Tekijä: Risto

Jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii.


Järven jää vaikuttaa jo paikoin kestävältä, paitsi tuo virtakohta, joka etenee sillan alta ja hyytyy vähitellen selälle mentäessä. Olen ensimmäistä kertaa Petäjävedellä tämän talven jäillä. Sen paksuudeksi ilmoitetaan vain 10 senttiä. Kestääköhän se ? No, ainakin jotkut voivat mennä sinne, kunhan tietävät missä kohdin liikkua.

En tunne jääasioita kovin hyvin. Olen pelokas ja ajattelen koko ajan jään alla olevaa vesikuilua. En halua kokea mitään yllättävää. Jäällä kulkeminen on niitä harvoja asioita, joiden tulisi sujua juuri niin kuin on suunnitellaan.

Kaikki on kuitenkin OK, en ole vielä epävarmuusalueella, vähitellen olen kyllä joutumassa siihen suuntaan. Miten syvää vesi on missäkin, ja ennen kaikkea, missä jää ohenee ? Kuinkahan paljon jään ohenee lumipaikoissa, ja kuinka kauas virtaukset ulottuvat jään alla ?

Oikeastaan tämä on turvallinen järvi, kylän kupeessa oleva seisovan veden allas. Ainoa isompi virtaus menee tuosta vierestä sillan alle, riittää siis että pidän virtapaikkaa silmällä.

Kuljen hetken aivan lähellä rantaa, mutta loikkaan heti takaisin. Koska muistan, että juuri tässä on pyörteitä. Kun vettä on paljon, kaikki ei ohjaudu sillan alle, osa törmää rantaan ja pyörteilee tässä. Jäässä on takuulla ohuita kohtia.

Ensimäinen vaara on vältetty, samalla tajuan miten vähän tiedän jäiden tilanteesta. Mikä on nyt näiden jäiden kestävyys ? Veden jäätymisen tila vaihtelee paikasta riippuen. Vain virtapaikka on ainoa varma asia, ja tiedän, että sinne ei saa mennä.

Sanotaan, että ihmisen on hyvä joutua joskus epämukavuusalueelle.


Tämä pieni epävarmuus pitää erottaa todella epämukavalle alueelle joutumisesta. Se hetki, kun tajuat ajautuneesi liian pitkälle, ja rantaan on pitkä matka, et ole enää varma jään vahvuudesta. Seisot aidosti epämukavuusalueella.

Kun lumikerros peittää jään, ja kun kävelet, huomaat että sohjo tarttuu kenkiisi ja tunnet myös veden. Huomaat myös, että veden alla on toista jäätä, se rikkoutuu jalkojesi alla. Tunne on epämukava, ja sinun on pakko päättää, rämitkö sohjossa kohti rantaa, tai käännytkö kohti syvännettä, jonka yllä voisi olla kova jää.

On syytä pysähtyä tähän pohtimaan epämukavuusalueen olemusta. Täällä hallitsee veden kolme elementtiä : jää, sohjo, hyinen vesi. En tiedä tarpeeksi niiden välisestä suhteesta nyt. Epämukavaa tässä on se, että vaikka luottaisin jäähän, en tiedä sohjoa, enkä halua tuntea hyistä vettä.

Näitä tapahtuu myös ihmisten kesken, ajautumisia ohuille jäille ja epämukavuusalueille.

On tilanteita, kun en ymmärrä ollenkaan sinun reaktioitasi. Unessa vuokramökin ovi oli jumissa. Yritin päästä sisään absurdien saunan lämmitysohjeiden avulla. Tiesin, että jossain on virtapaikka, mutta en tiedä mitä tekemistä kädessäni olevalla kaukosäätimellä on asian kanssa. Olen yksin jäällä, enkä tunne järveä.

Unessa virtapaikka saattaa merkitä myös sähkövirtaa, jolla lämmittää mökkiä. Mutta siinäkin tapauksessa olen väärin varustautunut: välineet ovat vieraita, logiikka on kummaa, en osaa lukea yhtäkään ohjetta, jokainen valinta on virhe.

Sinä olet hermostunut minuun, siitäkö tuo uni kertoo ?

Yritän ymmärtää tilannetta, mutta kaikki merkit ovat outoja. Epämukavuusalue on silkkaa epäselvyyttä: erehdyttäviä merkkejä ja turhia yrityksiä hakea kanavaa, vaatimuksesi ja toiveesi sekoittuvat, ollaanko kanavallakin toinen, jäälle viittaava merkitys, ei unessa ole mitään selkeää.

Haluat minulta jotain, tai varoitat minua jostain, tiedän vain että jäätyneellä järvellä ei voi kuljeksia miten mielii. Tämä ei ole ihmissuhdekonflikti, vaan tässä selvitellään tilannetta, sitä missä mennään.

Haluaisin kirkasta jäätä ja syvää vettä, mutta laahustan lumessa: sohjo takertuu kenkiin. Siitäkö tässä on kyse ?

Olisi syytä tehdä suora ja yksinkertaien johtopäätös. Tutustu jäähän, käy usein kiertelemässä, älä erehdy luulemaan järveä liian tutuksi. Tämäntalvinen tilanne vaatii kärsivällistyyttä.



Sadevesitynnöristä voi irrottaa jääkannen ja siitä näkee tulevan

Sattuipa kaunis uudenvuoden taivas, kylmän kirkas aivan kuin se kehottaisi ennustamaan kristalleistaan. Ennustaja yrittää katsoa kauas. Minä tuskin haluaisin edes nähdä tulevaisuuteen. En nyt, en sitä mitä on odotettavissa meille. Kaikille meille, jotka elämääni kuuluu. En juuri nyt haluaisi tietää mitään siitä: on vanhuutta ja sairautta, raskaita tilanteita lähiomaisilla.

Mutta toivon, että tulisi vielä aika, jolloin rohkenisin katsoa kristallipallosta. Ajatus, että peilautumiset kristallissa voisivat ohittaa verhot ja suojat, jotka estävät näkemästä todellista. Sitä, mitä ei näe suoraan, mutta minkä voi aavistaa silmäkulmassa. Koska silmät ovat kristalleja, jotka keräävät heijastumia.

Entä sitten, jos onnistuisin katsomaan kymmenen vuoden päähän, ja näen tämän talon kylmillään. Nämä huoneet autioina, vetoisina, valot ja arkinen lämpö puuttuisivat, kodinhajujen tilalla home. Tai vieraat ihmiset täällä asumassa, kaikki pilattu.

Tätähän ennustaminen on, kun tarpeeksi pitkälle katsoo eikä halua nähdä. Voi nähdä myös itsesä kylmänä tuolla kylmenneessä huoneessa.

Joskus kristallin kuviteltiin olevan sulamatonta jäätä. Nyt jää voisi puolestaan toimia kristallina. Katse kulkisi kuin järven pohjaan, kirkkaan jään ja veden läpi. Taivaan läpi.

Minkä tahansa läpinäkyvän kautta katsominen tekisi samoin. Jos sellaiseen nyt enää olisi mielenkiintoa. Peilistä näkisit itsesi ja ikkunasta näkisit ulos, kameran kautta voisit katsoa itseäsi ulkopuolisen silmin. Ei tarvitse kuin katsomalla katsoa, nähdä ja ennustaa. Kaikki tuo on täsmälleen sitä, minkä en halua juuri nyt paljastuvan. Paremmalla ajalla sitten.

Vuodenvaihe antoi jäätä, nyt sadevesitynnörissä on jääkansi. Siitä voi ennustaa. Onhan se kuin iso linssi, irrotettu tynnöristä ja pönkitetty oikeaan asentoon kohti taivasta. 

Sopii minulle, vaikka linssi ei olisikaan aivan kirkas, sama se minkä kristallin läpi kuvittelen. Mistä tahansa voi aina assosioida jonkinverran onnea. Ennustaminen ja toivominen ovat sama asia. Normaali tavoitteen asettaminen – tavallisesti se on lomamatka kesällä – on minulle yhtä epämääräistä kuin käsitys tulevan kesän tunnelmista.

En koe asioiden järjestyvän sillä tavalla, ne hahmottuvat haaveiden jatkuvan haihtumisen takaa. Ei päättäväinen toimeen ryhtyminen ja asioiden toteuttaminen ole muuta kuin työtä haaveiden karkoittamiseksi. Mitään keinoa ei ole, joka varmistaisi toiveentoteutuman.

Toisin on onni, jonka tuntee vain siitä, mitä ei haluaisi millään antaa pois.

Nostan joskus vielä taakan tynnörin päältä. Jääkannen kirkkaus keskipäivän auringossa olisi OK. Mutta yhtä tärkeää on hyvä asento, työtuoli, ja edessä tuo omaperäinen linssiviritys.

Korkeapaineen ansiosta öinen taivas on kohonnut korkealle, kuu on kasvava. Ja vaikka taivas ei välitä meistä, se on ikuinen ei se seuraa vuosien kulkua.

***

Tilaa Risto Niemi-Pynttärin almanakka, se yrittää kiteyttää jotain olennaista vuodenajoista

Jeesus imeväinen

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen

“Hän nosti katseensa kasvoillesi, Maria, Hän otti rintasi käsiinsä ja imi suuhunsa maitoa, joka oli manna makeampaa. Juotuaan sinun puhtaasta rinnastasi, hän sanoi ”Minun äitini”.  (Alexandria n.430 kuorolaulu)

Maailma pelastuu suun kautta, keskiaikaisessa mielikuvituksessa tällainen oli luonnollista. Sillä onhan niin, että  pyhän hengen tuleminen tänne maalliseen tapahtui naisen ja vastasyntyneen lapsen yhteistyössä.

Osuvampaa olisi ehkä puhua imeväisestä ja rinnasta. Olen lukenut teosta Daniel Rancour-Laferriere: Imagining Mary, A Psychoanalytic Perspective on Devotion to the Virgin Mother of God (2018).

Pyhän kertomuksen mukaan Jeesuksen suu, imeväisen hamuileva suu,  sekä neitsyt Marian rinta muodostivat kohtaamispaikan. Siitä lähti liikkeelle syntisen ihmisen puhdistuminen – tavallinen ihminen ymmärtää tämän oman kokemuksensa perusteella.

Toki patriarkaalinen Pyhän Hengen kuvasto kertoi jo keskiaikana pyhästä säteilystä. Siitä, kuinka pään, päälaen sekä aivojen kautta tuli ihmiseen siunaava säteily. Mutta vauvan suulla ja äidin rinnalla on lihallisempi osansa tämän ihmeen kertomisessa. Varsinkin keskiaikainen kristillinen teologia ja liturgia vaalivat rintaruokinta-Jeesusta monin kuvin ja lausein.

Frieda Kahlon joulukuvasta voikin lukea sitten maailman surun sekä sen kuinka ilosanoma puhkeaa imeväisen suusta.

Alusta lähtien mukana on kiasma: saman asian kääntymien toisin päin, eli se kuinka hengellisellä tasolla Jeesus ruokki ensin äitinsä ja sitten seurakunnan.

Kun Maria ravitsi rintamaidollaan Jeesusta, niin vastaavasti rinnan kautta Mariasta tuli pyhitetty. Tuo pyhä suu imemässä hänen rintaansa sai ihmeitä aikaan, ja juuri sitä kautta Maria sai varmuuden Jumalan tahdosta. Se oli Jeesuksen suu, jonka kautta henkinen varmuus tuli Mariaan: sen jälkeen hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mistä oli kyse. Pyhä Henki asui vauvan suussa ja tuli imemisen kautta ruumiilliseen ihmiseen.

”Hän, itse tähtien vallitsija, ravitsee Jeesuksen äidin rinnan joka tuo maidon leivälle… Äiti, imetä sitä, joka on meidän ruokamme, imetä tätä leipää joka tulee taivaasta, ja joka on asetettu tänne kärsimykseen.”Augustinus.

Vertauskuvallisesti sanoen Jeesus oli taivaallinen leipä ja Maria oli maallinen maito, ja taivaalla tähtien milky way muistuttaa tämän kaiken kosmisista mittasuhteista.

Ensin oli suu ja sitä auttamaan tuli käsi. Jeesus oli imeväinen suu, jonka löysi kätensä tarttumassa naisen nisään ja ohjaamassa sitä suuhun.

Keskiaikainen mielikuvitus oli sidottu, sen käyttö sallittiin ihmiselle evankeliumin ymmärtämisessä ja meditoimisessa. Kuten sanotaan, hyväksytty ja teologisesti sallittu mielikuvitus oli Jeesuksen elämänpolun mimesistä. Ihmisen kyky kuvitella muuttui hyväksi silloin kun se otti aineksensa evankeliumista ja Raamatusta.

Jos kuuntelette gregoriaanista kirkkolaulua tai muuta keskiaikaista meditaatiomusiikkia, voitte huomata, että laulujen säkeet tai sanasto on suoraan Psalmeista. Säkeiden ja sanojen yhdistely oli vapaata kollaasia, sanat ja säkeet saattoivat olla missä tahansa järjestyksessä  – säveltäjät ovat olleet vapaita käyttämään mielikuvitustaan tässä järjestelytyössä.

Kirjon ulkopuolella evankeliumiakin saattoi kuvitella vapaammin. Englantilainen laulu 1500 -luvulta kuvaa Jeesus -lapsen suukottelemassa ja leikkimässä Marian rinnoilla, viaton mielikuvitus tuo esiin onnellisen idyllin.

When she deare Sonne se,
she set him on her kne
and song, “Hydder to me –
cum basse (kiss) thy mother, deare”
On her lap se him layde,
and with her pappe (breast) he played,
and eure sang the mayde,
“Come basse thy mother, dere”.

Mutta kun viattoman hetken sijaan halutaan esittää totuus kokonaisuudessaan, syntymään sisällytetään jo kuolema. Ristiinaulitsemisen enteet näkyvät jo imeväis-idyllissä. Käsitys siitä, että kaikki on tapahtunut jo, asettaa Maria ja lapsi imetyskuvien päälle krusifiksin. Näin Maria ja lapsi -idylli sisältää enteen. Kun keskiaikainen ihminen eläytyi Jeesus -imeväiseen, hän tiesi samalla että ristillä roikkuvan Jeesuksen suuta kostutetaan etikalla.  Nuo Jeesuksen kädet jotka kurkottelevat kohti rintaa, ovat kohta nauloilla puuhun isketyt. Tai kansanomaisemmin: se, joka roikkuu nyt rinnoissa, roikkuu kohta ristillä.

Kategoriat jouluAvainsanat imeväinen, Maria ja Jeesus, rintaruokinta

Ensimmäinen kynttilä sammutetaan

Siellä missä on saapuminen – adventum – siellä on myös poistuminen. Voi olla niin, että mahdollisuudet menetetään yksi kerrallaan. Adventissa kyntilä on allegoria, kynttilä kerrallaan tapahtuva saapuminen on merkinnyt jouluilon vahvistumista. Ainakin virallista ilon aikaa, aivan kuin sokea tuijottaisi kynttilää jonka sydän on kellahtanut steariiniin ja sammuu. Kolme kertaa ”tipping point” koska enhän ole pessimisti, neljättä ei ole vielä lukittu.

Ensimmäisen kynttilän sammuttaa Putin, vaikka tällä hetkellä Ukrainalla on vielä toivoa. Putin vahvisti kuitenkin viisi päivää sitten asetuksen Ukrainan poistamiseksi, kuten päätös venäläisille esitetään. Todellisuudessa kyse on Venäjän valtaamista alueista. Tosin tämö tapahtuu Geneven rauhansopimuksesta piittaamatta ja lukemattomien sotarikosten saattelemana.

Ensimmäisen toivon kipinän sammuttajana Putin on antanut luvan tallata loputkin.

Täältä löytyy muut ykkösen, unon, ainoan, ensimmäisen allegoriat adventin tulemiseen liityen.

Yhdeksän astetta ennen täyspimeää

Kun olen käynyt pimeään sisälle, voin yrittää hahmottaa, että millä pimeän tasolla nyt ollaan. Bortlen skaalan mukaan täyspimeän alla on kahdeksan lievempää tasoa, vaihe vaiheelta laimenevaa pimeyttä.

Syvin pimeys puuttuu jo Suomesta, vain pieniä alueita voi löytyä pohijoisessa, itärajan luota. Venäjällä tätä yhdeksännen asteen pimeyttä on sentään.

Kahdeksannen asteen pimeys on tavoitettavissa, jos nuotion sammuttamisen jälkeen kuljen metsäpolkua aukealle suolle, en järvelle, koska sehän heijastaa kuin peli ja moninkertaistaa tähtivalon. Jos tuolta suon reunalta on etäisyyttä kaksikymmentä kilometriä lähimpään taloon, ja sen valaistu piha heijastaa säteensä taivaalle. Ja vaikka silmäni olisivat katselleet pimeää ympärillä jo tunnin, ja näin ne ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta, silti pääsen kahdeksannelle tasolle, ja kuvittelen että jossain on vieläkin pimeämpää.

Vaikka valon kajoakaan ei näkyisi, pimeys ei ole täydellistä, koska tähtien sähdet valaisevat yllättävän paljon. Ne sallitaan, jos juhlitaan pimeää yötä luonnossa.

Näkyvien tähtien määrä on tuhansissa, ja lisälaitteilla voi tavoittaa aavistuksen äärettömästä tähtiluvusta. Näkyvillä tähdillä on myös oma magnitudinsa, jako kuuteen eri tasoon valovoiman mukaan. Mutta valosaasteen vuoksi puhdasta tähtien valovoimaa ei ole missään. Ja kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy, tähdet himmenevät. Kaiken lisäksi heikoimmin säteilevät katoavat silmistä ja taivas köyhtyy.

***

Borten asteikolla pimein, yhdeksäs aste on avaraa pimeyttä, avaruuspimeyttä. En tiedä voiko silloin aavistaa avaran taivaan. Ilmeisesti, sillä pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, ulkona sellaista ei ole.

Joskus kun olen istunut pimeänä, kuuttomana yönä, järven rannassa, tuntui kuinka avara tila välittyi. Ehkä laajan pimeän tunne tulee järvestä, sen himmeästä valon aavistuksesta. On avaraa vaikka sitä ei näekään. Se saattoi olla jopa kahdeksas taso.

Kahdeksas pimeyden taso on joskus luontoretkellä saavutettavissa. Pimeys leviäisi kaikkialla, mutta usein horisontissa on linkkimasto. Tuo yksi ainut valopiste pilaa kaiken. Kuin siellä kaukana istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Ja kuitenkin se olisi lähettä tökkien tumpilla silmään.

Usen olen yrittänyt käänttää selkäni linkkimaston valolle, olen yritänyt pitää kättä sen edessä. Mutta se ei auta koska tiedän, että tuo punainen valo haittaa myös tähtiä. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa heikoimmat tähdet näkyvistä.

Selän kääntäminen valolle ei poista sitä valosäteilyä, joka nousee taivaalle nuotiosta tai taskulampusta. Sanotaan, että seitsemäs pimeyden taso vastaa sellaista pimeää, jota himmentää vain yksi, kilometrin päässä olevan talon taivaalle heijastuma pihavalo. Tämäkin vain silloin jos valo ei näy suoraan. Tämän tason tähtimäärä taivaalla laskee silkkaan viiteensataan.

Pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni. ja annan reseptoreihin kerääntyneen valoenergian vähitellen hiipua. On käveltävä etäälle nuotiosta, niin kauas että suora valo ei näy. Sillä pelkkä vilkaisu valopisteeseen, ja silmien reseptorit imaisevat itseensä valosta kylläiseksi. Tähtien katselun kannalta silmien pitäisi antaa tyhjentyä valon muisostakin, muutoin katsoja ei näkisi enempää kuin kolmensadan tähden tuikahduksen.

Viidennen tason pimeys on minulle tutuin, lapsuudenkodin piha. Kun taivaan länsikulmassa on tuhkanharmaa reunus. Muualla ei ole valopistettäkään, mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on kiusallisen havaittava kajastava harmaa. Lapsuudessa sitä ei ollut. Ja tähtiäkin on nyt vähemmän: viidennen tason tähtikimara on jo huomattavan tutun oloinen. Arvattavasti sataviisikymmentä tähteä on havaittavissa ilman ponnistelua.

Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa.Tähtien määrän laskemme alle sadan.

Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo harmaannuttaa kolmanneksen taivaasta. Niin että vastakkainen puoli on vielä pimeä. Niinpä tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.

Toinen tason pimeys on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä ja toiselle puolen kaupunnki tekee valokuvun. Silloin kun taivas on pilvessä valoalue suorastaan hehkuu. Silloin kun pilviä ei ole, niin tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, saamme kolmekymmentä.

Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka harvassa ne ovat.

Käryävän kaalen tarina

Ah näitä hyviä, haudutettuna kaaliruokia. Haluankin varoittaa tuoreen kaalen käystä, ettei käy kuten Jack O’Lanternille 1600-luvulla kaaleen koverretun lyhtynsä kanssa.

Hän oli varas ja nilkki, mutta niitä harvoja, joka onnistui huijaamaan paholaista. Jack O’Lantern on se kurpitsalyhtyihin liitetty Halloween-Jack. Oikeastaan hänen lyhtynsä oli koverrettu kaali.

Paholainen ei erityisesti välittänyt Jackista, ja siksi hän sai keploteltua haltuunsa kekäleen helvetistä. Jack kätki sen keräkaalen sisään, karatakseen sen valossa.

Helvetin rajalle tullessaan hän raotti onkaloa kaalessa niin, että valo näyttäisi reitin ulos. Pian kekäle savutti ja kärysi, eikä tuli valaissut mitään.

Jack eksyi, ja harhailee yhä jossain maailman ja helvetin välisessä pimeydessä. Haju on sanoinkuvaamaton.

Jack O’Lantern on varoittava kertomus, niin arvelen. Ja palavan kaalen käry on vastenmielinen.

Tarinan opetus on se, että kaalesta ei tule maukasta grillaamalla. Haudutettuna se maistuu taivaalliselta, koska hidas kypsennys uunissa tai valurautapannussa tehostaa hienoja aromeja ja luonnollista makeutta. Kuumuutta tulee välillä kuitenkin nostaa niin, että saadaan mukaan karamellimaisia aromeja. Ne eivät synny käryttämällä vaan paahtamalla ja hauduttamalla.

Ne, jotka polttavat tuoretta kaalta grillaamalla, tai paistinpannulla ilman rasvaa, saisivat palata sinne mistä ovat tulleet. 

TAISTELUKOHTAUS KYLMÄN JA LÄMPIMÄN VÄLILLÄ

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila kohtasi kylmän rintaman joka väistyi. Viikko sitten oli toisinpäin.Lämmin sää väistyi suoraan pohjoistesta puhaltavien tuulenpuuskien tieltä.

Seiurauksena oli, että pohjoinen voimistuu ja säätila laskee ajankohtaan nähden yllättävän matalalle. Huhtikuussa on tällaista: kylmät ilmamassat iskevät yhteen lämpimien kanssa.

Kevät alkoi lupaavasti, sitten tuli raju taantuma. Kevään ensimmäiset narsissit ja leskenlehdet suorastaan jäätyivät yöpakkasten takia. Päivätkään eivät lämmenneet vaan jäivät miinukselle.

Mikä hyydytti kevään ?

Takatalvi johtui lämpimän ilmamassan pysähtymisestä Atlantille. Se muodostui vahvaksi antisykloniksi, joka pakotti Pohjoisesta tulevan ilmavirtauksen kiertämään myötäpäivään, näin kylmät tuulet sinkoutuivat suoraan alas Suomen itäreunaa pitkin. Maamme jäi keskelle kylmän ja lämpimän välistä taistelua: korkea seisoi Atlantin rannikolla ja matala vilisti erittäin kylminä tuulenpuuskina alas maan pintaa pitkin.

Siinä meni talven viimeiset kylmät ilmamassat. Vielä kun ilmakehä oli talven jäljiltä kylmä ja kuiva, vailla kosteuden antamaa suojaa, niin mikään ei estänyt kylmän kiristymistä.

Näin tuli kylmätuulinen viikko, joka ajoittain yltyi myrskuksi. Harvoin se pohjoisesta tulee, mutta kun se tulee, se kalvaa lämmöt pois saunan jälkeen vilvoittelemaan tulleesta ihmisestä.

Myrsky iski yllättävästä suunnasta. Puita kaatui. Solakoita, pitkärunkoisia pihamäntyjä piiskattiin ja kuritettiin. Tuuli pakotti latvoja kumartumaan ja taipumaan puuska puuskalta alemmas. Männynrungoissa ilmeni yllättävää taipuisuutta ja sitkeyttä, juuretkin jännittyivät kun rugot venyvät äärimmilleen, eivät antaneet periksi. Männyt kestivät ja oikenivat. Tällaiset tuulten dramaattiset käänteet saavat huolestumaan, mutta jos puut eivät kaadu, niin myrsky myrskyltä ne myös vahvistuvat.

Vuodenaika ei muutu ilman taistelua: kylmä sai vallattua niin maan, veden kuin metsät. Räntäsateet – keskitykset lumikuurojen muodossa – aamuisin salaa vallattu maa, huurassa. Toisaalla aurinko tykittää jo isolla kaliberilla, ja vahvistusta on tulossa.

Taistelua on käyty pitkään myös vesissä. Kalat pysyttelevät poteroissaan niin kauan kun kylmä vallitsee ja vesi on alle 7 asteista, sitten ne ryntäävät matalikoille kutemaan.

Kohtasimme runsaita lumisateita, jopa lumimyrskyjä, ja ne kurittivat julmasti huhtikuuta.

Mutta pian saimme huomata, että lumituisku pääsikin vihmomaan lännestä käsin, ja se piiskasi kylmän tiehensä. Mitään ei tapahdu juuristossa niin kauan kun lämpötila on alle kymmenessä.

Illalla paljastui täysikuu, ja yökin oli yllättävän leuto, niin että päivälle tuli hyvä alku. Iltapäivällä lämpötila kohosi yli kymmenen asteen,

Ruohot ja muut ylivuotiset, maaperään piiloutuneet sipulit puolustavat vallattuja paikkojaan, mutta eivät nouse. Siemenet virittävät panoksensa, pysyttelevät valmiina, ihmisiä hakeutui ulos asunnoistaan, kunnes lämpötila kohoaa, ja maihinnousu alkaa.