Maaperän tutkija Russell Smith kertoo seisovansa Kiinan muurilla. Hän kiinnittää huomionsa lukuisiin maanvajoamiin, niitä on valtavasti ja ne ovat jopa 15 metriä syviä. Eletään 1920 -lukua ja kyntöviljelyn myötä eroosio on kalvanut mäkiset rinteet jättimäisille uurteille. Hedelmällinen maa valuu alas. Hän toistaa sanaa vajoama, vajoama, maanvajoama, koska se merkitsee maaperän katoamista.
Iltse loikoilen mättäällä metsän reunassa, ja ajattelen miten monella tapaa maaperän voi menettää. Se voi vajota, eroosio voi kuljettaa sen pois, se voi jäädä veden alle, se voi kuivaa niin että tuuli puhaltaa mullan pois. Siihen ei saa enää yhteyttä se ei enää vastaa istutuksiin tai kylvöihin.
Loikoilen, työ on tehty ja tuli humisee pöntössä, joka polttaa biohiiltä, tarkoitus on sekoittaa se lantaan ja antaa kompostoitua tulevaa vuotta varten.
Peltojen eroosiota voi nähdä kaikkialla, se on hidasta maaperän menettämistä. Ehkä suuret peltoalueet täälläkin on jo menetetty, siitä huolimatta että vilja kasvaa. Ilman keinolannoitteita korret eivät nousisi enää suomalaisesta maaperästä. Siksi tänne on pakko tuoda lannoitteiden raaka-aineet Venäjältä, niitä ei uskalleta laittaa tuontikieltoon, koska menettäisimme tuottoisat peltomme. Ilman sitä peltojen tuotto romahtaisi, ja kasvaisiko maassa enää mikään.
Russell Smith käyttää sanaa ”maanpetos” uudessa yhteydessä ja kysyy, mutta kuka voi puha ”kotimaasta” tai sanoa itseään ”isänmaalliseksi” . Ehkä maailman parantajat, ja varsinkin maanparantajat.
Tässä metsäpuutarhassa on hehtaarin verran entistä peltoa, pienviljelystä. Se on hyvämultainen alue kahden rinteen välissä. Käytän siitä rehvakkaasti nimitystä ”metsäpuutarha”, tosin nyt se on kannokko tai ehkä kantola. Tällä pellolla ei edes voi kyntää. Enkä todellakaan lähde repimään kantoja juurineen, niistä kasvaa koivunversot ja niitä tarvitaan kompostiin.
Entä muita puita ? Tervalepän taimet nousevat palstan kosteimmassa osassa, antavat typpeä. Muita taimia ovat: tammet, omenapuut, pähkinät ja mustaviinimarja.
”Kun ihminen kyntää, hän löyhyttää maata tuuen ja sateen vietäväksi …. Kyntäminen on tehokkain tapa tuhota rinnemaat. Meillä Oklahomassa on miljoonien mailien alueella maanvajoamia. Se oli hyvää maata, ja vaikka se on riistetty intiaaneilta vain vähän aikaa sitten, se on jo autioitunut.”
Nykyään puhutaan paljon ”no dig” -pelloista ja kasvimaista. Mutta täällä maa on talven jäljiltä usein niin tiivistä, että sitä pitää löyhyttää talikolla tai karhilla.
Pienviljelykselläni maanparannus tarkoittaa hiilipitoista kompostia, mutta sitä tilee hitaasti. Laskin, että kymmenen vuoden jälkeen viljelysala on hiiletetty. Mutta eihän se mitään, satoa tulee kuitenkin koko ajan.
”Meillä Amerikassa tekee tuhoa myös valkoisille vieraat ukkosmyrskyt… toisin kuin Pohjois-Euroopassa, jossa sateet ovat sopivia ja lempeitä.”, kirjoittaa Smith.
Euroopassa vihreä kasvillisuus peittää pellot: vehnä, ohra, ruis ja kaura kylvetään tiheään. Toisin on maissin, puuvillan, sokeriruokon ja tupakan viljelyssä. Ne kasvavat harvassa, ja niin sateet huuhtovat paljasta maata.
Seuraavaksi Smith seisoo mäenharjalla ja katsoo kastanjapuiden suojaamia rinteitä. Hän on Korsikalla, ja ylistää kastanjoiden ja pähkinöiden satomääriä. Miten vaivatonta verrattuna vuosittaiseen kyntämiseen ja kylvämiseen. Hän päätteli, että yksivuotisten viljelykulttuuri kehittyi siksi, että viljaa sai välittömästi viljelyn jälkeisenä syksynä. Nälkäisillä ei ollut aikaa odottaa puiden tuottamia satoja.
”Syyria on surullinen esimerkki” sanoo Smith. ”Maa, joka aikoinaan oli väkirikas on nyt autio. Aikoinaan kukoistaneet roomalaiset maatilat ovat nyt paljaita kallioalueita, joista sade on huuhtonut pois maaperän ”
J Russell Smith: Tree Corps (1929).