Tekijä: admin

Mitä on ympäristöaiheinen bloggaaminen, joka perustuu konkreettisiin paikkoihin, maisemiin, asumiseen ? Digikuvaamalla tuon voisi hoitaa helposti, ja suurin osa paikka -blogeja perustuu kuviin. Mutta miksi ne jäävät jotenkin mykiksi ? Tim Lindgern käsittelee muutaman vuoden takaisessa artikkelissaan The Whereness of blogs, paikoista kirjoittamista.

Lindgren osoitaa hedelmällisen vuorovaikutuksen paikan kokemuksen ja kirjoittamisen välillä. Kirjoittaminen syventää paikan kokemusta ja toisaalta konkreettisten paikkojen tuntu syventää kieltä. Paikka perusteisissa -blogeissa otetaan kirjoittamalla paikkaa omaksi, kotiudutaan ja kiinnitytään maisemaan, säätilojen vaihteluun ja ympäristöön. Klassinen retoriikka on aina tunnistanut tämän:habit ja habitat ovat asumiseen ja< tottumukseksi tuleeseen kirjoittamiseen liittyviä asioita.

Kirjoittamisen mahdollisuuksia ei ole huomioitu tarpeeksi kun puhutaan ympäristöaiheisesta bloggaamisesta. Mennään suoraan luontoon, mennään hieman liiankin suoraan käsittelemään luontoa, ilman että huomataan kuinka köyhää on pelkkä faktakieli tai kuinka köyhää on globaali ympäristöjargon ellei se ole kiinni konkreettisessa ympäristössä. Pöyhkeää maailman-pelastamis-leikkiä ei näy niillä jotka ovat pitkään kirjoittaneet ympäristöstään.

Feahers of Hope on varsin esseemäinen paikkaa, luontoa, humanistista maantiedettä yhdistävä Santa Barbaran lähellä vuorilla olevaa maalaisaloa asuttavan avioparin yhdessä pitämä blogi. He käyttävät digikuvaa varsin säästeliäästi, ja jatkavat komealla tavalla amerikkalaista ympäristöesseetä – H. D. Thoreaun ja Emersonin henkeen.

On Suomessakin havaittavissa tällaista paikka peruseisten blogien genreä, aika hyvin kirjoitettuja.

(2009)

Miksi verkosta ei löydä luettavaa samalla tavalla kuin kirjahyllystä? Kirjastoon menijä hakee useimmin sieltä romaanin, mutta verkkoon menijän ei ajatella hakevan romaania vaan tietoa. Verkko on kuin kirjasto, jossa romaanitkin työnnetään tietokirjojen hyllyihin.

Sitten kun fakta- ja fiktiohyllyt on sekoitettu, sanotaan että verkossa ei ole luotettavaa tietoa.

Blogeissa on mahdollista jäsentää kirjoituksia ja tehdä avainsanoja hakutärpeiksi. Tämä malli on kehittynyt täysin informaation hakemisen periaatteiden mukaan eikä oikein palvele luovia kirjoittajia, jotka ”eivät halua rajoittua mihinkään kategoriaan.” Huomasin, että niissä päiväkirjablogeissa joita seuraan ei ole edes sanottu että ne ovat päiväkirjablogeja. Se olisi hyvä ilmoittaa.

Aihekategorioitten merkitseminen on turhaa, jos blogia ei ole tarkoitus lukea sillä tavalla. Niistä ei haeta tietoa, vaan niitä luetaan kuten romaania. Vakituisesti seurattavat blogit löytyvät vähitellen, ei tiedonhaun perusteella. Kertojan asenne,tyyli, asiat alkavat kiinnostaa lukijaa, ja hän seuraa blogia pitkän aikaa kuin romaania luku kerrallaan. Tällaisia asioita ei oikein voi ilmoittaa yhdessä otsikossa.

Tutkiskelin millaisia kategorioita kertovissa blogeissa on, huomasin että nuoret eivät käytä niitä kuten vanhemmat. Päiväkirjablogeissa korostuivat erottelut harrastuksiin ja elämää jäsentäviin asioihin: mökillä, pyöräilyä, matkalla ym. Omaelämökerralliset blogit, jotka poikkeavat päiväkirjoista siinä että niissä on paljon muistelua. ”Muistoja matkani varrelta” ym. Voisivat ne olla parempiakin.

Romaaneissa lukujen nimeäminen on hieno ja täysin villi, kategorisoimaton alue. Jokaisessa romaanissa on oma lukujen järjestelmänsä, kaipaisin proosablogeihin jotain samanlaista. Usein blogien rakenne on huonolla hoidolla. kategoriat ovat siltä istumalta huiskaistuja. Lukija joka myöhemmin yrittää tutustua blogiin ei silloin saa sivupalkim tiedoista paljoakaan apuja.

(2009)

Fiktio ei oikein puhkea loistoonsa täällä verkossa. Fiktion kirjoittelu informaatioyhteiskunnan rakenteissa ajautuu marginaaleihin, koska fiktiohan ei ole informaatiota, tai ei ainakaan rajoittuneesti faktatietoa. Täällä fiktiivinen teksti muodostaa ”tiedoston”, se merkitsee jo että jotain olennaista fiktiosta on kadotettu, onneksi file on neutraalimpi.

Hakukoneet eivät ainakaan vielä tunnu löytävän fiktiosta sitä mikä siinä on fiktiivistä, sana muuttuu konehaussa termiksi ja kadottaa poeettisuutensa,ehkä. Vai tarjoavatko tagit jotain ratkaisua siihen, että lukija löytäisi jotain tietynlaista fiktiota tekemällä hakuja ? Sana muuttuu konehaussa aina termiksi.

Selasin tänään Protagonize -foorumia. Se on suuri kanadalainen kirjoittamissivusto, se on loistavasti suunniteltu, se on jopa palkittu verkkoteknisistä sovelluksistaan – jotka pyrkivät mm. siihen että lukijat löytävät mieleistään luettavaa. Lukijan etsimistä helpottamassa on runsas kategorisointi, tekstit on jaettu yli 36 genreen. Mutta ei tässä vielä kaikki, sivuston tagipilvi koostuu,nopean arvion mukaan liki tuhannesta hakusanasta.

Tein lukukokeen ja katsoin, millaisia juttuja löytyy ”flower” tagin avulla. Kymmenkunta. Mukana oli sellaisia runoja kuin HOT -leiman saanut runo ”olen hukkaan joutunut terälehti, rakastaa-ei-rakasta leikissä”. Odotuksia herätti kauhutarinan genreen liitetty tarina nimeltä ”Kasvihuone”. Se kertoi puutarhurista, jonka lopullinen epäonnistuminen johtui naapurin jätevesien löyhkästä, siksi hänen myymänsä kukat tuoksuivat paskalta. Käänne oli epäuskottava, jos kukka kukkii se levitää omaa tuoksua eikä paskan tuoksua.

Miksi ei ollut vihjettä, joka olisi varoittanut siitä, että Greenhaus -tarinan loppu on huono. Flowers tagi oli kyllä paikallaan, mutta horror -genre oli tekstistä mahdollisimman kaukana.

Paras tapa löytää hyvää fiktiota on varmaankin tukeutua suosituksiin. Se on varsin yhteisöllinen tapa, ja voikin olla että varsinaiset fiktion mahdollisuudet ovatkin informaatioverkon sijaan sosiaalisessa verkossa.

(2009)

”Palvelin” on eräs kauneimpia verkkoon liittyviä sanoja, toinen yhtä kaunis ja lähes uskonnollinen sana on ”asetukset”. Serveri ja domain vahvistavat sitä millaisesta lähteestä verkon anteliaisuus kumpuaa. Asetukset puolestaan on sana sille sallimisten järjestelmälle, joka avaa koneen ja ohjelmat. Tämä metafysiikka pysähtyy kuitenkin siihen, että kaiken keskipisteenä on ”käyttäjä” jota ilmaistaan rumalla enganninkielisellä sanalla ”user”.

Onneksi verkkoteknologiaan liittyy runsaasti anteliaisuuteen ja jakamiseen liittyvää sanastoa, ja niinhän se on että jos verkko yhtäkkiä romahtaisi ja katoaisi, niin eniten kaipaisimme sen anteliaisuutta.

Permission -esseen toisessa osassa Baldwin kirjoittaa millä tavalla verkon ytimestä käsin sallimisen periaate häivyttää lukemisen ja kirjoittamisen eroa. On kuitenkin mentävä sen, vallitsevan, käsityksen taakse, että kyse olisi digitaallisuuden mahdollistamasta vapaudesta. Ilman tietynlaisia sallimiselle perustuvia koodeja digitaaliset syseemit eivät voisi toimia: kun kone avautuu – se raksutaa eli etenee ohjelmasta toiseen.

Kun kone jumittaa, niin jokin vastustelee tätä sallimista. Periaatteessa jumittamiseksi voisi kutsua myös pyrkimyksiä luoda yksityisiä ja vain firman ohjelmiin sopivia ohjelmia. Jos et saa digikuvia auki, koska koneellasi on väärä ohjelma, niin kysymys ei ole muusta kuin kaupallisesta jumittamisesta.

Verkkokirjoittamisessa salliminen, pääsy, lupa, muodostava sen vaikuttavan perustan. Tosin painettu kirjallisuus edellyttää omia lupiaan ja paperille kirjattuja sopimuksia ennen ennen kuin teksti tulee levikkiin.

Verkossa asia tapahtuu päinvastoin, teksti on potentiaalisesti jo tulossa kaikille, kun se syntyy tietokoneella. Mutta sen saatavuuteen ja muunneltavuuteen kannattaa tehdä rajoituksia. Kirjoitaja haluaa usein pidättää vain itselleen oikeuden muuttaa tekstiä, joskus hän haluaa sallia sen muutamille, joskus kaikille. Kirjoittaja haluaa pidättää vain itselleen oikeuden poistaa teksti, vaikka mahdollista olisi sallia sekin kaikille.

Tekstien muuttaminen ja jopa kopioiminen voidaan evätä, mutta ”luonnostaan” – koska verkkoteksteille on muodostumassa oma luontonsa – , ne ovat kopioitavissa ja muokattavissa.

Tällä hetkellä olen copypastannut Baldwinin Permission -esseen II osan ja muuntelen sitä, lihavoin lauseita, suomentelen lauseita tai hahmotan niitä omin sanoin, mutta samalla kuitenkin viittaan alkuperäiseen tekstiin. Tämä on tavallista, se perustuu sille että tekstin lukeminen ja kopioiminen on sallittua. Tämä on yksinkertainen mutta olennaisin asia verkossa, se ei pakota minua pelkästään lukijaksi vaan avaa samalla vapauden kirjoittaa sitä samaa mitä lukee. Luen ja kirjoitan, eikä niillä ole erityisempää eroa.

Balwinin kehittelyissä kirjoittaja sallii ja lukija haluaa tunkeutua tekstiin, ottaa se omakseen referoimalla on verkkokirjoittamiseen liittyvän halun muoto. Minä, kirjoittaessani lukemastani tekstistä en kuitenkaan voi olla siitä hyväkysyisikö Baldwin tämän. Se, että julkaisen tämän blogissani ei edellytä lupaa, ei accessia. ja tämä on yleinen kokemus verkossa kirjoitettaessa: on lupa käyttää tekstiä, mutta oikestaan sitä ole annettu, se lankeaa epävarmuuteen.

Baldwin kuvaa tämän lukija/kirjoittajan tilanteen näin:

Every work is addressed to me. I court your permission. Do you give permission? There is no shifter here. There is only words on blank. There are never shifters, never any reference, never any world. All these formulas assume permission given and taken for granted. I can not know if I am permitted, I can only write. In the “absence of the work” (Blanchot) I write without guarantee, transitive and infinite, never knowing if I am permitted or not. The subject surges beyond the site of enunciation. Permission is absent, is everywhere, is uncertain, exorbitant and excessive.

Portit avautuvat ja tietokone raksuu. Käynnistettäessä avautuu ohjelma toisen jälkeen, jos se sallitaan. Myös verkkoselaimen avaaminen on täynnä vaiheittaisia porttien läpäisyjä ja uusien alueiden avautumisia. Access. Kirjoittamisen renessanssi tulee ymmärrettäväksi myös tätä kautta, pääsyt ja porttien läpäisemiset huipentuvat siihen, että on ”lupa kirjoittaa” Permission.

Permission is given for all writing on the net, from email to web pages.

Netpoetic.com blogissaan Sandy Baldwin osoittaa, että permission on olennainen juttu. Verkkoteknologiaa ei tule jättää vain teknologeille koska metafysiikalla on sen suhteen myös sanansa sanottavana. Tekninen access käy muodonmuutoksen ja paljastuu luvaksi kirjoittaa.

Minun kirjoittamiseni tapahtuu teidän antamanne luvalla, sallimisenne avaamassa mahdollisuuksien tilassa ja sen avaamassa verkossa. Tunnen sen erityisesti silloin kun en saa teiltä lupaa, kun varsinainen lupa on evätty, en voi lähettää tekstiä, en pääse alueelle. Epätoivoissani toivon, että edes tallennus on sallittua, että voin copypastata tekstin ja sentään tekstinkäsittely ”suostuu vastaanottamaan” tekstin. Kuvaavaa on epätoivo, sillä teksti katoaa jos se ei saa lupaa tallentua minnekään. Yleensä silloin myös tekstin tallentaminen on käynyt hankalaksi ja edellyttää joitain hätäoperaatoita.

Permission 1 -postauksessaan Baldwin kirjoittaa kuitenkin enemmän koodista, ja siitä kuinka siirtymät ohjelmista toisiin edellyttävät ”lupaa”, ja kuinka kaikki itseasiassa rakentuu sallimukselle, joka on pääsylupien kokonaisuus.

Every directory and every file is a space of permission first, and only then a writeable or readable technical feature within the apparatus… Permission is an existential mode, a way of being for directories and files. It is often described through the “symbolic notation” of r/w/x. Permission to read (r) the file; permission to write (w) (or edit, create, re-name the file); permission to execute (x) the file.

Avaat tiedoston, kopioit sen: sinulla on mahdollisuus editoida tekstiä tai hävittää se. Olennaista tässä on se, että sinulle aukeaa kirjoitettava tila. Verkkosivut avautuvat samalla tavalla, vain kun sinulla on lupa. Jokaisessa etenemisen vaiheessa vaikuttaa lupa edetä, sinun sallitaan pääsevän sinne ja sinne. Minulla on lupa lukea, toinen sallii minun vierailuni lukijana siellä, kiitos siitä.

(2009)

Millaisia tulevat olemaan ne kirjailijat jotka kirjoittavat ja julkaisevat taidettaan verkossa?

Suomen kielen sana kirjailijuus on harmillisen sidottu kirjaan, kirjan tekemiseen ja kustannusyhtiöihin. Sen perusteella voisi jopa pelätä, että kirjailija ei koskaan tulekaan verkkoon (Kirjailijaliittoon ei koskaan hyväksytä jäsentä, jonka kirjalliset näytöt ovat julkaistut verkossa). Verkkokirjallisuus on jo nyt usein kirjallisempaa, kuin se mitä virallisesti kirjallisuutena julkaistaan. No tästä on turha hehkuttaa enempää.

Tarkoitus on esitellä Florian Hartlingin ”Der Digitale Author” -teoksen lähtökohdat, eli millä tavalla sellaista positiota kuin VERKKOKIRJAILIJUUS voidaan hahmottaa. Authorship/Authorschaft on tarkkaan ottaen tekijyys, mutta jos kyse on kirjoittamisesta, niin miksei sitten kirjailijuudesta. Hartling kirjoittaa esipuheessaan:

1) Millaisia uusia tekijyyden (Authorschaft) piirteitä verkko tuo? Millainen vaikutus internetillä mediana on tekijyyeen?
2) Millä tavalla verkkokirjailijuus omaksuu ja jatkaa perinteisiä kirjailijuuden piirteitä?
3) Millä tavalla kirjoittaminen verkossa määritää uutta kirjailijuutta? Kuinka se vaikuttaa kirjoittajan työskentekyyn, työn rakenteeseen ja hahmotukseen. Millä tavalla verkkokirjailijat itse hahmottavat omaa kirjoittamistaan?
4) Mitä yhteisyön ja kollaboraation muotoja sosiaalinen verkko mahdollistaa ?

Oma suhteeni tähän Hartlingin asettamiin lähtökohtiin on aika kriittinen. Sen näkökulma on minusta liian mediakeskeinen ja sen seurauksena ”kirjailijuus” jää varsin heikosti hahmotetuksi. Hartlingin teoksen otsikon monimielisyys – Digitaalinen kirjailija – korostaa liikaa teknologiaa. Ei kirjailijuus sentään ole niin suoraa teknlogian soveltamista, että voitaisiin puhua digitaalisesta kirjailijasta. Samalla tavalla kuin puhutaan ”kynäilijästä” kirjoittajana joka on sidottu kynään välineenä.

Mutta siitä huolimatta näistä Hartlingin kysymyksistä saa rakennettua hyvät telineet, jos pohditaan kirjailijuutta verkossa. Eka osassa painottaisin median sijaan verkkojulkisuuta, kirjailijuuden traditon nostaisin paljon tärkeämmäksi kuin mitä se tässä tulee esille. Kolmas pykälä on kiistatta tärkeä – kumpi on ensin tekijä vai teos? Koska tekijä syntyy tekemisen kautta, ollaan välttämättä pohtimassa verkkokirjoittamisen käytäntöjä.

(2009)

Journalistisen bloggaajien pioneereina esitellyt ja hyväpalkkaiset Mickey Klaus (Slate -magazin) ja Andrew Sullivan (The Atlantic) kehittivät lyhyttä, linkittävää bloggaamisen tyyliä. Sittemmin radikaali Josh Marshall on sysännyt blogijournalismin uuteen suuntaan.

The Sullivan-and-Kaus snip-it-and-comment approach remains popular with many bloggers, but over the years it has given rise to a number of offspring that have become models of their own. Among the most prominent is Talking Points Memo (TPM), begun by Josh Marshall in 2000,

Marschall ei journalistisessa blogissa pelkästään kommentoinut, hän teki myös taustojen tutkimista ja saattoi näin oikaista ja kritisoida uutisia ja ajankohtaisia tietoja. Hän ampuu alas kestämättömiä väitteitä, paljastaa konservatiivisten journalistisen valonarkoja strategioita:

2002, when Marshall latched onto Trent Lott’s racist-tinged comments about Strom Thurmond and, calling attention to them in frequent posts, contributed to Lott’s fall.

Sittemmin Marschall on käyttänyt Talking Points Memon menestystä nuorten blogijournalistien uran edistämiseen sekä erittäin aktiiviseen meilien vaihtoon lukijoiden kanssa.

(2009)

Juutalaisessa perinteessä kuoleman enkelillä on saapuessaan yllään asu jossa on pelkkiä silmiä – se on tuhansia katseita täynnä. Usein tuota enkeliä on verrattu massamediaan – se on kaiken loppu tuhansien kameroiden näkemänä – vai onko kysessä tuhannen henkilökohtaista näkemystä?

Filosofi Rafal Capurro tekee selvän eron massamedian ja interaktiivisen median välillä. Se että verkossa ihmiset puhuvat itse, ilmaisevat itse asiansa on eettisessä mielessä ratkaisevasti eri asia kuin se että ihmistä niinsanotusti haastatellaan.

Capurro erottaa kaksi julkisesti esille tulemisen tapaa, joko ilmaiset itse itseäsi tai ulkopuolinen journalisti välittää sinun asiasi (selbstdarstellung und fremddarstellung). Eettisessä mielessä edellinen on olennaisempi, jos arvostetaan sitä, että ihminen on olento joka osaa ilmaista itse itsensä, ja jolta voi kysyä ja joka vastaa sinulle.

Capurron esimerkki käsittelee aidsia, sen journalistisia esitämisiä massamediassa sekä toisaalta aids-blogeja, joissa ihmiset itse kertovat tilanteestaan.

Tässä kohtaa iskee epäilys, sillä eikö juuri kaikkein vaikeinta ole kertoa itse omasta tilanteestaan. Jos yritän kertoa omastani, niin se muuttuu aina aivan toiseksi. Kun blogeista lukee ”henkilökohtaisen kokemuksen” päivittäistä kavalkadia, puhetta, jossa kielen suomenlahdet ovat jo niin hapettomia ja kuolleita, että elävä kokemus vilahtaa kuin yksinäinen särki silloin tällöin.

Ihmisille tarjoutuu paljon mahdollisuuksia kirjoittaa ja puhua omalta kannaltaan, kertoa omastakokemuksestaan, ilmaista henkilökohtainen kokemuksensa. Itseilmaisun ja selbstdarstellungin ongelma on mielestäni tämä: erehdytään luulemaan, että ihminen hallitsisi kielensä.

Kuka ottaisi läheisen ihmisen vastuun ja sanoisi blogin kirjoittajalle, että eihän tuossa ole kokemusta eikä henkilökohtaisuutta. Riitääkö sinulle, että sinä vain päivität noita heikoksi käyneitä kuvauslauseita, samoja hapettomia lausahduksia, joita lähes kuka tahansa puhetta tuottava käyttää.

(2009)

Ihmettelen edelleen kovasti, miksi verkkoblogien katsotaan kuuluvan tutkimuksessa journalismitutkimuksen piiriin. Journal of Computer Mediated Communicaton, kesäkuun numero käsittelee jopa verkkopäiväkirjoja osana ”tiedontuotantoa” ja journalismia. Ilmeisesti tämä on jo itsestään selvää, koska artikkeleissa ei lainkaan problematisoida onko kyse journalismista.
Ihmettelen sitä, että miksi verkkopäiväkirjojen ilmaisutapa ei voi ratkaista, mihin genreen kukin blogi kuuluu. Luettuani artikkelia blogit ja ”knowledge production” jossa vertailtiin filtteriblogeja ja verkkopäiväkirjoja, ihmettelin mitä tiedon tuotantoa ovat tänään lukemani verkkopäiväkirjat, joista eräs kertoo päivästä meren rannalla ja toinen siitä kuinka tyytyväinen on lekotteluun kotona. Asiaa ei ole nimeksikään, Kolmas huone välittää vain rentoa tunnelmaa rennolla kielenkäytöllä:

”Tää tunnustaa loisineensa häpeämättömästi kotosalla kolmatta päivää tekemättä ja aikaansaamatta. Ihanaa köllöttelyä vuoroin pihakeinussa, oman huoneen viileydessä tai olostelusohvalla kirja kourassa. Tästä autuudesta ei mitään puutu. Tai no, ehkä veden ääri olis vielä ekstraa.. ”

Täytyy pitkään selittää, että tätä voi pitää ”tiedontuotantona” . Täytyy selittää myös miksi tämä on journalismia. Onko siinä yhteisiä tyylipiirteitä jonkun lehtijuttujen lajin kanssa: se ei ole kolumni, vaikka onkin henkilökohtainen.

Tiedon tuotanto verkossa on aivan muualla, sen varmin merkki on se että kirjoitus on jäsennetty tiedonhaun kannalta toimivaksi. Verkkopäiväkirjat eivät pyri siihen.