Jouduin marketin ostoskaistoille – osallistuin poukkoiluun satojen talvitakkisten joukossa. Pusakoita mateli, hypähteli ja vaihtoi paikkaa, kunnes ne sakkaantuivat, ja alkoivat parveilla kuin mehiläiset.
Tämä hekuma huipentui kassakuningattaren kohdalla. Siinä jokainen sai kokea hetken kahdestaan, paritteluun – voi kuinka varmoin ottein käsi hänen liukuhihnaruumiissaan kosketti jokaista tavaraa, ja oi kuinka luottokortti sai hipaista konekuningattaren magneettihäpyä.
Tämä metaforien rypäs on liioitteleva mutta tyhjä siksi, koska markettien kiihotus aiheuttaa meissä enää vain väsynyttä ärtymystä. Kassakonekyborgi ei ole kuningatar, vaan työläinen.
Emile Zola kuvasi 1850 -luvulle sijoittuvassa romaanissa ihaillen ensimmäistä markettia ja kutsui sitä ”naisten paratiisiksi”. Tosiaan kodin lisäksi kapitalismi oli luonut naisille toisenkin paikan, tavatatalon. Mutta tavaratalolla on johtaja, eräänlainen Vesa Keskinen. Näyttävyydellään ja lumeluksuksellaan houkutteleva tavaramaailma, jonka virtauksia nuuskivat johtajat katsoivat vastaavan erityisesti naisten unelmiin, ja vetämään sitä kautta puoleensa porvaris-sulhasten hallinnoimat rahavirrat.
Uskottiin, että naiset eivät kykene vastustamaan näytteillä olevien tavaroiden spektaakkelia, uutuuksien lakkaamatonta vyöryä, halpoja hintoja ja uutuuksia. Jo Zola kuvasi tavaratalon esteettisen lumeen kummajaiseksi, kuhisevaksi mehiläispesäksi.
Emme hakeudu enää tavarajoulun lumoon. Katselemme vain kuinka pulleat mutta jotenkin tyhjät ostoskassit vaappuvat kohti komeroita odottamaan miljoonien pienten joululahjakehtojen avaamista.