Elettiin 1920-lukua vuoristossa sijaitsevassa keuhkotautiparantolassa, Thomas Manin Taikavuoressa (1924). Nuo Mannin lauseet asettuvat lukijan mieleen tasapainoisesti, kuin tuulen muovaamat kinokset:

”Auringon sijasta saatiin lunta, niin suunnattomia määriä lunta , ettei Hans Castorp ollut koko elämässään sellaista nähnyt. Edellinen talvi oli jo ollut tällä , mutta sen suoritukset jäivät täysin varjoon tämänvuotiasen rinnalla.Taivaan antimet olivat mittaamattomat ja määrättömät ja synnyttivät eloisan vaikutelman siitä, miten muusta maailmasta eroavaa ja erikoista oli elämä näissä korkeuksissa. Pyry jatkui päivä päivältä ja yö yöltä, milloin harvakseltaan, milloin sakeana, mutta aina taukoamattomana.Harvat avoinna pidetyt tiet muuttuivat syviksi rotkoiksi, joiden molemmin puolin kohosivat miehen korkeuden ylittävät lumiseinämät, alabsteripinnat, joiden rakeista kideloistoa oli miellyttävä katsella. Berghofin asukkaat äyttivät niitä myös kirjoitus- ja piirustustauluina töhertäen niihin kaikenlaisia viestejä, leikillisiä sanoja ja kaksimielisyyksiä. Valkoisten muurien välissä kuljettiin vielä korkealla maan pinnan yläpuolella, niin syvälle kuin lunta olikin lapioitu.Sen havaitsi löysissä paikoissa ja kolojen kohdalla, joissa jalka äkkiä vajosi, joskus polveen saakka, niin että täytyi tarkoin varoa katkaisemasta jäseniään.Penkit olivat kadonneet, hautautuneet syvälle lumeen, niin että joskus vain kappale selkänojaa osoitti niiden aikkaa. Laaksossa oli kadun pinta oudosti muuttanut asemaansa. Alakerran myymälät olivat nyt kellareita, joihin laskeuduttiin ylhäältä jalkakäytävältä.”
(Thomas Mann: Taikavuori 473-474 suom, Kai Kaila)