Sattuipa kaunis uudenvuoden taivas, kylmän kirkas aivan kuin se kehottaisi ennustamaan kristalleistaan. Ennustaja yrittää katsoa kauas. Minä tuskin haluaisin edes nähdä tulevaisuuteen. En nyt, en sitä mitä on odotettavissa meille. Kaikille meille, jotka elämääni kuuluu. En juuri nyt haluaisi tietää mitään siitä: on vanhuutta ja sairautta, raskaita tilanteita lähiomaisilla.
Mutta toivon, että tulisi vielä aika, jolloin rohkenisin katsoa kristallipallosta. Ajatus, että peilautumiset kristallissa voisivat ohittaa verhot ja suojat, jotka estävät näkemästä todellista. Sitä, mitä ei näe suoraan, mutta minkä voi aavistaa silmäkulmassa. Koska silmät ovat kristalleja, jotka keräävät heijastumia.
Entä sitten, jos onnistuisin katsomaan kymmenen vuoden päähän, ja näen tämän talon kylmillään. Nämä huoneet autioina, vetoisina, valot ja arkinen lämpö puuttuisivat, kodinhajujen tilalla home. Tai vieraat ihmiset täällä asumassa, kaikki pilattu.
Tätähän ennustaminen on, kun tarpeeksi pitkälle katsoo eikä halua nähdä. Voi nähdä myös itsesä kylmänä tuolla kylmenneessä huoneessa.
Joskus kristallin kuviteltiin olevan sulamatonta jäätä. Nyt jää voisi puolestaan toimia kristallina. Katse kulkisi kuin järven pohjaan, kirkkaan jään ja veden läpi. Taivaan läpi.
Minkä tahansa läpinäkyvän kautta katsominen tekisi samoin. Jos sellaiseen nyt enää olisi mielenkiintoa. Peilistä näkisit itsesi ja ikkunasta näkisit ulos, kameran kautta voisit katsoa itseäsi ulkopuolisen silmin. Ei tarvitse kuin katsomalla katsoa, nähdä ja ennustaa. Kaikki tuo on täsmälleen sitä, minkä en halua juuri nyt paljastuvan. Paremmalla ajalla sitten.
Vuodenvaihe antoi jäätä, nyt sadevesitynnörissä on jääkansi. Siitä voi ennustaa. Onhan se kuin iso linssi, irrotettu tynnöristä ja pönkitetty oikeaan asentoon kohti taivasta.
Sopii minulle, vaikka linssi ei olisikaan aivan kirkas, sama se minkä kristallin läpi kuvittelen. Mistä tahansa voi aina assosioida jonkinverran onnea. Ennustaminen ja toivominen ovat sama asia. Normaali tavoitteen asettaminen – tavallisesti se on lomamatka kesällä – on minulle yhtä epämääräistä kuin käsitys tulevan kesän tunnelmista.
En koe asioiden järjestyvän sillä tavalla, ne hahmottuvat haaveiden jatkuvan haihtumisen takaa. Ei päättäväinen toimeen ryhtyminen ja asioiden toteuttaminen ole muuta kuin työtä haaveiden karkoittamiseksi. Mitään keinoa ei ole, joka varmistaisi toiveentoteutuman.
Toisin on onni, jonka tuntee vain siitä, mitä ei haluaisi millään antaa pois.
Nostan joskus vielä taakan tynnörin päältä. Jääkannen kirkkaus keskipäivän auringossa olisi OK. Mutta yhtä tärkeää on hyvä asento, työtuoli, ja edessä tuo omaperäinen linssiviritys.
Korkeapaineen ansiosta öinen taivas on kohonnut korkealle, kuu on kasvava. Ja vaikka taivas ei välitä meistä, se on ikuinen ei se seuraa vuosien kulkua.
***
Tilaa Risto Niemi-Pynttärin almanakka, se yrittää kiteyttää jotain olennaista vuodenajoista