Kategoria: Yleinen

Risti vai rosmariini

Heräsin rosmariinin tuoksuun. Kuolleelta vaikuttaneen yrttikasvin runkoon oli ilmestynyt pieniä, neulasmaisia lehtiä. Luulin että kaikki kolme rosmariiniruukkua olisivat kuolleet talven aikana. Nyt tuo pitkään vihreänä pysytellyt näytti aloittavan uudestaan, varren keskiosassa lehdet olivat jo kasvamassa.

Mikä tahansa kuollut ei kuitenkaan herää henkiin, ja vaikka Raamatun kertomus versomaan puhjenneesta oksasta on lohdullinen, se kertoo silti käänteestä jolloin rikas kasvituntemus sai väistyä henkisten ihmeiden tieltä. Versominen on ihme, kuolleen oksan virkoaminen puolestaan on uskonnollinen symboli.

Silti, eräs mukava pääsiäistapa on valmistaa ristinpuu, joka työntää versoa ja vihreää lehteä. Käytännön katoliset koristevat ristin muoviruusuin ja lehdin, parfymoivan sellaisen. Näin korostetaan huomaamatta sitä, miten kasvikulttuurit ovat aivan hunningolla.

Viheriöivän ristin voi hyvinkin tehdä – ja on varmaan useinkin tehty – pajupuusta tai terijoen salavasta. Voisin hyvin uskoa, että lepotilassa jouluna kaadettu salava ja silloin nikkaoitu risti voisi odottaa ulkona niin kauan, että muutamaa viikkoa ennen pääsiäistä sen voisi tuoda lämpimään sisälle. Kyllä se versoisi ja vihertäisi.

Se olisi kevään, ja luonnonuskonnon pikemminkin kuin tämän uskonnon symboli, joka kiusallaankin juhlii kuolemaa keväällä. Ristille naulitun kärsimystä on näin nostettu varoittamaan ihmisessä 0rastavasta vitaalisuudesta.

Rosmariinipuskan herääminen, sen tuoksu, on pieni ihme. Mutta enää en tee sitä virhettä, että jätän talvehtivan yrtin lämpimään huoneeseen. Sen täytyy antaa horrostaa rauhassa jossain viileässä, mutta ei pakkaskylmässä paikassa.

Muuttolintujen ajopiirturi ja mitä todella tapahtuu lennon aikana

Ehkä käkilinnut valmistautuvat jo pitkään muuttolentoonsa, niiden mielessä tapahtuu jo hormonaalisia muutoksia. Halu lentää, halu paritella ja lisääntyä, ja sitten kaiken myllertävä voima, halu olla yhdessä isossa lentueessa. Kun sitten suuret parvit nousevat ilmaan, päättävät että nyt on sellainen sää, jolloin voi yrittää Saharan yli, sitten levätä ja yrittää Euroopan yli. Niin, ehkäpä käet ovat juuri nyt Saharan eteläpuolella näissä aatoksissa.

Pian me voimme taas seurata kevätlintujen muuttoreittiä etelästä pohjoiseen. Mutta miten vähän tuo satellittien välittämä raportti kertoo itse muuttolennosta.

Richard Powers yritti romaanissaan kuvata kognitiivisia muutoksia kurkien mielessä muuttolennon aikana. Miten on mahdollista, että lennetään suurissa ryhmissä, mutta mitä lähemmäs pohjoinen tulee, sitä enemmän inhotaan muita. Lopulta lähelle päästetään vain parittellukumppani, muutos kurjen mielessä on siis ollut aikamoinen – parveilusta paritteluun, ja tämä kaikki liittyy muuttolentoon.

Satelliitti kertoo vain muuttolintojen reitit, se valvoo lintuja joissa on jäljitin. Satelliittien palveluksessa on vain muutamia lintuja, käytännössä kaikki lintupopulaatiot lentävät vapaina ja uhan alla. Me voimme seurata, muttemme voi tehdä mitään – aivan samoin kuin muutenkin ilmastonmuutoksen suhteen – yksittäinen ihminen voi tuskin muuta kuin seurata raportointia.

Paikanninta kuljettavat linnut ovat tutkimusvälineitä, ainakin siihen asti kun väline putoaa. Lintu on kytketty teknologiaan, ja näin tutkijat saavat tietoa lintujen mahdollisuuksista selvitä. Tämä on satelliittipaikannettu maailma, osana antroposeenia, mutta lintu satelliitin palveluksessa on paradoksi.

Tutkijoistakin tuntuu usein, että linnut olisivat kollegoja, kanssatutkijoita. Tuo on mukava ajatus, mutta illuusio, koska linnut eivät tiedä osallistuvansa tutkimukseen.

Käkilintujen muuton satelliittiseuranta on vahvaa Britanniassa, ehkä suomalaistenkin kannattaa seurata heidän grafiikoitaan. Helen Mcdonald seurasi monien muiden brittien tavoin David-käen matkaa yli Saharan aina Walesiin asti, samalla hän pohti lintuihin asennettuja paikantimia osana globaalia satelliittivalvontaa – ja toisaalta, saadaanko sitä kautta tietoa, joka vähentäisi kammottavaa lintukatoa.

Helen Macdonald on luontokirjoittaja, joka on oppinut tunnistamaan lintujen mielen liikkeitä uskomattoman hienosti. Sen hän kertoo esseeromaanissaan H niin kuin haukka (2016, suom. Irmeli Ruuska).

Mcdonald kertoi romaanissaan, kuinka oppi tuntemaan kanahaukan, hoitamaan ja lennättämään sitä. Tällainen vaatii taitoa lukea lintujen mielenliikkeitä. Macdonaldin lintu-esseiden kokoelma Vesper flights (2019) tarjoaa vaikuttavaa aineistoa lintujen tuntijan maailmasta. Kirjallisesti se ei tarjoa kuin paikoin niin intensiivisiä kohtaamisia lintujen kanssa kuin H niin kuin haukka –teoksessa on. Esseet ovat arkipäiväisempiä ja sisältävät tietoa lintumaailmasta nyt, suuren kadon aikaan.

McDonald kirjoittaa ”Arrow-stork” esseessään:
”Tagged animals carry more than human technology; they carry human ways of visualising the world. Hybrid beastsm they perfectly fit our modern conception of the planet as the environment under constant watch, where eyes in the sky track animals..”

Haukat ovat olleet mallina, kun hävittäjiä on kehitetty, tosin se ei ole lintujen vika. Eivätkä dronet vaikuta niinkään linnuilta. Niiden neljät ropelit saavat ne näyttämään nelipyöräisiltä pörriäisiltä.

Lintuja ei käskytetä kaukosäädinten avulla, ne eivät ole robotteja. Mutta lintujen muuttoreittien tutkimus on kiinnostanut käskytysmielessä myös armeijaa.

Varsinkin lintuihin kiinnitettävät lähettimet ovat edistäneet vakoiluteknologiaa, ja kieltämättä myös valtioiden välistä paranoiaa. Tästä MacDonald muistuttaa kertoessaan Ménes-nimisestä haikarasta, joka laskeutui lähetin selässä Niilin suistoon vuonna 2013. Pieni valkoinen laatikko näkyi hyvin haikaran selässä. Kalastaja huomasi epäilyttävän laiteen ja ilmoitti asiasta poliisille, lintu pidätettiin ja vangittiin vakoojana. Egyptin turvallisuuspalvelu avasi laatikon, ja sieltä löytyi mikrofilmi. Vakoilusta ehdittiin syyttää jo sekä länsivaltojen journalisteja että Syyrian pakolaisia. Maailmalle levisi kuvia Ménes-haikarasta telkien takana. Pian selvisi, että kyse oli ornitologisesta laitteesta ja lintu vapautettiin, onnetonta oli että muutama päivä tämän jälkeen jotkut olivat ampuneet kuuluisan linnun ja syöneet sen.

Eräänlainen Ménes-haikaran edeltäjänä tunnetaan vuoden 1822 nuoli-haikara – eli Macdonaldsin esseen nimi. Nuoli-haikara vaikutti siihen, että lintujen muuttolentojen tutkimus mullistui ja keksittiin rengastus.

Nuoli-haikara sai nimensä nuolesta, joka Keski-Afrikassa oli heitetty linnun niskaan, mutta lintu ei kuollut vaan nuoli niskassaan Eurooppaan asti. Se ammuttiin alas vasta Saksassa. Keihään perusteella saatiin selville mistä lintu oli lähtenyt. Aiemmin oli epäselvää, mistä haikarat keväisin tulevat. Kerrotaan että tapaus vaikutti siihen, että rengastamisen avulla pyrittiin selvittämään, missä linnut talvehtivat ja missä pesivät.

Helen McDonald seuraa lintujen kevätmuuttoa myös verkosta, häntä kiinnostaa kuinka sujuu käkien lento Afrikan mantereelta Eurooppaan ja Englantiin. Lintukantojen nopeasti tapahtunut väheneminen on ollut käsittämätöntä ja massiivista, monet lajit ovat romahtaneet. Englannissa käkien määrä on kutistunut yli puoleen 1980 –luvun jälkeisinä vuosina.

McDonald seuraa lukemattomien muiden tavoin 16 käkilinnun lähetinten seurantaa käen lentoreittiä Google Earthista. Hän kertoo, että käkiyksilöiden kuvien perusteella ne näyttävät hermostuneilta, tutkijoiden pitäessä niitä käsissään, ne ovat keltasilmäisiä, harmailta otuksia, joista ei uskoisi miten suvereeneja ne ovat lentäessään.

Myös Davidiksi nimetyllä käkiyksilöllä on selässään aurinkokenno ja lähetin, joka lähettää dataa satelliittiverkostoon. Jokainen seurattava lintu saa nimen ehkä siksi, että niihin on investoitu niin paljon rahaa. Paikannin sekä satelliittiyhteys ovat kalliita: kaikkia muuttokäkiä ei voi seurata, vain nimettyjä. David-käki itse ei tiedä kuinka erityinen se on.

Käen muuttolennon seuraaminen tuo vapauden tunteen, kirjoittaa McDonald. Ilmatila on rajaton, muuttolennolla ei ole merkitystä suurkaupungeilla eikä valtion rajoilla, väliä on vain ilmavirtauksilla, lämmöllä ja lepopaikoilla.

Linnun lentoreitti Google Earthin visualisoinnissa välittää rajattomuuden, mutta silti itse muuttolento on kalpean virtuaalinen. Käki kiitää tasaisessa päivänvalossa, piirtäen reittiään staattisessa ja yksiulotteisessa näytössä. Virtuaalilintu ei reagoi ilmavirtoihin, ei kylmiin tuuliin, eikä rankkasateisiin. Etkä sinä voi katsojana vaikuttaa niihin uhkiin, joita lintu kohtaa ja joita meidän pitäisi vähentää.

Aamut vaalenivat hitaasti

Korkeapaineesta syntyi vaikutelma aivan kuin ilma kaikkoaisi, tähtien kylmät tulet sekä kuu näyttivät etääntyvän, jäljellä oli syvä ja laakea maljamainen avaruus, jäätynyt ja pirteä. Aamut vaalenivat hitaasti, olivat kauniita. Ensin oli ripaus jäätä, sitten kahden päivän kuluttua valkoista kuuraa. Päivännousun aikaan tien takainen niitty oli jäässä, jättäen komean, tumman puron kiemurtelemaan sulana puitten alta kohti laaksoa.

Yökävelyn alku

Koko sen kylmän päivän ajan pysyi lakeudelle levittäytynyt maaseutu seisahtaneena, pysähtyneenä. Viisi astetta jäätymispisteen alapuolella, maa pieksettynä. Pilvet pidättivät lunta joka ei satanut. Lähiöiden koulut oli suljettu, ihmiset kotiin jääneinä, jalkakäytävät liukkaina, ja tiet mustaa jäätä. Aurinko kuljetti ohutta paperia taivaan yli. Sitten, juuri ennen pimeää lumi tuli – sitä putosi viisi tuntia taukoamatta, sitä kertyi nelisen senttiä tunnissa.

Olin pöytäni ääressä sen illan, yritin työskennellä, sään takia levottomana pysähtelin, seisoskelin, katselin ulos ikkunasta. Katuvalo avasi keltaisen kiilan, jonka läpi lumi laskeutui, lihavat hiutaleet kookkaita kuin hehkuvat hiilet.

Kahdeksan aikoihin lumisade hellitti. Tuntia myöhemmin lähdin kävelylle, termospullossa lämmintä punaviiniä. Kävelin pari kilometria pitkin pimeää syrjäistä tietä missä lumi oli puhdasta ja vailla jälkiä. Asutus harveni.  Jossain verhot syrjässä ikkunoista, perheillat menossa, tv-vastaanotinten välke ja vellonta. Kylmä tunkeutui kuin piuha syvälle nenääni. Tähtien joukko, kuu valeli kaiken hopeallaan.

Aurora borealis

Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä. 

Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.

Tietää, aavistaa

Siipien suhinasta aavistan, että isoja lintuja lentää hitaasti ylitseni. Kuulen siipien rytmikkään liikkeen,  ei ole vielä täysin pimeää, silti en erota niitä mustalta taivaalta. Joutsenet töräyttävät toisilleen, ja ymmärrän, että niitä on kaksi. Olen tullut mökistä ulos ja astelen nurmikolla, en näe edes jalkojani, mutta järven takana kajastaa vielä hetken.

Kokemus öisellä metsäpolulla

Astuimme polulle, joka veisi pimeän metsän läpi. Oli sen verran valoa, että puitten ääriviivat näkyivät, ja kuitenkin niin pimeää ettemme erottaneet mitä puita ne olivat. Ne muodostivat hahmoja, joista emme pitäneet. Noita vääntyneitä, kurkottavia ja kiinni tarttuvia – kauhukertomuksista tuttuja – jotka herättivät meissä alkukantaista pelkoa, niin että huomaamatta kehomme jännittyivät, ja harhaiset kuvat saivat meidät aavistelemaan sitä jotain, mikä meitä ympäröi.

Kuinka saada pirulta omansa takaisin ?

Pirulta ei koskaan saa takaisin sitä, mitä se kerran on ottanut. Kerrotaan, että silti eräs isoisä oli onnistunut – tämä tapahtui kammottavan pimeänä yönä, kaukana Ukrainassa. Hän käytti neuvottelupöydissä kultakolikoita, ristinmerkkejä, siunauksia, kortilla huijaamista, tarmokasta uhkailua sekä nyrkin paukutusta niin, että onnistui.

Tiedetään, että Ukrainan presidentti, Vlododymyr Zelenskyi  on luvannut neuvottelevansa  ”vaikka itse pirun kanssa” että rauha saataisiin. Sopiva neuvotteluyö on käsillä. Kannattaa siis lukea kuinka Nikolai Gogol, tuo ukrainalainen kasakkasuvun vesa, kuvasi sitä, miten isoisä voitti pirulta takaisin sen, mitä tämä varasti.

Nuoren Gogolin tarinakokoelma Dikankan iltoja (1831, suom. 1972) sisältää kuvauksen pirujen ja noitien neuvottelutaktiikoista. Tanssivia piruja ja hiilihangolla lentäviä noitia riittää ukrainalaisessa tarinaperinteessä; syysöisin ne ovat juhlineet jotain, mistä meillä ei ole tietoakaan.

Tärkeässä osassa tarinaa ovat kapakan isännän ohjeet siitä, miten pirun pakeille päästään:

”Kuuntele siis! Kapakan takaa tie kääntyy oikealle ja jatkuu siitä metsään. Ole valmiina matkaan heti hämärän laskeuduttua. Metsässä asuu mustalaisia, ja he tulevat ulos koloistaan takomaan vasaroillaan vain öisin, kun noidat ratsastavat hiilihangoillaan halki ilman. Sinun ei tarvitse lainkaan välittää siitä, mitä he todella tekevät. Kuulet metsässä kulkiessasi kovaa moukareitten pauketta; mutta älä kulje siihen suuntaan, mistä pauke kuuluu, edessäsi näet vääristyneen puun, jonka vierestä lähtee kapea polku, ja tämä on se tie… vasta kun tulet pienelle purolle, saat pysähtyä. Sieltä löydät myös sen, mitä tarvitset, mutta älä unohda ennen lähtöäsi täyttää taskujasi sillä, mitä niissä pitääkin olla, sinähän käsität, että Pirut rakastavat kilisevää yhtä paljon kuin ihmisetkin. (150-151.)”

Isoisä, jonka kerrotaan olevan niin peloton, että on tempaisut sutta hännästä ja heittänyt sen pois tieltään, joutui nyt kylmien väristysten valtaan, kun astui pimeään metsään.  Sillä kohta metsässä alkoivat moukarit paukuttaa rautaa niin, että korvissa soi.

Ensimmäinen neuvottelupaikka löytyi öisen nuorion ääreltä. Mutta kuten protokollaan kuuluu, ylemmät pirut ja viskaalit eivät olleet paikalla. Hiipuvan nuotion äärellä istuu mykkänä jurottavia rumiluksia, kadonneesta lakista ei päästä edes puhumaan. Ei niistä ole juttelijoiksi, mutta kourallinen kilisevää avaa isoisälle helvetin portit. Siellä musiikki pauhaa ja tanssit olvat hurjimmillaan:

”Mitä hirviöitä! Irvinaama irvinaaman vieressä. Semmoinen kasa noitia kuin lumihiutaleita jouluna – ja pyhätamineissaan maalattuna kuin markkinahuorat, ja jokainen, jokainen niistä tanssi trepakkia kuin vimmattu. Ilmoille leijui valtava pölypilvi! Niiden naamojen pelkkä katseleminenkin säikytti kunnon kristityn puolikuolleeksi. Isoisää alkoi kumminkin naurattaa, kun hän katseli, miten pirut hypähtelivät tanssiaskelin hännät heiluen noitien edessä; ja kuinka soittajat löivät nyrkeillään poskiinsa niin kuin rumpuihin ja puhalsivat nenäänsä niin kuin metsästystorveen. Heti kun tuo joukko oli huomannut sankarin, se ryntäsi hänen luokseen. Siankärsiä, koirankuonoja, pukinnamoja, kurjennokkia, hevosenturpia – kaikkia niitä tungeksi hänen luokseen ja jokainen halusi antaa tervetuliaismuiskun.” (153)

Niinpä seksiäkin oli tarjolla, niin että neuvottelija saataisiin kunnolla jallitetuksi. Isoisä käy kuitenkin ruokapöytään, ottaa lähes talikon kokoisen haarukan ja yrittää ahmia herkkuja. Mutta aina kun hän on haukkaamassa, joku toinen kita haukkaa ensin. Monista yrityksistä huolimatta hän ei onnistu saamaan mitään suuhunsa.

Tästäkös isoisä kimpaantuu ja uhkaa toimia, kuten ”kristityn kasakan” tulee – eli vääntää joka pirulta niskat nurin.  Pirut vain irvistelivät, kunnes noidista kaunein haastoi hänet pelaamaan korttia.  Jos isoisä voittaa yhdenkin erän kolmesta, hän saa lakkinsa, jos ei, niin hänellä ei ole paluuta ihmisten ilmoille.

Ja kuten neuvotteluissa yleensä käy, ratkaisu on yhden kortin varassa. Puolihuolimattomasti ja salaa isoisä tekee ristin merkin viimeiselle kortilleen, ja seiska muuttuu valtiksi, jolla hän voittaa lakkinsa takaisin, sekä nopean ratsun. Sillä hän kiitää ilmassa, mutta maata hipoen kotiin asti.

”Hän lensi ylikantojen ja mutavallien päistikkaa rotkoon ja tömähti sen pohjalle niin kovasti, että sielu melkein irtaantui hänen ruumiistaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa, mitä hänelle sillä hetkellä tapahtui, toivuttuaan hieman hän katsoi ympärilleen, aamu oli jo valjennut, edessä oli tuttuja maisemia: hän makasi mökkinsä katolla.” (157 – 158)

 Lakki oli onneksi tallella, sekä lakkiin kätketty viesti josta isoisä ei ollut kertonut kenellekään, viimein hän toimitti tämän kirjeen keisarinnalle.

Kuva: Punainen metsä yöllä, Chernobylin lähellä.
https://theprimarychronicle.com/nuclear-waste-and-forest-fires/

Omppumehussa on syksyn merkit, eli pilaantuminen.

*Syksyn omenasadosta, Huvitusta ja Vuokkoa, hieman käynyttä ja hiilihappoista.
* Parveke, Alajärven Levijoella
* Muistiinpanoja Michael Pollanin Toinen luonto (suom 2018), sen luvusta ”Sadonkorjuu”.

Syksy, kun runsaat ja ylenpalttiset sadot kukoistavat, ne eivät välitä kuolemasta ja mailleen menevästä kasvullisuudesta.

On vain päivien kysymys, milloin ensimmäinen halla iskee. Se ennenaikainen pakkasyö, josta minäkin selviän jos muistan peitellä kurkut. Tavallisesti tätä ennenaikaista hallaa seuraa taas lämmin jakso, ja syksy jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi jos vetelät ovat päässeet jo puutarhaan: herkimmät siellä ovat silloin mustanpuhuvia ja lysähtäneet kasaan.

Sadonkorjuujuhlat – nykyään niitä pitävät pääasiassa tilhet ja rastaat. Ne pitävät pihlajia ja marjapensaita pitopöytinään, höpöttävät ja pulputtavat loputtomasti. Kaikille riittää, mitään reviiriääntelyä ei lintujen metakasta erotu. En usko, että linnut edes syövät marjoja; pikemminkin ne heittelevät niitä, sotkevat ja mekastavat. Niinhän tekivät myös ihmiset, elivät syksyisin kuin viimeistä päivää; sotkivat elintarvikkeita minkä ehtivät, niin että suuri osa väestä kuoli puutteeseen talvella. No, ehkä tilhet ja rastaatkin jemmaavat muutaman marjan talven varalle, mutta eihän se mitään auta.

Olen samaa mieltä, syksy on käyneitten marjojen ja omppujen juhla. Enkä minäkkän piittaa, vaikka omenmehussa on etikkainen vivahde. Tästä kymmenen litran panoksesta ei tule omenasiideriä, etikka valtaa sen ja kuukauden sisällä juoma on pilalla.