Kun Apollo on juossut itsensä läkähdyksiin metsässä ja nojaa puun runkoon, hän tuntee puunkuoren alla hetken aikaa valtimon sykkeen. Hänen kätensä on Dafnen reidellä, nainen ei koe kosketusta miellyttävänä vaan jähmettyy, muuttuu laakeripuuksi. Ovidius kertoo näin ihmisen ruumiissa tapahtuvan muodonmuutoksen Metamorfooseissa. (Kuvassa Pollaiuolon Apollo ja Dafne, 1480)
Tuo Peneios -joen nymfi, Dafne, oli saanut isältään lupauksen, että hän saa olla neitsyenä niin kauan kuin haluaa, ja isä tekikin kaikkensa tyttären puolesta, mutta Apollo oli sentään jumala. Dafne juoksee pakoon pitkin metsiä Apollo kintereillään. Dafne on jänis, joka pakenee koiraa, mutta Apollo kokee naisen paniikin vain himottavana – pakeneminen tekee Dafnen vielä haluttavammaksi:
Sorjemmalta hän paeten vain näytti, kun tuuli
juostessa toi näkyviin kehon muotoja työntäen syrjään
tieltään hulmuavat hepenet sekä liehutti taakse – hiuksia.
Ovidiuksen kertojasympatia ei selvästikään ole Apollon puolella, ja jumala kuvataan selvästikin ahdistelijana:
niskaan huohotaa olan päältä jo henkien tukkaa
Muodonmuutoksia, metamorfooseja, on näihin aikoihin asti tulkittu monella tavalla, mutta luonteeltaan ne ovat pysynyneet mielikuvituksellisina ja monimielisinä. Mutta nyt metamorfoosi on ehkä lopullisesti vangittu. Elokuvassa tapahtui digiteknologian myötä suuri ja massiivinen metamorfoosien paluu sekä mielikuvituksen tyhjeneminen.
Tämä johtuu siitä, että omin silmin nähty metamorfoosi on sen kuolema. Sen jälkeen, kun ihme ei ole enää toisen käden tietoa ja huhuna kuultu tarina, vaan katsoja todistaa sen omin silmin, se ei ole enää mitään.
Apollo on elokuvan jumala ja Dafnelle tapahtunut asia on kertomus muodonmuutoksesta itsestään; se mikä syntyy kielessä, elää monimielisenä ja vapaana nymfinä metsissä, kuolee lopulta esittävää kuvaa vaativan katseen alla.
Metamorfoosi itse haluaisi olla kuin neitsyt. Tätä väitetä voisi perustella viittaamalla lukuisiin yrityksiin esittää oikea tulkinta ja omia totuus metamorfoosista. Ja se joka näin tekisi, saisi tämän ikään kuin puolisokseen, ja vaatisi tältä uskollisuutta.
Ovidius itse tarjosi metamorfoosin neitsyttä keisarille. Hänen kerrotaan lukeneen Metamorfooseja -teosta kirjoittamisen ohessa Augustukselle. Ja lopultakin se, että Dafne muuttuu juuri laakeripuuksi, on itse tarinaan jäänyt merkki neitseen tajoamisesta keisarille.
Voittajat kantavat sua, kun Roomassa riemukas ääni
triumfia kuuluttaa, Capitoluim saattoa katsoo,
Augustuksenkin ovipielien vahtina seisot
(suom. Aapo Rönty)
On tietysti aivan johdonmukaista liitää tuo kaikkein-tavoitelluin laakeriseppele, Apollon itsensä tavoittelema Dafne, voitonmerkiksi. Mutta se on vain yksi tulkinta. Ehkä Dafne meni kuitenkin aivan jonnekin muualle, kuin Augustuksen ovenpieleen, mielelläni ajattelen sitä että hän muuttui puuksi – toisin sanoen täysin mielenkiinnottomaksi, huomaamattomaksi.
Apollon käsi tunsi valtimon pulssin Dafnen reidellä hetken aikaa, mutta muuttuu pian mielenkiinnottomaksi eikä Apollo muista mikä puu oli kyseessä. Välttyäkseen häpeältä ja Dionyksoksen pilkkaavalta naurulta, Apollo ottaa kunnian itselleen ja tekee päähänsä seppelen.