Miten käy aistimiskyvyn ?

Kiista siitä, onko uudesta mediasta tullut aistiemme jatke, vai onko se johtanut aistimiskykymme ambutaatioon – sen tuntuu yhä ratkaisemattomalta. Multimedia antaa meille aisti-yhteyden laajemmille alueille, kuin vain välittömään elämänpiiriin. Voin sykpen avulla jutella kasvotusten kaukana olevien kanssa, voin tarkkailla jäiden tuloa kauas mökkijärvelle ja suunnitella talvikatiskan laskemista. Toisaalta elämä näyttää siirtyeen skreenille.

Aistien ambutointi vaikuttaa myös vakuuttavalta. Ihmiset tuijottavat mobiilejaan, padejaan ja läppäreitä, kuulokkeet päässä, irrallaan välittömästä ympristöstä. He ovat poissa täältä, eivätkä kuitenkaan yhteydessä kehenkään. Uponneena toistokoneisiin, looppeihin, jossa automaattinen kuva, musiikki tai uutisvirta kiertää ja toistuu. He ovat poissa täältä, aistit sidottu toistovirtaan, eivät siis missään muuallakaan. Arthur Kroeker puhuu toisesta kuolemasta, jossa välittömästi havaittu todellisuus on jo menetetty.

Tämän kiistan molemmat puolet käsittelevät samaa asiaa, eli havaintoja ja niiden muuttumista digitaalisena aikana. Arthur Kroeker Exists to the Posthuman Future -teoksessa väittää, että digitaalisen teknolgian perusta on koodi joka pyrkii kaikessa asettumaan todellisuuden taakse. Sitä ei kiinnosta havaintomaailma, koska sen toiminta on abstaktimpaa – koodi on luonteeltaan anti-fenomenologinen. Havaintomaailman rikastaminen on koodipohjaiselle editykselle yhdentekevää, samalla kun koodipohjainen operointi tulee glogaaliksi.  Aistien ambutointi merkitsee siis kaiken sen katoamista, mikä ei ole digitaalisesti havaittavaksi tehtyä.

Tai voivatko kamerta ja muut tulla todellakin aistiemme jatkeiksi? Nyt kun kamerasta on jo tullut erikois-silmä, lähes kaikkien tärkeitten näkymien napsaus, se on selvästi parantanut elämismaailmamme havainnointia. Valikoimaton online-kamera taas tuntuu tuhoavan sitä. Mobiili ei ole korvan laajennos, eivätkä musiikkilooppia toistavat podit – mutta kuka voi tietää millaisia korvan laajennoksia niistä voisi tulla.

Minulla kaikki kääntyy kulttuuriteollisuutta vastaan ja kurkottaa kohti ilmiömaailmalle herkistymistä. En pidä sanastya kyborgi, vaikka olisinkin tulossa sellaiseksi. Kirjoittaminen, tuo vanha lisäaisti, proteesini, on opettanut minua jo pitkään. Näyttää siltä, että olen kumartunut muistikirjan puoleen. Sen tueksi voin ottaa mitä muuta audiovisuaalista tahansa, kun oikeastaan havainnoin tätä talven alkua ja muutoksia ihmisissä.

Arthur Kroeker Exists to the Posthuman Future