Lokakuun alussa mätäneminen, vettyminen, valuminen ja lysähtäminen on tapahtumassa. Katselin pettyneenä pilaantuneita karvarouskuja. Ne eivät olleet napakoita, rouoskumaisen keveitä, päinvastoin lakin alla olevat heltat olivat menettäneet ryhtinsä, sieniliha oli lysähtänyt. Käsissäni oli kuolleiden sienten raskaita ja märkiä lakkeja.

Etsin nuoria, pikkulakkisia karvarouskuja, mutten löytänyt yhtäkään. Viimepävinä on satanut runsaasti. Sekö on saanut rihmastot reagoimaan näin ? Metsä näyttää myöhäiseltä, vaikka syksy on ollut lämmin. Karvarouskut ovat märkiä, niiden lierit raskaita ja valahtamaisillaan, jalka pitää silti jokaisen pystyssä.

Huomaan, että karvarouskuistahan tulee juuri tuollaisia, kun ne keitetään. Kun rouskujen kitkerä maiti kiehutetaan pois, niistä tulee syötäviä, ja kun soluseinämät romahtavat, niistä tulee syötäviä.

Kun karvarouskut säilötään hapattamalla, niihin lisätään hieman suolaa ja mausteita. Valoisassa ja lämpimässä paikassa, lasipurkkiin pinottuna, ne valmistuvat viikossa.

Entä nuo metsässä vettyneet rouskut ? Ne eivät ole lysähtäneet maahan eivätkä mädäntyneet maabakteerien vaikutuksesta. Jalan ansioista jokainen märkä sienenlakki on ollut pitkään valossa ja lämpimässä. On selvää, että se on hapantunut mutta minkä makuiseksi, en uskalla maistaa.

Luonnollisen ja kulinaarisen happamisen erottaa suola ja mausteet. Aivan kuin mausteinen ja happamansuolainen neste vaihettaisiin lähes samanaisen elävässä sienessä olleen kitkerän maidin tilalle.

Hetkinen. Olisko keinoa vaihtaa rouskun nesteet maukkampiin, niin että sieni pysyisi elävänä ja tuoreena.

Se olisi tuore ja elävä sienisalaatti.