Kategoria: Talvi

Valokomero, camera lucida

Tuleekohan sana kamera samasta kantasanasta kuin komero ? Kyllä, tarkistin: latian camera viittaa huoneeseen. Oikeastaan camera obscura on huone, jonne ei voi nähdä. Se on laatikkokamera, jonka sisälle ei saa kurkistaa, ettei takaseinään heijastuva valon tekemä kuva mene pilalle. Roland Barthesilla taas on Valoisa huone niminen essee, Camera Lucida.

Ihmettelen asiaa koska työhuoneessani on taimiviljelmä, joka on voimakkaasti valaistussa komerossa. Se on kolmikerroksinen, metrin leveä ja lähes kattoon yltävä irtokomero. Vuorattuna sisältä kristallikimalteiseksi se kylpee valossa. Voin katsella muovi-ikkunan läpi, miten siellä syntyy vihreää.

Ohjaan valokomeroa kännykän sovelluksella. Laitan tuulettimen päälle homehtumisen estämiseksi tai ilmankostuttimen jos on tarve. Huolenpito ja taimien hoito on siis toisenlaista kuin ennen. Jos se on menossa liian tekniseksi, niin Barthesin Valoisa huone antaa vihjeitä, siitä millaisista emotioista voi elätellä kasvihuoneessa.

Hän muistelee äitiään, ja suorastaan palvoo valokuvaa äidistä on 5-vuotiaana tyttönä. Me emme voi nähdä tytössä äitiä. Huomioni kiinnityykin kasvihuonesseseen, jossa tämä lapsi on. Minusta on myös kuva 5 -vuotiaana kasvihuoneen edessä.

Mustavalkoisessa kuvassa seison ulkona kevätvalossa kasvihuoneen kulmalla. Poseeraan lakki kallellaan ja kädet taskussa kuin isäntä ainakin. Haara-asennossa, jalat huomattavan leveällä koska kuvaaja käski.

Mieluummin olisin kasvihuoneen sisällä, se olisi minun paikkani tulla kuvatuksi. Muistan tomaatin tuoksun ja mullan, sekä lämmön ja kosteuden tädin kasvihuoneessa. Keväällä se oli hyvin valoisa, mutta eniten minua viehätti se, että kasvihuone oli rakennettu ikkunalaseista. Se oli läpinäkyvä lasikennosto, joka antoi tomaatille suojaa että se voi kasvaa isoksi.

Olin pienikokoinen ja arka, niin että tarvitsin kasvihuoneen kaltaista suojaa. Ja siitä lähtien olenkin onnistunut hankkiutumaan moniin kupliin.

Uskon, että on liikaa vaadittu ihmiseltä kun sanotaan, että tämän pitäsi elää todellisuudessa. Ei pitäisi kehitellä arjesta mitään ihmeellisyyksiä. Mutta jos ei kuvittele arkeen mitään, ei siitä mitään löydykään.

Avoin, oikea reaalinen, on jossain tuolla ulkona pakkasessa, se on OK. Saakoot siis kasvit kasvihuoneensa, ihmisen puuronsa. Mutta opetelkoon ihminen altistamaan itsensä myös epämukavalle ja avoimelle maailmalle. Kunhan on olemassa pääsy takaisin turvalliseen tilaan.

***

Kun tätä taloa katsellaan ulkoa tieltä käsin, niin lounaan ja luoteen puoleiset ikkunat näkyvät suurina ja valoisina. Huoneessa on jo valot, pieni puuhailu on virinnyt ja talo on valaistu.Kun automaattiajastus herättää valokomeron, ulkona on vielä pimeää.

Ulkona katuvalot kiertävät taloa, mutta laajemmin vallitsee maaseudun pimeys. Ja taivaalla lentävän reittikoneen vilkkuvalo antaa vaikutelman, että valokomero laskeutui paikalleen sillä hetkellä kun valot syttyivät siihen.

Avaan komentokeskuksen kännykästäni, ja tuulet viriävät, salaatinlehdet huojuvat ja tuuletin surisee.

Barthes antaa sysäyksen, kuinka kasvihuone tulee paikaksi, jossa tehdään työtä surun voittamiseksi. Öisin se on pimeä komero, se on tärkeä tallennuspaikka. Sitten se on kirkasta, mutta se ei ole niin tärkeää kuin kasvien yhteyttäminen, se että valokomero kytee vihreää.

Jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii.


Järven jää vaikuttaa jo paikoin kestävältä, paitsi tuo virtakohta, joka etenee sillan alta ja hyytyy vähitellen selälle mentäessä. Olen ensimmäistä kertaa Petäjävedellä tämän talven jäillä. Sen paksuudeksi ilmoitetaan vain 10 senttiä. Kestääköhän se ? No, ainakin jotkut voivat mennä sinne, kunhan tietävät missä kohdin liikkua.

En tunne jääasioita kovin hyvin. Olen pelokas ja ajattelen koko ajan jään alla olevaa vesikuilua. En halua kokea mitään yllättävää. Jäällä kulkeminen on niitä harvoja asioita, joiden tulisi sujua juuri niin kuin on suunnitellaan.

Kaikki on kuitenkin OK, en ole vielä epävarmuusalueella, vähitellen olen kyllä joutumassa siihen suuntaan. Miten syvää vesi on missäkin, ja ennen kaikkea, missä jää ohenee ? Kuinkahan paljon jään ohenee lumipaikoissa, ja kuinka kauas virtaukset ulottuvat jään alla ?

Oikeastaan tämä on turvallinen järvi, kylän kupeessa oleva seisovan veden allas. Ainoa isompi virtaus menee tuosta vierestä sillan alle, riittää siis että pidän virtapaikkaa silmällä.

Kuljen hetken aivan lähellä rantaa, mutta loikkaan heti takaisin. Koska muistan, että juuri tässä on pyörteitä. Kun vettä on paljon, kaikki ei ohjaudu sillan alle, osa törmää rantaan ja pyörteilee tässä. Jäässä on takuulla ohuita kohtia.

Ensimäinen vaara on vältetty, samalla tajuan miten vähän tiedän jäiden tilanteesta. Mikä on nyt näiden jäiden kestävyys ? Veden jäätymisen tila vaihtelee paikasta riippuen. Vain virtapaikka on ainoa varma asia, ja tiedän, että sinne ei saa mennä.

Sanotaan, että ihmisen on hyvä joutua joskus epämukavuusalueelle.


Tämä pieni epävarmuus pitää erottaa todella epämukavalle alueelle joutumisesta. Se hetki, kun tajuat ajautuneesi liian pitkälle, ja rantaan on pitkä matka, et ole enää varma jään vahvuudesta. Seisot aidosti epämukavuusalueella.

Kun lumikerros peittää jään, ja kun kävelet, huomaat että sohjo tarttuu kenkiisi ja tunnet myös veden. Huomaat myös, että veden alla on toista jäätä, se rikkoutuu jalkojesi alla. Tunne on epämukava, ja sinun on pakko päättää, rämitkö sohjossa kohti rantaa, tai käännytkö kohti syvännettä, jonka yllä voisi olla kova jää.

On syytä pysähtyä tähän pohtimaan epämukavuusalueen olemusta. Täällä hallitsee veden kolme elementtiä : jää, sohjo, hyinen vesi. En tiedä tarpeeksi niiden välisestä suhteesta nyt. Epämukavaa tässä on se, että vaikka luottaisin jäähän, en tiedä sohjoa, enkä halua tuntea hyistä vettä.

Näitä tapahtuu myös ihmisten kesken, ajautumisia ohuille jäille ja epämukavuusalueille.

On tilanteita, kun en ymmärrä ollenkaan sinun reaktioitasi. Unessa vuokramökin ovi oli jumissa. Yritin päästä sisään absurdien saunan lämmitysohjeiden avulla. Tiesin, että jossain on virtapaikka, mutta en tiedä mitä tekemistä kädessäni olevalla kaukosäätimellä on asian kanssa. Olen yksin jäällä, enkä tunne järveä.

Unessa virtapaikka saattaa merkitä myös sähkövirtaa, jolla lämmittää mökkiä. Mutta siinäkin tapauksessa olen väärin varustautunut: välineet ovat vieraita, logiikka on kummaa, en osaa lukea yhtäkään ohjetta, jokainen valinta on virhe.

Sinä olet hermostunut minuun, siitäkö tuo uni kertoo ?

Yritän ymmärtää tilannetta, mutta kaikki merkit ovat outoja. Epämukavuusalue on silkkaa epäselvyyttä: erehdyttäviä merkkejä ja turhia yrityksiä hakea kanavaa, vaatimuksesi ja toiveesi sekoittuvat, ollaanko kanavallakin toinen, jäälle viittaava merkitys, ei unessa ole mitään selkeää.

Haluat minulta jotain, tai varoitat minua jostain, tiedän vain että jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii. Tämä ei ole ihmissuhdekonflikti, vaan tässä selvitellään tilannetta, sitä missä mennään.

Haluaisin kirkasta jäätä ja syvää vettä, mutta laahustan lumessa: sohjo takertuu kenkiin. Siitäkö tässä on kyse ?

Olisi syytä tehdä suora ja yksinkertaien johtopäätös. Tutustu jäähän, käy usein kiertelemässä, älä erehdy luulemaan järveä liian tutuksi. Tämäntalvinen tilanne vaatii kärsivällistyyttä.



Sadevesitynnöristä voi irrottaa jääkannen ja siitä näkee tulevan

Sattuipa kaunis uudenvuoden taivas, kylmän kirkas aivan kuin se kehottaisi ennustamaan kristalleistaan. Ennustaja yrittää katsoa kauas. Minä tuskin haluaisin edes nähdä tulevaisuuteen. En nyt, en sitä mitä on odotettavissa meille. Kaikille meille, jotka elämääni kuuluu. En juuri nyt haluaisi tietää mitään siitä: on vanhuutta ja sairautta, raskaita tilanteita lähiomaisilla.

Mutta toivon, että tulisi vielä aika, jolloin rohkenisin katsoa kristallipallosta. Ajatus, että peilautumiset kristallissa voisivat ohittaa verhot ja suojat, jotka estävät näkemästä todellista. Sitä, mitä ei näe suoraan, mutta minkä voi aavistaa silmäkulmassa. Koska silmät ovat kristalleja, jotka keräävät heijastumia.

Entä sitten, jos onnistuisin katsomaan kymmenen vuoden päähän, ja näen tämän talon kylmillään. Nämä huoneet autioina, vetoisina, valot ja arkinen lämpö puuttuisivat, kodinhajujen tilalla home. Tai vieraat ihmiset täällä asumassa, kaikki pilattu.

Tätähän ennustaminen on, kun tarpeeksi pitkälle katsoo eikä halua nähdä. Voi nähdä myös itsesä kylmänä tuolla kylmenneessä huoneessa.

Joskus kristallin kuviteltiin olevan sulamatonta jäätä. Nyt jää voisi puolestaan toimia kristallina. Katse kulkisi kuin järven pohjaan, kirkkaan jään ja veden läpi. Taivaan läpi.

Minkä tahansa läpinäkyvän kautta katsominen tekisi samoin. Jos sellaiseen nyt enää olisi mielenkiintoa. Peilistä näkisit itsesi ja ikkunasta näkisit ulos, kameran kautta voisit katsoa itseäsi ulkopuolisen silmin. Ei tarvitse kuin katsomalla katsoa, nähdä ja ennustaa. Kaikki tuo on täsmälleen sitä, minkä en halua juuri nyt paljastuvan. Paremmalla ajalla sitten.

Vuodenvaihe antoi jäätä, nyt sadevesitynnörissä on jääkansi. Siitä voi ennustaa. Onhan se kuin iso linssi, irrotettu tynnöristä ja pönkitetty oikeaan asentoon kohti taivasta. 

Sopii minulle, vaikka linssi ei olisikaan aivan kirkas, sama se minkä kristallin läpi kuvittelen. Mistä tahansa voi aina assosioida jonkinverran onnea. Ennustaminen ja toivominen ovat sama asia. Normaali tavoitteen asettaminen – tavallisesti se on lomamatka kesällä – on minulle yhtä epämääräistä kuin käsitys tulevan kesän tunnelmista.

En koe asioiden järjestyvän sillä tavalla, ne hahmottuvat haaveiden jatkuvan haihtumisen takaa. Ei päättäväinen toimeen ryhtyminen ja asioiden toteuttaminen ole muuta kuin työtä haaveiden karkoittamiseksi. Mitään keinoa ei ole, joka varmistaisi toiveentoteutuman.

Toisin on onni, jonka tuntee vain siitä, mitä ei haluaisi millään antaa pois.

Nostan joskus vielä taakan tynnörin päältä. Jääkannen kirkkaus keskipäivän auringossa olisi OK. Mutta yhtä tärkeää on hyvä asento, työtuoli, ja edessä tuo omaperäinen linssiviritys.

Korkeapaineen ansiosta öinen taivas on kohonnut korkealle, kuu on kasvava. Ja vaikka taivas ei välitä meistä, se on ikuinen ei se seuraa vuosien kulkua.

***

Tilaa Risto Niemi-Pynttärin almanakka, se yrittää kiteyttää jotain olennaista vuodenajoista

Kemistinero Robert Boyle 1600-luvulta käsitteli jään luonnetta

Robert Boyle, renessanssin Englanti ja modernin kemian esivaiheet. Hän tutki jopa jäätä. Kun Boylen varhaisvaiheeseen kuuluva New Experiments and Observations Touching Cold (1665) painettiin oli kylmä talvi.

Robert Boyle parka. Hän ei tiennyt vaikeuksista, joita talvella tutkimiseen liittyi. Hän kärvisteli Lontoossa koska muutamat jäähän liittyvät kokeet oli häneltä vielä tekemättä, ne voitiin tehdä vain talvella. Laboratorioissa ei 1600-luvulla osattu tehdä jäätä.

”Minun oli pakko odottaa ja hyödyntää pakkasta (joka on ollut pitkään harvinaista)”, Boyle kirjoitti. Pakkaset tulivat myöhään, jäätä syntyi, mutta se puolestaan vaikeutti kirjan painamista: ”kylmyys saavutti jonkin ajan kuluttua sellaisen asteen, että se vaikutti kostutettuun paperiin ja pysäytti lehdistön toiminnan pitkäksi aikaa”. Painoarkit olivat kuohkeita, jotta muste tarttuisi niihin, mutta ne olivat myös kosteita. Paperi jäätyi.

Boyle kirjoitti ja teki kokeita jään kanssa ”pakkaskauden ensimmäisellä tai toisella viikolla” ennen vuodenvaidetta. 1664 lopulla hän esitteli otteita käsikirjoituksesta Royal Societylle. Boyle vakuutti, että teos tulee julkaistavaksi heti kun sää sallii painamisen.

”Kylmä on niin karu aihe”, kirjoittaa Boyle teoksensa alussa, mutta nämä harvat kokeet ovat sekä ”hämmästyttävän kauniita” että ”erittäin merkittäviä”.

Boyle myönsi kylmää koskevan työnsä puutteet mutta sanoi silti, ettei tekisi niitä enää tarkemmin, sillä ”en ole koskaan käsitellyt luonnonfilosofian osaa, joka olisi ollut niin hankalaa ja täynnä vaikeuksia kuin tämä ”.

Meille veden muuttuminen jääksi on meille liiankin tuttua, mutta siellä, missä ilmasto on lämpimämpi, ihmisiä on aikoinaan pidetty valehtelijoina, jos ovat väittäneet sellaista. Mutta tutkijan täytyy tarkastella ja ihmetellä ”miksi niin suuri rakenteen muutos, kuin jäätyminen, voi tapahtua”.

Boylen oma käsitys oli aluksi, että tuuli aiheuttaa jäätä, pian hän luopui siitä. Sitten hän tutki mitkä objektit jäätyvät helposti, mitkä huonosti ja mitkä objektit saavat vieressä olevankin jäätym̈́ään. Hän kysyi, onko kylmyydelle luontaista nousta ylöspäin vai painua alaspäin.

Boyle kokeilee eri muotoista ja kokoista jäätä. Hän jäädyttää vettä metalliputkessa ja saa jääsylintereitä. Hän kokeilee jään sulattamista erilaisilla hapoilla, ja huomaa että parasta on suola. Boyle jatkaa kokeita, hän saa suolan avulla puupalasen jäätymään kiinni jäälohkareeseen. Hän ei ymmärrä mitä tapahtui.

Boyle käyttää myös jäälevyjä arvioidessaan jään kestävyyttä. Hän huomaa, että jos lasinsirulla raapii jäätä tarpeeksi syvälle, niin paksukin jää rikkoutuu: jopa sellainen joka muuten kestää ihmisen painon.

Boyle kuuntelee jäätä. Sisälle lämpimään tuodut jäälohkareet päästivät kiinnostavia ääniä: ”ikään kuin niihin tulisi pieniä halkeamia”.

Vesi ei ole ainoa neste, jota Boyle yrittää jäädyttää: hän kokeilee virtsaa, olutta, maitoa ja viinietikkaa, mutta viini jähmettyy kaikista hitaimmin.

Eräältä Venäjällä asuvalta intellektuellita hän kysyi, vaihteleeko jään tiiviys kylmyyden mukaan. Tämä vastasi, että Venäjällä jää on paljon kovempaa kuin Englannissa.

Boyle pohtii, onko Nova Zemjan jäässä havaittu sinivihreä väri luontainen vai jostain aineesta johtuva. Hän ei itse matkusta pohjoiselle napapiirille, ja tukeutuu kirjallisuuteen, joissa kerrotaan jäävuorista.

Hän ei epäile, etteikö meressä kelluisi ”suuria jääsaaria”. Mutta hän ei usko, että merivesi jäätyisi vuoreksi, vaan niiden täytyy olla suolatonta jäätä. Hän päättelee, että merellä ajelehtivat jättimäiset lohkareet ovat mantereelta irronneita. Hänen uskoo, että arktiset matkaajat puhuvat totta väittäessään, että tämä jää on ”makeaa ja juotavaa.”

Boyle ihmettelee kuinka arktinen jää voi olla jossain äärettömiin asti tasaista, ja jossain se muodostaa ”pelottavia kukkuloita”.

Hän uskoo, että jää kasvaa sen päälle putoavan lumen vaikutuksesta . Hän ihmettelee, ovatko tällaiset jääkukkulat kiinteitä tai valtavia kasoja. Onko ehkä vesi ja kylmyys ovat liimanneet palat yhteen? Jos ne ovat syntyneet valtavista jääpaloista, niihin on varmaan jäänyt onkaloita.

Boylen ei tarvinnut tehdä muistiinpanoja, hänellä oli niin hyvä muisti, mutta silti hän päätti tehdä niin. Hän kirjasi ajatuksia ja sitaatteja irtonaisille paperiarkille eivätkä ne olleet missään järjestyksessä.

Johdonmukainen tutkimus tarkoitti järjestelmällistä toimintaa jo 1600-luvulla, mutta Boyle näyttää toimineen luovasti ja epäjärjestelmällisesti. Sekavat lappuset olivat osa hänen mielessään olevaa järjestystä. Ne olivat hyvässä järjestyksessä vain hänen muistissaan.

Jotkut kylmää koskevista kokeista Boyle kirjasi ”muistiinpanoina vihkoon, johon olin heittänyt ne omaan yksityiseen käyttööni”. Hän ei kiistä, että työ näyttää huolimattomalta, mutta vakuuttaa että kokonaisuus on hallussa. Boylen kuoleman jälkeen saatiin havaita, että hänen paperinsa olivat todella kaaoksessa. Kukaan ei löytänyt niistä järjestystä.

Referaatti jäätä käsittelevästä esseeteoksesta. Nancy Campbell The Library of Ice, Readings from a Cold Climate, 2018, VI luku

Lumikiteen kuvaaminen

ks myös LUMIPEITTO, talvisten tekstien valikoima

Kylmä voi saada otteen kaiksesta missä on kosteutta, kattaa sen kiteisin kuvioin. Kylmä voi saada otteen vaikka ilmasta, ja muuttaa se lumeksi. Onko ihmisen kosketus samanlainen ? Valokuvaaja tarkastelee laskeutuvia lumihiutaleita, näkee kiteitä joiden geometriset ulokkeet takertuvat toisiinsa. Mutta lumikiteet voivat haihtua ilmaan, jos on liian kylmä sää.

Valokuvaaja tietää, että käden tai sormen pinnalla kiteet sulavat. Niitä on vaikea käsitellä kuvaa varten, ihminen on liian lämmin. Valokuvaaja epäilee, voiko jopa linssi olla liian lämmin lumikiteen lähikuvaan. Polttolasi se ei ole, mutta sen tiedämme, että valo on lämpösäteilyä, eikä siis valokuvaa voi edes saada ilman lämmön luomaa valoa.

Ensimmäinen lumihiutaleiden valokuvaaja Wilson Bentley (1865-1931) huomasi, miten vaikea on ottaa rakennekuvaa lumikiteestä. Hän rakensi mikroskooppikameran, ja sille telineen, mutta lumikiteet sulivat kuvauslevyllä vaikka hän työskenteli ulkona. Bentley kokeili monia keinoja ja huomasi, että jopa hengitys vaikuttaa lumikiteeseen. Niinpä hän työskenteli hetken kerrallaan: järjestelyvaiheessa minuutista viiteen minuuttiinennen kuin jääkide sulaa alustalleen. Ja sitten kuvan ottamisen aikaan – niin kauan kuin jaksoi pidättää hengitystään.

Vähitellen Bentley omistautui täysin lumi- ja jääkiteiden kuvaukselle, perehtyi niiden kauneuteen. Silti hän toimi alkuperäisen intohimonsa mukaan, meteorologian näkökulmasta. Tutkijana häntä ei kiinnostanut pelkkä yksittäisen kiteen taskastelu, ei vaikka valokuvaajana hän teki pelkästään sitä.

Bentleyn intohimonsa olivat lumisäät, sateet ja tuulet. Tutkijana hän asetti kysymyksensä aina sään näkökulmasta. Hän kysyi, mitä ovat lumisateet. Hän oletti, että ainoat ratkaisevat tekijät ovat ilmassa: lämpötila ja sen vaihtelu, kosteus ja happipitoisuus. Kiteisiin vaikutti myös korkeus ja ilmanpaine, sekä niiden vaihtelu. Bentely kirjasi tarkasti tämän kaiken, ja liitti tiedot lumikiteistä ottamiensa kuvien yhteyteen.

Vähitellen Bentley alkoi epäillä, että sään lisäksi pelkkä ihmisen läsnäolo vaikutti lumikiteisiin. Kyse ei ehkä ollut pelkästään lämmöstä, vaan myös ihmisen katseesta ja kamerasta tallennusvälineenä.

Jääkiteiden rakenne kertoi Bentleylle jotakin ilman luonteesta, teki näkyväksi eri kylmyysasteet ja tallensi ne symmetriseen muotoon, jäätäviin ilmakanaviin, joita voitiin tarkastella mikroskoopilla.

Ehkä lumikide siis itsekin oli eräänlainen vedos ?

”Koska vesi on magneettinen aine ja altis polaariselle hylkimiselle, sillä on oletettavasti taipumus järjestäytyä siten, että se asettuu sähkömagneettisten napojen väliin ja niihin nähden suorassa kulmassa. Tämä kasvulinjojen asettuminen vastakkain suuremman magneettisen voiman linjoihin nähden pakottaa lumikiteet kasvamaan pääasiassa ulospäin niiden ekvatoriaalisten halkaisijoiden ja sekundaaristen napojen suuntiin.”
Näin Bentley kirjoitti näyttelyluettelossa, nimeltään Snow Beauties, 1916.

Voin kuvitella, miten varovaisesti kuvaajan tulee toimia, että hän saa tuon kimaltelevan kaunottaren kuvauslevylle. Bentley kokeili monia keinoja, mutta päätyi lopulta käyttämään sulkaa. Se oli hellävaraisempi kuin pinsetti, tai kynän kärki. Kuvittelen, että hän valitsi oman sulkakynänsä, ehkä 1910 luvulla niitä löytyi vielä kirjoittajien työhuoneista. Hän tarttui kynäsulkaan väärinpäin ja siirteli höyhenkärjellä lumikiteitä kimalteleviin asentoihin. Bentley oli selvästikin runoilija.

Miten helppoa olisi hyväksyä hieman sulanut ja uudelleenjäätynyt kide, varsinkin jos se olisi kauniimpi kuin jyrkän geometrinen alkuperäiskide. Ehkä Bentley näki jäisissä kiteissä jotain, mitä muut eivät nähneet, sillä hän omisti koko elämänsä lumikiteille. Jollekin tavoittamattomalle omistautuminen on aina ollut yleistä, silloin kyse on ollut jostain äärettömän arvokkaasta. Benley löysi kuitenkin jotain mikä oli tavallista, vähäpätöistä, mutta tavoittamatonta.

Toisaalta, miksi pysäyttää lumihiutale valokuvaan, kun voiosi katsella sen sulamista, ajatella hetkeä ja katoamista. Sen sijaan, että ikuistaisi parhaan muotoisen lumikiteen, voisi antaa lumihiutaleen laskeutua, hakea kuvattavaksi sitä kohtaa iholla, mikä olisi paras vastaanottamaan lumihiutaleen,

Voin kuvitella että Bentley ei erityisesti odottanut kevättä, vetiseksi muuttuva lumi on surkeuden perikuva. Loska on mahdollisimman kaukana siitä hiljalleen leijuvien lumikiteiden alueesta, josta Bentley löysi kylmän päivänvalon ja vangitsi jääkiteitä kuviin.

Kaikesta välittyi, miten Bentely aivan villiintyi: hän toi jääkiteet tutkimukseen, samalla hän toi jääkiteet taidemuseoihin ja tavallisen kansalle hän järjesti diaesityksiä. Mitä hän tahtoi sanoa, heijastaessaan jääkiteen kuvia seinälle ? Katsokaa, tavallinen lumihiutale näyttää tällaiselta, eikö olekin ihmeellistä.

On aivan johdonmukaista, että Bentley sekosi lumikiteisiin. Hän oli näyttänyt maailmalle mikroskooppikameran paljastamia ihmeitä. Mutta yksittäisten lumikiteen kuvien jälkeen hän yritti siirtyä useamman lumikiteen ryhmäkuviin. Mutta koska toisiinsa tarttuvien lumikiteiden kuvaaminen ei tuolloin ollut mahdollista, hän teki sommitelmia joissa yhdisteli erillisiä kuvia. Tutkijat menettivät heti mielenkiintonsa, Bentleyn katsottiin siirtyneen valokuvataiteen puolelle, mutta tuloksia ei pidetty ertyisen mielenkiintoisena.

Bentely oli tarkastellut lumikiteitä niin kauan, ja kehittynyt koko ajan niin, että hän saattoi jo väittää osaavansa lukea lumikiteiden muodostamia merkkejä. On mahdollista, että tässä vaiheessa Bentley tarkasteli lumikiteitä jo suurentavien silmälasien läpi. Ne näyttivät hieroklyfeiltä, tai kiinalaisilta kirjainmerkeiltä. Ne olivat hyvin kauniita, hyvin kiinnostavia, eikä häntä tuntunut haittaavan lainkaan se, että lumikiteiden kielestä ei löytynyt minkäänlaisia merkityksiä.

rniemi@gmail.com

Avaruus on syvää, kirkasta jäätä (Swedenborg)

ks. myös muita tähtitaivaaseen liittyviä tekstjä

Lumi hehkuu himmeänä kuin lasillinen maitoa, mikään ei rajoita lapsen havaintoa. Miten lumihiutaleista tulee valkoisia, kysyi Emmanuel. Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä.

Valonsäteet ovat uponneet kinokseen, Emmanuel näki siellä kuohkean enkelin.

Kun hän heitti lapiollisen ilmaan, se oli kristallipölyä kuin tähtitaivas yöllä. Miten kiteet asettuvat toistensa päälle, hän kysyi, miten kimallus laskeutuu valkoisena lumena.

Emmanuel Swenenborgilla oli kosmisia näkyjä jo nuorena, isä piti häntä Luojan lahjana, hän pääsi Uppsalan yliopistoon vuonna 1703, jo 15-vuotiaana. Kun Emmanuel valmistui tohtoriksi, hän oli 21-vuotias ja kansainvälisesti tunnettu The Principles of Chemistry (1721) -teoksen kirjoittaja. Monien muiden aiheiden lisäksi hänen neroutensa suuntautui kosmoksen ja jään suhteisiin.

Swedenborg päätteli, että avaruus on läpinäkyvää mutta kovaa läpitunkematonta jäätä, kuten kristalli. Hän päätteli, että avaruuden täytyy olla kirkasta, syvää jäätä. Öisin kun tutkija voi tarkastella tähtitaivasta, hän saa todistaa, kuinka avaruus kimaltelee kiteisenä, ja hitaasti liikkuen kuin kiinteä jääkansi liukuisi maan yllä.

Ties mihin Swedenborgin ura tutkijana olisi kehittynyt, ellei kristallin, jään ja avaruuden lumo olisi harhauttanut hänet.

Tutkimuksissaan Swedenborg oli edennyt jo vesimolekyyleihin, kun hän koki ratkaisseensa arvoituksen: kylmyys saa molekyylit asettumaan kiteiksi. Ja koska jää kiteytyy kuin kristalli, niillä täytyy olla jotain yhteistä. Innostuksessaan hän ei ymmärtänyt, että latinan kieli oli harhauttanut hänet – sana chrystallus viittasi jäähän, eikä hän huomannut todistelleensa vain kieleen liittyvää uskomusta.

Silti Swedenborg tunnettiin tarkkana ajattelijana, hänellä oli uskomaton kyky löytää symmetrioita hahmottomina pidetyistä asioista. Uskottiin, että on vain ajan kysymys, milloin hän todistaisi kokeiden avulla kristallin ja kosmoksen vastaavuudet. Niin ei käynyt: hänen löytämänsä symmetriat eivät merkinneet mitään.

Swedenborg ei koskaan luopunut käsityksestään, että kosmoksessa vallitsee kristalli. Siitä johtuu kristallipallon keskeinen rooli ennustuksissa .

Swedenborgin erehdys oli runoilijalle tyypillinen: sanat glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Jäätikkö viittaa lasin kaltaiseen läpinäkyvyyteen.

Näin siis jää, kristalli, lasi ja kosmos ovat kielen tasolla liitetty yhteen jo aikaa sitten.

Ruudun täydeltä elotonta sirisevää valoa

Tammikuinen päivä on vain hieman edellistä pitempi, oikeastaan venyvämpi muttei täydempi. Lämmötön valo venyy ja viipyy, päivät laihtuvat.

Huonekasvit elävät vähäisellä valolla, kituuttavat ikkunan luona odottamassa. Ne painautuisivat ikkunaa vasten kuten ihminen, joka on odottanut väsymykseen asti, ja koska ketään ei tule, hän lepää kasvot kiinni ikkunassa.

Jostain tulee lause: ikävä painuu koko voimallaan ikkunaa vasten.

Eloton valo venyy, viipyy, ei tuo mitään uutta, valo vain tekee kuolemaa päivä päivältä pitempään. Kävelin jäällä pyryssä, oikeastaan tyhjyydessä. Kaukaa katsottuna lumipyryt kehkeytyivät ja tyyntyivät nopeasti, puuskaisina hahmoina. Varjottomia ne olivat, lumi oli puhkivalkoista ja aivan sävytöntä, lumipyryt syöksähtelivät läpikuultavina haamuina, ja läpikulkevina. Kulkiessa liika valo värisi silmissä, eikä missään tuntunut olevan mitään kiinteää.

Kun kirjoitan, tietokoneen ruutu värisee blankona. Kun menen ikkunaan ja yritän lepuuttaa silmiäni, mutta samanlaista valoisaa sirinää on sielläkin.

Lumen kimallus ja molekyyli

Lumen ihmettelyä sekä pilvisellä että aurinkoisella säällä ! En vielä tiedä kumpi vie pitemmälle, tämä maidonvalkoisen himmeä hehku vai kimaltelevan hangen säteet. Pilvisäällä valonsäteet uppoavat lumen kuohkeuteen, ja ne hajoavat niin syvälle, että syntyy lumivalkoinen. Aurinkoisella säällä on tarjolla kiteitä ja kontrasteja mutta myös lumoutumista, mikä saattaa tehdä ihmettelystä tolkutonta. Maailmankaikkeus piilee lumenkimalluksessa.

Lumikiteet, jään läpinäkyvyys, jääkiteiden prismat, niiden symmetriset pienmuodot! Oli tutkijoita, jotka pitivät näitä kidemuotoja todistuksena siitä, että maailmankaikkeus on matemaattinen. Oli toisia, jotka muistuttivat: jää on kylmyyttä, elottomuutta: siellä minne jää leviää, mikään siellä ei kasva eikä elä. Kiteisyys on kaunista mutta kuollutta, sen heijastuksissa valo ei muutu vihreydeksi, kimpoilee vain peilipinnasta toiseen.

Mutta miksi lumi tekee muodostelmia, jotka ovat kuin elävää kasvillisuutta? Vastasatanut lumi puitten oksilla saa ajattelemaan kukkimista, valkoista kukkien ryöppyä. Ja samalla tyhjää, kukkimisen näköistä mutta hedelmätöntä loistoa. Kukkien haamuja.

Alituinen luonnon ihmettelijä, Thoreau, hämmästyi huurteisen jään äärellä, ja sanoi: lehtien haamuja. Huurteen ornamentti, kuurankukat, eivät näytä kukilta vaan lehtien abstraktiolta. Huurrekuviot symmetrisesti haaroittuvan lehden kaavana – tai haamukuvana, kuin kuolleet ja maahan romahtaneet lehdet kummittelisivat, ilmestyisivät ikkunaan läpikuultavina ja vailla ulottuvuutta.

Minulle riittää kuusenneulasten kalanruotokuviot, ja vastaavat huurteen tekemät ornamentit. Ällistyin siis aikalailla, kun luin että esimoderni ajatus universumista kristallina ja kidemuotoina oli siirtynyt nykyisiin teorioihin atomeista ja molekyyleistä. Sitä on aines; se koostuu tietyllä tavalla, kiteen sukuisesti yhteen liittyneistä molekyyleistä. Kemiastaan aines tunnetaan, se on selvää, mutta alkemistien lähes hyödyttömältä vaikuttava kristallikiteiden pähkäily, ja niiden jäljentäminen sekä muotojen tutkiminen – siirtyi yllättäväksi molekyylijutuksi ihan oikeaan kemiaan.

jäljellä lintujen ohuet vihellykset

18.1. ”Aamun pimeä sini, taivas on jo himmeän valoisa. Koulupojat hakevat reittiään valkoisessa sohjossa, tyttö ilman takkia pinkaisee asemalle. He ovat karskia väkeä. Linnunlaulusta on jäljellä vain ohuet vihellykset, ne tulevat paljaitten puitten suunnasta, ja minä olen valppaana keräämässä jokaista elämän ja luonnon merkkiä aivan kuin asetellakseni kauneutta ja kiviesteitä vähentämään tuskaa.”

Horatio Claren aamutaivaita voisi keräillä, mutta lopulta muistikirjaani tarttui vain muutama. Tammikuun keskivaiheilla 18. ja 19. päivä ollaan jollain rajalla, vähäisenkin kauneuden hakeminen, luonnon tuoma ilo alkaa tuntua mitättömältä.

19.1. ”Kamppailu kiihtyy. Aivan kuin olisi suljettuna harmaaseen lumipalloon joka pyöriessään kerää tappioita. Vaikka miten paljon peseydyn, haisen silti likaiselta junalta ja pakokaasuilta, talvelta. Silmä hakee epätoivoisesti valoa ja kauneutta, mutta nyt talvi on kurja, ei anna muuta kuin laskuja. Tulos on mitäänsanomaton.”

Horatio Claren masennuspäiväkirjassa luonnon kuvaukset kuitenkin lisääntyvät tammikuun loppua kohden. Kamppailu kiihtyy kunnes elämä alkaa taas tuntumaan siedettävältä. Claren Light in the Dark, a Winterjournal (2018) sai kiitosta Britanniassa eikä pelkästään aamutaivaiden kuvauksesta, vaikka niitä teoksessa on runsaasti. Hän on paitsi arvostettu matkakirjailija, myös luonnon kuvaaja. Jokseenkin hämmentyneenä odotan Horace Claren maaliskuussa ilmestyvää teosta Hevy light, Journey through Madness, Mania and Healing.

Kun chrystallus tarkoitti jäätä

Miten lumihiutaleista tulee valkoista lunta, millaisin heijastuksin kiteet asettuvat toistensa päälle; kuinka valo tulee lumessa aineen kaltaiseksi ?

Päivällä lumi on valoa, voin lapioida sitä. Voin ajatella kuinka valonsäteet uppoavat lumen pintakerrokseen, hajoten niin täysin että syntyy lumivalkoinen. Himmeänä kuin maitolasi mutta kirkkaampana, niin että tuntuu kuin lapioisin kristallipölyä.

Kristallin ja jään samankaltaisuus on hämäävää, jopa latinan sana chrystallus viittaa jäähän. Tämä kristallin jäämäisyys on harhauttanut monta muuten niin tarkkaa ajattelijaa väittämään, että vuorikristalli olisi pysyväksi muuttunutta jäätä. Kristallilasin valmistus, lyijyn ja lasin sekoituksena, tunnettiin tosin jo 1600-luvulla. Mutta siloinkin vuorikristallia pidettiin jäänä, sen ikuisena muotona. Oletettiin siis, että ikijäätä voisi seurata vielä yksi, odotettu metamorfoosi, jää joka ei voisi sulaa lainkaan.

Kristallin tutkijoista humin ja merkittävin oli Emmanuel Swedenborg. Hän oli nuorena kristallin ja kosmoksen suhteille omistautunut tutkija. The Principles of Chemistry (1721) teoksessaan hän esitti hypoteesin, että kosmos on jäätä, ja sellaisena läpinäkyvä ja kiteinen kuten kristalli. Ajatus jäi hypoteesiksi, mutta koko 1700-luvun ajan sen sanotaan olleen vallitseva hypoteesi ja tutkijat yrittivät tehdä läpimurtoa asiassa. Yrityksistä luovuttiin vähitellen, todistukset kristallin ja kosmoksen yhteydestä jatkuivat 1800 -luvulle asti.

Swedenborg itse ei kait koskaan luopunut teesistään, vaan siirtyi tieteestä mystiikkaan. On täysin mahdollista, että kristallit olisivat portaaleja, hän uskoi. Mystikkona hän tarkastelikin kristallista käsin niitä lakeja, jotka määräävät tulevaisuuden.

Yritän löytää selitystä sille, miksi lumi tuntuu viilentävän säätilaa – vaikka niin ei oikeastaan ole. Ehkä lumen hajussa on viileyttä, se tuntuu kylmältä. Ja tästä tekisi mieli tehdä johtopäätös, että lumi huokuu kylmää ja viilentää säätä.

Glacery, jäätikkö, viittaa läpinäkyvään lasiin. Glas ja glacery palautuvat jäätä merkitsevään latinan sanaan glacia. Halu löytää tie kristallista kosmokseen on vaikuttanut myös siihen, miten suuret napajäätiköt on kuviteltu. Ne ovat olleet havaittavan maailman viimeinen raja, siirtymä läpinäkyvästä näkymättömään. Tuo ero siirtyy kauas ja muuttuu horistontin kaltaiseksi; siirtymä lasijäätikköstä kristalliseen lasitaivaaseen oli houkuttavaa sijoittaa pohjois-ja etelänavalle.