Tekijä: admin

Yhdeksän astetta ennen täyspimeää

Kun olen käynyt pimeään sisälle, voin yrittää hahmottaa, että millä pimeän tasolla nyt ollaan. Bortlen skaalan mukaan täyspimeän alla on kahdeksan lievempää tasoa, vaihe vaiheelta laimenevaa pimeyttä.

Syvin pimeys puuttuu jo Suomesta, vain pieniä alueita voi löytyä pohijoisessa, itärajan luota. Venäjällä tätä yhdeksännen asteen pimeyttä on sentään.

Kahdeksannen asteen pimeys on tavoitettavissa, jos nuotion sammuttamisen jälkeen kuljen metsäpolkua aukealle suolle, en järvelle, koska sehän heijastaa kuin peli ja moninkertaistaa tähtivalon. Jos tuolta suon reunalta on etäisyyttä kaksikymmentä kilometriä lähimpään taloon, ja sen valaistu piha heijastaa säteensä taivaalle. Ja vaikka silmäni olisivat katselleet pimeää ympärillä jo tunnin, ja näin ne ovat tyhjentyneet kaikesta valon heijastuksesta, silti pääsen kahdeksannelle tasolle, ja kuvittelen että jossain on vieläkin pimeämpää.

Vaikka valon kajoakaan ei näkyisi, pimeys ei ole täydellistä, koska tähtien sähdet valaisevat yllättävän paljon. Ne sallitaan, jos juhlitaan pimeää yötä luonnossa.

Näkyvien tähtien määrä on tuhansissa, ja lisälaitteilla voi tavoittaa aavistuksen äärettömästä tähtiluvusta. Näkyvillä tähdillä on myös oma magnitudinsa, jako kuuteen eri tasoon valovoiman mukaan. Mutta valosaasteen vuoksi puhdasta tähtien valovoimaa ei ole missään. Ja kun valosaasteen määrä taivaan alla lisääntyy, tähdet himmenevät. Kaiken lisäksi heikoimmin säteilevät katoavat silmistä ja taivas köyhtyy.

***

Borten asteikolla pimein, yhdeksäs aste on avaraa pimeyttä, avaruuspimeyttä. En tiedä voiko silloin aavistaa avaran taivaan. Ilmeisesti, sillä pilkkopimeään liittyy ahtauden tunne, pimeä seinä, ulkona sellaista ei ole.

Joskus kun olen istunut pimeänä, kuuttomana yönä, järven rannassa, tuntui kuinka avara tila välittyi. Ehkä laajan pimeän tunne tulee järvestä, sen himmeästä valon aavistuksesta. On avaraa vaikka sitä ei näekään. Se saattoi olla jopa kahdeksas taso.

Kahdeksas pimeyden taso on joskus luontoretkellä saavutettavissa. Pimeys leviäisi kaikkialla, mutta usein horisontissa on linkkimasto. Tuo yksi ainut valopiste pilaa kaiken. Kuin siellä kaukana istuisi mies kannolla polttamassa sikariaan. Ja kuitenkin se olisi lähettä tökkien tumpilla silmään.

Usen olen yrittänyt käänttää selkäni linkkimaston valolle, olen yritänyt pitää kättä sen edessä. Mutta se ei auta koska tiedän, että tuo punainen valo haittaa myös tähtiä. Punahehkuisen tumpin läsnäolo poistaa heikoimmat tähdet näkyvistä.

Selän kääntäminen valolle ei poista sitä valosäteilyä, joka nousee taivaalle nuotiosta tai taskulampusta. Sanotaan, että seitsemäs pimeyden taso vastaa sellaista pimeää, jota himmentää vain yksi, kilometrin päässä olevan talon taivaalle heijastuma pihavalo. Tämäkin vain silloin jos valo ei näy suoraan. Tämän tason tähtimäärä taivaalla laskee silkkaan viiteensataan.

Pimeyden takia haluan tyhjentää silmäni. ja annan reseptoreihin kerääntyneen valoenergian vähitellen hiipua. On käveltävä etäälle nuotiosta, niin kauas että suora valo ei näy. Sillä pelkkä vilkaisu valopisteeseen, ja silmien reseptorit imaisevat itseensä valosta kylläiseksi. Tähtien katselun kannalta silmien pitäisi antaa tyhjentyä valon muisostakin, muutoin katsoja ei näkisi enempää kuin kolmensadan tähden tuikahduksen.

Viidennen tason pimeys on minulle tutuin, lapsuudenkodin piha. Kun taivaan länsikulmassa on tuhkanharmaa reunus. Muualla ei ole valopistettäkään, mutta seitsemän kilometrin takana olevan katuvaloesiintymän takia taivaalla on kiusallisen havaittava kajastava harmaa. Lapsuudessa sitä ei ollut. Ja tähtiäkin on nyt vähemmän: viidennen tason tähtikimara on jo huomattavan tutun oloinen. Arvattavasti sataviisikymmentä tähteä on havaittavissa ilman ponnistelua.

Neljäs pimeyden taso on jo varsin arkipäiväinen kun tuon taivaanrannan valonkajon lisäksi viidensadan metrin päässä olevan naapurin ikkuna vielä heijastelee silmänpohjassa.Tähtien määrän laskemme alle sadan.

Kolmas pimeyden taso on kaksikymmentä kilometria kaupungista, kaupungin kajo harmaannuttaa kolmanneksen taivaasta. Niin että vastakkainen puoli on vielä pimeä. Niinpä tarkkaan valitusta valokatveesta käsin voin katsella vaisua kuudenkymmenen tähden taivasta.

Toinen tason pimeys on lähiössä, jossa toinen puoli taivaasta on läpitunkemattoman pimeä ja toiselle puolen kaupunnki tekee valokuvun. Silloin kun taivas on pilvessä valoalue suorastaan hehkuu. Silloin kun pilviä ei ole, niin tähtien määrä romahtaa liki puoleen edellisestä, saamme kolmekymmentä.

Ensimmäinen taso on kaupungilla yöllä, kun voin nähdä vain yksittäisiä tähtiä, ja pelkästään niiden välisistä etäisyyksistä voi tuntea kuinka harvassa ne ovat.

Käryävän kaalen tarina

Ah näitä hyviä, haudutettuna kaaliruokia. Haluankin varoittaa tuoreen kaalen käystä, ettei käy kuten Jack O’Lanternille 1600-luvulla kaaleen koverretun lyhtynsä kanssa.

Hän oli varas ja nilkki, mutta niitä harvoja, joka onnistui huijaamaan paholaista. Jack O’Lantern on se kurpitsalyhtyihin liitetty Halloween-Jack. Oikeastaan hänen lyhtynsä oli koverrettu kaali.

Paholainen ei erityisesti välittänyt Jackista, ja siksi hän sai keploteltua haltuunsa kekäleen helvetistä. Jack kätki sen keräkaalen sisään, karatakseen sen valossa.

Helvetin rajalle tullessaan hän raotti onkaloa kaalessa niin, että valo näyttäisi reitin ulos. Pian kekäle savutti ja kärysi, eikä tuli valaissut mitään.

Jack eksyi, ja harhailee yhä jossain maailman ja helvetin välisessä pimeydessä. Haju on sanoinkuvaamaton.

Jack O’Lantern on varoittava kertomus, niin arvelen. Ja palavan kaalen käry on vastenmielinen.

Tarinan opetus on se, että kaalesta ei tule maukasta grillaamalla. Haudutettuna se maistuu taivaalliselta, koska hidas kypsennys uunissa tai valurautapannussa tehostaa hienoja aromeja ja luonnollista makeutta. Kuumuutta tulee välillä kuitenkin nostaa niin, että saadaan mukaan karamellimaisia aromeja. Ne eivät synny käryttämällä vaan paahtamalla ja hauduttamalla.

Ne, jotka polttavat tuoretta kaalta grillaamalla, tai paistinpannulla ilman rasvaa, saisivat palata sinne mistä ovat tulleet. 

TAISTELUKOHTAUS KYLMÄN JA LÄMPIMÄN VÄLILLÄ

Ajankohtaan nähden korkea lämpötila kohtasi kylmän rintaman joka väistyi. Viikko sitten oli toisinpäin.Lämmin sää väistyi suoraan pohjoistesta puhaltavien tuulenpuuskien tieltä.

Seiurauksena oli, että pohjoinen voimistuu ja säätila laskee ajankohtaan nähden yllättävän matalalle. Huhtikuussa on tällaista: kylmät ilmamassat iskevät yhteen lämpimien kanssa.

Kevät alkoi lupaavasti, sitten tuli raju taantuma. Kevään ensimmäiset narsissit ja leskenlehdet suorastaan jäätyivät yöpakkasten takia. Päivätkään eivät lämmenneet vaan jäivät miinukselle.

Mikä hyydytti kevään ?

Takatalvi johtui lämpimän ilmamassan pysähtymisestä Atlantille. Se muodostui vahvaksi antisykloniksi, joka pakotti Pohjoisesta tulevan ilmavirtauksen kiertämään myötäpäivään, näin kylmät tuulet sinkoutuivat suoraan alas Suomen itäreunaa pitkin. Maamme jäi keskelle kylmän ja lämpimän välistä taistelua: korkea seisoi Atlantin rannikolla ja matala vilisti erittäin kylminä tuulenpuuskina alas maan pintaa pitkin.

Siinä meni talven viimeiset kylmät ilmamassat. Vielä kun ilmakehä oli talven jäljiltä kylmä ja kuiva, vailla kosteuden antamaa suojaa, niin mikään ei estänyt kylmän kiristymistä.

Näin tuli kylmätuulinen viikko, joka ajoittain yltyi myrskuksi. Harvoin se pohjoisesta tulee, mutta kun se tulee, se kalvaa lämmöt pois saunan jälkeen vilvoittelemaan tulleesta ihmisestä.

Myrsky iski yllättävästä suunnasta. Puita kaatui. Solakoita, pitkärunkoisia pihamäntyjä piiskattiin ja kuritettiin. Tuuli pakotti latvoja kumartumaan ja taipumaan puuska puuskalta alemmas. Männynrungoissa ilmeni yllättävää taipuisuutta ja sitkeyttä, juuretkin jännittyivät kun rugot venyvät äärimmilleen, eivät antaneet periksi. Männyt kestivät ja oikenivat. Tällaiset tuulten dramaattiset käänteet saavat huolestumaan, mutta jos puut eivät kaadu, niin myrsky myrskyltä ne myös vahvistuvat.

Vuodenaika ei muutu ilman taistelua: kylmä sai vallattua niin maan, veden kuin metsät. Räntäsateet – keskitykset lumikuurojen muodossa – aamuisin salaa vallattu maa, huurassa. Toisaalla aurinko tykittää jo isolla kaliberilla, ja vahvistusta on tulossa.

Taistelua on käyty pitkään myös vesissä. Kalat pysyttelevät poteroissaan niin kauan kun kylmä vallitsee ja vesi on alle 7 asteista, sitten ne ryntäävät matalikoille kutemaan.

Kohtasimme runsaita lumisateita, jopa lumimyrskyjä, ja ne kurittivat julmasti huhtikuuta.

Mutta pian saimme huomata, että lumituisku pääsikin vihmomaan lännestä käsin, ja se piiskasi kylmän tiehensä. Mitään ei tapahdu juuristossa niin kauan kun lämpötila on alle kymmenessä.

Illalla paljastui täysikuu, ja yökin oli yllättävän leuto, niin että päivälle tuli hyvä alku. Iltapäivällä lämpötila kohosi yli kymmenen asteen,

Ruohot ja muut ylivuotiset, maaperään piiloutuneet sipulit puolustavat vallattuja paikkojaan, mutta eivät nouse. Siemenet virittävät panoksensa, pysyttelevät valmiina, ihmisiä hakeutui ulos asunnoistaan, kunnes lämpötila kohoaa, ja maihinnousu alkaa.

Maaliskuu – kevään kylmä kylki

”Maaliskuu.Se voi olla rankkaa aikaa. Leijona ja lammas. Kevään kylmä kylki. Sellaisten kukkien kuukausi, jotka voisivat yhtä hyvin olla vielä lunta, narsissien kukintojen paperinohuen paljastumisen kuukausi. Sotureiden kuukausi, maaliskuu jonka nimi juontuu Marsista. Roomalaisten sodan Jumalasta; gaelin kielellä kuukauden nimi on kevättalvi ja muinaissaksaksi raju kuukausi, koska silloin tuulee rajusti.

Maaliskuu on kuitenkin myös venymisen kuukausi, kuukausi jolloin päivä alkaa pidentyä. Mielettömyyden ja odottamattomien kypsyyden kuukaus uuden elämän kuukausi. Ennen gregoriaanista kalenteria uusi vuosi alkoi tammikuun sijaan maaliskuussa, ja silloin juhlittiin sekä kevätpäiväntasausta että Marian ilmestystä, päivää jolloin enkeli ilmestyi Neitsyt Marialle ja ilmoitti, että hän synnyttää lapsen, vaikka on Neitsyt. Ja lapsi sikiää Pyhästä Hengestä. ”

Ali Smith Kevät s.225

Kevätpäiväntasaus – reikä ajassa

Onneksi on kosminen järjestys, joka muistuttaa missä vaiheessa kevättä
ollaan menossa. Vernal equinox – yö ja päivä ovat tasan – keskiaikainen pyhiinvaelluksen aloittamisen päivä ja samalla lintujen hääpäivä.

Tuon vanhan uskomuksen sijaan voit tehdä linnunpöntön ja vastata kevätlauluun: ii kvi noks ii kvi noks ii kvi noks.

Jos huomaat jotain erikoista aamulla 20.3, tartu vinkkin. Samoin teki
Dante Jumalaisen näytelmän alussa, kun hän kävelyllään kevätpäivän tasauksen
aamuna vuonna 1500 näki paitsi suden myös railon ajassa.

Ehkä repeämä oli muodostunut keskeltä haljenneen vuorokauden väliin.
Siitä alkoi Danten matka, joka tuntui elämän mittaiselta mutta kesti vain
viikon.

Kun kairaan reikää pesäpönttöön, ajattelen sitä minne lintu pujahtaa.
Sahaan puuta ja poraan, en voi kuin ajatella omaa taipumustani lyödä päätä
seinään, ja auttaa edes lintua käymään läpi pienestä reiästä.

Toisaalta kairaan reikää jäähän, ajattelen miten hauki mahtuu tulemaan sieltä, ja pullahtaa jäälle kuin vastasyntynyt.

Haluan muistuttaa, että kevätpäivän tasaus on kosminen päivä niin linnuille kuin kaloille, pesimispäivien ja kutupäivien alku. Keskellä aikaa on reikä tai halkeama.

Pakkaskaunis

Talven juhlallisin tila ilmaistaan kireä ilme suupielessä, sanotaan: pakkanen kiristyy. Kaikkialla näkymä huikaisevan puhdas ja luminen, hienoinen lumivaippa pensaissa, havupuut kuohkeina korkeuksissaan, kylmänsininen taivas yllä.

Talvinen korkeapaine, kylmä ja kirkas sää, on juhlallinen, vaikka kieli ei sitä tunne vaan väittää, että pakkanen ikään kuin kiristäisi kääntymään pois.
Pakkaskaunis ja kuusi muuta huurteista tekstiä
Kylmän enkelit
Harhoja öisessä metsässä 1863
Talvi piirtää naaman
Lumessa kahlaava, hikoileva nainen 1892
Lumen painoton paino
Matissen saksimat lumikukat

LUE TÄÄLTÄ

IV Vegetaarinen evankeliumi

Hildegardin teologiassa ihmisten ja Jumalan välillä on kasvillisuus, sen vehreys ja voima: viriditas toimii välittäjänä. Niinpä neitseellisessä syntymässä on jotain kasvillisuuden kaltaista, sieluja virvoittavassa Jeesuksessa on viriditas ja maailman pelastuskin kanavoituu kasvillisuuden kautta.

Tuntuu, että jotain olennaista on puuttunut Hildegardia koskevista kirjoituksista, ennen kuin viriditas nostettiin esiin. Tuo tuoreuden ja vihreyden voimaan viittava sana, viriiliys mutta kasviperäinen, löytyy kaikkialta hänen kirjoituksistaan. Sen perusteella voi ymmärtää, miksi kasvit ovat hänelle keskeinen välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä. Se on ennen ihmistä mutta Luojan jälkeen.

Tietysti viriditas kuuluu myös joulun ihmeeseen. Aikaan jolloin elinvoima on vähimillään, viriditas tuo hengen, joka menee Mariaan. Se vaikuttaa Hildegardin uskontunnustukselta:

Niin ”korkeimman isän nimeen, joka suloisen viriditaksen avulla on lähettänyt Sanan Neitsyen kohtuun .” Näin pyytää Hildegard vuonna 1146 tukea Clairvauxin apotilta Bernhardilta, kun hänen puhdasoppisuuttaan oli epäilty. Vastaavaa muotoilua hän on toistanut myöhemminkin.

Viitaten neitseelliseen syntymään, ja sitä edeltävään suloiseen viriiliyteen, hän hahmottaa sen vegetaariseksi. Hildegardille Jeesuksen syntymä on pikeminkin kohdussa kukkivaa kuin tuottavaa hedelmällisyyttä, sikäli neitseellisenä pysyvää.

Miksi siis neitsyt, viriditas, nuorekas ja tuore ? Sana tuli lihaksi vegetaarisen viriditaksen välityksellä synnillisen lisääntymisen sijaan. Hildegardilla tuo Sana kukkii, kukoistaa ja laulaa, pysyy aina neitsyenä ja tulee lihaksi vain hengessä. Varmaankin Hildegard olisi joutunut vaikeuksiin, jos olisi näkynsä perusteella todistanut, että Maria ei koskaan tullutkaan raskaaksi.

Hedelmän ja hedelmöittymisen sijaan hän puhuu kukkimisesta (floriditas) ja siitä, miten viriditas toteutuu kukoistuksessa. Hildegard katsoi, että neitsyyden säilyttäminen merkitsi valintaa, jossa mahdollistui elämänvoiman vaaliminen ja omistautuminen puhtaudelle.

”Kirkkaasti kukkii Sana neitsyessä”

Tämä puhtauden vaatimus vaikuttaa Hildegardilla ehdottomalta ja jyrkältä, niin totalisoivalta, että hänen vegataariseen teologiassa on syytä suhtautua varauksella. Puhtaus, valkoisuus ja valon mystiikka on kovin elämänvastaista. Steriiliys -sanaa ei tunnettu varhaisella keskiajalla, kuten ei bakteerejakaan. Mutta Hildegard puhui puhtaudesta maan nesteiden tislaamisena sekä yrttien uuttamisena. Kaikki muu kuin puhtaus oli torjuttavaa; usko oli puhdasta, mutta niin myös tieto. Mistään asioista ei saanut tietoa, ennen kuin ne oli puhdistettu.

Jollain käsittämättömällä tavalla puhtaus liittyi keskiaikaisessa kosmologiassa vertikaaliseen ylös ja alas vektoriin, sekä ihmisen että kasvin pystyasentoon, mieluummin kuin matelemiseen. Horisontaalinen, makaaminen ja maan pinnan myötäinen ei tämän mukaan ole edes vegetaarisesti hyväksyttävää.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten Hildegardin vegetaarinen evankeliumi asettaa Jeesuksen pelastajaksi kasvimaailman keskelle. Ja samalla tavalla kuin viriditas on voima, joka vahvistaa Sanaa, saa Marian synnyttämään, samalla tavalla viriditas voimistuu Jeesuksessa. Hän on virvoittavien niittyjen poika, joka Sanansa myötä virkistää väsyneen ja voimattomaksi käyneen maailman. Kyse on tietysti synnistä, mutta synti saastuttaa maailmaa. Hildegardin näyt puolestaan olivat ilmoittaeet hänelle, että kun maa on voimaton ja kuiva (ariditas) niin Kristus voimassaan (viriditas) ilmestyy kasvillisuuden kautta, vehreänä vihreässä.

Hän joka syntyy Jouluna, on kesä talven keskellä, ja saa aikanaan uudistumaan koko maan piirin, ikuisen elämän(voiman) paluun.

MIchael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021

III Adventti – musiikissa resonoi kolme

Kun yksiääninen kirkkolaulu soi, sen taakse voi hahmottaa Hildegard von Bingenin musiikillista teologiaa. 1) äänenä ihmisruumis on kauneimmillaan 2) sielu on sinfoninen, siihen kokoontuu moninaisuus 3) järki on sielua ottaa yhteyttä maailmaan ja resonoi luonnon moninaisuutta.

Hildegard von Bingenin henkeen kolmannen adventin trioksi kokoontuvat ruumis, sielu ja järki. Kokonkutsujana toimii musiikki. Hildegard tunnetaan suurena säveltäjänä ja tuota 1100 luvun yksiäänistä kirkkolaulua kuunnellaan valtavast yhä. Siinä yksi ihmisääni resonoi aivan universaalisti, se oli Hildegardin pyrkimyskin.

”Sielu on sinfoninen [symphonialis est anima]”

Mutta samalla yksi ääni resonoi omaan rintakehäänsä ja koko ruumiiseensa, ja yllättäen tämä abbedissa korosti sitä miten ruumiillista kirkkolaulukin on. Myös kirkko hyväksyi tämän, vaikka ruumista pidettiin synnin pesänä. Hildegard katsoi, että laulaessaan ihminen on kauneimillaan, koska silloin ruumis muistaa sen paratiisin, missä oli viattomana.

Tämä yksiääninen laulu, ruumiin kaunein esitys resonoi universaalisesti; sikäli siinä on sinfonisuutta: ääni kokoaa kaikuja joka puoleta. Symphony -sanan juuri sym viittaa äänten (pony) yhteen kokotumiseen. Kuorolaulu oli Hildegardille erityisesti sellainen yhteen kokoontuminen, jossa kukin löytää oman äänensä. Harmoniset soinnit mahdollistavat sen, että kukin löytää oman rikkeettömän ja kauniin ääniruumiinsa.

Ilman muuta Hildegard tiesi katedraalien akustiset mahdollisuudet, ne ovat selvästi tämän äänten resonanssin taustalla. Mutta katedraalien taustalla ovat korkeat metsät, joita ne jäljittelevät. Ja puut, joita Hildegard rakasti niin, että katsoi sielun olevan puun kaltainen. Tuo arvoituksellinen rinnastus voi aueta, kun ajatellaan puuta sinfonian tapaan moniäänisyyttä huokuvana kokonaisuutena.

Miten on mahdollista, että alaspäin painuvat juuret ja ylös kohoava latva ovat sovussa vaikka vetävät eri suuntiin ? Miten on mahdollista, että sivulle päin pyrkivät oksat ovat sovussa kohtisuoraan pyrkivän runngon kanssa. Puun kaikilla osilla on oma äänensä kasvun harmonioissa, ja ne resonoivat syvlle ja korkealle.

”Ääni on ruumis, järki on sielu [Vox est corpus, rationalitas anima]

Kolmas osa kokonaisuutta on järki, joka liittää sielun ja ruumiin laajempiin yhteyksiin. Hildegard puhuu rationaalisuudesta, mutta tarkoittaa jotain muuta kuin vain ihmisaivoille ominaista järjellisyyttä. Järki on hänelle erityisen sinfonista, se on moniäänistä harmoniaa joka yltää laajemmalle kuin mikään muu. Hän katsoo, että ihminen on Luojalta saanut mahdollisuuden edustaa järjellistä universumia, mikä tarkoittaa, että hän voi löytää myös mykän luonnon äänet ja ilmaisut.

Siinä missä ihmisruumis on kauneimmillaan resonoidessaan sisäisyyttään ja ympäristön kaikuja, siinä järki on kauneimmillaan, kun se resonoi toisiin ihmisiin, eläimiin ja kasveihin. Samalla Hildegard osoittaa erityistä kiitollisuutta kasvillisuudelle, joka niin hienosti resonoi luonnon värähtelyä. Sillä vaikka kasvillisuus vaikuttaa mykältä, sen korvat ovat kaikkein tarkimmat, sen ruumis ottaa värähtelyjä vastaan ja resonoi niihin.

Ks. Michael Marder: Green Mass, The Egological Theology of Hildegard von Bingen. 2021

II Adventti, neitseellinen odotus

Se, mikä tulee kasveista elämänvoimana suoniimme, on Hildegardin mukaan neitseellistä voimaa.

8.12. on neitseellisen sikiämisen päivä, katolisessa kalenterissa . Odotusaika kestää vielä 16 päivää, sitten on joulu.

Hildegard von Bingenin mukaan ihminen kehittyy täyteen ja vahvaan viisauteensa vain neitsyenä. Kuten luostareiden neitsyet, puhtaat olennot, pysyvät viriileinä vanhoille päivilleen asti.

Tosiaan, sana viriili tai viriditas on Hildegardin filosofian keskuksessa. Hänen vaikutuksestaan viriiliys ei tarkoita enää mieskuntoa, eikä neitsyt tarkoita vain nuorta naista, vaan viriiliys ilmenee ihmisissä jonain vegataarisena.

Ihminen ja kumppanuuskasvi synnyttivät ihmiskunnan, yhdessä Luojan avulla ne nousivat maasta. Hildegardin Physica alkaa sanoin In creationem homines de terra – ihminen, maasta olet sinä tullut. Sana Adam viittaa maasta tulleeseen.

Paratiisi oli eloisa ja vihreä (viriditas), kunnes – Hildegardin kertomana – tapahtui lankeemuksen seurausta kuivuminen (ariditas). Karkoitetusta ihmisestä tuli heikko ja kuiva, ellei Luojan suojelema kasvillisuus tarjoaisi vihreää voimaa (virititas) ja ravitsisi ihmistä.

Hildegardin ajattelussa kasvit olivat yhteydessä luojaan, ja ne tarjoavat tätä yhteyttä myös meille. Siksi Hildegard omisatutui yrteille. Ihminen on aina sairas, mutta oikeiden yrttien nauttiminen parantaa, elävöittää ja henkistää meitä.

Ihmiset ja kasvit olivat alusta lähtien hyvin erilaisia, juuret niillä olivat lähes avastakkaiset. Yhteistä oli, että molemmat hengittävät, ja että molemmissa virtasi nestemäinen elinvoima. Ihmisellä oli juuret, sen ei tarvinnut tappaa, koska ammensi elinvoimaa suoraan maan kohdusta.

Muuten ihmisen juuristo muodostuu puheesta ja käsistä. Kuten muutkin filosofit sanovat; rationaalisuus tekee ihmisen. Siispä Hildegardin mukaan ihmisen juuri on ratio (se viittaa juureen, radix). Juuristo, joka pitää ihmisen pystyssä, on luojan totuutta tavoitteleva päättely ja asioiden käsittely.

Sekä kasvit että ihmiset asettuvat Hildegardilla sukulinjoihin jotka ovat neitseellisiä: suvut jatkuvat juurista ei siemenistä käsin. On myös viitteitä siitä, että Hildegard oli seksimyönteinen sikäli, kun se lisäsi viriliteettiä ja elinvoimaa. Mutta lisääntymiselle hän kehoitti aina sanomaan ei. Hän oli myös luostarin lääkäri, praktinen toimissaan, ja tunsi yrttinsä. Se, että hän halusi parantaa ja saada ihmiset tervehtymään, kuuluu viriditas -kutsumukseen.

Samalla koko hänen ajattelunsa oli suvun jatkamista vastaan. Hän oli paneutunut ehtottomalla pieteetillä neitsyyden ihmeisiin. Voin hyvin kuvitella, miten Hildegard kerää yrttejä kasvimaalla, ja huolehtii että basilika ja salaatit eivät pääse kukkimaan. Kasvimaalla erityisesti vihreää tuottavat pidetään ikään kuin neitseellisessä vaiheessa, sillä kukkimisen myötä kasvit suuntaavat voimansa siihen.

Se, että Hildegard sulki maailmastaan pois suvullisen lisääntymisen kysymykset, antoi hänelle erinomaisen mahdollisuuden keskittyä viriiliyden eli viriditas -käsitteen mukaiseen ajatteluun.

Ehkä tästä johtuu, että vegetaariseen piiriinei tunnu kuuluvan hedelmöittyminen ja siemen, pelkästään vihteä elinvoima ja kasvu. Toki Hildegardin jälkeen me voimme poistaa nämä sulut ja rarjoitukset.

Adventti, neljä Hildegard von Bingeniä

Adventti alkaa:

Yksi ainoa yksiääninen lauluääni laskeutuu kirkkoon, tai nousee, on gregoriaaninen laulu joka hoitaa ihmisen mieltä. Hänen säveltämänsä yksi ääni täyttää tilan, laajenee ja pysyy yhtenä. Se avautuu, yksi ääni asettuu uuden tilan sisälle, edelleen yhtenäisenä. Se kuuluu laajempaan ykseyteen. Se kuuluu supistuvaan ykseyteen kaikuessaan myös sisäänpäin, se resonoi laulajan keuhkoissa, ja samoin myös kuulijassa, rintakehän ympärille keskittyvässä olemuksessa.

Tuo yksiäänisyys kaikuu ja resonoi, se kasvaa kun valo vähenee, nousee kohti vuoden lyhintä päivää, pisintä yötä. Se on kasvi, joka pimeässä kehittää kukka-aiheitaan, ei vielä edes nuppuja vaan nupun nuppuja. Tuon yksiäänisen laulu on viriditas, sen soinnissa ailahtaa jo vihreää edeltävä punainen, kukka, kevään ilo, mutta se liukuu äänettömyyteen, se läpäisee joulun punaisen ja saavuttaa sen infrapunan, joka kaikuu ja valmistaa myös kasveja kukkimaan.

Hildegardin ruumiillinen puoli on yrteissä, kukissa, lehdissä ja juurissa, yrttihoidoissa. Hänelle ihmisen ruumis oli aina langennut, eli aina kasveista löytyvän hoivan ja lääkinnän tarpeessa.