Tekijä: admin

Katoaako historiantaju näihin digitaalisiin historianesityksiin ? Vai tapahtuuko päinvastaista ja muinaiset nousevat haudoistaan ja puhuttelevat meitä? Käyttävätkö muinaiset hahmot ehkä you tubea puhuakseen meille. Ehkä?  Kunhan vaan eivät puhuisi englantia eikä taustalla jumputtaisi jokin poppiraita.

Aloittelemme kirjallisuushistorian verkkokurssia, ja You Tubesta on löytynyt paikoin hyvääkin materiaalia. Voimme kuunnella Sapfoa muinaiskreikaksi, vahinko vain että ääni on vanhemman miespuolisen professorin. Uusimmasta Odysseia -elokuvasta löytyy kymmenen klippiä, vanhinko vain tuo englannin kieli.  Ehkä parempi on kuunnella tarinoita Odysseuksesta laulettuna, varsinkin kun tariaa kerrotaan Eric Claptonin heksametrillä.  Tosin vierauden tunnun sijaan kaiken valtaa tuttu englanti – kuka laulaisi Odysseusta oudosti heksametriin sidottuna.

Toisaalta näinhän minäkin olen tekemässä. Kymmenen vuotta sitten päätimme julkaista uuden kirjallisuudenhistorian ja pelkästään romppuna. Esittelimme valtavia matskuja kustantajille, jotka laskivat ettei kannata., vaikka kerroimme kuinka paljon kirjallisuuden opiskelijoita on maassamme. Taustalla oli aavistus siitä, kuinka helppo opiskelijan on kopsata CD-rom. Onneksemme tietoverkko pelasti tilanteen, ja me pääsimme yliopistorahalla tekemään valtakunnallista kirjallisuushistorian peruskurssia. Sen jälkeen lukijoita on riittänyt tuolla Euroopan kirjallisuushistoriassa.

Avausluennolla eilen innostuin kuvailemaan sitä kuinka toisenlainen oli antiikki. Kuvailin sen toiseuden shokeeraavimpia puolia, tunne elämän lähes täydellistä poikkeavuutta omastamme,  ihmistä vailla sisäistä subjektiivisuutta joka silti on ihmisempi kuin me.

Ja sitten jatkan aineistojen etsimistä You tubesta, löytyisikö sopivia näytteitä antiikista – Jumalten puhuttelua, sopivaa kolmen minuutin vierautta.

(2009)

Ideaaliteksti tuntuu haamulta, joka kiusaa kirjoittajia. Tekstin ideaalinen lopputulos, johon kirjoittaja pyrkii aina kirjoittamisen ensimmäisestä idean saamisesta ja ideoinnista lähtien. Ideaaliteksti on jäänne, joka osoittaa kuinka vahvasti luovuutemme on jäänyt ”idea” nimisen platonisen jäänteen vangiksi.

Aloittelen tänään kirjoittamisen ohjaamisen kurssia opiskelijoille, ja ongelmana on että me ohjaajat vasta olemmekin ideaalitekstien vallassa. Me jopa opetamme ja välitämme muille kuinka tulee kirjoittaa siten että ainoana tavoitteena on valmis ideaaliteksti. Onneksi käytännössä me monet hahmottelemme jotain muuta kuin tiukan idean ilmentymää. Mutta sille ei oikein ole sanoja kirjoittamisen ohjauksessa.

Kirjallisuusteorian alueella on jo aikaa sitten osoitettu, että objektiivista tekstiä ei ole eikä sen muodoin myöskään ideaalitekstiä. Tarkkaan ottaen kyse on lukijan ja tekstin välisestä leikistä, johon sekä kirjoittaja että lukija tuovat panoksensa. Varsin usein kirjoittajat vaalivat käsitystä että he luovat merkityksiä ja elämyksiä joita lukijat sitten omaksuvat tekstistä. Tosiasiassa kirjoittaja leikkii lukijan elämysten kanssa. Platonilla on meille muuta sanottavaa kuin idea-oppi. Platon sanoi aikoinaan, että lukeminen on muistamista – teksti ei voi herättä mitään mikä ei jo olisi piilevänä lukijan alitajunnassa.

Me kirjoittamisen ohjaajat, mentorit, olemme ohjanneet kirjoittajia varsin ilkeän kuilun partaalle: toisella puolen on ideaaliteksti ja toisella puolella tavalliset lukijat. Tuon kuilun toinen nimi on ”julkaisukynnys”, jonka ylittäminen oikeastaan merkitsee kuilun ylitystä siten että tiettyjä tosiasioita ei koskaan tarvitse kohdata. Eli sitä kuinka ihmiset todellakin lukevat.

Verkkokirjoittamisen myötä tuo kuilu on paljastumassa kuvitelluksi. Riippuu tietysti paljon siitä mitä lähiaikoina tapahtuu. Kairos -lehden artikkelissa J McIntire-Strasbourg käsittelee sitä kuinka ideaalitekstin sijaan kirjoittajat voisivat luoda portfolioita teksteistään verkkoon.  En usko että tuo on kovinkaan kehityskelpoinen ajatus, mutta amerikkalaisten kirjoittajakoululujen kiistaa ideaalitekstistä se valottaa hyvin.

Erityisen kritiikin kohteena on prosessikirjoittaminen, joka on ideamallin vallassa. Toisin sanoen prosessi joka alkaa ideoinnista, aivoriihestä, ja huipentuu ideaalitekstiin on pahasti idea-keskeisyyden vankina. Sen merkkinä on se, että kirjoittajat kokevat antoisaksi vain ideoinnin ja tekstin valmiiksi saamisen hetken.

Ideamallista johtuu, että kirjoittamisen keskiöön muodostuu harmaa, pakollisen puurtamisen vaihe.  Sille ei osata nähdä arvoa, koska idean ei uskota kuuluvan siihen. Tästä vaiheesta tulee pelkkää hiomista, eli virheiden poistamista.  Ideaalia haittaavien virheiden poistaminentekstin s ja ujuvuuden maksimoiminen, on kuitenkin väärä malli jos yritetään ymmärtää mistä kirjoittamisessa on kyse.Aivan kuin piirtäjä kumittaisi kaikki haparoinnin ja hakemisen merkit ja jättäisi vain yhden paksun ääriviivan piirrokseensa.

Ne jotka ovat löytäneet varsinaisen kirjoittamisen nautinnon eivät kuitenkaan koe että vain ideointi olisi nautittavaa, ja muu olisi inhottavaa virheiden poistamista. Parempi olisikin puhua leikistä tekstin kanssa, kirjoittaja palatessaan tekstiin palaa leikkinsä äärelle ja jatkaa sitä. Lukeminen on leikin toinen puoli, eli aktiivista merkitysten luomista sekin.

Vaikka leikki on varsin ympäripyöreä termi, niin on se nykyään hallitsevaa  ideaalia ja ideointia, sekä harmaan työstämisen mielikuvia parempi.

(2009)

Sanomalahdet ovat kovaa vauhtia vähentämässä kritiikkien kirjoittajia ja julkaisutilaa lehdissä. Hesari vähentää hälyyttävästi avustajiensa määrää, kritiikit ovat lyhtentyneet ja käyneet jo nyt pelkkien tuoteselosteiden tapaisiksi. Taideaineiden opiskelijoilla Jyväskylässä on menossa järjestämäni kritiikkikurssi, ja toimittajat Keskarista ja Jylkkäristä olivat kertomassa kritiikeistä lehdissään. Sen huomasin keskustelusta, että taidetta kannattaa tuoda lehdissä nykyään esiin vain henkilöhaastatteluksi naamioituina.

Ilmiö on sama kaikkialla, ainakin Publishing Trends -blogin mukaan. Kritiikit vähenevät lehdissä, mutta samalla lehdet itse ovat häviämässä netille. On täysin mahdollista, että taiteesta keskustelu kukoistaa kohta verkossa.

Valitettavasti verkossa parhaiten esillä ovat kuitenkin Amazonin ja muiden myyntikoneiden julkaistut ”kuluttajien suosittelut”, samanlainen systeemi toimii myös Facebookissa. Lukija voi tavallaan esitellä kirjahyllyään. Myös blogeissa on vallalla kirjojen käsittelyn ja kunnon verkkoesseen sijaan kirjan suosittelu, leffassa käynnin luonnehdinta jne.

Tästä voinkin vetää johtopäätöksen: henkilökohtaisuuteen perustuva blogikulttuuri törmää perinteiseen kritiikin kirjoittamiseen. Kun kirja, leffa, teatteri ja musiikkikokemuksista kerrotaan blogeissa, niin taidekokemukset liittyvätkin osaksi sitä elämäntapaa ja kulttuuria josta blogi kertoo. Näissä blogeissa ei keskitytä mihinkään tiettyyn taiteen lajiin, vaan kaikkeen mikä kiinnostaa. Varsinkin sellaisissa blogeissa, joissa päiväkirjat ovat kehittyneet elämäntavasta kirjoittamisen suuntaan tuon pelkkä samanhenkisille tehdyn suosittelun sijaan saattaaki syntyä yllättävän hienoja taidekokemuksesta syntyviä esseitä.

(2009)

Ihmettelen filosofista kysymystä – mitä on tekstien kommentointi? Kommenttia antavalla esittelee kirjoittajalle mielikuvansa tämän tekstistä.

Kommentoinnin taustalla on siis idea hyvästä tekstistä. Annat kirjoituksesi ohjaajalle, ateljeekriitikollesi, ystävällesi kommentoitavaksi.Mihin suuntaan hän haluaa testiä kehittää ? Onko se sama suunta, mikä sinulla on mielessäsi? Onko kommentoinnin taustalla mielikuva ideaalitekstistä?

Amerikkalaisia kirjoittajaopiskelijoita puhuttaa jatkuvasti kysymys ideaalitekstistä. Nyt kysymys on taas esillä kirjoittajien vertaispalautteeseen keskittyvässä peer-to-peer blogissa. Knoblauch ja Brannon väittivät muutama vuosi sitten, että ohjaajan antamien tekstikommenttien taustalla on vain open ”ideal text. Esittelin tätä ajatusta artikkelissani kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa.

Jo silloin esitettiin sellaisia huomioita, että vaivaako nimenomaan fiktiivisiä tekstejä tällainen ehdottoman ideaalin malli. Ankaran ohjaajan ideoiden toteuttaminen saa aikaan vain samantyyppistä fiktiota. Kuinka päästä tällaisesta ateljeekritiikkiin liittyvästä ideaalien ajatuksesta eroon omissa kommenteissa ?

On helppo sanoa,että kommentoijan tehtävä on vain auttaa kirjoittajaa. Helpottaminen, fasilitointi – tuo kammottava sana – näyttää olevan ainakin amerikkalaisessa alan keskustelussa esillä. Täytyy lukea Thomas Newkirk’s ”The First Five Minutes” ja jatkaa omaa artikkelia asiasta siitä mihin se ideaali tekstin esittelyssä jäi.

Network society, tuo Manuel Castellsin termi, on levinnyt niin tehokkaasti yleistermiksi siksi koska se ei sano mitään. Veikkaan että nämä tietoyhteiskuntaan, verkkoyhteiskuntaan, informaatioyhteiskuntaan ym. viittaavat termit ovat hyödyttömiä ja niitä hävetään kymmenen vuoden sisällä. Tuo ongelmallinen sana on titetysi ”yhteiskunta” ja siihen liittyvä yhteiskunnan jäsenenä oleminen.

”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä oleminen” on epäonnistunut yritys soveltaa vanhaa ajattelutapaa verkkoon. Leonardo – verkkofilosofian ja taiteen on-line lehti nimesi teemakseen DISPERSED ANATOMY. Itse julkaisu on maksullinen, mutta artikkeleita pääsee näemmä lukemaan takakautta. ”Verkkoyhteiskunnan jäsenenä toimiminen” on fraasi joka hukkaa nimenomaan sen olemisen. Leonardon teemanumeroa lukiessa tapahtuu kuin teemoissa aina: toiset puhuvat jäsenettömyydestä deleuzen tapaan ja yrittävät hahmottaa verkossa olemisen virtoja. Toiset taas puhuvat softa-minuuksista, avatarista, digitaalisista proteeseista eli eräänlaisista lisäjäsenistä joita verkossa toimiva saa.

Kirjoittaja ei Leonardosta paljoa löydä, se on niin visuaaliseen keskittyneen teknologian lehti.

(2009)

Hypertekstifiktio on toistaiseksi jäänyt vain spesialistien kiinnostuksen kohteeksi. Haarautuvien tarinoiden ystävät ovat siirtyneet peleihin ja monimielisten tekstien ystävät puolestaan digorunouteen. Tällainen ergodinen kirjallisuus, lukijan työskentelylle ja valinnoille perustuva, saattaa olla liian lähellä palkkatyötä. Mutta on olemassa teoksesta nousevia tilanteita, jolloin lukija haluaakin olla ergodinen ja haluaa intohimoisesti sitä, että saa työskennellä tekstin maailmassa.

Bronwen Thomas löytää hyperteksifiktion klassikosta – Michael Joycen afternoon, a story (1987) – strategioita, jotka saavat lukijan tietynlaisen ergodisen intohimon valtaan. Thomas’in artikkeli Stuck in a Loop? Dialogue in Hypertext Fiction ilmestyi NARRATIVE lehdessä pari (Vol. 15, No. 3 (October 2007).

Hypertekstit ovat teoksia, joita ei voi koskaan lukea loppuun. ”Milloin pääsen loppuun” huudataa kyllästynyt lukija, ”en koskaan.” Hypertekstirakenteesta löytyy aina uusia polkuja ja aina uusia rinnastuksia. Joissain tapauksissa juuri se on lumoavaa. Ja kuten Thomas esittää, joskus lukijalle hyperteksti saattaa kolahtaa niin että hän haluaa palata siihen jatkuvasti.

Miksi lukija haluaa paneutua Yksinkertaisesti sanottuna Joycen afternoon, a story käsittelee tunnetta, katastrofia joka kohtaa minäkertojaa, ja joka palaa jatkuvasti poikansa kuolemaan liittyviin asioihin. Päähenkilöä johdattaa lukijan traumaattisen tapahtuman looppiin, jossa asiat toistuvat ja saavat uusia merkityksiä. Ja kuten Thomas sanoo, juuri tällainen toistuminen, uusien tulkintojen löytyminen samoista asioista on jotain, mitä hyperteksti pystyy tekemään vaikuttavammin kuin perinteinen romaani.

Saman asian jatkuva paluu, looppi, on romaanissa mahdoton, ja toiminnallisessa pelissä se on pelkästään negatiivinen asia. Mutta, tämä on omaa spekulaatiotani, joskus romaani on niin antoisa että lukija toivoo ettei se loppuisi, eikä hän toisaalta halua lukea uudestaan kuin vasta myöhemmin. Joillekin jokin tietty elokuva on niin voimakas kokemus, että se on katsottu yli kymmenen kertaa. Elokuvasta on tullut katsojalle looppi, jonka toistumista hän haluaa. Hyperfiktiossa on muuntelua ja sen ergodisuus, jos se satuu vaikkapa lukijan surutyön aktiiviseen vaiheeseen, saattaa olla erityisen antoisaa.

Mikä olisi parempaa kuin lukijaa koskettava teksti, joka ei lopu.

(2009)

On jotenkin järkyttävää lukea henkilökuvaa eräästä tavanomaisesta, amerikkalaisesta Facebookia käyttävästä opiskelijasta. Selailun alla olevassa Online Social Networking on Campus -teoksessa. Teresa, Bostonista, opiskelee taidehistoriaa vain siksi ettei vielä päässyt oikeustieteelliseen. Humanistiset aineet astinlautana saa minut tarkkaavaiseksi, miten nuori konservatiivi käyttää facebookia. Hän ei ole yhdessäkään taiteeseen liittyvässä ryhmässä, mutta mustat-juristit ja tulevat-juristit ryhmissä hän on mukana.

Teresa on varsin huoliteltu profiilinsa suhteen. Ei missään nimessä kännikuvia, ja myös ystävien laittamista kuvista hän pyytää usein poistettavaksi ne joissa on kyse juhlista. Syyksi Teresa sanoo, ystäville ”ettei näytä hyvältä siinä kuvassa”. Erääksi syyksi hän sanoo ettei halua vaikuttaa epäilyttävältä mahdollisen työnantajien kannalta.

Vain kerran hän on toiminut mielestään epäilyttävästi Facebookissa. Eräs ystävätär, toisesta yliopistosta, halusi mustasukkaisena kurkistaa poikaystävänsä ex-tyttöystävän profiilia ja valokuvia. Teresa lainasi salasanaansa.

Teresa seurustelee huippu-urheilijan kanssa. Profiilikuvassa hän poseeraa yhdessä Joen kanssa. Joe on Facebook -profiilinsa kanssa vieläkin tarkempi kuin Teresa. Ja jos taideopiskelijat kuuluvat Teresan mukaan vältettävään sekoilusakkiin, niin urhailija-poikaystävästään hän sanoo: ”Ymmärrättehän, että Joen täytyy asemansa vuoksi tarkistaa koko ajan mitä hänestä sanotaan Facebookissa. Minä ilmoitan hänelle heti. jos hänen seinälleen ilmestyy mitään mistä en pitäisi, ja hän poistaa kaikki sellaiset viestit.”

Konservatiiviset asenteet näkyvät kammottavan selvästi, tutkimuksessa on toki mukana myös radikaaleja hahmoja mutta niistä myöhemmin. Ehkä esittelen poliittisesti aktiivisen, homoseksuaalin, kirjallisuuden ja kieltenopiskelijan Facebook -analyysin.

(2009)

Onhan se tiedetty, että Facebook oli alunperin opiskelijoiden sosiaalista verkkohupia. Online Social Networking on Campus, understanding What Matters in Student Culture. Aleman&Wartman (2009) pyrkii osoittamaan, miksi nykyinen verkkososiaalisuuden käänne – omilla naamoilla esiintyminen – keskittyy just Facebookiin.

Aiemmin sanottiin, että verkosta puuttuu face-to-face. Ehkä tähän vastaukseksi kasvot tuotiin verkkoon.

Millainen onkaan opiselijakultuurin verkkon löytämisen historia. Aluksi 90 -luvulla oli newsgruppeja ja sähköpostilistoja, samaan aikaan kehittyi ensimmäinen sosiaalinen verkkosysteemi nimenomaan opiskelijapiireissa – SixDegrees (1997). Sitten tulivat Frendster ja MySpace. Sittemmin Facebookin rinnalla esiintyvät Eelä-Amerikkalaisen suosima Bebo ja amerikkalaisten Hi5.
harrasettiin tekstipohjaisia seikkailuja MUDissa, sosiaaliseen hengailuun keskittynyt MUD oli vain sivuilmiö pelikulttuurissa. Aleman&Wartman hehkuttavat LiveJournalin merkitystä opiskelijakulttuurissa, mutta jättävät irkkaajat pelkälle maininnalle. Suomalaiseen verkkokulttuuriin irkkaus on vaikuttanut erityisen paljon – toivotavasti sitä tutkitaan jo kulttuurisena ilmiönä.

Näissä aiemmissa systeemeissä erityistä innostusta aiheutti se, että kirjoittaja saattoi kehitellä itselleen verkkoidentiteetin. Avatarit. Tämän verrattuna Facebook merkitsi ratkaisevaa käännettä siihen suuntaan, että todelliset naamat tulevat esiin.

Oikeastaan kyse ei ole todellisista kasvoista, Aleman&Wartman sanovat että Facebookin figuurit ovat usein avatarin ja todellisen persoonan välimuotoja. Alusta asti Facebook on antanut uteliaille mahdollisuuden urkkia opiskelijoiden sekoiluja. Collegejen cyberkytät ovat ilmiantaneet paitsi juopottelijoita ja pössytelijöitä, myös poliittisia aktivisteja. Todella pahantahtoiset paljastukset levisivät amerikkalaisille Facebook -sivuille. Aleman&Wartman kertovat ryhmästä nimeltä ”Thirty Reasons Girls Should Call It a Night”, pahantahtoiset digikameran käyttäjät julkaisivat siellä kuvia kännisistä opiskelijanaisista sekavissa tilanteissa.

Sisällysluetteloa silmäilemällä tuntuukin, että kirjasta puuttuu yksityisyyden ja julkisen esittämisen välinen murros. Facebook on myös kännisten naamojen kirja, se ei paljoakaan suojaa ihmisiä kameroilta. Voi olla että opiskelijakulttuuriin omanlaisensa ”minuuden julkinen esittäminen” saa Suomessa vielä omia muotojaan, meillähän sekoileva ja töppäilevä ihminen ei menetä kasvojaan, samoin kuin jossain muualla.

(2009)

Verkko on siirtymässä virraksi. Web in flow.Olen kuukauden ajan nauttinut feedlystä, josta on tullut kuin oma aikakauslehti jonka olen itselleni sommitellut. Olen huomannut kuinka virta vaatii seuraamista. Ja mitä useammin päivität blogisi, niin sitä useammin virtaat toisten huomiokenttään.

Virta ei vain vapaua, se myös sitoo. Samalla tavalla kuin fwitter tai facebook, statuspäivitykset virtaavat. Tässä tekstivirrassa meilejä ja blogeja on pidetty jo vanhentuneina, teetkö itsellesi blogin, lokeroidutko suojamuurien sisään vai heittäydytkö flown valtaan. Are you bloggiering? Streamst du schon oder bloggs du noch ?

Heittäytyisin mielelläni virtaan, jos löytäisin sopivan kirjoitusvälineen sitä varten. Haluaisin facebookin ilman graafista krääsää, tai twitterin joka mahdollistaa kokonaisen kappaleen kirjoittamisen. Ennen kaikkea haluaisin blogin, jossa keskustelu tulisi blogitekstin rinnalle eikä alalaatikkoon.

Kieli on vaan aina käyttäjäänsä viisaampi, eivätkä blogitkaan pääse kohtalostaan vaan muodostavat bloggeja.

(2009)

Läsnäolon tunne verkossa on ollut teoreettisen käsittelyn kohteena jo jonkin aikaa. On kysytty kuinka virtuaalimaailma luo omanlaistaan läsnäoloa. Yksinkertaisin käsitys oli tietysti se, että grafiikka ja tilan tuntu voisivat luoda läsnäolon tunteen, sitten repertuaariin lisättiin videokypärä ja virtuaalihanska ja niin edelleen.

Virtuaalimaailmassa läsnäolon (presence) ei katsota enää liittyvän todentuntuun, eikä realistinen maailma ole ainoa läsnäolon alue. Maailmaa missä voi toimia, tarttua ja tehdä, on näin sanottu merkitsevän läsnäoloa virtuaalitilassa. Ajatus ei kuitenkaan ole tyydyttävä, läsnäolo on jotain muuta kuin tarttumismahdollisuus maailmaan. Jo Heidegger osoitti tämän tekemällä selvän eron läsnäolon ja käsilläolon käsitteiden välille.

Virtuaaltiloissa läsnäolo ei ole minusta toimintaympäristön asia, minusta länsäolo syntyy ihmisten välityyden hetkistä. Kun caht -ikkunaan pomppaa äkkiä ystävän kasvokuva, koen hänen tulleen paikalle ja omakin läsnäolo syntyy vasta silloin. Yksin virtuaalitilassa oleminen on jotain muuta.

Alf Seegertin artikkeli ‘Doing there’ vs. ‘being there’:
performing presence in interactive fiction, vie asiaa kiinnostavaan suuntaan, mutta käsittelee vain virtuaalista toimintaympäristöä. Se ei tunnu riittävältä, ei vaikka sen taustalta löytyisi ehkä tämän hetken merkittävin fenomenologiaa edustava filosofi Hans Ulrich Gumbrecht, jolle läsnäolo on ”spatiaalinen suhde maailmaan ja sen kohteisiin”. Gumbrechtin Producing Precence, what meaning cannot convey (2004) on liian fenomenologinen.

Näyttäisi siis siltä, että heideggerilaisella käsillä olevan termille olisi käyttöä. Täytyisi lukea enemmän Gumbrechtia, koska vaikuttaisi siltä että nämä verbaalin läsnäolon hetket, chatit ja puhelinkeskustelut, jäävät muuten täysin marginaaliin vaikka minulla on tunne että juuri ne vievät juuri tärkeimmälle alueelle.

(2009)