Risto Niemi-Pynttäri

Ihmettelen filosofista kysymystä – mitä on tekstien kommentointi? Kommenttia antavalla esittelee kirjoittajalle mielikuvansa tämän tekstistä.

Kommentoinnin taustalla on siis idea hyvästä tekstistä. Annat kirjoituksesi ohjaajalle, ateljeekriitikollesi, ystävällesi kommentoitavaksi.Mihin suuntaan hän haluaa testiä kehittää ? Onko se sama suunta, mikä sinulla on mielessäsi? Onko kommentoinnin taustalla mielikuva ideaalitekstistä?

Amerikkalaisia kirjoittajaopiskelijoita puhuttaa jatkuvasti kysymys ideaalitekstistä. Nyt kysymys on taas esillä kirjoittajien vertaispalautteeseen keskittyvässä peer-to-peer blogissa. Knoblauch ja Brannon väittivät muutama vuosi sitten, että ohjaajan antamien tekstikommenttien taustalla on vain open ”ideal text. Esittelin tätä ajatusta artikkelissani kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa.

Jo silloin esitettiin sellaisia huomioita, että vaivaako nimenomaan fiktiivisiä tekstejä tällainen ehdottoman ideaalin malli. Ankaran ohjaajan ideoiden toteuttaminen saa aikaan vain samantyyppistä fiktiota. Kuinka päästä tällaisesta ateljeekritiikkiin liittyvästä ideaalien ajatuksesta eroon omissa kommenteissa ?

On helppo sanoa,että kommentoijan tehtävä on vain auttaa kirjoittajaa. Helpottaminen, fasilitointi – tuo kammottava sana – näyttää olevan ainakin amerikkalaisessa alan keskustelussa esillä. Täytyy lukea Thomas Newkirk’s ”The First Five Minutes” ja jatkaa omaa artikkelia asiasta siitä mihin se ideaali tekstin esittelyssä jäi.

Network society, tuo Manuel Castellsin termi, on levinnyt niin tehokkaasti yleistermiksi siksi koska se ei sano mitään. Veikkaan että nämä tietoyhteiskuntaan, verkkoyhteiskuntaan, informaatioyhteiskuntaan ym. viittaavat termit ovat hyödyttömiä ja niitä hävetään kymmenen vuoden sisällä. Tuo ongelmallinen sana on titetysi ”yhteiskunta” ja siihen liittyvä yhteiskunnan jäsenenä oleminen.

”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä oleminen” on epäonnistunut yritys soveltaa vanhaa ajattelutapaa verkkoon. Leonardo – verkkofilosofian ja taiteen on-line lehti nimesi teemakseen DISPERSED ANATOMY. Itse julkaisu on maksullinen, mutta artikkeleita pääsee näemmä lukemaan takakautta. ”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä toimiminen” on fraasi joka hukkaa nimenomaan sen olemisen. Leonardon teemanumeroa lukiessa tapahtuu kuin teemoissa aina: toiset puhuvat jäsenettömyydestä deleuzen tapaan ja yrittävät hahmottaa verkossa olemisen virtoja. Toiset taas puhuvat softa-minuuksista, avatarista, digitaalisista proteeseista eli eräänlaisista lisäjäsenistä joita verkossa toimiva saa.

Kirjoittaja ei Leonardosta paljoa löydä, se on niin visuaaliseen keskittyneen teknologian lehti.

(2009)

Hypertekstifiktio on toistaiseksi jäänyt vain spesialistien kiinnostuksen kohteeksi. Haarautuvien tarinoiden ystävät ovat siirtyneet peleihin ja monimielisten tekstien ystävät puolestaan digorunouteen. Tällainen ergodinen kirjallisuus, lukijan työskentelylle ja valinnoille perustuva, saattaa olla liian lähellä palkkatyötä. Mutta on olemassa teoksesta nousevia tilanteita, jolloin lukija haluaakin olla ergodinen ja haluaa intohimoisesti sitä, että saa työskennellä tekstin maailmassa.

Bronwen Thomas löytää hyperteksifiktion klassikosta – Michael Joycen afternoon, a story (1987) – strategioita, jotka saavat lukijan tietynlaisen ergodisen intohimon valtaan. Thomas’in artikkeli Stuck in a Loop? Dialogue in Hypertext Fiction ilmestyi NARRATIVE lehdessä pari (Vol. 15, No. 3 (October 2007).

Hypertekstit ovat teoksia, joita ei voi koskaan lukea loppuun. ”Milloin pääsen loppuun” huudataa kyllästynyt lukija, ”en koskaan.” Hypertekstirakenteesta löytyy aina uusia polkuja ja aina uusia rinnastuksia. Joissain tapauksissa juuri se on lumoavaa. Ja kuten Thomas esittää, joskus lukijalle hyperteksti saattaa kolahtaa niin että hän haluaa palata siihen jatkuvasti.

Miksi lukija haluaa paneutua Yksinkertaisesti sanottuna Joycen afternoon, a story käsittelee tunnetta, katastrofia joka kohtaa minäkertojaa, ja joka palaa jatkuvasti poikansa kuolemaan liittyviin asioihin. Päähenkilöä johdattaa lukijan traumaattisen tapahtuman looppiin, jossa asiat toistuvat ja saavat uusia merkityksiä. Ja kuten Thomas sanoo, juuri tällainen toistuminen, uusien tulkintojen löytyminen samoista asioista on jotain, mitä hyperteksti pystyy tekemään vaikuttavammin kuin perinteinen romaani.

Saman asian jatkuva paluu, looppi, on romaanissa mahdoton, ja toiminnallisessa pelissä se on pelkästään negatiivinen asia. Mutta, tämä on omaa spekulaatiotani, joskus romaani on niin antoisa että lukija toivoo ettei se loppuisi, eikä hän toisaalta halua lukea uudestaan kuin vasta myöhemmin. Joillekin jokin tietty elokuva on niin voimakas kokemus, että se on katsottu yli kymmenen kertaa. Elokuvasta on tullut katsojalle looppi, jonka toistumista hän haluaa. Hyperfiktiossa on muuntelua ja sen ergodisuus, jos se satuu vaikkapa lukijan surutyön aktiiviseen vaiheeseen, saattaa olla erityisen antoisaa.

Mikä olisi parempaa kuin lukijaa koskettava teksti, joka ei lopu.

(2009)

On jotenkin järkyttävää lukea henkilökuvaa eräästä tavanomaisesta, amerikkalaisesta Facebookia käyttävästä opiskelijasta. Selailun alla olevassa Online Social Networking on Campus -teoksessa. Teresa, Bostonista, opiskelee taidehistoriaa vain siksi ettei vielä päässyt oikeustieteelliseen. Humanistiset aineet astinlautana saa minut tarkkaavaiseksi, miten nuori konservatiivi käyttää facebookia. Hän ei ole yhdessäkään taiteeseen liittyvässä ryhmässä, mutta mustat-juristit ja tulevat-juristit ryhmissä hän on mukana.

Teresa on varsin huoliteltu profiilinsa suhteen. Ei missään nimessä kännikuvia, ja myös ystävien laittamista kuvista hän pyytää usein poistettavaksi ne joissa on kyse juhlista. Syyksi Teresa sanoo, ystäville ”ettei näytä hyvältä siinä kuvassa”. Erääksi syyksi hän sanoo ettei halua vaikuttaa epäilyttävältä mahdollisen työnantajien kannalta.

Vain kerran hän on toiminut mielestään epäilyttävästi Facebookissa. Eräs ystävätär, toisesta yliopistosta, halusi mustasukkaisena kurkistaa poikaystävänsä ex-tyttöystävän profiilia ja valokuvia. Teresa lainasi salasanaansa.

Teresa seurustelee huippu-urheilijan kanssa. Profiilikuvassa hän poseeraa yhdessä Joen kanssa. Joe on Facebook -profiilinsa kanssa vieläkin tarkempi kuin Teresa. Ja jos taideopiskelijat kuuluvat Teresan mukaan vältettävään sekoilusakkiin, niin urhailija-poikaystävästään hän sanoo: ”Ymmärrättehän, että Joen täytyy asemansa vuoksi tarkistaa koko ajan mitä hänestä sanotaan Facebookissa. Minä ilmoitan hänelle heti. jos hänen seinälleen ilmestyy mitään mistä en pitäisi, ja hän poistaa kaikki sellaiset viestit.”

Konservatiiviset asenteet näkyvät kammottavan selvästi, tutkimuksessa on toki mukana myös radikaaleja hahmoja mutta niistä myöhemmin. Ehkä esittelen poliittisesti aktiivisen, homoseksuaalin, kirjallisuuden ja kieltenopiskelijan Facebook -analyysin.

(2009)

Onhan se tiedetty, että Facebook oli alunperin opiskelijoiden sosiaalista verkkohupia. Online Social Networking on Campus, understanding What Matters in Student Culture. Aleman&Wartman (2009) pyrkii osoittamaan, miksi nykyinen verkkososiaalisuuden käänne – omilla naamoilla esiintyminen – keskittyy just Facebookiin.

Aiemmin sanottiin, että verkosta puuttuu face-to-face. Ehkä tähän vastaukseksi kasvot tuotiin verkkoon.

Millainen onkaan opiselijakultuurin verkkon löytämisen historia. Aluksi 90 -luvulla oli newsgruppeja ja sähköpostilistoja, samaan aikaan kehittyi ensimmäinen sosiaalinen verkkosysteemi nimenomaan opiskelijapiireissa – SixDegrees (1997). Sitten tulivat Frendster ja MySpace. Sittemmin Facebookin rinnalla esiintyvät Eelä-Amerikkalaisen suosima Bebo ja amerikkalaisten Hi5.
harrasettiin tekstipohjaisia seikkailuja MUDissa, sosiaaliseen hengailuun keskittynyt MUD oli vain sivuilmiö pelikulttuurissa. Aleman&Wartman hehkuttavat LiveJournalin merkitystä opiskelijakulttuurissa, mutta jättävät irkkaajat pelkälle maininnalle. Suomalaiseen verkkokulttuuriin irkkaus on vaikuttanut erityisen paljon – toivotavasti sitä tutkitaan jo kulttuurisena ilmiönä.

Näissä aiemmissa systeemeissä erityistä innostusta aiheutti se, että kirjoittaja saattoi kehitellä itselleen verkkoidentiteetin. Avatarit. Tämän verrattuna Facebook merkitsi ratkaisevaa käännettä siihen suuntaan, että todelliset naamat tulevat esiin.

Oikeastaan kyse ei ole todellisista kasvoista, Aleman&Wartman sanovat että Facebookin figuurit ovat usein avatarin ja todellisen persoonan välimuotoja. Alusta asti Facebook on antanut uteliaille mahdollisuuden urkkia opiskelijoiden sekoiluja. Collegejen cyberkytät ovat ilmiantaneet paitsi juopottelijoita ja pössytelijöitä, myös poliittisia aktivisteja. Todella pahantahtoiset paljastukset levisivät amerikkalaisille Facebook -sivuille. Aleman&Wartman kertovat ryhmästä nimeltä ”Thirty Reasons Girls Should Call It a Night”, pahantahtoiset digikameran käyttäjät julkaisivat siellä kuvia kännisistä opiskelijanaisista sekavissa tilanteissa.

Sisällysluetteloa silmäilemällä tuntuukin, että kirjasta puuttuu yksityisyyden ja julkisen esittämisen välinen murros. Facebook on myös kännisten naamojen kirja, se ei paljoakaan suojaa ihmisiä kameroilta. Voi olla että opiskelijakulttuuriin omanlaisensa ”minuuden julkinen esittäminen” saa Suomessa vielä omia muotojaan, meillähän sekoileva ja töppäilevä ihminen ei menetä kasvojaan, samoin kuin jossain muualla.

(2009)

Verkko on siirtymässä virraksi. Web in flow.Olen kuukauden ajan nauttinut feedlystä, josta on tullut kuin oma aikakauslehti jonka olen itselleni sommitellut. Olen huomannut kuinka virta vaatii seuraamista. Ja mitä useammin päivität blogisi, niin sitä useammin virtaat toisten huomiokenttään.

Virta ei vain vapaua, se myös sitoo. Samalla tavalla kuin fwitter tai facebook, statuspäivitykset virtaavat. Tässä tekstivirrassa meilejä ja blogeja on pidetty jo vanhentuneina, teetkö itsellesi blogin, lokeroidutko suojamuurien sisään vai heittäydytkö flown valtaan. Are you bloggiering? Streamst du schon oder bloggs du noch ?

Heittäytyisin mielelläni virtaan, jos löytäisin sopivan kirjoitusvälineen sitä varten. Haluaisin facebookin ilman graafista krääsää, tai twitterin joka mahdollistaa kokonaisen kappaleen kirjoittamisen. Ennen kaikkea haluaisin blogin, jossa keskustelu tulisi blogitekstin rinnalle eikä alalaatikkoon.

Kieli on vaan aina käyttäjäänsä viisaampi, eivätkä blogitkaan pääse kohtalostaan vaan muodostavat bloggeja.

(2009)

Läsnäolon tunne verkossa on ollut teoreettisen käsittelyn kohteena jo jonkin aikaa. On kysytty kuinka virtuaalimaailma luo omanlaistaan läsnäoloa. Yksinkertaisin käsitys oli tietysti se, että grafiikka ja tilan tuntu voisivat luoda läsnäolon tunteen, sitten repertuaariin lisättiin videokypärä ja virtuaalihanska ja niin edelleen.

Virtuaalimaailmassa läsnäolon (presence) ei katsota enää liittyvän todentuntuun, eikä realistinen maailma ole ainoa läsnäolon alue. Maailmaa missä voi toimia, tarttua ja tehdä, on näin sanottu merkitsevän läsnäoloa virtuaalitilassa. Ajatus ei kuitenkaan ole tyydyttävä, läsnäolo on jotain muuta kuin tarttumismahdollisuus maailmaan. Jo Heidegger osoitti tämän tekemällä selvän eron läsnäolon ja käsilläolon käsitteiden välille.

Virtuaaltiloissa läsnäolo ei ole minusta toimintaympäristön asia, minusta länsäolo syntyy ihmisten välityyden hetkistä. Kun caht -ikkunaan pomppaa äkkiä ystävän kasvokuva, koen hänen tulleen paikalle ja omakin läsnäolo syntyy vasta silloin. Yksin virtuaalitilassa oleminen on jotain muuta.

Alf Seegertin artikkeli ‘Doing there’ vs. ‘being there’:
performing presence in interactive fiction, vie asiaa kiinnostavaan suuntaan, mutta käsittelee vain virtuaalista toimintaympäristöä. Se ei tunnu riittävältä, ei vaikka sen taustalta löytyisi ehkä tämän hetken merkittävin fenomenologiaa edustava filosofi Hans Ulrich Gumbrecht, jolle läsnäolo on ”spatiaalinen suhde maailmaan ja sen kohteisiin”. Gumbrechtin Producing Precence, what meaning cannot convey (2004) on liian fenomenologinen.

Näyttäisi siis siltä, että heideggerilaisella käsillä olevan termille olisi käyttöä. Täytyisi lukea enemmän Gumbrechtia, koska vaikuttaisi siltä että nämä verbaalin läsnäolon hetket, chatit ja puhelinkeskustelut, jäävät muuten täysin marginaaliin vaikka minulla on tunne että juuri ne vievät juuri tärkeimmälle alueelle.

(2009)

Mitä on ympäristöaiheinen bloggaaminen, joka perustuu konkreettisiin paikkoihin, maisemiin, asumiseen ? Digikuvaamalla tuon voisi hoitaa helposti, ja suurin osa paikka -blogeja perustuu kuviin. Mutta miksi ne jäävät jotenkin mykiksi ? Tim Lindgern käsittelee muutaman vuoden takaisessa artikkelissaan The Whereness of blogs, paikoista kirjoittamista.

Lindgren osoitaa hedelmällisen vuorovaikutuksen paikan kokemuksen ja kirjoittamisen välillä. Kirjoittaminen syventää paikan kokemusta ja toisaalta konkreettisten paikkojen tuntu syventää kieltä. Paikka perusteisissa -blogeissa otetaan kirjoittamalla paikkaa omaksi, kotiudutaan ja kiinnitytään maisemaan, säätilojen vaihteluun ja ympäristöön. Klassinen retoriikka on aina tunnistanut tämän:habit ja habitat ovat asumiseen ja< tottumukseksi tuleeseen kirjoittamiseen liittyviä asioita.

Kirjoittamisen mahdollisuuksia ei ole huomioitu tarpeeksi kun puhutaan ympäristöaiheisesta bloggaamisesta. Mennään suoraan luontoon, mennään hieman liiankin suoraan käsittelemään luontoa, ilman että huomataan kuinka köyhää on pelkkä faktakieli tai kuinka köyhää on globaali ympäristöjargon ellei se ole kiinni konkreettisessa ympäristössä. Pöyhkeää maailman-pelastamis-leikkiä ei näy niillä jotka ovat pitkään kirjoittaneet ympäristöstään.

Feahers of Hope on varsin esseemäinen paikkaa, luontoa, humanistista maantiedettä yhdistävä Santa Barbaran lähellä vuorilla olevaa maalaisaloa asuttavan avioparin yhdessä pitämä blogi. He käyttävät digikuvaa varsin säästeliäästi, ja jatkavat komealla tavalla amerikkalaista ympäristöesseetä – H. D. Thoreaun ja Emersonin henkeen.

On Suomessakin havaittavissa tällaista paikka peruseisten blogien genreä, aika hyvin kirjoitettuja.

(2009)

Miksi verkosta ei löydä luettavaa samalla tavalla kuin kirjahyllystä? Kirjastoon menijä hakee useimmin sieltä romaanin, mutta verkkoon menijän ei ajatella hakevan romaania vaan tietoa. Verkko on kuin kirjasto, jossa romaanitkin työnnetään tietokirjojen hyllyihin.

Sitten kun fakta- ja fiktiohyllyt on sekoitettu, sanotaan että verkossa ei ole luotettavaa tietoa.

Blogeissa on mahdollista jäsentää kirjoituksia ja tehdä avainsanoja hakutärpeiksi. Tämä malli on kehittynyt täysin informaation hakemisen periaatteiden mukaan eikä oikein palvele luovia kirjoittajia, jotka ”eivät halua rajoittua mihinkään kategoriaan.” Huomasin, että niissä päiväkirjablogeissa joita seuraan ei ole edes sanottu että ne ovat päiväkirjablogeja. Se olisi hyvä ilmoittaa.

Aihekategorioitten merkitseminen on turhaa, jos blogia ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Niistä ei haeta tietoa, vaan niitä luetaan kuten romaania. Vakituisesti seurattavat blogit löytyvät vähitellen, ei tiedonhaun perusteella. Kertojan asenne,tyyli, asiat alkavat kiinnostaa lukijaa, ja hän seuraa blogia pitkän aikaa kuin romaania luku kerrallaan. Tällaisia asioita ei oikein voi ilmoittaa yhdessä otsikossa.

Tutkiskelin millaisia kategorioita kertovissa blogeissa on, huomasin että nuoret eivät käytä niitä kuten vanhemmat. Päiväkirjablogeissa korostuivat erottelut harrastuksiin ja elämää jäsentäviin asioihin: mökillä, pyöräilyä, matkalla ym. Omaelämökerralliset blogit, jotka poikkeavat päiväkirjoista siinä että niissä on paljon muistelua. ”Muistoja matkani varrelta” ym. Voisivat ne olla parempiakin.

Romaaneissa lukujen nimeäminen on hieno ja täysin villi, kategorisoimaton alue. Jokaisessa romaanissa on oma lukujen järjestelmänsä, kaipaisin proosablogeihin jotain samanlaista. Usein blogien rakenne on huonolla hoidolla. kategoriat ovat siltä istumalta huiskaistuja. Lukija joka myöhemmin yrittää tutustua blogiin ei silloin saa sivupalkim tiedoista paljoakaan apuja.

(2009)