Vihreän ja aktiivisen valosta elämisen jälkeen alkaa vähitellen tapahtua jotain muuta. Pimeän ja hämärän terveellisyys ei perustu valoon vaan prosesseihin, jotka ovat mahdollisia vain ilman valoa.
Ihminen on sieni, vaikka hänellä ei ole tietoa rihmastostaan. Ennen syksyä olimme aurinkoon tottuneita, yhteyttäviä. Olimme valoaddikteja, joiden on nyt vaikea luopua tottumuksestaan. Oli surullista nähdä vihreän heikkenemisen, tautien merkit lehdissä, vihreänvaloisien kasvisolujen romahtamisen kaikkialla.
Kuoleman metaforat yrittävät vallata kasvullisuuden, mutta minusta se on turhaa, aivoni tarvitsevat happea mutta ei valoa. Sillä, vaikka vihreän aika on ohi, kasvuytimet vetäytyvät itsekin, kuten minä, juuriin ja pimeään. Siellä on aivan toisenlaisten, rihmastojen ja bakteerien ja ei-visuaalisten kirjainten maailma.
KUN LUONTO EI MÄTÄNE, VAAN HIENOSTUU
POIMIN LEHDEN, SE OLIKIN SUPPILOVAHVERO
HÄMÄRÄN SUPPILOT
ESINEISIIN TÖRMÄILYÄ PIMEÄSSÄ