Tekijä: Risto

Miksi ihminen ei voi olla raivaamatta ?

Hätistelen pajukkoja pois, mättäikköjä pois, pakko tehdä lisää kasvimaata metsäpuutarhaan. Miksi kasvimaan perustaminen on hävittämistä, kasvimatoa poistamista ? Jostain syystä pitää lapoida ja muokata, kitkeä – avata puhtaaksi tapettu tila.

Täällä ollaan, paikalla, jota on ennenkin viljelty, tämä oli joskus pienviljelijän pelto. Kartassa paikka näkyy metsänä, mutta multainen maa viittaa peltoon. Samoin sarkaojat.

On tämä raivaaminen kummaa, kaikki villinä levinnyt täytyy nujertaa. Sitten tapana on kääntää kaikki yläsalaisin, juuret ylös niin että multainen ala siivottaisiin kasvimaaksi. Miksi pitää raivata, raivota, hävittää ? Tämäkin oli kaunis niitty, kukkainen mutta varsin pajukkoinen. Entä nyt ? Miten kasvimaa voikaan näyttää tällaiselta hakkuuaukean tapaiselta risukolta.

Ja vaikka minä en käännä maata, en kitke nurmen juuristoja, silti nujerran ne. Tarkoitus on tukehduttaa heinä katteen alle. Jo syksyllä leikkasin heinän maata myöten, parturoin siimaleikkurilla maanpinnan aivan siloposkiseksi. Näin otan voiman pois ennen talvea, nääntykööt heinä keväällä, tehkööt tilaa lannan voimalle ja lehtikaalelle.

Kun isken lapiolla maahan, routaan on vain kymmenen senttiä. Maata ei ole tarkoitustakaan kääntää. Katan sen pahvein ja toukokuussa isken siihen reikiä ja sujautan kaalintaimen kuhunkin. Kun heinä jää pahvin alle, kaalten pitäisi menestyä, ja näin pitäisi syntyä kasvimaa. Jos ei kerralla niin muutamassa vuodessa.

Viimekeväänä kokeilin näitä pahvikattamisia viereisellä palstalla. Alle kuskasin runsaasti lantaa ja pahvin reikiin kurpitsantaimet. Heinä nujertui hyvin, eikä maa tarvitse enää pahvikatetta kun taas istutan kurpitsat. Uskon, että tavallinen hake riittää.

Metsäpuutarha, siellä täällä kantoja, olkoot, ne kierretään. Eri asia ovat risukasat, varsinkin kuusen kovat oksat eivät tunnu maatuvan millään. Ne vievät uskottavuutta koko hommalta. Kyttäävät siinä aivan kuin aikoisivat palata.

On kevät ja levitän lantaa, levitän runsaasti, haluan olla maaperälle antelias ja kannustava. Lanta on mustaa, siinä on hiiltä, polttamaani ja jauhamaani ihmeseosta. Sen on tarkoitus imeä pienet hiukkasensa täyteen lannan voimaa. Mutta ei tästä vielä mitään terra pretaa tule. Silti tällainen maaperän lataus kestää toivottavasti seuraavat viisi vuotta.

Hiiletetty lanta antaa kasveille työtä, mutta palkitsee myös. Sen sijaan, että kaalit ammentaisivat helposti ravintoaineita, ne saavat opettaa juurensa neuvottelemaan eliöiden kanssa , kemiallisesti.

Kuiva kuloheinä ympärillä, niin kaunis ,mutta jo luovuttanut – pian maatunut. Näin tulee ja tekee puhdistuksiaan, tekee elintilaa viljelykasveille. Mutta jos hävitänkin luonnonkasvien kirjoa palstaltani, niin hyvitykseksi teen maaperälle hyvää. Vaikka köyhdytän kasvielämää, niin rikastutan maaperän mikrobiomia. Siitä välistä vedän satoa syötäväksi.

Sulaa ja sitten jäättyy – kasvillisuus kärsii

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila pakenee kylmää rintamaa joka väistyy koko ajan. Tuskin muistamme enää hyytävää sydäntalvea ja sitä, miten äkkiä siihen pudottiin vetisen joulukuun jälkeen. Ja kuukausi sitten, maaliskuun alussa kylmyys lehahti pois ja samalla lumet, lähes huomaamatta. Nyt elelemme leutoa kevättä.

Sulaa ja jäätyy on kasveille kovin streassaavaa, mikä tässä nollan kahden puolen huojuvassa rajassa oikein vetää. Mistä tämä johtuu. Uusi sujaa-jäätyy vuodenaika kattaa jo puolet vuodesta, muuten on joko talvi tai kesä.

Samoin kuin viime vuonna, jolloin maaliskuu oli myös leuto, ja lumet sulivat jo alkukuusta. Jos silloin oli mittaushistorian lämpimin maaliskuu, mutta nyt tuli lämpimämämpi.

Huhtikuun äärellä arveluttaa jo, mihin meidät sysätään. Viimevuonna tuli aikaisten kevätlupausten jälkeen raju taantuma. Toivon vaan, että hieman pehmeämmin pääsisimme ruohon vihertämisen vaiheeseen.

Valokomero, camera lucida

Tuleekohan sana kamera samasta kantasanasta kuin komero ? Kyllä, tarkistin: latian camera viittaa huoneeseen. Oikeastaan camera obscura on huone, jonne ei voi nähdä. Se on laatikkokamera, jonka sisälle ei saa kurkistaa, ettei takaseinään heijastuva valon tekemä kuva mene pilalle. Roland Barthesilla taas on Valoisa huone niminen essee, Camera Lucida.

Ihmettelen asiaa koska työhuoneessani on taimiviljelmä, joka on voimakkaasti valaistussa komerossa. Se on kolmikerroksinen, metrin leveä ja lähes kattoon yltävä irtokomero. Vuorattuna sisältä kristallikimalteiseksi se kylpee valossa. Voin katsella muovi-ikkunan läpi, miten siellä syntyy vihreää.

Ohjaan valokomeroa kännykän sovelluksella. Laitan tuulettimen päälle homehtumisen estämiseksi tai ilmankostuttimen jos on tarve. Huolenpito ja taimien hoito on siis toisenlaista kuin ennen. Jos se on menossa liian tekniseksi, niin Barthesin Valoisa huone antaa vihjeitä, siitä millaisista emotioista voi elätellä kasvihuoneessa.

Hän muistelee äitiään, ja suorastaan palvoo valokuvaa äidistä on 5-vuotiaana tyttönä. Me emme voi nähdä tytössä äitiä. Huomioni kiinnityykin kasvihuonesseseen, jossa tämä lapsi on. Minusta on myös kuva 5 -vuotiaana kasvihuoneen edessä.

Mustavalkoisessa kuvassa seison ulkona kevätvalossa kasvihuoneen kulmalla. Poseeraan lakki kallellaan ja kädet taskussa kuin isäntä ainakin. Haara-asennossa, jalat huomattavan leveällä koska kuvaaja käski.

Mieluummin olisin kasvihuoneen sisällä, se olisi minun paikkani tulla kuvatuksi. Muistan tomaatin tuoksun ja mullan, sekä lämmön ja kosteuden tädin kasvihuoneessa. Keväällä se oli hyvin valoisa, mutta eniten minua viehätti se, että kasvihuone oli rakennettu ikkunalaseista. Se oli läpinäkyvä lasikennosto, joka antoi tomaatille suojaa että se voi kasvaa isoksi.

Olin pienikokoinen ja arka, niin että tarvitsin kasvihuoneen kaltaista suojaa. Ja siitä lähtien olenkin onnistunut hankkiutumaan moniin kupliin.

Uskon, että on liikaa vaadittu ihmiseltä kun sanotaan, että tämän pitäsi elää todellisuudessa. Ei pitäisi kehitellä arjesta mitään ihmeellisyyksiä. Mutta jos ei kuvittele arkeen mitään, ei siitä mitään löydykään.

Avoin, oikea reaalinen, on jossain tuolla ulkona pakkasessa, se on OK. Saakoot siis kasvit kasvihuoneensa, ihmisen puuronsa. Mutta opetelkoon ihminen altistamaan itsensä myös epämukavalle ja avoimelle maailmalle. Kunhan on olemassa pääsy takaisin turvalliseen tilaan.

***

Kun tätä taloa katsellaan ulkoa tieltä käsin, niin lounaan ja luoteen puoleiset ikkunat näkyvät suurina ja valoisina. Huoneessa on jo valot, pieni puuhailu on virinnyt ja talo on valaistu.Kun automaattiajastus herättää valokomeron, ulkona on vielä pimeää.

Ulkona katuvalot kiertävät taloa, mutta laajemmin vallitsee maaseudun pimeys. Ja taivaalla lentävän reittikoneen vilkkuvalo antaa vaikutelman, että valokomero laskeutui paikalleen sillä hetkellä kun valot syttyivät siihen.

Avaan komentokeskuksen kännykästäni, ja tuulet viriävät, salaatinlehdet huojuvat ja tuuletin surisee.

Barthes antaa sysäyksen, kuinka kasvihuone tulee paikaksi, jossa tehdään työtä surun voittamiseksi. Öisin se on pimeä komero, se on tärkeä tallennuspaikka. Sitten se on kirkasta, mutta se ei ole niin tärkeää kuin kasvien yhteyttäminen, se että valokomero kytee vihreää.

Jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii.


Järven jää vaikuttaa jo paikoin kestävältä, paitsi tuo virtakohta, joka etenee sillan alta ja hyytyy vähitellen selälle mentäessä. Olen ensimmäistä kertaa Petäjävedellä tämän talven jäillä. Sen paksuudeksi ilmoitetaan vain 10 senttiä. Kestääköhän se ? No, ainakin jotkut voivat mennä sinne, kunhan tietävät missä kohdin liikkua.

En tunne jääasioita kovin hyvin. Olen pelokas ja ajattelen koko ajan jään alla olevaa vesikuilua. En halua kokea mitään yllättävää. Jäällä kulkeminen on niitä harvoja asioita, joiden tulisi sujua juuri niin kuin on suunnitellaan.

Kaikki on kuitenkin OK, en ole vielä epävarmuusalueella, vähitellen olen kyllä joutumassa siihen suuntaan. Miten syvää vesi on missäkin, ja ennen kaikkea, missä jää ohenee ? Kuinkahan paljon jään ohenee lumipaikoissa, ja kuinka kauas virtaukset ulottuvat jään alla ?

Oikeastaan tämä on turvallinen järvi, kylän kupeessa oleva seisovan veden allas. Ainoa isompi virtaus menee tuosta vierestä sillan alle, riittää siis että pidän virtapaikkaa silmällä.

Kuljen hetken aivan lähellä rantaa, mutta loikkaan heti takaisin. Koska muistan, että juuri tässä on pyörteitä. Kun vettä on paljon, kaikki ei ohjaudu sillan alle, osa törmää rantaan ja pyörteilee tässä. Jäässä on takuulla ohuita kohtia.

Ensimäinen vaara on vältetty, samalla tajuan miten vähän tiedän jäiden tilanteesta. Mikä on nyt näiden jäiden kestävyys ? Veden jäätymisen tila vaihtelee paikasta riippuen. Vain virtapaikka on ainoa varma asia, ja tiedän, että sinne ei saa mennä.

Sanotaan, että ihmisen on hyvä joutua joskus epämukavuusalueelle.


Tämä pieni epävarmuus pitää erottaa todella epämukavalle alueelle joutumisesta. Se hetki, kun tajuat ajautuneesi liian pitkälle, ja rantaan on pitkä matka, et ole enää varma jään vahvuudesta. Seisot aidosti epämukavuusalueella.

Kun lumikerros peittää jään, ja kun kävelet, huomaat että sohjo tarttuu kenkiisi ja tunnet myös veden. Huomaat myös, että veden alla on toista jäätä, se rikkoutuu jalkojesi alla. Tunne on epämukava, ja sinun on pakko päättää, rämitkö sohjossa kohti rantaa, tai käännytkö kohti syvännettä, jonka yllä voisi olla kova jää.

On syytä pysähtyä tähän pohtimaan epämukavuusalueen olemusta. Täällä hallitsee veden kolme elementtiä : jää, sohjo, hyinen vesi. En tiedä tarpeeksi niiden välisestä suhteesta nyt. Epämukavaa tässä on se, että vaikka luottaisin jäähän, en tiedä sohjoa, enkä halua tuntea hyistä vettä.

Näitä tapahtuu myös ihmisten kesken, ajautumisia ohuille jäille ja epämukavuusalueille.

On tilanteita, kun en ymmärrä ollenkaan sinun reaktioitasi. Unessa vuokramökin ovi oli jumissa. Yritin päästä sisään absurdien saunan lämmitysohjeiden avulla. Tiesin, että jossain on virtapaikka, mutta en tiedä mitä tekemistä kädessäni olevalla kaukosäätimellä on asian kanssa. Olen yksin jäällä, enkä tunne järveä.

Unessa virtapaikka saattaa merkitä myös sähkövirtaa, jolla lämmittää mökkiä. Mutta siinäkin tapauksessa olen väärin varustautunut: välineet ovat vieraita, logiikka on kummaa, en osaa lukea yhtäkään ohjetta, jokainen valinta on virhe.

Sinä olet hermostunut minuun, siitäkö tuo uni kertoo ?

Yritän ymmärtää tilannetta, mutta kaikki merkit ovat outoja. Epämukavuusalue on silkkaa epäselvyyttä: erehdyttäviä merkkejä ja turhia yrityksiä hakea kanavaa, vaatimuksesi ja toiveesi sekoittuvat, ollaanko kanavallakin toinen, jäälle viittaava merkitys, ei unessa ole mitään selkeää.

Haluat minulta jotain, tai varoitat minua jostain, tiedän vain että jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii. Tämä ei ole ihmissuhdekonflikti, vaan tässä selvitellään tilannetta, sitä missä mennään.

Haluaisin kirkasta jäätä ja syvää vettä, mutta laahustan lumessa: sohjo takertuu kenkiin. Siitäkö tässä on kyse ?

Olisi syytä tehdä suora ja yksinkertaien johtopäätös. Tutustu jäähän, käy usein kiertelemässä, älä erehdy luulemaan järveä liian tutuksi. Tämäntalvinen tilanne vaatii kärsivällistyyttä.



Sadevesitynnöristä voi irrottaa jääkannen ja siitä näkee tulevan

Sattuipa kaunis uudenvuoden taivas, kylmän kirkas aivan kuin se kehottaisi ennustamaan kristalleistaan. Ennustaja yrittää katsoa kauas. Minä tuskin haluaisin edes nähdä tulevaisuuteen. En nyt, en sitä mitä on odotettavissa meille. Kaikille meille, jotka elämääni kuuluu. En juuri nyt haluaisi tietää mitään siitä: on vanhuutta ja sairautta, raskaita tilanteita lähiomaisilla.

Mutta toivon, että tulisi vielä aika, jolloin rohkenisin katsoa kristallipallosta. Ajatus, että peilautumiset kristallissa voisivat ohittaa verhot ja suojat, jotka estävät näkemästä todellista. Sitä, mitä ei näe suoraan, mutta minkä voi aavistaa silmäkulmassa. Koska silmät ovat kristalleja, jotka keräävät heijastumia.

Entä sitten, jos onnistuisin katsomaan kymmenen vuoden päähän, ja näen tämän talon kylmillään. Nämä huoneet autioina, vetoisina, valot ja arkinen lämpö puuttuisivat, kodinhajujen tilalla home. Tai vieraat ihmiset täällä asumassa, kaikki pilattu.

Tätähän ennustaminen on, kun tarpeeksi pitkälle katsoo eikä halua nähdä. Voi nähdä myös itsesä kylmänä tuolla kylmenneessä huoneessa.

Joskus kristallin kuviteltiin olevan sulamatonta jäätä. Nyt jää voisi puolestaan toimia kristallina. Katse kulkisi kuin järven pohjaan, kirkkaan jään ja veden läpi. Taivaan läpi.

Minkä tahansa läpinäkyvän kautta katsominen tekisi samoin. Jos sellaiseen nyt enää olisi mielenkiintoa. Peilistä näkisit itsesi ja ikkunasta näkisit ulos, kameran kautta voisit katsoa itseäsi ulkopuolisen silmin. Ei tarvitse kuin katsomalla katsoa, nähdä ja ennustaa. Kaikki tuo on täsmälleen sitä, minkä en halua juuri nyt paljastuvan. Paremmalla ajalla sitten.

Vuodenvaihe antoi jäätä, nyt sadevesitynnörissä on jääkansi. Siitä voi ennustaa. Onhan se kuin iso linssi, irrotettu tynnöristä ja pönkitetty oikeaan asentoon kohti taivasta. 

Sopii minulle, vaikka linssi ei olisikaan aivan kirkas, sama se minkä kristallin läpi kuvittelen. Mistä tahansa voi aina assosioida jonkinverran onnea. Ennustaminen ja toivominen ovat sama asia. Normaali tavoitteen asettaminen – tavallisesti se on lomamatka kesällä – on minulle yhtä epämääräistä kuin käsitys tulevan kesän tunnelmista.

En koe asioiden järjestyvän sillä tavalla, ne hahmottuvat haaveiden jatkuvan haihtumisen takaa. Ei päättäväinen toimeen ryhtyminen ja asioiden toteuttaminen ole muuta kuin työtä haaveiden karkoittamiseksi. Mitään keinoa ei ole, joka varmistaisi toiveentoteutuman.

Toisin on onni, jonka tuntee vain siitä, mitä ei haluaisi millään antaa pois.

Nostan joskus vielä taakan tynnörin päältä. Jääkannen kirkkaus keskipäivän auringossa olisi OK. Mutta yhtä tärkeää on hyvä asento, työtuoli, ja edessä tuo omaperäinen linssiviritys.

Korkeapaineen ansiosta öinen taivas on kohonnut korkealle, kuu on kasvava. Ja vaikka taivas ei välitä meistä, se on ikuinen ei se seuraa vuosien kulkua.

***

Tilaa Risto Niemi-Pynttärin almanakka, se yrittää kiteyttää jotain olennaista vuodenajoista

Jeesus imeväinen

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

Kategoriat jouluAvainsanat imeväinen, Maria ja Jeesus, rintaruokinta

Ensimmäinen kynttilä sammutetaan

Siellä missä on saapuminen – adventum – siellä on myös poistuminen. Voi olla niin, että mahdollisuudet menetetään yksi kerrallaan. Adventissa kyntilä on allegoria, kynttilä kerrallaan tapahtuva saapuminen on merkinnyt jouluilon vahvistumista. Ainakin virallista ilon aikaa, aivan kuin sokea tuijottaisi kynttilää jonka sydän on kellahtanut steariiniin ja sammuu. Kolme kertaa ”tipping point” koska enhän ole pessimisti, neljättä ei ole vielä lukittu.

Ensimmäisen kynttilän sammuttaa Putin, vaikka tällä hetkellä Ukrainalla on vielä toivoa. Putin vahvisti kuitenkin viisi päivää sitten asetuksen Ukrainan poistamiseksi, kuten päätös venäläisille esitetään. Todellisuudessa kyse on Venäjän valtaamista alueista. Tosin tämö tapahtuu Geneven rauhansopimuksesta piittaamatta ja lukemattomien sotarikosten saattelemana.

Ensimmäisen toivon kipinän sammuttajana Putin on antanut luvan tallata loputkin.

Täältä löytyy muut ykkösen, unon, ainoan, ensimmäisen allegoriat adventin tulemiseen liityen.