Tekijä: Risto

Jouluaika ja pähkinöitä paahtuu

On varsin osuvaa, että pähkinäpensaan siemenet itävät parhaiten jos ne ovat kylmässä joulusta kevääseen, siis koko talven. Joulun alla sain kirjeen Mustilan arboretumista ja siinä niitä oli, euroopanpähkinäpensaan siemeniä. Siis ihan syötäviä pähkinöitä; sillä erotuksella, että ne ovat kasvaneet Suomen kylmissä oloissa ja otollisia kasvatettavia.

Pähkinät ovat aina kuuluneet jouluun, sitä edeltäneeseen Yuleen ja Saturnaliaan. Pähkinöiden murtaminen pähkinänsärkijällä, paahtaminen ja pureskelu on joulun ytimessä enemmän kuin kinkku. Pähkinät kuuluvat sekä aterioille että lahjojen joukkoon.

Vanha tapa ”nakata” joululahjoja periytyy ehkä pähkinöistä. Ruotsin ”julklapp” sai nimensä siitä, että heitettiin lahjapaketti kuin kalikka. Se lensi ovanraosta ja mätkähti tuvan lattialle; heittäjät pakenivat kuin pahainen tonttulauma. Tämän edeltäjänä arvellaan olevan tapa heittää ovenraosta kouralliset pähkinöitä joulutervehdyksenä. Näin tehtiin ainakin pähkinäpensasalueilla Saksassa ja Eteläruotsissa.

Espanjassa ja muualla Etelä-Euroopassa puolestaan mätkittiin kepillä pässiä muistuttava pussi tai pässi rikki, että sieltä valui pähkinöitä ja karkkeja. Luonnollisesti karkit oli kääritty suojapaperiin, kuin pähkinänkuoreen. Niitä saattoi myös heitellä ja varistella lapsille karnevaaleissa sekä muissa juhlissa.

Pähkinöiden varistaminen puusta – niiden murtaminen ja paahtaminen – on ollut iso asia talvikauden alussa. On pakkanen, on nälkä, ja silloin pähkinäpuuta varistamalla saattoi saada niskaansa lupaavaan ropinan. Sitä seuraa pähkinöiden paahtaminen nuotiolla, ja se tuttu popsiminen jota ei voi lopettaa.

Tämä on helppo kuvitella. Tosin Richard Powers on kuvannut tällaisen pähkinäkiihkon The Overstory -romaaninsa alussa. Ollaan Amerikan länsipuolella, siirtolaisaalto vyöryy karavaaneina sisämaata kohti, jossa on vapaata maata farmareille. Ja silloin, jos sattui olemaan alkutalvi, kohdattiin pähkinälehtoja, jotka eivät kuuluneet kenellekään, ja joissa kulkijat löysivät sitä parasta ja ravitsevinta – ja he joutuvat pähkinäkiihkon valtaan.

Powers kuvaa, kuika miehet heittää jysäyttävät isoja kiviä päin puun runkoa niin, että pähkinät varisevat. Myös H.D. Thoreau koki myös tämän kiihkon. Tosin hän kammoksui sitä, että puita kivitettiin: ”puut ovat meidän isovanhempiemme vanhempia. Jos tuntisitte Luonnon salaisuudet paremmin, olisitte inhimillisempiä niitä kohtaan.” Vaurioituneet puunrungot olivat kivityksen jälkeen alttiita kaikenlaisille taudeille. Mutta vielä kesti yli puoli vuosisataa, ennen kuin Amerikan mantereelle kulkeutui virustauti, joka hävitti lähes kaikki silloiset pähkinäpuut.

The Overstory -romaanissa seurataan puita. Pähkinäkiihkon aikaan syntyy myös norjalais-espanjalainen avioliitto, ja suku jonka vaiheita Powers kuvaa niin pitkään, kuin suvun toteemi – pähkinäpuu – on voimissaan. Norjasta lähtenyt nuorukainen toi länsirannikolta kourallisen pähkinöitä Iowan tienoille ja niistä kasvoi puut talo luokse.

Pähkinäpuilla on ollut merkityksensä Pohjois-Amerikan demokraattiselle historialle. Powersin romaanin lisäksi tämä välittyy, esimerkiksi Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -romaanista, ja retkestä metsään joulun alla, pekaanipähkinöitä keräämään. Truman kertoo, kuinka hän keräsi mummonsa kanssa työntökärryllisen pähkinöitä hedelmäkakkuja varten: jouluna kakkuja jaettiin kaikille, tutuille ja tuntemattomille.

Myös Walt Disneyllä olisi ollut mahdollista kunnioittaa pähkinäpuuta Tuhkimo-animaatiossa. Grimmin sadussa Tuhkimo nimittäin seitoi pähkinäpuun alla, kun hänen ylleen varisi jotain, joka osoittautui tanssiais-asuksi. Disney suosi hyvää haltijatarta ja taikasauvaa. Pähkinän ystävät saavat hyvityksen vasta paljon myöhemmin, kun Hessu Hopo muuttuu taikapähkinän avulla superhessuksi.

Pähkinäpuun alla seisoessa hänen ylleen varisee se hieno tanssiaisasu, joka tuo hänelle onnen.

Tavallaan pähkinäpuun alla kaikki ovat vertaisia, kuten Tuhkimo tanssiaisissa, kuten mielin määrin paahdettuja suolapähkinöitä nauttineet siirtolaiset amerikkalaisessa pähkinälehdossa. Tai kuten jouluna, kun kuusi varistaa lahjat oksiensa alle. Onkin sanottu, että pähkinät olivat syötävien joululahjojen vanhimmat edeltäjät.


Haukka juuttui pensasaitaan

Kylmien talvipäivien ja lumipeitteen aikaan. Tänään puoleltapäivin haukka juuttuneena orapihlaja-aitaan, enkä osannut auttaa sitä. Varpunen ja tiainen pysyttelivät hiljaa syvällä alaoksistossa (toisin kuin silloin, kun taivaalle ilmestyy jokin haukka ja ne antavat varoitusääniä). Nyt ne eivät hiiskahtaneetkaan.

Ne olivat suojassa paikollaan. Haukka olisi ehkä siepannut toisen jos olisi havainnut liikahduksen. Pelko oli aistittavissa – ja hetki oli jännitteinen, uhrilinnun avuttomuus. Se piti pikkulintuja silmällä koko ajan pyristellessään vapaaksi. Kun se vähitellen pääsi irti, se lennähti läheiseen lehmukseen, viipyi siinä lyhyen hetken ja lennähti pois. Sillä ei ollut täällä enää mitään saatavissa. Sen jälkeen kesti vielä hetken ennen kuin pikkulinnut uskaltautuivat esiin. Ensin pyrähti tiainen tarkkailemaan tilannetta lehmuksen ylimmältä oksalta, sitten varpunen pudottautui maahan jatkamaan ateriaansa. (ks. Salzinger)

Aamut vaalenivat hitaasti

Korkeapaineesta syntyi vaikutelma aivan kuin ilma kaikkoaisi, tähtien kylmät tulet sekä kuu näyttivät etääntyvän, jäljellä oli syvä ja laakea maljamainen avaruus, jäätynyt ja pirteä. Aamut vaalenivat hitaasti, olivat kauniita. Ensin oli ripaus jäätä, sitten kahden päivän kuluttua valkoista kuuraa. Päivännousun aikaan tien takainen niitty oli jäässä, jättäen komean, tumman puron kiemurtelemaan sulana puitten alta kohti laaksoa.

Yökävelyn alku

Koko sen kylmän päivän ajan pysyi lakeudelle levittäytynyt maaseutu seisahtaneena, pysähtyneenä. Viisi astetta jäätymispisteen alapuolella, maa pieksettynä. Pilvet pidättivät lunta joka ei satanut. Lähiöiden koulut oli suljettu, ihmiset kotiin jääneinä, jalkakäytävät liukkaina, ja tiet mustaa jäätä. Aurinko kuljetti ohutta paperia taivaan yli. Sitten, juuri ennen pimeää lumi tuli – sitä putosi viisi tuntia taukoamatta, sitä kertyi nelisen senttiä tunnissa.

Olin pöytäni ääressä sen illan, yritin työskennellä, sään takia levottomana pysähtelin, seisoskelin, katselin ulos ikkunasta. Katuvalo avasi keltaisen kiilan, jonka läpi lumi laskeutui, lihavat hiutaleet kookkaita kuin hehkuvat hiilet.

Kahdeksan aikoihin lumisade hellitti. Tuntia myöhemmin lähdin kävelylle, termospullossa lämmintä punaviiniä. Kävelin pari kilometria pitkin pimeää syrjäistä tietä missä lumi oli puhdasta ja vailla jälkiä. Asutus harveni.  Jossain verhot syrjässä ikkunoista, perheillat menossa, tv-vastaanotinten välke ja vellonta. Kylmä tunkeutui kuin piuha syvälle nenääni. Tähtien joukko, kuu valeli kaiken hopeallaan.

Aurora borealis

Istahdimme ystävien kanssa lumeen odottamaan, pahvialustat allamme, sitten joku osoitti taivasta. Ohut valoraita oli ilmestynyt järven ylle. Minua huimasi. Se oli aluksi tuskin näkyvä, välkkyvä käärme, joka heräili; pian se alkoi kasvaa ja liikkua. Ensin nauha venyi horisontissa, sitten molemmat päät haihtuivat näkyvistä ja keskeltä nousi juova, joka jakoi taivaan kahteen osaan. Valo huojui voimaa uhkuen keskitaivaalla, sen sävy vaiheli sinisen ja vihreän välillä. Ilmiö toi mieleeni madon, joka hitaasti venyen ja kiemurrellen eteni maaperässä. 

Kun nauha laajeni, se näytti kokoavan itseensä ilmakehän hehkun. Se heijasti turkooseja meren sävyjä; limenvihreää sammalta, sähkönsinistä kobolttia, merisimpukan helmiäistä. Tällä hetkellä koko universumi näytti lipuvan ohitseni, aivan kuin olisin ollut keskellä isoa kaasupolttimoa, jonka reunoilta liekit nousivat ylleni.

Tietää, aavistaa

Siipien suhinasta aavistan, että isoja lintuja lentää hitaasti ylitseni. Kuulen siipien rytmikkään liikkeen,  ei ole vielä täysin pimeää, silti en erota niitä mustalta taivaalta. Joutsenet töräyttävät toisilleen, ja ymmärrän, että niitä on kaksi. Olen tullut mökistä ulos ja astelen nurmikolla, en näe edes jalkojani, mutta järven takana kajastaa vielä hetken.

Kokemus öisellä metsäpolulla

Astuimme polulle, joka veisi pimeän metsän läpi. Oli sen verran valoa, että puitten ääriviivat näkyivät, ja kuitenkin niin pimeää ettemme erottaneet mitä puita ne olivat. Ne muodostivat hahmoja, joista emme pitäneet. Noita vääntyneitä, kurkottavia ja kiinni tarttuvia – kauhukertomuksista tuttuja – jotka herättivät meissä alkukantaista pelkoa, niin että huomaamatta kehomme jännittyivät, ja harhaiset kuvat saivat meidät aavistelemaan sitä jotain, mikä meitä ympäröi.

Kuinka saada pirulta omansa takaisin ?

Pirulta ei koskaan saa takaisin sitä, mitä se kerran on ottanut. Kerrotaan, että silti eräs isoisä oli onnistunut – tämä tapahtui kammottavan pimeänä yönä, kaukana Ukrainassa. Hän käytti neuvottelupöydissä kultakolikoita, ristinmerkkejä, siunauksia, kortilla huijaamista, tarmokasta uhkailua sekä nyrkin paukutusta niin, että onnistui.

Tiedetään, että Ukrainan presidentti, Vlododymyr Zelenskyi  on luvannut neuvottelevansa  ”vaikka itse pirun kanssa” että rauha saataisiin. Sopiva neuvotteluyö on käsillä. Kannattaa siis lukea kuinka Nikolai Gogol, tuo ukrainalainen kasakkasuvun vesa, kuvasi sitä, miten isoisä voitti pirulta takaisin sen, mitä tämä varasti.

Nuoren Gogolin tarinakokoelma Dikankan iltoja (1831, suom. 1972) sisältää kuvauksen pirujen ja noitien neuvottelutaktiikoista. Tanssivia piruja ja hiilihangolla lentäviä noitia riittää ukrainalaisessa tarinaperinteessä; syysöisin ne ovat juhlineet jotain, mistä meillä ei ole tietoakaan.

Tärkeässä osassa tarinaa ovat kapakan isännän ohjeet siitä, miten pirun pakeille päästään:

”Kuuntele siis! Kapakan takaa tie kääntyy oikealle ja jatkuu siitä metsään. Ole valmiina matkaan heti hämärän laskeuduttua. Metsässä asuu mustalaisia, ja he tulevat ulos koloistaan takomaan vasaroillaan vain öisin, kun noidat ratsastavat hiilihangoillaan halki ilman. Sinun ei tarvitse lainkaan välittää siitä, mitä he todella tekevät. Kuulet metsässä kulkiessasi kovaa moukareitten pauketta; mutta älä kulje siihen suuntaan, mistä pauke kuuluu, edessäsi näet vääristyneen puun, jonka vierestä lähtee kapea polku, ja tämä on se tie… vasta kun tulet pienelle purolle, saat pysähtyä. Sieltä löydät myös sen, mitä tarvitset, mutta älä unohda ennen lähtöäsi täyttää taskujasi sillä, mitä niissä pitääkin olla, sinähän käsität, että Pirut rakastavat kilisevää yhtä paljon kuin ihmisetkin. (150-151.)”

Isoisä, jonka kerrotaan olevan niin peloton, että on tempaisut sutta hännästä ja heittänyt sen pois tieltään, joutui nyt kylmien väristysten valtaan, kun astui pimeään metsään.  Sillä kohta metsässä alkoivat moukarit paukuttaa rautaa niin, että korvissa soi.

Ensimmäinen neuvottelupaikka löytyi öisen nuorion ääreltä. Mutta kuten protokollaan kuuluu, ylemmät pirut ja viskaalit eivät olleet paikalla. Hiipuvan nuotion äärellä istuu mykkänä jurottavia rumiluksia, kadonneesta lakista ei päästä edes puhumaan. Ei niistä ole juttelijoiksi, mutta kourallinen kilisevää avaa isoisälle helvetin portit. Siellä musiikki pauhaa ja tanssit olvat hurjimmillaan:

”Mitä hirviöitä! Irvinaama irvinaaman vieressä. Semmoinen kasa noitia kuin lumihiutaleita jouluna – ja pyhätamineissaan maalattuna kuin markkinahuorat, ja jokainen, jokainen niistä tanssi trepakkia kuin vimmattu. Ilmoille leijui valtava pölypilvi! Niiden naamojen pelkkä katseleminenkin säikytti kunnon kristityn puolikuolleeksi. Isoisää alkoi kumminkin naurattaa, kun hän katseli, miten pirut hypähtelivät tanssiaskelin hännät heiluen noitien edessä; ja kuinka soittajat löivät nyrkeillään poskiinsa niin kuin rumpuihin ja puhalsivat nenäänsä niin kuin metsästystorveen. Heti kun tuo joukko oli huomannut sankarin, se ryntäsi hänen luokseen. Siankärsiä, koirankuonoja, pukinnamoja, kurjennokkia, hevosenturpia – kaikkia niitä tungeksi hänen luokseen ja jokainen halusi antaa tervetuliaismuiskun.” (153)

Niinpä seksiäkin oli tarjolla, niin että neuvottelija saataisiin kunnolla jallitetuksi. Isoisä käy kuitenkin ruokapöytään, ottaa lähes talikon kokoisen haarukan ja yrittää ahmia herkkuja. Mutta aina kun hän on haukkaamassa, joku toinen kita haukkaa ensin. Monista yrityksistä huolimatta hän ei onnistu saamaan mitään suuhunsa.

Tästäkös isoisä kimpaantuu ja uhkaa toimia, kuten ”kristityn kasakan” tulee – eli vääntää joka pirulta niskat nurin.  Pirut vain irvistelivät, kunnes noidista kaunein haastoi hänet pelaamaan korttia.  Jos isoisä voittaa yhdenkin erän kolmesta, hän saa lakkinsa, jos ei, niin hänellä ei ole paluuta ihmisten ilmoille.

Ja kuten neuvotteluissa yleensä käy, ratkaisu on yhden kortin varassa. Puolihuolimattomasti ja salaa isoisä tekee ristin merkin viimeiselle kortilleen, ja seiska muuttuu valtiksi, jolla hän voittaa lakkinsa takaisin, sekä nopean ratsun. Sillä hän kiitää ilmassa, mutta maata hipoen kotiin asti.

”Hän lensi ylikantojen ja mutavallien päistikkaa rotkoon ja tömähti sen pohjalle niin kovasti, että sielu melkein irtaantui hänen ruumiistaan. Jälkeenpäin hän ei voinut muistaa, mitä hänelle sillä hetkellä tapahtui, toivuttuaan hieman hän katsoi ympärilleen, aamu oli jo valjennut, edessä oli tuttuja maisemia: hän makasi mökkinsä katolla.” (157 – 158)

 Lakki oli onneksi tallella, sekä lakkiin kätketty viesti josta isoisä ei ollut kertonut kenellekään, viimein hän toimitti tämän kirjeen keisarinnalle.

Kuva: Punainen metsä yöllä, Chernobylin lähellä.
https://theprimarychronicle.com/nuclear-waste-and-forest-fires/

Omppumehussa on syksyn merkit, eli pilaantuminen.

*Syksyn omenasadosta, Huvitusta ja Vuokkoa, hieman käynyttä ja hiilihappoista.
* Parveke, Alajärven Levijoella
* Muistiinpanoja Michael Pollanin Toinen luonto (suom 2018), sen luvusta ”Sadonkorjuu”.

Syksy, kun runsaat ja ylenpalttiset sadot kukoistavat, ne eivät välitä kuolemasta ja mailleen menevästä kasvullisuudesta.

On vain päivien kysymys, milloin ensimmäinen halla iskee. Se ennenaikainen pakkasyö, josta minäkin selviän jos muistan peitellä kurkut. Tavallisesti tätä ennenaikaista hallaa seuraa taas lämmin jakso, ja syksy jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi jos vetelät ovat päässeet jo puutarhaan: herkimmät siellä ovat silloin mustanpuhuvia ja lysähtäneet kasaan.

Sadonkorjuujuhlat – nykyään niitä pitävät pääasiassa tilhet ja rastaat. Ne pitävät pihlajia ja marjapensaita pitopöytinään, höpöttävät ja pulputtavat loputtomasti. Kaikille riittää, mitään reviiriääntelyä ei lintujen metakasta erotu. En usko, että linnut edes syövät marjoja; pikemminkin ne heittelevät niitä, sotkevat ja mekastavat. Niinhän tekivät myös ihmiset, elivät syksyisin kuin viimeistä päivää; sotkivat elintarvikkeita minkä ehtivät, niin että suuri osa väestä kuoli puutteeseen talvella. No, ehkä tilhet ja rastaatkin jemmaavat muutaman marjan talven varalle, mutta eihän se mitään auta.

Olen samaa mieltä, syksy on käyneitten marjojen ja omppujen juhla. Enkä minäkkän piittaa, vaikka omenmehussa on etikkainen vivahde. Tästä kymmenen litran panoksesta ei tule omenasiideriä, etikka valtaa sen ja kuukauden sisällä juoma on pilalla.



Mummun mehu

*Tuoremehu mustaherukasta, ei lisättyä sokeria.
*Maaperä: Pynttärinniemi, niukasti multainen, hieman savinen.
* Verantatoimisto aamuvalossa
*Kirjoitustöitä aiheesta kirjoittaminen, digiaika ja lukuhaluttomuus
*Mehu laimennetaan vain lorauksella vettä. Viisi tähteä.

Miksi juoman nimi on mummon mehu, vaikka se ei ole vanhanaikaista mehumaijalla kiehutettua eikä höyrytettyä mustaviinimarjamehua ? Tämä on lapsiaan ja lapsenlapsiaan kuuntelevan mummun mehua, nykyajan tarpeiden mukaista.

Mummo on tarkalla silmällään havainnoinut mehulaseja: aromien takia hän on siirtynyt kylmäpuristukseen ja pastorointiin, omista mieltymyksistään huolimatta hän on luopunut lähes täysin sokerista. Toki vain aurinkoisten kesien jälkeen, kun herukat ovat muutenkin makeita. Koleat kesät vaativat yhä syksyllä sokeria.

Mummunmehu on äitini, vasta vanhoilla päivillään saavuttaman kukoistuksen juoma. Nuorena vaimona hänellä ei ollut omia marjapensaita, maaperä oli liian savista ja raakaa. Hän sai poimia, vieraista pensaista mitä muilta jäi, ja mitä isolta työmäärältään sunnuntaisin ehti.

Nyt pensaita on liikaakin, ja pakastimissa odottava marjamäärä lähenee 200 litran panosta. Herukat on poimittu vasta kun ne ovat paisuneet suuriksi ja ovat raskaimmillaan sekä tippumaisillaan. Ne on siirretty pakastimeen odottamaan syyskuista mehustamolla käyntiä. Sieltä ne kannetaan kellarin hyllyihin odottamaan vierailijoita, lapsia ja lapsenlapsia jotka voivat käydessään ottaa mehupulloja mukaansa.