Te itämättömät! Mitä minä tiedän siemenistä – milloin te ette idä, ja milloin teitä pitää vain odottaa.
Noita kuolleita ruukkuja on tänä keväänä hyllyssä odottamssa enemmän kuin koskaan. Niistä pitäisi nousta tammea, sempramäntyä, siperianmäntyä, omenapuuta. Kylvämisestä on jo yli kuukausi, mutta kuin arkut ne vaan huokuvat kuolemaa. Hildegard von Bingen olisi ehkä tunnistanut ne, joissa vielä on toivoa. Minä en tunnista, on pitkäperjantai, ja päätän lopettaa kastelun.
Pääsiäisestä ei ole päässyt muodostumaan kevään heräämisen juhlaa. Monet teologiset merkit viittaavat päinvastaiseen. Kuolinkamppailu ja ristin kidutus nousee esiin aivan väärään aikaan, luontohan on voittanut talven jo kuukausi sitten.
Teologit pysyvät sanassaan, ylistävät hengen voittoa luonnosta. Kolmiyhteinen hengellinen teologia rakentaa näkymätöntä, johon verrattuna jopa keväinen luonto on merkityksetön. Siinä missä monet luonnonuskonnot julhlivat elämän puuta (Lingum Vitae), siinä kristinusko nostaa korkealle ristin, kidutuspuun.
Onneksi on mystikoita, jotka näkivät ristinkin versovan vihreää (Bonaventura). Ehkä kiinnostavin kaikista on kuitenkin Hildegard von Bingen, nunna, joka tunsi sekä passion että Marian puutarhan martiarkaalisen linjan.
Onneksi Raamatussa on myös Laulujen laulu, kevään ja ruumiillisen rakkauden ylistys. Filosofi Luce Irigaray havaitsi Laulujen laulussa matriarkaalisen linjan, joka yrittää punoutua osaksi kristinuskoa, joutuen kuitenkin aina syrjään työnnetyksi.
Onneksi myös pääsiäisen kansanomaisissa rituaaleissa on pajunvarvut, kukat ja vihreä. Ne sekoittuvat hentoina sivuhaaroina kärsimyksen palvontaan.
Ristinpuun vihertyminen pääsiäisaamuna on kaunis esimerkki luonnon ja elämän voimasta. Joissain protestanttisissa, anglikaanisissa pääsiäisperinteissä kukkiva ja vihreä risti tuodaan kirkkoon nimenomaan pitkän perjantain jälkeisenä aamuna. Eikä kyse ole mistään tavallisesta seppeleenlaskusta, olennaista on että ristipuussa on pieniä reikiä, joihin kukkaset on työnnetty. On eri asia, onko leikkokukkien kimppu ristin juurella, tai ovatko nuo leikkokukat ikään kuin puusta kasvavia.
Olin varannut pääsiäisen filmiksi parhaan luostarikuvauksen, minkä tiedän. Margarethe von Trotta: Vision – Aus der Leben der Hildegard von Bingen (2009). Ilta on kuitenkin valoisa ja keväinen, elokuvassa taas niin paljon kärsimystä ja luostarin pimeitä käytäviä.