää työtä, mutta sukset taipuvat aina juuri takaa, ja pelti alkaa irvistää sekä jarruttaa hiihtämistä.
Riston sukset eivät mene kärjestä vaan kannasta poikki: niin kävi hyppyrimäessä kun hän yritti tyylikästä suoritusta, mutta vasen suksen kanta upposi hankeen ja katkesi. Itkien kotiin, suksenpala kädessä. Se tiesi sitä, että hiihtäminen ei ollut mukavaa, vasta ensi talvena voisi nauttia taas uusista suksista ja mäenlaskusta.
Dystopia: karnevaali onkin voitonparaati
”Olemme jälleen Kölnissä, jossa kauan kaivattu karnevaali saa jatkua. Me kaikki olemme odottaneet tätä ruusumaanantaita jo kolme vuotta päästäksemme rakkaan kaupunkimme kaduille”, selostaa TV-toimittaja Richard. Kölnin aluetta terrorisoinut Taleban-diktatuuri on kukistettu, silti jotain on pielessä.
Telluria, Vladimir Sorokinin groteskin dystopian luku 5 kertoo Saksan tilanteen vuonna 2080. Talebanit olivat ensi töikseen kieltäneet karnevaalit – pitäen niitä Saitanin henkäyksinä. Aivan toisenlaisia henkäyksiä levitettiin 1949, sodan jälkeen, kun venäläisten ja amerikkalaisten miehittäien ylle Kölnissä heiteltiin Eau de Colognea. Nyt kolme vuotta kestänyt terrori on ohi, ja kansa juhlii kaduilla.
Toimittaja selostaa:
”Kolme vuotta teloituksia, kidutuksia, alkoholin, teatterin ja elokuvan kieltämistä, naisten alistamista, masennusta, painostava ilmapiiri…”
Toimittaja Richard itse tarvitsee rahaa huumeisiinsa ja kipeästi työpaikan valtion tukemassa mediassa: siksi hän ylistää tätä valtion järjestämää karnevaalia. Kilpailu työpaikoista on kovaa, hän tekee kaikkensa ylistääkseen varsin patrioottiseksi paljastuvaa karnevaalikulkuetta. Sen huipentumana esiin tulee valtionjohto hevosilla ratsastaen:
”Presidentillä on valkoinen hevonen, jonka valkoisessa loimessa on ristejä, kanslerilla on korpinmusta, jonka viherässä loimessa on puolikuu. Se on symbolista, ystävät hyvät” toimittaja kuvailee uuden hallinnon näkymiä ”se ei symboloi vain valtiomme politiikkaa, vaan myös kahden kulttuurin, kahden sivilisaation, katolisen ja islaminuskon, yhdistymistä.”
”Presidentti ja kansleri näyttävät virkeiltä, iloisilta, voimaa uhkuvilta, he jakelevat ihmisille makeisia valtavasta, kullanhohtoisesta runsaudensarvesta” selostaa toimittaja, ”Katsokaa kuinka paljon vaaleanpunaisen eri sävyjä karnevaalijoukossa näkyy, ja kuinka paljon kukiksi puettuja lapsia, joiden pää on kuin ruusunnuppu! He ovat tulevaisuuden lapsia, lapsia jotka kasvavat nuoren valtiomme kansalaisiksi ja tulevat ylläpitämään rauhaa jonka heidän isänsä ovat taistellen saavuttaneet.”
Totuus tulee ilmi juhlivan kansan suusta, toimittaja haastattelee satunnaista narripariskuntaa, he ovat tulleet juhlimaan uutta valtakuntaa, narrinasuissaan he kertovat kuinka ylpeitä ovat pojastaan joka on sotasankari. Jostain syystä nuori mies on lähtenyt maasta, hän lähettää älyrin kautta mielistelevät terveiset uudelle valtiolle, ja kaikki näyttää olevan hyvin.
”Menemme seuraavaksi tapaamaan peikkoja”, sanoo toimittaja, kolme suurta peikoksi pukeutta hahmoa lähestyy kantaen harteillaan tonttuja. Mutta toimittaja keskeytetään ja ohjataan haastattelemaan naissoturi Sabinaa.
Sorokinin dystopian kuvaus toimii vaikenemalla: tiedämme, että katolis-musimis valtaklikissä ei ole kyse monikulttuurisuudesta, vaan sotilaiden sopimuksesta. Huomaamme, että karnevaali onkin sotilaitten voitonparaati.
Monikulttuurisuus on Sorokinin dystopiassa ainoa asia, mikä on elävää – ja seksi todistaa tämän. Toimittaja Richard palatessaan karnevaalikeikalta kotiinsa saa tervehdyksen vaimoltaan, joka on tuskin olutpullon kokoinen. Noin 30 senttiä pitkä nainen jumppaa sinisissä verkkareissaan, ja Richard lupaa hänelle jotain mukavaa illaksi. Kokoero näyttäisi tekevän seksin mahdottomaksi, muttei se tee.
Henkilökohtainen media – ja ilta mietteissä
Ihmisen kyky olla muualla kuin missä fyysisesti on, on vahvistunut niin voimakkaasti sosiaalisen median vaikutuksesta, että läsnäolon taitoja tulee jo harjoitella. Tässä tekstissä käsittelen päinvastaista: eli poissaolon taitoja, joita myös tulisi opetella – omissa mietteissä olemista, sisäiselle puheelle antautumista, toisten ihmisten ajattelua.
On kiinnostavaa, että sisäisen elämän ilmi tulemisen reitit ovat usein epäsuoria, ja välitöntä läsnäoloa, kasvokkaisuutta ja suoraa kohtaamista välttelevää. Henkilökohtaiseen viestien vaihdossakin sisäinen elämä pysyttelee usein pintatason alla, sen voi aavistaa mutta suoraan se ei tule esille.
Medioitunut arkioleminen, eli mediavälitteinen sosiaalisuus, tuo tutut ihmiset välittömään viestien vaihdon piiriin. Vaivaton yhteyksissä oleminen luo jo omaa kulttuuriaan, jota pelkkä sosiaalinen media ei tavoita eikä ilmaise. Se ei ole riittävä termi ilmaisemaan kaikkea mitä viestikulttuurissa tapahtuu, usein onkin parempi puhua henkilökohtaisesta mediasta.
Tätä termiä käytetään, kun puhutaan välineistä jotka ovat henkilökohtaisesessa käytössä. Varsinkin padeista, läppäreistä ja kännyköistä puhutaan henkilökohtaisena mediana. Yhtä hyvin voisi puhua henkilökohtaisesta mediasta yksityisen kommunikaatuion välineenä.
Henkilökohtaista mediaa käyttävä saattaa olla hyvin aktiivinen. Tällaisen aktiivisen mielen kuvaaminen, kun henkilö ei näytä tekevän mitään mutta elää samalla hyvin voimakkaasti mielikuviensa vallassa.
Henry James kuvasi Naisen muotokuva -romaanissaan (1881) kokonaisen luvun verran naista, joka istuu tuolissa ja tuijottaa takkavalkeaa, samalla kun hänen sisäinen puheensa on kiihkeää ja runsasta. Henry Jamesin tapa käsitellä yksityisyyttä ja sosiaalisuutta vaikuttaa antoisalta nykyisen media-ajan näkölulmasta. Olen toisaalla käsitellyt hänen kirjailijakuvaustaan tarinassa ”The Private life”.
Naisen muotokuvassa James katsoi onnistuneensa kuvaamaan kokonaisen luvun ajan Isabel Archeria iltana, jolloin tämä ei ulkoisesti tehnyt mitään, hän sisäinen maailmansa ryöppysi avioliiton epäonnistumisen kokemuksen ympärillä.
Vaikka Isabel ei tekstaillut, eikä vaihtanut viestejä ex-miehensä kanssa, silti hänen pitkää sisäistä keskusteluaan voisi pitää varsin samanlaisena kuin nykyaikaisen viestejä vaihtavan Isabelin.
Kiihtyneen viestien vaihtoa seuraava hiljaisempi vaihe ei merkitsisi nytkään tunteen tyyntymistä, vaan sisäisen puheen vaihetta jossa vastapuolen ääni on kuviteltuna mukana. Kun huomio kiinnittyy sisäiseen dialogiin, joka on myrskyisää, ja jonka vimmasta harvakseen vaihdetut tekstiviestit eivät kerro paljoakaan, voidaan tavoittaa uuden media-ajan Isabel. Hän haluaa olla rauhassa, hän ei halua puhua miehen kanssa, mutta pomppaa illan mittaan useaan otteeseen tuolistaan, ja kirjoittaa viestin tai vastaanottaa sen. Hänen on pakko olla omissa oloissaan, niin että hänellä on tilaa antautua ajatuksilleen, ja viestien vaihto sopii helpommin hänen sisäiseen maailmaansa kuin puhelinkeskustelu.
On selvää, että henkilökohtaisten mediaviestien vaihto voi olla pinnallista, eikä sananvaihdon ohessa ole mainittavampaa sisäistä dialogia. Emotionaalisesti voimakkaan viestien vaihdon alla on kuitenkin lataus joka ei teksteissä näy, sanoja jotka on parempi olla sanomatta, tunteita jotka kuohuttavat, mutta joita ei ole syytä viestittää.
Viestien vaihto, tekstailu, voi tapahtua hyvinkin harvakseltaan, esimerkiksi jonkun mekaanisen askaren ohessa. Silti tuo henkilö voi olla hyvin intensiivisesti mielessä koko ajan. Niin että harvakseltaan lähtevät viestit ja vastaukset ovat vain jäävuoren huippu siitä sisäisestä dialogista, jota henkilö käy koko sen illan aikana.
Henry James pyrki osoittamaan jo 1881, että mentaalisen toiminnan kuvaus voi olla yhtä kiinnostavaan kuin fyysisenkin toiminnan. Luku alkaa sillä että Isabel Archer on järkyttynyt asiasta, jonka Osmond, hänen miehensä, oli sanonut. Se sai hänet tajuamaan, miten epäonnistunut hänen avioliittonsa oli.
”Isabel ei ollut vastannut, koska Osmondin sanat olivat selvittäneet hänelle tilanteen, ja hän oli nyt vaipunut sitä ajattelemaan. Sanoissa oli jotakin mikä oli värisyttänyt häntä niin syvästi, ettei hän ollut uskaltanut puhua. Osmondin mentyä hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja sulki silmänsä, ja niin hän istui kauan, myöhäiseen yöhön ja vielä kauemmin hiljaisessa huoneessa miettien miettimistään.” (Henry James, Naisen muotokuva, 346, suom. J.A.Hollo)
Henkilökohtainen media, viestien vaihto, toimii mielikuvia ja sisäistä dialogia ruokkivana katalyyttina, jossa henkilö ei ole lainkaan läsnä olevana vallitsevassa tilanteessa, vaan mieli on vienyt hänet muualle. Media-ajan Isabelilla on rikas sisäinen elämä ja kuvittelukyky. Hän käy sisäistä sananvaihtoa, jonka dynamiikkaan viestittely punoutuu. Hänen omassa mielessään, ajatuksen virrassa kuuluu myös vastapuolen repliikkejä, tai jo sanotun kaikuja, ne aiheuttavat voimakkaita sysäyksiä omiin ajatuksiin.
Erityisesti silloin, kun tuntee toisen tuntee niin hyvin, kuin Isabel tunsi miehensä, silloin toisen ihmisen pyrkimyksen voi tunnistaa varsin neutraalistakin viestistä, niin että toinen tunnistaa yksinkertaistenkin viestien taustalta sen mihin toinen pyrkii ja miksi. Tämän voi huomata seuraavasta viestien vaihdossa, ja sen sulkaisiin liitetystä sisäisestä äänestä:
– Siitä teatteriin lähtemisestä ?
(Hän muistuttaa siitä taas)
– Mä en nyt oikein.
(Kait hän ymmärtää, että minua ei nyt kiinnosta lähteä hänen kanssaan teatteriin)
– Eks me sovittu perjantaiks ?
(Ja nyt alkaa se vetoaminen, mä tunnen tuon marinan jo niin hyvin)
– Joo, mutta mä en nyt jaksa innostua.
(Mä en haluais keksiä tähän jotain estettä, ymmärtäis nyt että mua ei innosta).
– Me ei oo pitkään aikaan käyty teatterissa.
(eikö hän nyt tajua, että marina ja valitus ärsyttää, ärsyttää).
– Kuulitko, mua ei nyt huvita teatteri !
Sisäisen maailman tuominen henkiökohtaisen median avulla yhteyteen toisen sisäisen maailman kanssa vaatii sisäisiä taitoja, kuten kuvittelukykykyä ja taitoa tunnistaa oma äänetön puhe.
Oman sisäisen elämän rikastaminen viestintälaitteiden avulla on mahdollista ja hyväksyttävää. Sisäisessä dialogissa on kumma kyllä mukana myös toisen osapuolen ääni, se saattaa olla hyvinkin oikea. Se voi olla niinkin aito, että toisen elämää voi sen perusteella ymmärtää.
Isabel Archerin sisäiseen puheeseen ja mielikuvastoon liittyy välitön tutun ihmisen elämän ymmärtäminen. Se on välittömämpää kuin toisen asemaan paneutuminen, kuvittelukykynsä myötä hän saattaa olla poissa myös omasta itsestään ja siirtyä maailmaan joka avautuu hänen miehensä näkökulmasta. Poissaolon mahdollisuuksia ei siis voi tarpeeksi korostaa.
Poissaolon figuureja on kaikkialla: ne ovat hahmoja, jotka kaupunkitiloissa ovat keskittyneenä johonkin aivan muuhun kuin ympäristöönsä. Yksin olevien lisäksi myös seurassa voi olla laitteeseensa keskittyneitä henkilöitä, joiden hahmosta näkee tuon poissaolon. Ensin näyttää siltä, että toinen on paikallaan ja käyttää henkilökohtaista kommunikaatiolaitettaan. Tarkemmin katsoessa näkyy eroja pitkästyneisyyden ja aktiivisuuden välillä. Varsinkin viestittelyyn keskittyneiden ihmisten kasvot elävät usein niin aktiivisesti, että on helppo päätellä miten paljon lyhyetkin repliikit vaikuttavat. Sisäinen dialogi tarvitsee oman tilansa, ja perinteisesti sitä on kutsuttu kuvitteluksi tai haaveiluksi, joka merkitsee kykyä olla mielessään muualla, poissa fyysisestä ympäristöstä. Tarkemmin sanoen se on positiivinen kyky hakeutua mielessään kuvitellulle alueelle, mielen näyttämölle, jossa tunteiden ja tahdon voimat voivat muuttua sanoiksi ja mielikuviksi.
Lapsi nousee ja laskee
Lapsi kiljahteli ja aivan villiintyi, kun lupasin tehdä hänelle pulkkamäen pehmeään, lumiseen rinteeseen. Heti kun tyttö oli puettu toppatakkiinsa, hän istuutui rappujen luo pulkkaan odottamaan. Hyvä on, ajattelin, tällainen siis on isän ja tytön välinen vetosuhde – ja se palautetaan tänäkin talvena.
Naru on välillemme viritetty ja kohta se irrotetaan.
Tyttö istuu pulkassa luottavaisena ja varmana siitä että teen osani. Kohta kaikki on kohdallaan: minä, talssin umpihangessa, tyttö istuu takakenossa niin, että pulkka kyntää syvällä lumessa, kokka ylhäällä. Hän naurahtelee pulkan humpsahdellessa valtaviin jalanjälkiini, aivan kuin laskettelisi jo.
Tie ylös ja alas on yksi ja sama. Isän voimalla pulkka nousee ylös, lapsi kyydissä laskee jo mäkeä alhaalta ylöspäin. Ja kun olemme päässeet huipulle, hän voikin tulla itse samaa uomaa alas.
(Lauralle, talvella 1996)
Synkät ajat ja julkinen elämä
Puhe synkistä ajoista vahvistaa itse itseään jukisilla alueilla. Ei ole sattuma, että yhteiskunnalliset kriisit ja julkisen keskustelun kriisit ovat saman aikaisia ja sekoittuvat toisiinsa. Pakolaisten kohtelu ja keskustelukumppaneiden kohtelu verkossa ovat synkkien aikojen merkkejä, niin että samanaikaisesti kun ongelmat kasvavat niin myös sekaannus kasvaa. Men in Dark Times, Hannah Arendtin esseevalikoima vuodelta 1968, keskittyy kysymykseen, mitä tehdä kun julkisuuskin lisää sekaannusta.
Mielipideilmastot elävät synkiä aikojaan, nostavat mielikuvia pahantahtoisista yleisöistä, tyhmyydestä jonka armoille ei kannata heittäytyä. Vaikka haluaisit osallistua, jakaa ja kehitellä mahdollisuuksia, huomaat että helpompi on olla hiljaa. Tai lähdet mukaan, valitset sen kielen minkä arvelet tehokkaaksi julkisilla foorumeilla. Otat julkista debattia käyvän keskustelijan asennon ja kohta huomaat olevasi tappelussa. Tai jos sinulle sopii kunnon kiista, ja kuten Arendt muistutti, että kyse on draamasta, niin silti huomaat olevasi sekvassa tappelussa.
Arendt luonnehtii näitä mielikuvia julkisesta keskustelusta ”pahan uskon” (bad faith) dynamiikaksi: ihminen joka uskoo, että julkisia alueilla täytyy ottaa roolia, vahventaa asennetta varautuu jo edeltä käsin että yleisön taholta tuleviin loukkauksiin.
Sartren luoma termi ”paha usko” viittaa siihen, millä tavalla ihmiset hukkaavat vapautensa. Pelokkaat ja epäluuloiset mielikuvat siitä, miten käyttää sanaa, johtavat vääränlaiseen varautuneisuuteen ja vapauden hukkaamiseen.
Keskustelun synkät ajat on mielikuva, joka vahvistaa itse itseään. Men in Dark Times käsittelee filosofeja, intellektuelleja ja kirjailijoita aikoina jolloin julkinen sekaannus on ollut voimakasta. Julkisuuden valo hämärtää nykyään kaiken.
Humaanius sekä inhimillisyys on perustavampaa kuin mielipide, koska se itsessään on julkisessa maailmassa elämisen ehto. Arendt hakee taustaa tälle ajatukselle roomalaisesta humanitas –periaatteesta, joka tavallaan huipensi sen mikä julkisessa elämässä nähtiin arvokkaana. Maailmallisuus, joka ennen kristinuskoa oli erityinen arvo, ja joka on julkista elämää.
Humanitas, inhimillisen maailman asuttaminen ja persoonallinen elämä ovat Arendtin roomalaisilta noutamat asetukset vapaita julkisia tiloja varten. Tällä tasolla kyse on eräänlaisesta katujulkisuudesta, jossa ihmiset ovat kohdattavissa muuten kuin töittensä ja saavutusten kautta. Humanitas viittaa Arendtin mukaan siihen, että persoona astuu esiin, tulee työnsä ja saavutuksensa takaa, toisten persoonien tavattavaksi. Kyse ei ole yksityisihmisestä, vaan omaksi koetusta julkisesta persoonallisuudesta, ja juuri sitä, minkä kehittyminen on mahdollista julkisen ja vapaan elämän myötä.
Eksistenssi-filosofian perillisenä Arendt asettaa vapauden julkisuusteoriansa lähtökohdaksi. Näin hän tuo julkisesta elämästä esiin mahdollisuuksia, jotka epäluuloisuus peittää. Julkisessa maailmassa kirjailijan tuleekin astua esiin teoksensa takaa, hänen ei tule jäädä vain yksityisihmiseksi, vaan luodessaan nimeä ja pesoonaa, hän voi tulla tälle julkisen vapauden alueelle.
Humanisti luo julkisen vapauden aluetta omalla tavallaan. Arendtin skenariossa humanisti, opiskelun myötä sivisynyt ihminen, voi edistää julkisen maailman humaaniutta. Tutkiva humanisti voi olla kosketuksissa tietoon ja totuuteen joka ei perustu objektiivisuuteen, vaan kuten taiteissa ja kirjallisuudessa, inhimillisen vapauden monumentteihin. Tämän tiedon alue ei ole laboratorio, vaan nimenomaan julkinen maailma, ja jokin, ”mikä voi olla erityisen totta ja paikkansa pitävää, ilman että se olisi objektiivista” (”Humaanius ja julkinen elämä” aihetta referoia Arendtiin tukeutuen täällä).
Aikansa parhaat inhimillisyyden puolesta puhujat ovat erilaisia, kuin ne autoritaariset suunnan näyttäjät, joita hämmennyksen aikoina usein manataan esiin. Vahvan johtajan kaipuu epävarmoina aikoina heijastuu myös julkisilla alueilla jossa vapauden ja epävarmuuden sijaan halutaan vahvoja ja selkeitä mielipiteitä. Mielikuvat kannattajista ja vastustajista muuntaa kaiken mitä sanot mielipiteeksi, jota vastassa on jonkun auktoriteetin joukot.
Vaikka Arendt esittää aluksi romanttisen metaforan niistä harvoista, jotka ovat toimineet eräänlaisena valona synkkyydessä, hän ei esittele pelkästään sankareita. Men in Dark Times esseistä kuuluisin tarkastelee Walter Benjaminia ja sitä, miksi hänestä ei elinaikanaan tullut julkista hahmoa.
Katsaukseni Arendtin esseeseen aiheesta, miksi Walter Benjamin jäi aikalaisille tuntemattomaksi.
Hannah Arendt: Men in Dark Times (1968), sisältää seuraavat filosofien, intellektuellien ja kirjailijoiden henkilökuvat 1) Lessing, 2) Rosa Luxemburg 3) Paavi Angelus D Roncalli 4) Karl Jaspers 5) Isaac Diensen (Karen Blixen) 6) Herman Broch 7) Walter Benjamin 8) Bertoldt Brecht 9) Waldemar Gurian 10) Randall Jarrell.
Lumikuningatar ja pakasteet
H.C. Anderssenin sadussa paha tulee maailmaan jään muodossa. Viiltävänä ja kaiken vääristävänä peilinä se polttaa kylmyydellään kaiken: ”maisemat näyttivät keitetyltä pinatilta…”. Ja koska lumikuningatar on laskelmoiva ja kylmä, hän on ehkä ollut myös asialla, kun vokkipakasteita koottiin. Eriväristä porkkanaa, kaksi sirua punaista paprikaa, katkennut papu.
Ketä oli paikalla Lumikuningattaren lisäksi? Runsaudensarvi oli piilossa kellarissa, ja halpahintainen porkkana kuiskutteli ehdotuksiaan: oranssi ja keltainen porkkana täyttäköön pussin, roskakasasta poimitaan hieman väriä silmänlumeeksi.
Lumikuningatar-sadussa kylmyys samaistuu tunteettomuuteen, se kertoo miten syntyy tyly tunteeton poika ja kuinka pojan kehitys taantuu, kunnes ratkaiseva asia rikkoo lumon. Satu kertoo, kuinka puberteettiin tulevan pojan silmään ja sydämeen tulee jäinen siru, hänestä tulee tyly. Puhumaton, perheessä ilkeä poika, ei enää suostu tulemaan isän tai äidin syliin, vaan pakenee mieluummin ulos ja suutelee lumikuningatarta, muuttuu poissaolevaksi ja etäiseksi.
David Wu’n ohjaama Snow Queen (2002) on kokonaan katsottavissa You Tubessa, siinä jää on kaunista, ei pahaa eikä vääristävää, vaan lumoavaa ja terävää, viiltävää. Erokuvan tarinaan on tehty kiinnostava rinnastus, joka jopa parantaa satua; siinä on myös mies joka on menettänyt vaimonsa ja taantuu tunteettomaksi ja omistushaluiseksi tyttärensä suhteen.
Anderssenin sadussa nuorukainen erehtyy Lumikuningattaren matkaan, ja joutuu vangiksi jäälinnaan. Samoin kuin Lumikki, siinä toisessa sadussa. Molemmissa käsitellään jollain tasolla puberteettiin liittyvää taantumaa. Kun pojat muuttuvat typeryksiksi, vältteleviksi, jotka silloin harvoin kun sanovat jotain, möläyttävät jotain loukkaavaa.
Cool-erotismi hallitsee elokuvaa, se tuntuu lumoavan nuorukaisen, vanhanaikainen sydämen kuolettamisen kysymys ei oikein pääse esille.
Sadun nuorukainen on kriisissä, taantunut tilaan josta hän ei etene; hän on jähmetetty itseään koskevan arvoituksen äärelle. Arvoitus on saatu jääkuningattarelta: rikkoutuneen jääpeilin palasia järjestelemällä hänen tulisi pelastaa sielunsa. Silloin hän olisi vapaa lähtemään. Nuori kaveri ei onnistu ennen kuin ystävätär lapsuudesta löytää linnaan, ja rakkaus lämmittää kylmän sydämen. Asiat asettuvat kohdalleen; paetessaan jäälinnasta he viimein huomaavat etteivät ole enää lapsia.
***
Laitan jäiset pakastevihannekset kuumalle pannulle. Mutta samoin kuin tuo jääpalasia järjestelevä poika, tiedän, että näistä aineksista ei synny sellainen vihannesvokki kuin pitäisi. Ainekset on sulatettava lempeästi, maustettava hyvin, ja vaikka porkkanasuikaleet ovat värikkäitä, siihen on lisättävä soijan lisäksi vielä monenlaisia aineksia.
Visuaalisen ja optisen metafysikka
Valon metafysiikka, vanhassa muodossaan, perustui aurinko- ja jumalakeskeisiin analogioihin, joissa valo rinnastui totuuteen. Se, mikä loistaa kirkkaana ja selkeänä kuin aurinko, on totuus. Modernin ajan alussa painopiste siirtyi auringosta silmään. Valistus tukeutui ihmiseen ja löysi silmän: järjen ja silmävalon analogiat – näin siirryttiin optiikkaan.
Optinen idealismi, kuten Peter Sloterdjik sanoo, yhdistää ideat, totuuden ja visuaalisen. Sen perusta on Platonissa ja luolavertauksen kehotuksessa luopua varjojen vallasta ja suuntautua todelliseen, joka löytyy sieltä missä on valoa. (Sloterdjik, Der Ästhetische Imperativ 2007,68.)
Silmin nähtävän ja todellisen rinnastaminen huipentuu valistuksen tieteessä, kun silmän valta syveni ja laajeni kiikarin ja mikroskoopin myötä. Valon metafysiikka oli näin noussut toiseen potenssiin. Vaikka aurinko ei enää ole se mikä paljastaa totuuden, silti valo on yhä totuuden paljastaja.
Tätä voi pitää optisuuden voittokulkuna. Tieteen historia kertoo uudesta ajasta, jolloin tiede löysi todellisuuden ja edistyi kaukoputken, mikroskoopin avulla. Näin totuuteen pyrkiminen muuttui samaksi kuin optisten havaintojen empiria. Tieteen usko visuaaliseen tietoon oli niin vahvaa, että Sloterdjikin mukaan voidaan puhua optisen metaysiikasta. Tämä tuntuu perustellulta, ratkaisevaksi seikaksi oli noussut auringon sijaan silmä apuvälineineen.
Luonnossa eläimillä on monenlaisia havaitsemisen tapoja, jotka ovat tarkkoja mutta eivät kiikareita tai mikroskooppeja. Niiden optiset välineet ovat moninaiset ja lisäksi ovat tutkimattomat hajuaistien alueet. Näin siis huomataan, että optisten havaintojen tuoma tieto on vain yksi tapa tietää ja muutankin tietoa voi olla. Silmän ja käden yhteistyössä olemme neroja, mutta muiden aistien alueella olemme kömpelöitä eläimiin verrattuna.