Iso kirves, kirves numero yksi, on käsivarsilleni liian vaativa; voimat eivät riitä kuusikossa huitomiseen, ja muutaman minuutin jälkeen pitää levätä. Joulun alla kaikki vaatimukset tuntuvat liian isoilta.
Miten olla kirveen veroinen ? Sillä isketään tarkasti ja olan takaa. Liike näyttäisi komealta: se alkaisi hitaalla ja raskaalla heilautuksella ja kiihtyen iskuun niin, että kuusi tärähtää ja keikahtaa. Miten olla tehtävän veroinen, ja vastata kirveessä piilevään haasteeseen ?
Raivaussahan kanssa liikkuja näyttää herralta: takakenossa ja pidättyväisesti kääntyilevänä tuo sahaan valjastettu hahmo poseeraa kuin promenadilla liian pitkän kävelykeppinsä kanssa. Polttomoottori toisi kärynsä, hurinansa ja tärinänsä, mutta olisi toki tehokas. Raivaussahamme on kuitenkin rikki, niin että miksi en koettaisi kirveellä tätä joulun alla ilmenevää haastetta: kaada koivikon aluskuusikkoa. Käsivarteni tarvitsevat toimintaa, hartiat töitä; mieli on aggressiivinen mutta valmis tyyntymään.
Kaada kuusia, sanon, kuusikko on valtaamassa alaa lehtipuilta. Kutsun paikkaa kuninkaanlehdoksi, teen siitä kuninkaanlehtoa kuusia kaatamalla. Lehtipuut eivät pärjää noille vahvasti varjostaville ja rivakasti nouseville kuusille. Kasvakoot toisaalla, metsäteollisuus suosii kuusta aivan tarpeeksi; sitä koneet istuttavat hakkuuaukkoihin, ja muutenkin kuusi nostaa varjojaan myös ilmavien männiköidenkin alla.
Herkkää lehtolajistoa on suojeltava luontaisesti vahvemmalta kuuselta. Kuusi lisää happamuutta maaperässä, ja lehdon monipuolinen kasvisto tarvitsee lämmintä pienilmastoa sekä emäksistä maapohjaa. Koivut ovat hyviä; ne varjostavat vähän, niitten lehdet poistavat happamuutta, ne edistävät monipuolista lehtomaisuutta.
Epäilin itseäni, sillä kirves tuntui raskaalta, eivätkä iskuni olleet tarkkoja. Mutta pian muistin tekniikan: ensin käsien leveä ote varresta ja kun kirves on noussut korkealle, sitten kädet vedetään yhteen ja isketään. Tarkkuus ratkaisee kaiken: isku menee helpolla ohi, koska kirveen terä ei ole leveä. Joskus sattuu myös liian loiva isku, eikä terä uppoa vaan kimpoaa rungosta. Työ ei edisty ja on iskettävä uudestaan. Kuusen alaoksat yltävät usein alas asti, eikä runkoon pääse iskemään tai iskukulmasta tulee liian jyrkkä. Rungon vastus pysäyttää voiman, eikä puu katkea. Silloin on iskettävä vielä kerran, toiselle puolen runkoa ja toivottava parasta.
Tottunut puunhakkaaja osaa iskeä sopivasti viiltävässä kulmassa niin, että liike ei pääse pysähtymään vaan jatkuu rungon läpi ja kuusi kaatuu. Se on vaihe, jolloin kirves läpäisee vastuksen ja aika ikään kuin hidastuu; puunhakkaaja tuntee yhteyttä kirveeseen ja muistaa ylpeänä ikivanhan nimensä.
Onnistun siinä ajoittain, kun tunnen olevani kirveen veroinen haluan heti uusia onnistuneen iskun.
Oikeastaan se on viilto. Ja siinä missä sahuri hinkkaa puun syyt poikki, tai asettaa sahanterän poikkiteloin ja päräyttää moottorilla, siinä puunhakkaajan kirves iskee ja viiltää eikä revi. Aivan kuin nämä kuusetkin olisivat tämän äänettömän, viiltävän iskun kannalla.
Kuusi on vallannut kuninkaanlehdosta kaksi kolmannesta, ja nyt haluan harventaa metsikköä niin, että kuusikkoa olisi vain yksi kolmasosa. Seuraavaksi tulen tänne moottorisahan kanssa kaatamaan isompia kuusia.
Tiheiköt tarjoavat suojaisia pusikoita hirville, oksaisia pesimäpaikkoja monille linnuille, niin että sellaisia komeroita on ilman muuta tarkoitus jättää jonnekin tuonne lehdon länsipäätyyn.
Katselen kuinka lehdon itäreunassa kasvavat pajut ja pihlajan varvut ovat latvoistaan syötyjä, ne ovat maistuneet hirville. Tämä on rauhallinen paikka, jossa ihmistä ei useinkaan näy, siksi ajattelen kuninkaanlehdossa hirveä kuninkaana.
Tästä alkaa adventtijutut, vähemmän allegorisina kuin edelliset, tai ei aivan niin vertauskuvallisina.