Talvimasennus, säätila

”On julma ja vihamielinen talviaamu, räntää sataa ja taivas pyyhkii ylitsemme kylmänä ja harmaana”.

Kun ympäristöä, säätä ja tunnelmaa kuvataan tarpeeksi paljon. se tulee esiin taustalta. Kirjoittajat keräävät usein muistikirjoihinsa aamujen kuvauksia, taivasnäkymiä, lumituiskuja, pakkasia ja suojia, kaikenlaista säätä ja näkymää. Niistä on tapana valita jokin ilmaisemaan sitä maailmaa, johon kertomus kuuluu. Mutta ympäristön taju loppuu usein tähän: laatukuva aloittaa novellin tai luvun, se itse ei merkitse mitään. Se on tausta. Tausta, joka vetäytyy sen tieltä, mitä tulee tapahtumaan.

”Koko päivän on tullut lunta, varhaisesta aamusta alkaen se on laskeutunut lähes hellästi yllemme. Illan pimetessä sade lakkasi ja paljastui tähtitaivas.”

Entä mitä tapahtuu, kun luonnon, sään, päivän kierron kuvausta on epätavallisen paljon ? Eikö kirjoittajalla ole mitään tärkeämpää kerrottavaa? Eikö hän pääse alkuun? Miksi hän kiertelee säätiloja maalaten?

Nämä kysymykset kertovat sään ja vuodenajan toisarvoisesta merkityksestä. Jos talvisen sään vaihtelun kuvauksia on paljon, sen täytyy olla masennuksen merkki.

”Nyt laakso on kuin joki, jossa valo virtaa. Ennen aamun kajastusta superkuu on siniverinen, se tekee hopeanvalkean käytävän.”

Horatio Claren talvipäiväkirjaa on kiitetty brittiläisissä kritiikeissä. The Light in the Dark (2018) on päiväkirja, jossa kerrotaan paljon siitä, millaista on ulkona. Kuvaukset ovat mielialoja, sekä ulkona että sisäisesti. Sidos on niin vahva, että talvinen sää näyttäisi lisäävän masennusta.

Tosin väittäisin, että sään kuvaus, sävyttäessään masennusta, keventää sitä, ohjaa värittämään itselle ominaista masennusta ja erityistä tunneskaalaa, samalla tämä väritystehtävä kevetää katsetta siten, että näkymät ovatkin melankolisia.

En siis odottaisi kirjoittamiselta ihmeitä, mutta jos se auttaa siirtymään masennuksesta melankoliaan, niin se on paljon

Horatio Clare opettaa luovaa kirjoittamista Manchesterissa, ja sattui niin että tapasin viimeviikolla hänen työtoverinsa. Keskustelimme Jyväskylässä vierailleen Cathleen Millerin kanssa esseestä ja luovasta nonfiktiosta. Kerroin, että olen viimeaikoina seurannut brittiläistä luontoesseistiikkaa. Cathleen sanoi, että hänen työtoverinsa Horatio Clare on tällä alueella erinomainen, ja että suomalaisena pitäisin hänen talvipäiväkirjastaan.

Hän ei aluksi uskonut, että olen lukenut jo tuota Claren teosta. Todistin että teoksessa kuvataan paljon talvisia säätiloja eri aikaan päivästä. Kirjoittamisen opettamisesta ei montaakaan merkintää löydy. Muuten siinä kerrotaan elämästä vaimon ja pienen lapsen kanssa, sekä pienestä lammastilasta Walesissa, jossa äiti asuu.

Tällä tavalla sain välitettyä kiitokset The Light in the Dark -teoksen tekijälle. Ja vaikka englannin kielen taitoni riittää tavoittamaan vain osin talvisten säätilojen nyansseja – ymmärrän niistä jotain peilaamalla lukemaani talvisäihin jotka tunnen.

Säätilat, valon esiintymistavat, tuulten tunnelmat muodostavat Claren teoksessa päivittäistä etenemistä. Liike melankolian, haikeuden, ahdistuksen ja masennuksen välillä voisi vaihdella loputtomasti päivien myötä. Aivan kuin melankolia olisikin hypnoositila.

Talvisen päiväkirjan maaliskuu alkoi tuolloin Britanniassa mahdottoman runsailla lumisateilla. Kaikki meni tukkoon, maanteille syntyi lumivalleja kuin käärittyjä ruumiita joihin autoilija töksähteli. Tuuli pyörteili niin, että äidin maatilalla lampaat palelivat. Lumi eristi äidin taloonsa.

”The white deepening as you come into Pennines is dramatic: three days´ snow humped and frozen, the trees stark, darkly schoked, the roads glazed with salt dust and slush-swish, and everything sheened with ice. The cars carry hoods of old snow and icicles.” (2.march)

Kun lumimyrsky muuttui räntäsateeksi, Claren perheen talossa katto alkoi vuotaa. Kun tuuli lakkasi, vuoto loppui, mutta uuden myrskyn tullessa vuoto jatkui. Kiivettyään katolle, ja korjattuaan vuodon, syvä tyytyväisyys valtasi Horation mielen, ja hän tiesi että masennusputki oli katkennut.

Clare toteaa, että hänellä masennusputki katkeaa johonkin tekoon. Hän saa korjattua koko talven rikki olleen ovenkahvan, tai niin kuin tuona talvena, hänen on pakko korjata vuotava katto. Ahdistus ja masennus loppuivat, haikeus ja melankolia sai rinnalleen keväisiä tunnelmia.

”The rain comes. I listen to constellations. Soft as children´s whispers at first, then tippling, then fatter taps. In the bedroom children´s brething is perfect peace, gentle as nightfall. And the roof holds – miracle. All night the rain visits in different moods, but nothing comes through. ” (9 March).


Lumisessa metsässä, ruuhkatreeni

Liikkumisen sensitiivisyyttä tiheän lumisen metsän keskellä.

Lumen tasapaino oksalla voidaan ehkä omaksua liikkeisiin ja kuljettaa kehossa ihmisruuhkaan. Josko kulkeminen – niin ettei lumi varise – voisi synnyttää sen luokan liikeherkkyyttä, johin toistaiseksi vain metsän eläimet ovat pystyneet.

Tosin, eihän minulla ole mitään syytä liikkua näin. Kun kahlaan tiheikössä – kuten eilen, kun hain pökkelökääpää terveysteetä varten – huitaisen tai potkaisen jokaista puuta, joka tulee eteeni. Tönin puita tavalla, joka katuvilinässä tulkittaisiin törkeäksi.

Siksi on syytä opetella kohteliaisuutta ja mennä lumiseen tiheikköön. Oksille laskeutunut lumi virittää ympäristön äärimmäisen tarkaksi ja kehottaa ottamaan huomioon. Pienikin kosketus aiheuttaa pölähdyksen, ja kroppa kokee sen heti.

Puuterilumi on satanut oksille balanssiin, joka on herkempi, kuin mitä ihminen voi tuntea. Lähes painoton on tehnyt tasapainotuksiaan. Lumesta ei kerry painoa, sitä saattaa laskeutua 10 senttiä ja korsi taipuu vain vähän.  Eläimet ovat varovaisia: kun jokin kulkee, tasapainot varisevat pienimmästäkin hipaisusta.

Lumisia tiheikköjä käytetään jo sensitiivisen liikkumisen harjoitusmaastona. Kuulin tällaisesta harjoituksesta eräältä tanssijalta.  Varovainen ja notkea kulku lumisen tiheikön läpi vaatii paisti notkeutta, myös metsässä liikkujan silmää reittiä valittaessa.

Toisaalta miksi pelätä kosketusta, ja yrittää pujotella pusikon läpi ilman hipaisuakaan. Kuten tanssija sanoi: tiheikkö ei ole ihmisruuhka, jossa vältetään kosketuksia.

Silti, neutraalin nojaamisen, hipaisun, koskettamisen kulttuuri on tarpeen, kun suurkaupungit entisestään kasvavat.  Ihmisruuhkan kehittely tulevaisuutta varten alkaa olla ajankohtaista.

Olen ollut töykeä. Siksi olen joutunut harjoittelemaan huomaavaisuutta kahlaamalla tiheässä ja lumisessa koivikossa.

Talviset, lumen virittämät lehdot ovat paikkoja, jossa minun kaltainen puitten tönijä ja potkija joutuu opettelemaan huomaavaisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Huomaavaisuus on sitä, että huomaa kuinka oma toiminta aiheuttaa reaktioita, vaikuttaa muihin.  Kuolleita puita sanotaan pökkelöiksi. Silloinkun tilan täyttävät pökkelöt, toistensa tiellä olevat törmäilijät, maailmakin käy ahtaaksi.

Toisaalta nuoret lehtipuut tunnetaan notkeasta ja taipuisasta varrestaan. Kuten tanssija sanoi, jos olet kankea, et voi etkä saa liikkua ruuhkassa nopeasti. Uusi kehollinen haastavuus syntyy, kun huomioimisen taitoon lisätään nopeus, ruuhkassa pujottelu.  Tavallisesti se ärsyttää kankeita.

Olen huomannut, että pidän notkeista ohittajista. Tuo hieman leikillinen ja tanssiva varovaisuus välittää hyväntuulisuutta. Aivan kuin ohimenijä keventäisi mennessään hieman myös minun kulkuani.

Suurkaupungissa voi kulkea herkästi kuin metsässä – tämä on tietysti vain minun, metsäläisen kokemus – mutta kun kosketan toista olkapäähän tai käsivarteen oikealla tavalla, niin kokemus ruuhkaisuudesta katoaa.

Tuntemattomien välillä tapahtuvat neutraalit kosketukset ja ruumiinpainot luovat myötämielistä ruuhkaa, eivätkä ihmiset ole enää toistensa tiellä.

Tilassa oleminen tosiaankin muuttuu, kun jonkin ihmisen tekemä ele saa törmäilyn ilmapiiri haihtumaan. Sanan mukaisesti:  ihmiset antavat ja tekevät toisilleen tilaa. Vertaisin sitä keskinäisten oksien taivuttamiseen.

 

 

 

Ääretön tyhjyys, jouluyö ja Schleiermacher

 

Äärettömyys, jouluyön avara taivas metsien keskellä täysikuun aikaan ennakoi hyvää tyhjyyden kokemusta. Joulun tyhjä ydin on talvisessa yössä: se ei ole mitään tai sitten se on hyvin paljon.  Haluaisin siis sanoa, hyvää jouluyötä – tyhjää tai täyttä – avaruuden äärellä!

Heilige Weihnacht! Jouluaatto on joskus ollut yöhön valmistautumista, lupauksen elementit olivat tarjolla, ilta oli 1806 Schleirermacherille valmistettu, yö voi tulla. Hän kirjoitti Weihnacht Feier, dialogit jossa tarinoitiin ja filosofoitiin joulun olemuksesta. Työ tuli valmiiksi aattona, ja hänellä oli kiire saada ne samantien anonyymeiksi lahjoiksi ystävilleen.

Puhun hieman liian romanttisesti, koska nämä äärettömyysjutut ovat sellaisia. Saksalaisen romantiikan – ja idealismin vuosikymmenenä 1790 avautuneita asioita. Osaan kuvitella, miten mullistavaa oli kokea luonnon äärettömyys hyvänä ja onnelliseksi tekevänä.

Romantikot, nuo intuition ammattilaiset. Aivan kuin nuo öisin liikkuvat romantikot olisivat jo aavistaneet että kohta keksitään sähkövalo, mutta vielä on mahdollisuus paeta todelliseen yöhön. Aivan kuin yössä palellessaan he olisivat aavistaneet, että keveät untuvatakit tulevat vielä tekemään helpoksi tämän mikä heille on raskasta. Aivan kuin heillä olisi ollut suunta jo tiedossa – muttei mahdollisuuksia.  Sitä tarkoitti enthusiasmi, he säntäsivät tulevaisuuteen jo ennen kuin se oli tullut mahdolliseksi.

Ääretön tyhjyys ja kylmä yö on jotain niin hyvää ja raikasta. Tähtiyö on rikas ja avara, ja jokaisen on mahdollista kehittää itselleen sisäavaruus, löytää kosketus uniin ja äärettömään alitajuntaan, sisäisyyteen.

Romantikkojen löytämät äärikokemukset avaruuksien äärellä ovat psyykisiä uudestisyntymisiä merkitseviä kokemuksia.  Ihmisen pienikokoisuus ja vaatimattoman mittaiset asiat valtavien luonnonvoimien rinnalla eivät tuhoa ihmistä, vaan pikemminkin tuulettavat sielua, jossa uinuu samankaltaiset energiat.

Tällaiset valtamerikokemukset olivat romantikkojen löytämiä järkyttävän kauniita, yksin koettavia asioita, ja niitä alettiin kutsua yleviksi.  Samaan henkeen tajuttiin myös, että kaikki mikä oli käsittämätöntä, ei olekaan ahdistavaa.  Käsittämätön voi olla äärettömän rikasta – sanomaton on aistittavissa ja läsnä sanotussa.

***

Huomaan kuitenkin olevani kahta mieltä Schleiermacherin romanttisesta kristillisyydestä: hän oli filosofi, joka teki romantiikan ja idealismin löydöistä teologiset tulkinnat.  Huimaavasta tähtirikkaasta jouluyöstä hän teki teologiaa.

Luonnon ääretön kauneus, ihmisen mittaa suuremman mittakaavan kohtaaminen, oli hänelle Jumalan skaalaa ihmiselle näytettynä, ei tyhjyyttä.

Kaunis sielu, romantikkojen ylistämä ihminen, joka voi olla täysin spontaani ja vailla mitään pahaa, muuttuu Jeesuksen kaltaiseksi ja uskon ihanteena lapsenuskoiseksi olennoksi.

Samoin musiikki, Schleiermacherin rakastama klassinen musiikki, harmonioineen on tulkittavissa Jumalan ylistykseksi. Samalla musiikki toi avaran jouluyön kokemukset sisätiloihin.

Sivistys, tuo ihmeellinen bildung, oli Schleirermacherille ihmisen henkistä kasvua parhaimmillaan ja teologiaan sovitettavissa. Mutta eihän se niin käy, kaikki ei taivu yhteen, filosofia otti sivistysyliopiston eikä antanut sitä teologialle. Schleiermacherin ylitys kääntyi polemiiksiksi hänen pääteoksessaan: Puheita uskonnosta: sen sivistyneille halveksijoille (suom.1920).

***

Äärettömyys on hyvä, siinä suunnassa on myös tulevaisuus.  Hyväksyn sen teologiset versiot, en kannata, mutta hyväksyn, koska Schleiermacherin kautta teologiaan tuli aivan uudenlaiset ilon rekisterit.  Hän näytti kristityille korkean ilon skaaloja nimenomaan romantiikan innostamana ja jouluyön kautta.

Jotta voitaisiin ymmärtää, mitä on romanttinen kristinusko, on syytä huomata tunnekokemus: Kristuksen syntymän herättämä ilo. Se edellyttää mielikuvitusta, joka elävöittää evankeliumin koko romanttisella tunteella. Se edellyttää mimeettistä ja Raamatun kertomusta jäljittelevää luovuutta. Evankeliumi toimii luovana rajoitteena, niin että koko mentaalinen kyky suuntautuI Kristuksen syntymän ihmeeseen.

Näin Schleiermacher: Kristus syntyy jokaisessa kodissa uudestaan, ja kodit ovat uuden kehtoja, säteillen hyvää tulevaisuutta.

Schleiermacheria on kritisoitu siitä, että hän aikanaan pyhitti ja privatisoi kodin ja yksityiselämän. Hän toi jopa jouluyön kodin piiriin, niin että ylevä järistys tapahtui vain symbolisesti kaiken kotoisen keskellä. Sanotaan, että lopultakin Schleiermacher jää katselemaan ikkunasta ulos siinä missä hänen ystävänsä ja esikuvansa Schelling on siellä ulkona yössä kaiken armoilla.

Jouluyön kokemus on myös koko maailman uudestisyntyminen vihan jälkeisenä rauhan maailmana. Luovan ja eläytyvän kuvittelukyvyn tehtävänä on iloita myös maailmanlaajuisesta emansipaatiosta, edistyksestä tai pelastuksesta. Jouluyössä on siis kuviteltavissa tämäkin ilo: maailman ahdistavuus ei ole vain tunne katastrofin äärellä, vaan kaikesta huolimatta uhka kääntyy iloksi, jossa maailman voi kuvitella syntyvän uudestaan.

Näin Schleiermacher toi romanttiseen ylevään myös jotain ratkaisevan uutta: uudestisyntymän mentaalisen prosessin. Mutta tuodessaan tämän kaiken Jumalan suojiin, Schleiermacher tuntuu kesyttäneen jotain kesyttämätöntä. Joulukuusen hitaasti kytevä raivo läpeensä kesyn kodin keskellä.

 

Eläinperäinen jouluateria (proosaa)

 

Kartanon keittiön emäntä, Hilta kantoi suurta kuparista perunakehloa kaksin käsin ja joutui siksi potkaisemaan oven auki. Kiehuvien lihapatojen höyry lehahti häntä vastaan samalla kun keittiöpiika Liisa pujahti hänen ohitseen: ohrasuurimot olivat jo pehmeitä, ne oli haettava, ja käristemakkaroiden teko alkaisi kohta.

Hilta nosti kehlon pöydälle,se oli kukkuroillaan keitettyjä ja kuorittuja perunoita.
-Lihaliemi kiehuu yli, siunaili Hilta.

Höyry nousi valtavan pitkältä valurautaliedeltä, jossa kiehui kuusi pyöreäpohjaista lihapataa. Hilta ryntäsi raottamaan padankansia. Yhdestä padasta nousi paha, pilaantuneen lihan tuoksu, hän laittoi kannen tiukasti kiinni eikä puhunut mitään.

Huk-hak, huk-hak kuului rytmikkäästi kun kaksi renkiä teki häränlihasta hakkelusta. Räsymatot oli rullattu sivuun pois suuren puisen purtilon tieltä, jossa oli hakattavana kimpaleittain keittolihaa.

He iskivät vuorotahtiin lihakaukaloa seipäillä,joiden päissä oli terävät raudat. Tuoksu tuntui miehistä houkuttelevalta.

Kylmäkomeron suurista kivikulhoista oli haettu silavaa, piiat olivat pilkkoneet sen palasiksi ja levittäneet vadille niin, että se voitaisiin aikanaan sekoittaa häränlihaan. Kohta Hilta saisi koota ainekset yhteen ja aloittaa seoksen maustamisen käristemakkaroita varten. Sitten Sohvi neito tuli näyttämään punaisia sierettyneitä käsiään.

– Voi hyvä tyttö sentään, hiero nyt silavaa noihin käsiisi. Minä tulen neuvomaan miten lipeäkalaa tulee käsitellä ettei noin käy.

Sohvi, talon tytär, ei osannut huolehtia käsistään. Hän oli pessyt puuastian, johon laittoi turskanpalat. Hän oli hangannut astiaa hiekalla ja täyttänyt sen katajanoksavedellä, ja huuhtonut sen sitten taas kylmällä vedellä. Kädet olivat tulleet siitä aivan punaisiksi. Sitten Sohvi oli harjannut kalanpalat nahan puolelta juuriharjalla, ja kädet olivat alkaneet ärsyyntyä. Lopulta hän, kaadettuaan soodaliuosta varovaisesti kalojen päälle, oli työntänyt vielä kätensä liuokseen siirrelläkseen hieman kalanpaloja. Nyt kädet olivat paikoin myös valkoiset ja kipeät.

– Anna niiden nyt parantua rauhassa, sanoi Hilta ja laittoi kivet painoksi turskanpalojen päälle. Näin se saa olla neljä päivää. Laita kalat sitten taas kylmään veteen,vaihda vesi päivittäin, mutta varo nyt uittamasta käsiäsi tarpeettomasti kylmässä vedessä.

Kellarissa ollessaan Hilta kysyi vielä Sohvilta lihasta, jonka tämä oli pannut eilen suolaan. Hilta pelkäsi että suolaa ei ollut kunnollisesti joka välissä ja lihanpalat pääsevät koskettamaan toisiaan, silloin ne mätänevät. Sohvi lähti äkkiä kellarista, sillä hän oli heitelly vain lihat astiaan ja levitellyt suolan päälle. Eilen teurastuspäivän jälkeen hän oli niin väsynyt.

Hilta otti kellarista lähtiessään vielä kiviruukun,missä vasikanaivot ja kateenkorva olivat liossa. Kuvottava löyhkä lehahti hänen nenäänsä, kun hän avasi ruukun. Mitään sanomatta hän heitti vasikanaivot laskiämpäriin, mutta kateenkorvan hän sujautti kattilaan kiehumaan.

Kun talon pikkupoika Kaarlo tuli ulko-ovesta, koira livahti sisälle myös, rynnäten suoraan hakkuupurtilolle ahmimaan hakkelusta. Siitä syntyi aikamoinen hässäkkä eikä koiraa saatu ulos, Hilta heitti sille keittoluun jonka kanssa koira vetäytyi nurkkaan.

Vähin äänin Hilta kävi tarkistamassa pilaantuneelta lihalta tuoksuvan padan, kaatoi liemen pois, mutta huuhteli harmaat lihapalat kuumassa vedessä ja heitti ne purtiloon hakattavaksi. Pienimmän palan hän heitti koiralle nurkkaan. Nopein elein Hilta lisäsi purtiloon päällimmäiseksi tuoreet lihat ennen kuin miehet tulivat hakkaamaan niitä sauvoillaan. Varmuuden vuoksi Hilta ihmetteli ääneen, että tuoksahtaa siltä kuin koira olisi löytänyt ulkoa jotain haisevaa pureskeltavaksi.

Kaarlo -poika pyöri kärsimättömänä Hiltan helmoissa, kysellen milloin makkaroita alettaisiin täyttää. Ensin maustetaan seos ja sekoitetaan, jospa tunnin kuluttua. Hilta lähetti Kaarlon ulos kysymään, ovatko savustusuunit jo kunnossa. Käristemakkaroita palvataan sitten kahdeksan tuntia, muistuta, että varaavat riittävästi katajanlastuja.

Kun miehet olivat saaneet loputkin lihapalat hakattua, he ihmettelivät keskenään miksi tämä viimeinen oli harmaampaa kuin edellinen. Hilta otti purtilosta lopun lihahakkeluksen, pippuroi sen vahvemmin kuin tavallista ja sekoitti muun makkara-aineksen joukkoon. Sillaikaa miehet kantoivat puupurtilon ulos ja toivat korillisen pestyjä suolia keittiön pöydän luo.

Nyt alkaisi makkaran teko, jokainen näytti tietävän tehtävänsä.Seosta otettiin astioihin ja pursottimet sekä suolet otettiin käsiin. Suolten täyttäminen oli yksitoikkoista työtä, mutta sen aikana juteltiin vuolaasti kaikesta mitä joulun alla mieleen tulee.

– Isäntä on luvannut ampua lisää jäniksiä huomenna,ne ehtivät riippua sopivasti kolmanteen päivään.
– Miksi tarvitaan vielä yksi vasikka, eilen teurastimme jo kaksi ?
– Jestas,vastasi Hilta jokaisella vasikalla saisi olla kaksi päätä niin, että saisimme tarpeeksi kateenkorvaa. Kaikki haluavat joulupöytään kateenkorvapiiraita ja tartarletteja, kateenkorvaa munkkien täytteeksi, sitäpaitsi kateenkorvasimpukoita meillä on aina. Kylä, tarvitaan vielä yksi vasikka ja gratinoiotuja vasikanaivoja ja vasikankieltä voitaikinan kanssa, ja tietysti juottovasikkapaisti.
– Aivan kuin joulu olisi vain kaksipäiset vasikat. Entä kinkku ja possunsyltty?
– Kinkku on suolassa ja sylttyä varten porsaanpää kiehuu tuolla padassa!

Kaarlo ryntäsi raottamaan padan kantta. Huh miten hirveltä se näyttää, se on Nasse, tunnen sen.

Uskonto, luksus ja talouselämä

 

Joulun värikoodissa kulta ja valkoinen on luksuksen merkki, se tarkoittaa että tämä on kaikkein kalleinta mitä on tarjolla.

Toisaalta voimakas punainen ja vihreä yhdistettynä kultaan ovat kuninkaallisen hovin suosimia aistillisia värejä. Taivaallinen luksus ja kuninkaallinen loisto ilmaantuvat näin tavallisen keski-luokkaisten kuluttajien koteihin. Vaikka kulta on muuttunut rihkamaksi, pintamaalatuiksi muovituotteiksi, loisto on samaa.

Tästä syystä voisin toistella fraaseja: omistaminen on pyhää, rahaa palvotaan, talous määrää kaikesta ja vaikuttaa kaikkivaltiaan voimalla.

Tai sitten voimme mennä pitemmälle, ja huomata kuinka kritstillis-puritaaninen alkuperä näkyy modernissa työkeskeisessä elämässä. Max Weber osoitti, kuinka uskonnollinen kilvoittelu on sekularisoitunut työnarkomaniaksi. Samaan henkeen on myös osoitettu, kuinka kristillisellä pelastuskertomuksessa on nykyaikainen muotonsa teknologisessa edistysuskossa.

Sekularisaatiossa tuntuu olevan jotain lohduttavaa ja nostalgista, aivan kuin se kuljettaisi uskonnollisia mielikuvia kuin pyhäinjäännöksiä palvottavaksi.

Nyt joululauluissa Jeesus-sanasto kätkeytyy mukavasti iskelmiin, siten voimme nauttia kristillisestä hartaushetkestä ilman  mitään kääntymisen tarvetta. Ehkä sekin on sekularisaatiota, nostalgiaa josta ei olisi syytä pitää kiinni, ja parempi termi olisi profanaatio.

Voimme siis yrittää tehdä kuten Agamben ja jatkaa profanaation kanssa pitemmälle. Jospa sekularisaatio tukee yhä pyhän logiikkaa, niin että me emme ikinä pääse vapaaksi työstä emmekä pilalle saastuneesta maailmasta. Profanaatio sen sijaan palauttaa yhteiseen käyttöön sen minkä valta on joskus pyhittänyt ja eristänyt ulottumattomiin.

Tämä kysymys koskee yksityistalouden, rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.

Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra?

Kyria (herra), sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen. Tästä  se laajeni yksityistaloutena seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalla politiikka irtosi taloudesta ja suuntautui tuonpuoleiseen: Civitas Dei (Jumalan kaupunki) edusti suvereenia Jumalan valtaa sieluihin. Tämän seurauksena kävi niin, että politiikka etääntyi pyhimysten ja enkeleiden neuvonpidoksi Jumalan kanssa. Papisto suuntautui ihmisten paimentamiseen ja hallitsemiseen, sen edellyttämään ekonomiaan.

Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).

Tuloerot ovat suuret, ne muistuttavat taivaallisen ja maallisen eroa. Rikkaat ovat käytännössä pyhiä olentoja:  heidän kulutuksensa volyymi on uskomattoman suuri, eikä sillä ole muuta merkitystä kuin se mitä keskiluokan kateus pitää yllä.  Suojatuissa linnoituksissaan heitä ei uhkaa mikään.

Uskonnollinen toiminta, religion, viittaa joko sidokseen Jumalan ja ihmisen välillä (religare) tai siitä huolehtimiseen, että Jumalan ja ihmisen maailmat pysyvät erillään (relegare). Uskonto on jompaa kumpaa tai molempia: pyhästä pidetään kiinni koska tarvitsemme sitä, ja samalla pyhää ylläpidetään erottamalla se aktiivisesti todellisesta elämästä.

Ehkä ne eri uskontojen lahkot ovat oikeassa, jotka ovat ilmoittaneet, että siunaus tarkoittaa varallisuutta ja Jumala palkitsee myös rahallisesti. Jos niin on, niin samalla on totta se, että kirkot ovat systeemejä, jotka rihkamalla palkitsevat kaikki taloudellisesti heikot ja tapauskovaiset. Ja saman päättelyketjun jatkoksi pyhä, ja sen taivasmielikuvat menevät saman tien. Ilman taivaallisesta ilosta ulos jääneitä ja kateellisia turhien rikkauksien arvo romahtaa: kaikki kullasta tehty paljastuu vain rihkamaksi – tosi kalliiksi.

Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä kuin pyhä henki, se ohjaa ja hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan esityksistä.

Rahan ja pyhyyden suhde ei siis ole satunnainen. On johdonmukaista, että usko yhteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan rinnastuu upporikkaaseen kuninkaaseen. Pyhän hengen kolminaisuutta vastaa valtiovallan kolmijako. Maailma on tuhoamassa itseään, mutta arvoituksellinen on Jumalan tahto ja yhtä arvoituksellisia ovat rahavirtojen reitit.  Ekonomia on tämän arvoituksellisen tahdon toinen nimi.

 

 

Luovuus, neitsyt uudella alueella

 

Vanhan laskutavan mukaan Neitsyt Maria odottaa nyt ensimmäistä sikiämisen jälkeistä päiväänsä, sillä uskomuksen mukaan hän tuli pyhästä hengestä raskaaksi  8.12. ja raskaus kesti vain 18 päivää.

Tämä pyhästä hengestä sikiämisen myytti näyttäisi olevan vain kummallinen reliikki ja kaukana nyky-biologisesta tiedosta, silti tuo myytti saattaa kertoa modernista ihmisestä jotain olennaista.  En ole uskovainen, ja se saattaa olla etu: siksi voin lukea Giorgio Agambenin kaltaisen filosofin pyrkimystä kaivaa kristillisestä teologiasta esiin prinsiippejä, jotka ovat rakentaneet nykyaikaista, eikä ollenkaan uskonvaraista todellisuuttamme.

Platonin idea-oppi ennakoi ehkä jo Pyhästä hengestä sikiämisen myyttiä. Hän esitti, että ikuisten ideoitten sfääristä tullut lapsi on kuolematon, ja on taiteilijalle toivotumpi kuin tavallinen lapsi.

Nykyään tämä kuolemattoman idealapsen synnyttäminen näyttää ajatuksena kammottavalta.  Ja kuitenkin sama käsitys näyttää voivan erittäin hyvin nykyään, kun katsotaan sitä, kuinka haluttomasti nykytalous tukee lapsuutta.  Ja kuinka halukkaasti innovaatioita rahoitetaan, kunhan vain sen idea onnistutaan tutkimuksen avulla osoittamaan kuolemattomaksi – eikä pelkäksi idean siittiöksi.

Nykyistä yhteiskuntaa, sen taloutta ja hallintoa muodostavat peruskäsitteet ovat alun perin teologisia. Työkeskeisen elämäntavan eräs synty on protestanttisen kilvoittelun opissa, kuten Max Weber osoitti. Samoin myös usko teknologiseen edistykseen perustuu kristillisen pelastushistorian mallille. Samalla tavalla teknologia taistelee syntisyyttä ja saastuneisuutta vastaan, samoin se kutsuu ihmisiä luokseen, pelastuksen tielle.

Aikaisemmin olen pohtinut neitseellisen synnytyksen myyttiä taiteen ja luovuuden näkökulmasta. Rainer Maria Rilken kokema kammo hänen katsoessaan Rafaelin maalausta Neitsyt Mariasta odotusaikana, kun enkelit ovat kerääntyneet tämän ympärille erittäin vaativan oloisina. Miten julmia ne olivatkaan vaatiessaan neitsyttä ryhtymään synnytykseen – ja kuinka avuton Maria olikaan tuon mahdottoman tehtävän äärellä.

Keskiaikainen mielikuvitus, mikä pyrki olemaan mimeettisesti Raamattua jäljittelevää mielikuvitusta. Toisin sanoen se pyrki toimimaan raamatullisten luovuusrajoitteiden mukaan, ja muodosti näin myös syvästi fyysistä evankeliumin kokemusta.  Neitsyen kokemus synnytyspakon sekä -onnen edessä on ilman muuta tällainen, ja tilanteeseen osattiin eläytyä: Maria on nuori nainen, jonka kohtu ei ole vielä avautunut, jopa hänen sukuelinten kanavansa on vielä immenkalvon sulkema.  Enkelit, jotka sanovat hänelle ”älä pelkää” eivät sillä hetkellä tunnu erityisen sympaattisilta. Onnen tunne kasvaa vähitellen, ja on voimakkaimmillaan imetyksen aikana.

Vaikka tuo luovuuden kuva näyttäisi kuuluvan romanttisen luovuuden kuvastoon, silti se osoittaa tarkasti juuri siihen seikkaan, mille kaikki luovan tuotteliaisuuden ja flow-nautinnon puolustajat ovat olleet sokeita.  Agamben puolestaan katsoo, että luovuus on myös vastavirtaa ja vastarintaa. Esitelmässään Creativity as resistance  Agamben jatkaa siitä, mihin katsoi Foucaultin jääneen tämän puhuessa luovuudesta yhteiskunnallisena vastarintana.  Kyse on myös luovasta vastarinnasta subjektissa itsessään: pyrkimys tehdä toisin kuin mihin on tottunut, rutiinimaisten taitojen hylkääminen on jotain mihin liittyy kokemus mahdottoman edessä olemisesta.  Tätä on omien maneereitten vastustaminen ja neitseellisille, ennalta kokemattomille, alueille hakeutuminen.

Mahdottoman kanssa kamppaileminen, kyvyttömyyden kokemus, liian suuren tavoitteen kohtaaminen ovat seikkoja, joita luovan tuotteliaisuuden teoriat torjuvat.  Näin kielletään mahdottoman hedelmällinen kohtaaminen, vältytään sen epämukavalta haasteelta.

Jeesus, imeväinen suu

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

 

LUOTTAMUS VENTOVIERAISIIN


Nykyisen epäluottamuksen ilmastossa tuntuu yllättävältä, että verkkoon on syntynyt ventovieraiden välistä luottamusta vahvistavia systeemejä – kuten airbnb. Yksiöni Jyväskylässä on airbnb -välityksessä.

Matkoillakin käytän aibnb:tä mieluummin kuin hotellia. Vieraitten ihmisten keskinäinen luottamus on osoittautunut sen arvoiseksi. Välttelen asuntosijoittajien kolkosti sisustettuja huoneita, mutta miksi en luottaisi ihmiseen, joka tarjoaa joutilasta asuntoaan majoitukseen.

Eräs airbnb:n perustajista Joe Gebbia törmäsi systeemin ongelmiin heti alkuvaiheessa.  Puhelinpäivystyksessä tuolloin riitti painajaismaisia tilanteita: joskus matkaaja on oven takana vieraassa kaupungissa, eikä asunnon vuokraajaa näy missään; joskus vuokralle annettu asunto on hajotettu eikä tekijöitä löydy mistään.

Nuo ovat ongelmia, jotka tulevat ensin jokaisen mieleen, kun yksityismajoituksesta puhutaan. Kyllästyttävän usein olen joutunut selittämään, että tämä on ihan luontevaa ja turvallista.

Monet ongelmat airbnb:ssä on ratkaistu taitavasti suunnitellun verkkojärjestelmän avulla.  Minä en ole unohtanut kertaakaan järjestää oven avausta matkustajalle, vaikka muuten unohtelen kaikenlaista, koska  automaatti lähettää muistutukset.  Airbnb tarjoaa myös isot, ja paljon mainostetut, takuut asunnolle.

Systeemiä olennaisempaa on se, miten airbnb vahvistaa luottamusta vieraisiin ihmisiin. Toki tunnistan itsessäni taipumuksen luottaa liikaakin tuntemattomiin, se on kuitenkin saanut peruteltua vahvistusta. Mitä erilaisimmat ihmiset ovat majoittuneet asuntooni, yleensä kokemus on ollut myönteinen.

Ihmisiin tulee uskoa, ja heille tulee antaa mahdollisuus olla luottamuksen arvoinen.

Muistan, että tällainen luottamus tuntemattomaan oli myös filosofi Jean-Paul Sartren eksistentialistisen politiikan peruskiviä.  Hänen panoksensa jälleenrakentamiseen toisen maailmansodan loputtua, suuntautui ihmisten välisen luottamuksen korostamiseen.

Käsite ”bad faith” viittasi yleiseen, sodan jälkeiseen, epäluuloon jokaista vierasta ihmistä kohtaan. Lähes paranoiaksi kasvanut epäluulo synnytti massiivisia turvallisuuspalveluja ja kontrolleja.

Ne olivat epäluottamuksen järjestelmiä, joiden mukaan vieraaseen ei voi luottaa ennen kuin tämä on todistanut luotettavuutensa.  Päinvastainen – luottamusta rakentava politiikka – puolestaan perustuu vain jälkikäteis-kontrolliin: vasta luottamuksen pettäminen johtaa kuulusteluihin.

Airbnb on rakentanut verkko-alustan, jonka avulla voit yöpyä tuntemattoman ihmisen asunnossa, tai voit majoittaa vieraan asuntoosi. Airbnb:n asiakkaiden tulee antaa palautetta kokemuksistaan, ja näin huonot asunnot saavat vähemmän asukkeja. Toisaalta vierailijat tietävät että heidän on parasta noudattaa talon sääntöjä. Jos tupakoit kämpässä, seuraavaa asuntoa on varmaankin vaikea saada.

Ei kuitenkaan tarvita, kuin yksi tutkimus, niin paljastuu kuinka vaikeaa on lisätä luottamusta erilaisten välille. Yhdysvalloissa airbnb vuokrauspyyntöjen hylkäämisiä tapahtuu mustille enemmän kuin muille. Vuonna 2016 tutkitusta 6000 hylkäyksestä afrikkalais-amerikkalaisilta kuulostavat nimet johtivat tilastoa 16% prosentilla verrattuna muihin.

Tutkimustulos herätti kohun ja synnytti #AirbnbWhiteBlack -kampanjan, jossa ihmiset kertoivat hylätyistä varauksistaan.

Olen huomannut samaa Suomessa. Jostain syystä eestiläiset perustelevat varauksessaan matkansa syyn hämmästyttävän yksityiskohtaisesti.  He ilmeisesti kokevat, että heitä epäillään.

Airbnb tuntuu olevan suhteellisen voimaton perusteetonta diskriminointia kohtaan: vaikka henkilötiedot on varmistettu, vaikka vuokraaja voi suosituksista lukea, kuinka luotettava henkilö on kyseessä, silti joidenkin ihmisryhmien pyyntöjä hylätään.

Airbnb kyllä uhkaa sanktioilla niitä vuokraajia, jotka usein hylkäävät vuokrauspyyntöjä. Minäkin lähestyin muutaman kuukauden sanktion rajaa, olin hylännyt pyyntöjä koska tarvitsen asuntoa ajoittain itsellenikin.

 

Lehtikaalin ajatukset ovat lehtivihreää

Lehtikaali on poimuttunut kuin aivot.  Sillä on paljon pintaa yhteyttämistä varten, ja lisäksi sillä on hyvä muisti.

Se ei unohda mitään, koskaan.  Eräskin, jota olin loukannut alkukesästä, näytti muistelevan sitä yhä. Olin astunut vahingossa sen päälle, eikä kasvi ole vieläkään suostunut nousemaan ylös, rehottaa vaan siinä pitkällään maaten.

Jos ajatukset ovat lehtivihreää, niin lehtikaali on älyllisesti puutarhan vilkkain kasvi. Se on täydellistä aivoruokaa ja pitää ajattelun virkeänä.

Vanhemmiten lehtikaali elää muistoissaan enemmän kuin kukaan muu. Se valmistautuu syksyyn eri tavalla kuin toiset yhteyttäjät. Sen fotosynteesi kiihtyy vaikka valon määrä vähenee, ikään kuin se käyttäisi silloin muistiresurssejaan vihreän tuotantoon.

Koristelehtikaalelle tämäkään ei riitä, vaan sen lehdet muuttuvat vähitellen kirkkaan kukan kaltaisiksi. Sen lehtivihreä heikkenee, ja tämän seurauksena muut värit pääsevät esille.

Kun ensimmäiset hallat tulevat, lehtikaali muistelee jo kesää niin intensiivisesti, että sen lehdet eivät edes palennu. Päinvastoin, ne muuttuvat entistä rapeammiksi ja nuortuvat. Ja kun ensilumi sataa sen päälle, lehtikaali tuntuu rehottavan vihreämpänä ja maukkaampana kuin koskaan, täysin unessa.

Lehtikaalin tiedetään vaikuttavan jonkin verran lamauttavasti ihmisen kilpirauhaseen. Hyvin vähän tosin.

 

 

Kuinka säilyttää hapero kirkkaana pöytään asti

Keltahapero on kaunis sieni, olen kehitellyt menetelmää kuinka tuon lakin raikkaan värin saisi ruokapöytään asti. En ole löytänyt reseptejä joissa kirkas haperon väri säilyisi. Ehkä sitä yritettiin jo 60-luvulla, mutta luovuttiin sienestä päädyttiin räikeään muoviin ja POP-taiteeseen.

Toki kuivatut haperot ovat kauniita, nahkaselkäisten kirjojen kaltaisia.  Muutaman, pienen keltahaperon voi onneksi  sijoitella salaattiin, tuoretta vihreää tuollainen hapertuva ja mieto täydentää hyvin.  Vaalealla leivällä tuore hapero ei tunnu sopivan juuston tai voin kanssa, mutta hummus saa siitä mainion kruunun.

Haperot ovat sieniä, joitten takia en lähde metsään. Ne ovat jotain, mitä tulee mukaan muitten mukana. Kun tallustelen avarassa pylväsmännikössä ja etsin männynherkkusieniä, niin samalla poimin pieniä kangashaperoita.  Napsin lakkeja kuin riehaantunut lapsi, jotka napauttelee lippiksiä toisilta ja hukkaa samalla oman lätsänsä. Astelen nopeasti kangashaperoiden ja leveälieristen isohaperoiden joukossa, venyttelen alaselkää kumartaessani valitulle. Nappaan tuon lähes huomaamatta, koska varsinainen löytö, ruskea ja lanteikas ruuna, iso männynherkkutatti odottaa ilmestymistään.

Mutta toista on keltahapero, sinä saat minut laulamaan, jo siksi että tapaamme niin harvoin. Jos asuisin metsässä, kohtaisimme jatkuvasti; toki olen iloinen jos vaan tapaan edes muutaman kirkkaankeltaisen.  Syy on pelkästään siinä, että te asutte niin kaukana; kaukana minusta ja kaukana toisistanne.  Pienten, rämeillä asustelevien keltahaperoperheiden välillä on etäisyyksiä.

Koivuhaperot tulevat vastaan polulla, ovat pieniä ja lihaksikkaita. Ne pitävät sopivaa etäisyyttä toisiinsa, mutta myös haperoiden joukkoon. Oliivinvihreinä, ne poikkeavat jyrkästi noista punaisten ja oranssien haperoiden joukoista. Ne seisovat aivan kuin valmiina vaihtamaan joukkuetta ja siirtymään haperoista rouskuihin.

Vihreää koivuhaperoa en nauti tuoreeltaan, paitsi ihan harvoin metsässä, sormisuolan ja oliiviöljyn kanssa. Raaka sieni on vatsalle aika vaativa.

Tuoretta keltahaperoa ei sitäkään voi nauttia paljoa, aivan kuin se olisi homeopaattinen ruokalisä: nautitaan näyttävästi, mutta sitä ei oikeasti ole. Metsissä ja rämeillä keltahaperolla tuntuu olevan samanlainen tehtävä, sitä on kyllä kaikkialla mutta äärimmäisen vähän.  Kumma tapaus, nautin usein keltahaperoa, mutten koskaan muista syöneeni sitä.

Kuinka viivyttää syksyä pitemmäksi ja saada keltahapero pysymään kirkkaana. Pannulla sienen väri katoaa oitis, kuivattuna se toki syvenee, mutta menettää kirkkautensa. Säilönnässä etikka on ainoa, jossa kirkkaus pysyy.  Mutta vaikka väri korostuisi, niin mitä auttaa jos etikassa maku tuhoutuu.  Olen tehnyt muutamia kokeiluita sitruunalla – onhan sillä muutenkin tietty etuoikeus kirkkaaseen keltaiseen – maustamisessa olen kallistumassa hieman makeaan sitruunaiseen.