Tekijä: admin

Kuinkahan Network as Art on käännetty, verkko taiteena, verkosto taiteena, verkottuminen taiteena. Tuolla termillä tarkoitetaan käytännössä kaikkia näitä. Esimerkiksi facebook päivitysten taide on verkon arkisessa maailmassa vaikuttavaa runoutta, verkon käyttöä taiteessa.

Tämä on performans -tradition kautta tullut mullistus taiteessa ja sanataiteen kannalta asiat ovat jääneet vielä jokseenkin hämärään.

Tatiana Bazzichelli Networking, The Net as Artwork (2008) on ladattavissa luettavaksi esim. aaaargh.org osoitteesta. Teos on kiinnostava mediataiteen ja politiikan alueelta. Bazzchielli itse on sosiologian ja taiteen yhdistäjä, ja hän on osallistunut italialaiseen verkottumisen taiteen kuumaan aaltoon muutamia vuosia sitten. Vahinko vain että hän ohittaa kirjoittamisen lähes täysin, video ja ääni hallitsevat. Monet verkkoprojektit joissa kirjoittaminen on selvästi ollut olennaista jää huomiotta.

Bazzichelli on taiteen sosiologi, jonka Network as Art kattaa lähes kaiken, alkaen taas kerran Duchampin pisuaarista. Sanataiteesta kiinnostuneet voivat lukea teosta paremman puutteessa.

Verkosto taiteena tarkoittaa verkkoalustaa, sivustoa, peli- tai keskustelusysteemiä, joka on taideprojekti. Esimerkkinä kävisi ehkä valtava amerikkalainen lama-kirjoitusten portaali (en löydä siitä enää), jonne työttömät voivat kirjoittaa. Verkkoalusta on rakennettu kirjoittajia arvostavaksi, se ei ole mikä tahansa ilmaisohjelmasta otettu keskustelufoorumi vaan suunnittelua kirjoittajien itsetunnon eduksi.

Verkosto taiteena on siis sosiaalisen taidetta. Virallinen termi on kai yhteisötaide, jota voisi tarkemmin sanoa taiteeksi, jossa ohikulkijoiden panos on keskeinen. Sihmiset eivät tunne toisiaan eivätkä toimi keskenään. Tähän alueeseen kuuluu myös hakkerointi, sosiaalinen hakkerointi, provokaatio joka paljastaa sosiaaliset luutumat ja pinttyneet etuoikeudet.

Yhteisötaide tuntuu siis liioitellulta ilmaisulta kaikelle tälle. Jos ihmiset vain käyvät kirjoittamassa muistonsa yhteiselle verkkoalustalle tai sosiaalinen hakkeri tekee provokaation, silloin on kyse urbaanin sosiaalisen tilan taiteesta, ei niinkään yhteisön.

Verkottuminen taiteena, voisi olla yhteistoiminnallista hommaa, ryhmän luomisen taidetta.

Kyse ei ole vain tajunnanvirtakirjoittamisesta sanoo Alain. Moniääninen kirjoittaminen on paljon muutakin. Mikä on se äänten kuoro, joka puhuu meissä? Tukahdutettu, jatkuvan minä-minä -jauhannan alle peittyvä alitajuinen puhe. Olemme Orivedellä, ja ranskalainen kirjailija sekä kirjoittajakoulun perustaja, Alain Andre, pitää meille polyfonisen kirjoittamisen työpajaa.

Polyfoninen kirjoittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että luovutaan ulkopuolisesta näkökulmasta ja annetaan monen erilaisen äänen tulla esiin. Alain muistuttaa, että perinteisessä kerronnassakin on moniäänisyyttä, jos se on kielellisesti rikasta.

Kaikki kirjoitustehtävät ovat ”vaatimattomia ehdotuksia”. Alain esittää kirjoitustehtävän aina varovaisesti, aivan kuin antaen sen tunnusteltavaksi ja sovellettavaksi. Jokainen ottaa tehtävän omien odotustensa ja mielikuviensa mukaisesti, väärin ymmärrykset ovat joskus hyvä vinkki siitä, mitä kirjoittaja haluaa vältellä.

Moniäänisyys voi olla voimanlähde. Vilkaise proosaasi, jos sieltä löytyy hakkaava hän, toistuva ja useisiin virkkeisiin työntyvä yksi ja sama, rajoittunut ja köyhä hän, niin polyfoniset kirjoitusharjoitukset tekisivät sinullekin hyvää.

Vilkaise päiväkirjaasi, jos kaikkialla toistuva minä näännyttää sen, niin eikö ole aika vaihtaa persoonapronominia. Jos minä läpäisee jokaisen virkkeen, niin eiköhän olisi aika antaa egon hieman hajota.

Anna mielessäsi kiistelevien äänten tulla esiin, anna noiden härnäävien ystävysten – jotka kahvipöydässä provosoivat sinua, ja jotka jatkavat vielä mielessäsi – anna niiden tulla esiin.

Kirjoita sinä –muodossa kymmenen minuuttia, sanoo Alain, ja esimerkkien lomaan hän sujuttaa pienen, ehkä alitajunnalle tarkoitetun viestin, jonka tuskin kuulee: paljasta itsesi.

Jatkotehtävä on minä –muodon käyttäminen. Se vaikuttaa helpolta, mutta Alain ottaa esimerkin Beckettiltä. Se osoittaa miksi minän käytössä kannattaa olla pidättyväinen, niin että tuon väärän ja kaikki paikat täyttävän minä -puheen sijaan tuleekin hieman hiljaisempi ja varovainen, mutta intiimi ääni tai äännähdys.

Kolmas kirjoitustehtävä on vaativin – älä käytä mitään persoonapronominia. Kun tämän persoonattoman ja usein passiivissa vaikuttavan äänen löytää, kirjoittaminen on jo muuttunut toiseksi ja voit palata persoonapronomineihin uudella tavalla.

Lopuksi Alan tekee pienen katsauksen siihen kuinka voisimme kehitellä näin syntyneitä tekstejämme. Tällaisissa harjoituksissa syntyneiden tekstien hiominen on vain yksi mahdollisuus, kiinnostavampia ovat oikeastaan vastakkaiset menetelmät. Sen hakeminen mistä tuossa tajunnanvirrassa vaietaan. Mikä siinä on koko ajan mukana, mutta vaiettuna. Vastateeman hakeminen on parempi ajatus, kuin myötäkarvaan tapahtuva viilaaminen.

(2009)

Alkuaikoina,  kun blogeille ei vielä ollut vakiintunut nimeä, niin eräänä synonyymina käytettiin termiä ”push button publishing”.  Alan firmat käyttivät sitä ja mm. itse Blogger mainosti v 1999  ilmaisia blogialustojaan nimenomaan tällä sloganilla.

Kuluneen kymmenen vuoden jälkeen ei bloggaamista ajatella niin korostuneesti  ”julkaisemisena”, ehkä julkisena tilana, mutta ei julkisen jutun tekemisenä.  Napin painallus julkaiseminen on niin itsestään selvää, että nyt tuosta napin painalluksesta on kiinnostunut enää vain joku kirjoittamis-aktien ja julkaisu-aktien tutkija.

Napin painallus on tänä atomipommin jälkeisenä vuosisatana ollut helpoiksi tulleiden tekojen symboli. Klikkausten, napin painallusten kulttuuri.

(2009)

Webcam makuuhuoneessa ja petihetkien suora reaaliaikainen esitys kotisivuilla ei kai tarkoita suoraa yhteyttä todellisuuteen. Se on vain surkea lisä muutenkin ylenmääräisessä itse-dokumentoinnissa. Tallennusteknologiat mahdollistavat loputtoman materiaalin keruun omasta elämästä. Mutta mistä johtuu, että niillä on harvoin kummempaa merkitystä.  Voisiko tämä liittyä kysymykseen, onko reaaliaikaisuudella sellaisenaan merkitystä?

Yleensä tiedetään, että pelkkä tallennettu materiaali ei  ole vielä mitään, kiinnostavia seikkoja siitä voi löytyä valikoinnin ja editoimisen kautta.Voisi sanoa että näin tallenteet muuttuvat dokumentaariseksi kerronnaksi.

Andreas Kitzman sanoo (Biography 26.1 ,Winter 2003) että näiden tallenteiden ongelma on niiden irrallisuus. Reaaliaikainen tallentaminen merkitsee asioiden sisäisen ajallisuuden katkaisemista. Kiinnostavaa on, että samalla Kitzman avaa erään näkymän siihen mitä editointi ja siten luotu dokumentaarinen kerronta on. Se on ajan taidetta, jossa tulevaisuus on sama kuin suuntautuminen lukijaan.

Välitön itse-dokumentointi tuottaa materiaalia, jossa lukijaa ei ole huomioitu, ja editointi merkitseekin aineiston järjestelyä lukijaa varten. Tämä on usein korostettu asia, siitä on usein puhuttu retorisena  ”Huomioi yleisösi” periaatteena.

En tiedä vielä, tuoko Kitzmanin pointti jotain olennaista tähän asiaan. Valmistelen opetusta Prahan kirjoittamisakatemian vierailua varten, ja tiedän että mukana on myös dokumenttifilmien tekijöitä.  Heiltä haluaisin kysyä näitä teoreettisia kysymyksiä: mitä reaaliaikainen itse-dokumentointi antaa, antaako se nykyhetkisyyden pätkiä. Onko dokumentaarinen kerronta ajallisuuden palauttamista reaaliaikaisiin tallenteisiin ?

(2009)

Luovuuteen liittyy epävarmuuden sietämisen kykyä, negative capability kuten Keats sanoi parisataa vuotta sitten.  Syntymisen tilassa oleva teksti on kirjoittajalle epävarmassa tilanteessa olemista, jatkan siis ajatuksia kirjoittamisesta ja tekstien kommentoinnista. Ajat ovat muuttuneet sitten Keatsin ja olisi ehkä väärin kutsua tätä tilaa negatiiviseksi aivan kuin siinä ei olisi mitään nautitittavaa.

Suomenkieli johtaa puhumaan ”tekstin hiomisesta”  eli sopimattominen kohtien viilaamisesta sopivaksi niin että teksti olisi kaikin osin punnittu ja valmis. Sopimattoman kohdan hinkkaamisessa on ehkä oma perverssi nautintonsa.

Mukavampaa kuitenkin on ronski pelottomuus.  Kirjoittamispedagogian kurssilla esitettiin hyviä ehdotuksia: kirjoittakaa hulluina, älkää ajatelko sitä mitä muut  sanoisivat. Ei tekstejä kannata aina toisille näyttää, ei  jos se estää hulluuden harjoittamista. Tällainen uhma on tietysti vain yksi keino kohdata epävarmuus tekstissä.

Ehkä kommentoinnissa itsessään on myös vastakkainen taipumus. Palautetaan teksti vielä hetkeksi takaisin siihen epävarmuuden tilaan, missä se oli syntyhetkellä. Irrotetaan tekstin hakaset ja annetaan sen leijailla, hajoilla ja leikitään sen kanssa. Laitetaan se uudestaan kokoon.

Oman kirjoituksen hajottaminen, tehtyjen sanavalintojen, kohtausten purkaminen merkitsee kirjoittajalle paluuta siihen luovuuden epävarmaan tilaan, mutta tällä kertaa kommentoijan kanssa. Kauhea makutuomari   mukanaan hän antaa oman saavutuksensa alttiiksi hajottamiselle.

Ne, jotka puolustavat tekstiään aina viimeistä pilkkua myöten, pelkäävät hajoamista  He pitävät jokaisesta hakasesta kiinni, ettei teksti romahtaisi.  Hetki kaaoksessa, kauhea makutuomari rinnallaan  – se on goottilaista kauhua, painajainen.

Me olemme tottuneet noihin epävarmuuden öihin yksin tekstiemme kanssa, mutta entä iltapäiväpainajainen samassa tilassa arvostelupalvelun edustajan kanssa. Monet kirjoittajat ovat peloissaan, kun he antavat tekstinsä ohjaajalle luettavaksi ja tulevat ”vastaanotolle”. On selvää että tuollaisessa pelon ilmapiirissä kirjoittaja ei suostu antautumaan minkäänlaiseen luovaan epäpvarmuude tilaan.

Climate of fear in Teaching of Writing teoksessa Cynthia Caywood Teaching Writing (1986)

Rebecca Luce-Kapler oli haastatellut naiskirjoittajia. Hän kyseli tekstin syntytilanteeseen liittyvistä valinnoista, tutkien sitä että paljastavatko naisten tekemät valinnat jotain erityistä. Kirjoittaminen on valitsemista ja yhdistelemistä: jotkut sanat tarjoutuvat automaattisesti ja ovat odotusten mukaisia. Toisaalta odottamattomia assosiaatioita syntyy samalla, mutta niiden ilmituomisessa on riskinsä.  Assosiointiin liittyy aina myös sopimattomia sanoja ja asioita. L-K kyseli mitä asioita naiskirjoittajat valitsivat kertomuksiinsa ja mitä jättivät pois.

Sopimaton tarkoittaa tässä ilmaisua, jota ei sovi esittää siinä tilanteessa. Se ei sovi siihen kohtaan, kirjoittajien tekstien kommentoinnissa ei oleteta että kyse olisi sopimattomista ilmaisuista. Mutta laajassa mielessä niin on. Sopivien ilmaisujen hakeminen vain kuulostaa positiivisemmalta.

Saattaa olla, että kirjoittaja joka ei tunnista tätä sopimattomuuden vaaraa ja houkutusta ei myöskään löydä kirjoittamisesta erityistä mieltä. Minulla on vaikutelma, että naiset,  joita vaivaa tunnollisuuden tauti tuntevat voimattomuutta juuri siksi:  kirjoittamisesta tulee sopivaisuuden harjoittamista ja velvollisuus.

Valmistaudun huomiseen kirjoittamisen ohjauksen luentoon. Aavistan, että yritykseni ottaa esille naistutkimuksen antia kirjoittamisen pedagogiassa herättää hämmennystä.

Hyvä asiaproosa on oiva esimerkki sopivaisuuden vallasta tekstissä. Asiakieli on varsin tarkasti sopivaisuuteen napitettua. Tälle on tietysti syynä se että asian tulee tulla esille mahdollisimman kirkkaasti. Sanat, joita kirjoittaja käyttää puhuessaan luonnostaan, veisivät huomion pois asiasta.

Seuraavanlaisia sanoja ei saa käyttää asiatekstissä:
kiva
reissu
naama
lintsata
tyssätä
meinata
kallata
Näissäkin  sanoissa välittyy jotain, niin että samalla kun ohjaaja kehottaa poistamaan niitä, niin samalla hänen kannattaa pitää se mielessään. Näissä sanoissa on feminiisiä ja maskuliinisia aksentteja, sukupolvelle ominaisia asenteita, yhteiskuntaluokkaa, murretta (kallata on harvinainen svetisismi pohjanmaalta kotiseudultani). Huonotkaan sanavalinnat eivät ole sensitiiviselle ohjaajalle pelkkää roskaa, sillä kommentoidessaan hän pyrkii ymmärtämään kirjoittajaa.

Niin kuin tiedätte, tarina muodostaa koko ajan varjoa ympärilleen, rönsyjä jotka eivät toteudu sopimattomina. Ne ovat kiinnostavia, ja niitä L-K siis oli kyselemässä.

Haastattelussaan Luce-Kapler kartoitti siitä, mitä kaikkea muuta kirjoittaja oli ajattellut kirjoittamisen hetkellä. Hän tavoitteli jälkiä ennen kaikkea asioista, joita kirjoittaja päätti jättää kirjoittamatta.

Hän haastatteli nuorta, aran oloista naista, joka oli kirjoittanut pienen kuvauksen vilkkaasta rautatie-asemasta,tilanteessa jossa oli kertonut poikaystävälleen haluavansa erota tästä. Sivun mittaisessa tarinassa kiireisen aseman kuvaus rinnastui naisen ajatuksiin hänen valmistautuessaan kertomaan kumppanilleen, että heidän suhteensa on nyt ohi. Kuvaus oli varsin neutraalia, kertoo Rebekka, kunnes tekstistä suorastaan pomppasi silmille kohta:
”Ennen kuin hän saattoi siirtyä tappamiseen, hänen on oltava valmiina itse.”

L-K huomasi, että tässä tapahtui selvä kerronnan sävyn muutos. Metafora tappamisesta oli silmiinpistävä muuhun tekstiin verrattuna. Kun hän kysyi naiselta asiasta, tämä tuntui katuvan ilmaisua, ja sanoi sen olleen lipsahdus. Samalla nainen sanoi avainsanat:

”uudelleen kirjoittaminen on tärkeämpää kuin alkuperäinen tajunnan virta”.

Keskustelussa paljastui, että todellakin sensuroiva uudelleen kirjoittaminen on tähän asti ollut hänen työskentelynsä ydin. Nainen on kirjoittanut siis karsimalla sopimattomia mielikuviaan. Yksi paha sopimattomuus oli kuitenkin lipsahtanut tarinaan ikäänkuin merkiksi varovaisen kuvailun keskelle. L-K kertoo, että keskustelun jälkeen tuo nuori nainen alkoi nähdä koko kirjoittamisensa uudella tavalla. Nainen oli oivaltanut kuinka hänen kirjoituksensa oli ollut voimattoman tuntuista juuri siksi, että hän oli jättänyt näkyviin pääasiassa vain torjunnan ja karsinnan tulokset.

Rebecca Luce-Kapler: Writing with, Through, and Beyond the Text : An Ecology of Language, 2003. s. 92