Kun yksiääninen kirkkolaulu soi, sen taakse voi hahmottaa Hildegard von Bingenin musiikillista teologiaa. 1) äänenä ihmisruumis on kauneimmillaan 2) sielu on sinfoninen, siihen kokoontuu moninaisuus 3) järki on sielua ottaa yhteyttä maailmaan ja resonoi luonnon moninaisuutta.

Hildegard von Bingenin henkeen kolmannen adventin trioksi kokoontuvat ruumis, sielu ja järki. Kokonkutsujana toimii musiikki. Hildegard tunnetaan suurena säveltäjänä ja tuota 1100 luvun yksiäänistä kirkkolaulua kuunnellaan valtavast yhä. Siinä yksi ihmisääni resonoi aivan universaalisti, se oli Hildegardin pyrkimyskin.

”Sielu on sinfoninen [symphonialis est anima]”

Mutta samalla yksi ääni resonoi omaan rintakehäänsä ja koko ruumiiseensa, ja yllättäen tämä abbedissa korosti sitä miten ruumiillista kirkkolaulukin on. Myös kirkko hyväksyi tämän, vaikka ruumista pidettiin synnin pesänä. Hildegard katsoi, että laulaessaan ihminen on kauneimillaan, koska silloin ruumis muistaa sen paratiisin, missä oli viattomana.

Tämä yksiääninen laulu, ruumiin kaunein esitys resonoi universaalisesti; sikäli siinä on sinfonisuutta: ääni kokoaa kaikuja joka puoleta. Symphony -sanan juuri sym viittaa äänten (pony) yhteen kokotumiseen. Kuorolaulu oli Hildegardille erityisesti sellainen yhteen kokoontuminen, jossa kukin löytää oman äänensä. Harmoniset soinnit mahdollistavat sen, että kukin löytää oman rikkeettömän ja kauniin ääniruumiinsa.

Ilman muuta Hildegard tiesi katedraalien akustiset mahdollisuudet, ne ovat selvästi tämän äänten resonanssin taustalla. Mutta katedraalien taustalla ovat korkeat metsät, joita ne jäljittelevät. Ja puut, joita Hildegard rakasti niin, että katsoi sielun olevan puun kaltainen. Tuo arvoituksellinen rinnastus voi aueta, kun ajatellaan puuta sinfonian tapaan moniäänisyyttä huokuvana kokonaisuutena.

Miten on mahdollista, että alaspäin painuvat juuret ja ylös kohoava latva ovat sovussa vaikka vetävät eri suuntiin ? Miten on mahdollista, että sivulle päin pyrkivät oksat ovat sovussa kohtisuoraan pyrkivän runngon kanssa. Puun kaikilla osilla on oma äänensä kasvun harmonioissa, ja ne resonoivat syvlle ja korkealle.

”Ääni on ruumis, järki on sielu [Vox est corpus, rationalitas anima]

Kolmas osa kokonaisuutta on järki, joka liittää sielun ja ruumiin laajempiin yhteyksiin. Hildegard puhuu rationaalisuudesta, mutta tarkoittaa jotain muuta kuin vain ihmisaivoille ominaista järjellisyyttä. Järki on hänelle erityisen sinfonista, se on moniäänistä harmoniaa joka yltää laajemmalle kuin mikään muu. Hän katsoo, että ihminen on Luojalta saanut mahdollisuuden edustaa järjellistä universumia, mikä tarkoittaa, että hän voi löytää myös mykän luonnon äänet ja ilmaisut.

Siinä missä ihmisruumis on kauneimmillaan resonoidessaan sisäisyyttään ja ympäristön kaikuja, siinä järki on kauneimmillaan, kun se resonoi toisiin ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. Samalla Hildegard osoittaa erityistä kiitollisuutta kasvillisuudelle, joka niin hienosti resonoi luonnon värähtelyä. Sillä vaikka kasvillisuus vaikuttaa mykältä, sen korvat ovat kaikkein tarkimmat, sen ruumis ottaa värähtelyjä vastaan ja resonoi niihin.

Ks. Michael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021